Chapter 7

-- Paljon ihmisiä musertuu junien alle, joista ei kukaan saa kuulla. Muutamana pimeänä yönä Mustassa Maassa (Newcastlen seuduilla, missä suurimmat kivihiilikaivokset ovat) minä ja apulaiseni tunsimme jotakin märkää ja lämmintä läiskyvän vasten silmiämme. -- Eipä tuo taida tulla koneesta, Willi, -- sanoin minä. -- Ei, -- sanoi hän, -- se on jotakin paksua, Jaakko. -- Se oli verta! Sitä se oli. Perästäpäin kuulimme, että junan alle oli jäänyt eräs kaivostyömies. Kun joku meidän omasta väestämme saa surmansa, niin puhumme siitä niin vähän kuin mahdollista. Se on tavallisesti, melkeinpä aina, heidän oma vikansa. Mekös pelkäisimme vaaraa? Eikä, siksi olemme siihen liiaksi tottuneet. Vaan emme sentään ole huolimattomat. En usko olevan missään muussa työmieskunnassa ketään, joka enemmän pitäisi työtään arvossa kuin me veturienkuljettajat. Meille ovat veturimme yhtä arvokkaat ja rakkaat, kuin jos ne olisivat eläviä. Me pidämme niitä yhtä suuressa arvossa kuin ketunpyytäjä[1] tai kilpa-ajaja hevostaan. Ja veturilla onkin yhtä paljon oikkuja kuin hevosella; mikä potkaisee, mikä kompastuu, mikä meluaa vallattomasti, mikä mitäkin, kukin omalla laillansa. Pankaa outo mies tätä minun veturiani kuljettamaan, niin eipä hän tiedä mitä sille tehdä. Niin, ihmeellisiä parannuksia on koneihin keksitty viimeisen suuren näyttelyn jälkeen. Muutamat ammentavat itse vettä, niin ettei tarvitse pysähtyä. Se on ihmeellinen keksintö, ja kuitenkin niin yksinkertainen kuin A B C. Vesikorvoja pannaan määrättyihin paikkoihin kiskojen väliin seisomaan. Ei tarvitse kuin vääntää yhtä ripaa, niin laskeutuu kauha veteen, ja ohikulkiessa ajetaan vesi korvosta koneen kattilaan, niin kiireesti, että minuutissa saataisiin 3,000 gallonia.

[Footnote 1: Englantilaiset ovat hartaat pyytämään kettuja, ratsastaen niiden jäljessä kunnes otus uupuu.]

Veturinkuljettajan päähuoli on päästä määrätyllä ajalla perille; se on hänellä aina mielessä. Kuljettaessani Brightonin pikajunaa, tuntui aina minusta ikäänkuin ajaisin kilpaa ajan kanssa. En pelännyt, vaikka juna olisi käynyt kuinka kovaa vauhtia; sitä vain pelkäsin, etten minuutilleen joutuisi perille. Matkan päähän tultua meidän on tili tehtävä ajasta. Rautatien omistajat hankkivat meille kellot ja me kuljemme niiden mukaan. Ennenkuin lähdemme matkalle, astumme erään huoneen läpi tarkastettaviksi. Se on muka siksi, että nähtäisiin, olemmeko me selväpäiset. Mutta meille ei virketa sanaakaan, ja saattaisipa mies päästä läpi, vaikka olisikin vähän pöpperössä. Olen minä nähnyt koneenlämmittäjän, joka oli ollut tarkastettavana, nousevan veturiin niin humalaisena kuin sika; hän lopsahti hiilikasalle ja makasi siinä kuin säkki koko matkan. Minun täytyi silloin itse toimittaa lämmittäjänkin virkaa. Jos kysytte, ovatko veturinkuljettajat yleensä viinaan menevät, niin täytyy tunnustaa, että he kyllä ovat aikalailla. Meillä on vaivalloinen virka; toinen kylki kylmänä kuin jää, toinen kuumana kuin tulirovio; väliin kastumme, väliin kuivumme. Jos kenellekään, niin veturinkuljettajalle on tämä vika anteeksi annettava. Ja kuitenkaan en tiedä nouseeko koskaan yksikään kuljettaja humalaisena veturiin. Ja jos sen tekisikin, niin kylläpä tuuli pian hänet selvittäisi.

Minä luulen, että veturinkuljettajat ylimalkaan ovat terveimpiä ihmisiä maan päällä; mutta he eivät kauan elä. Siihen on luullakseni syynä kylmä ruoka ja alinomainen täristys. Kylmästä ruuasta puhuen tarkoitan, ettei veturinkuljettaja milloinkaan saa kunnollista ateriaa syödä. Hän ei koskaan syö päivällistään kotona. Aamulla lähtiessään hän viepi kanssaan palasen kylmää lihaa ja palasen leipää päivälliseväikseen. Tavallisesti hänen täytyy syödä se veturin takana olevassa koppelissa, sillä ei hän saa veturiaan jättää. Sen te myös ymmärtänette, että tuo alinomainen täristys ja hytkytys kuluttaa miestä, aikaa myöten. Henkivakuutusyhtiöt eivät sentähden otakaan meitä vastaan tavallisesta vuosimaksusta. Veturinkuljettajan palkka on noin kahdeksan shillingiä[1] viikossa, mutta jos hän hyvin säästää hiiliänsä, niin hän saapi enemmänkin. Saavatpa muutamat tällä tavoin viisi jopa kymmenenkin shillinkiä lisäpalkkaa viikossa. En juuri voi valittaa palkkaa liian vähäksi. Mutta kovaa se on, kun meikäläistenkin siitä palkasta täytyy maksaa tuloveroa[2] kruunulle. Rautationomistajat antavat tarkan tiedon, kuinka paljon kullakin meistä on palkkaa, ja sen mukaan meiltä otetaan vero. Se on oikein häpeällistä!

[Footnote 1: Englannin shilling on vähän päälle 83:n Suomen penniä.]

[Footnote 2: Vastaava meidän suostuntaveroa, (tai kunnallista tuloveroa).]

-- Te kysytte minkälainen kotielämämme on -- elämämme kotona? No, emmepä juuri paljon saa nähdä perhettämme. Minä lähden kotoa kello puolivälissä seitsemän aamulla, enkä joudu kotiin ennenkuin vasta puolivälissä yhdeksän illalla, tai vielä myöhemmin. Lähtiessäni lapset eivät vielä ole heränneet ja ennen tuloani ovat jo taas nukuksissa. Tällä tavalla päiväni enimmiten kuluu: lähden Lontoosta kello 8.54; ajan puolen viidettä tuntia; syön sitten kylmät evääni; katson onko kone kunnossa; ajan saman matkan takaisin; puhdistan koneen; ilmoittaudun päällikölle; sitten kotiin. Kaksitoista tuntia vaivalloista, huolettavaa työtä, eikä ruokarauhaakaan välillä. Ovatko vaimomme peloissaan miestensä tähden? Ovatpa niinkin. Sillä lähtiessämme emme voi koskaan olla varmat, että pääsemme hengissä takaisin. Meidän pitäisi suoraapäätä asemahuoneelta mennä näyttäytymään heille, jotka meitä kaiken päivää muistelevat ja joiden onni meidän elämästämme riippuu. Mutta paha kyllä emme aina sitä tee. Kenties joskus ensin poikkeamme krouviin, ja ehkäpä tekin sen tekisitte, seisottuanne koko päivän veturissa. Mutta vaimoilla on omat keinonsa, millä kuitenkin kohta saavat tietää olemmeko eheinä. He kyselevät toinen toisiltaan. -- Oletko nähnyt Jaakkoani? -- kysyy yksi. -- Enpä, -- vastaa toinen, -- vaan näkihän minun ukkoni puoli tuntia sitten hänen tulevan ulos asemahuoneesta. -- Siitä kysyjä tietää Jaakkonsa olevan aivan eheänä ja osaa löytää hänet, jos tarvis olisi. Surkeaa tointa se on, kun on vietävänä pahoja sanomia jonkun kumppanin vaimolle. Ei siihen työhön kukaan meistä mielellään rupea. Muistanpa, kun Jaakko Davidge oli saanut surmansa, niin ei kukaan meistä uskaltanut mennä hänen toveriraukalleen sitä tietoa viemään. Hänellä oli seitsemän lasta, naisparalla, ja molemmat pienimmät paraikaa kuumetaudissa. Me saimme vanhan Berridgen eukon -- Tuomas Berridgen äidin -- siihen toimeen. Mutta samassa kun akka jalallaan astui sisään, niin leski jo arvasi asian, ja kaatui niinkuin kuollut lattialle, ennenkuin toinen oli saanut sanaakaan suustaan. Sillä tavoin hän makasi tunnotonna kaiken yötä eikä saanut ennenkuin vasta seuraavana aamuna kuulla asiata ihmiskielen kautta. Mutta sydämessään hän sen yhtähyvin jo tiesi. Onpa tämä meidän elomme sattumuksen nojassa, aivan kuin arvanlyönti!

-- En ole kuitenkaan muulloin kuin yhden ainoan kerran eläissäni ollut peloissani veturissa. Omasta hengestäni ei lukuakaan. Se pannaan alttiiksi tämmöiseen virkaan ruvetessa, ja vaaraan tottuu. Matkustavaisia en myöskään muistele. Veturinkuljettajan ajatukset eivät mene koskaan veturia kauemmaksi. Jos hän vain pitää sen oikealla tiellä, niin ovat myös jäljessätulevat vaunut oikealla tiellä, sen verran kuin se meistä riippuu. Mutta yhden kerran olivat matkustavaiset minulla mielessä. Heidän joukossaan sinä aamuna oli pieni poikani, Willi. Hän oli pieni raajarikko parka, jota me rakastimme vielä hellemmin kuin muita lapsiamme sentähden, että _oli_ raajarikko ja niin hiljainen ja niin viisas. Hänen piti mennä maalle erään tädin luo, joka oli luvannut jonkun aikaa hoitaa häntä. Me arvelimme raittiin ilman siellä tekevän hänelle hyvää. Sinäpä aamuna muistin, että eläviä ihmisiä oli takanani; muistelin vähä väliä erästä pientä henkeä, joka oli minun käsissäni. Kaksikymmentä vaunua oli junassa, ja minusta näytti kuin pikku Willini olisi istunut jokaisessa niistä. Vääntäessäni höyryä liikkeelle vapisi käteni. Minä tunsin, kuinka sydämeni sykähti lähestyessämme vahtimiehen koppia. Minä olin aivan kylmässä hiessä, kun tiehaara tuli eteen. Seitsemän ja puolen peninkulmaa kuljettuamme, näin myöhästyneemme yksitoista minuttia. -- Mikä sinun on tänä aamuna? -- kysyi koneenlämmittäjäni. -- Oletko viime yönä ottanut ryyppyjä liiaksi? -- Älä puhu minulle, Pekka, -- sanoin minä, -- ennenkuin olemme tulleet Peterboroughiin. Ja pidä tarkka vaari, veikkonen, ole niin hyvä! -- En ole koskaan niin hartaasti kiittänyt Jumalaa kuin lakkauttaessani höyryn Peterboroughin asemahuoneesen ajaessamme. Pienen Willin täti oli siellä vastassa, ja minä näin kuinka hän nostettiin ulos vaunusta. Minä käskin tädin tuoda hänet luokseni; minä nostin lapsen syliini ja suutelin häntä -- varmaankin kaksikymmentä kertaa, luulen ma -- ja tahrasin hänet niin pahanpäiväiseksi rasvallani ja hiilinoellani, ettette voi uskoakaan.

Lopun matkaa olin taas aivan ennallani. Ja luullakseni, herra, matkustavaisten henki oli paremmassa turvassa sen jälkeen, kun pikku Willi oli lähtenyt. Ei veturinkuljettajan, näettekös, kelpaa olla liiaksi oppinut eikä liiaksi herkkätunteinenkaan.

Haararata N:o 3.

Korvaustalo.

Ei ole yhtään peiliä koko talossa, herra. Se on isäntäni eriskummallinen oikku. Ei ole yhtään ainoaa peiliä missään huoneessa koko talossa!

Se oli pimeän ja synkän näköinen rakennus, jonka rautatienomistajat olivat ostaneet, jatkaaksensa sille puolelle tavara-aittaansa, joka oli liian ahdas. Talon hintaa määräämässä oli istunut korvauslautakunta, ja siitä kansa oli antanut talolle nimen _Korvaustalo_. Rautatieyhtiö oli sen jo ostanut; mutta entinen omistaja oli yhä vielä saanut jäädä asumaan, kunnes ruvettaisiin itse rakennushankkeisin. Ensialussa tulin tämän talon huomanneeksi siitä syystä, että se seisoi juuri vastapäätä suurta pölkkykasaa, joka oli asetettu rautatien reunalle ja jossa istuin usein puoli tuntisen, kun väsyin kävellessäni Mugbyn risteyksellä.

Se oli neliskulmainen, kolkko, harmaantunut talo, rakennettu rosopintaisista kivistä ja katettu ohuilla kiviliuskoilla. Ikkunoita oli harvassa, kaikki kovin pienet rakennuksen suuruuteen nähden. Suurella, tyhjällä, harmaalla pitkälläpuolella niitä oli neljä. Pääovi oli keskellä seinää; oven kummallakin puolella oli yksi ikkuna, ja sitäpaitsi kaksi ylikerrassa. Kartiinit olivat aina alas lasketut, ja oven ollessa lukossa ei näkynyt koko tuossa synkeässä rakennuksessa yhtään elämän tai työnteon merkkiä.

Mutta ovi ei ollut aina lukossa. Joskus se avattiin sisältäpäin kovalla telkirautojen ja kahleitten kalinalla. Silloin astui eräs mies kynnykselle, missä hän seisoi hengittäen ilmaa, ikäänkuin ihminen, jolla tavallisesti on niukalti sitä tavaraa. Hän oli kookas, paksunläntä, kenties 50--60 vuoden vanha. Hänen tukkansa oli tavattoman lyhyeksi keritty, parta oli pitkä ja tuuhea; ja silmissä näkyi ystävällinen ilme, joka teki hänet miellyttäväksi. Joka kerta, kun näin hänet, oli miehellä päällään vihreänruskea nuttu jonkinlaisesta kankaasta, joka ei ollut verkaa, sekä vaaleanväriset liivit ja housut. Päälliseksi oli hänellä poimukaulus paidassaan, koristus, joka, sivumennen sanoen, ei oikein soveltunut partaan, sillä se oli alituisesti sen tiellä. Tällä arvokkaalla miehellä oli tapana, seisottuansa jonkun aikaa kynnyksellä ja hengitettyänsä ilmaa, tulla ulos tielle. Katsahdettuansa, melkein ajattelematta, erääsen yläkerran ikkunaan, hän meni tien poikki pölkkykasalle ja nojautui aitaukseen, joka kulki pitkin rautatien reunaa. Siinä hän sitten katsoi kummallekin puolelle rataa (se kulki talon ohitse), ja hänen kasvojensa ilme oli kuin miehen, joka täyttää itsemääräämänsä velvollisuuden, odottamatta siitä kuitenkaan minkäänlaista seurausta. Näin tehtyänsä hän taas astui takaisin tien toiselle puolelle, kääntyi kynnyksellä vetääksensä vielä kerran ilmaa sieraimiinsa, ja katosi taloon sisään. Oven hän joka kerta kiinnitti niin lujasti telkimillä ja kahleilla, ikäänkuin sitä ei avattaisi ennenkuin viikon kuluttua. Vaan tuskinpa oli puoli tuntia kulunut, niin hän näkyi jälleen astuvan tielle, vetävän ilmaa sieraimiinsa ja katselevan rataa pitkin rautatien kummallekin puolelle.

Eipä aikaakaan, niin koetin hieroa tuttavuutta tämän levottoman herran kanssa. Pian sain tietää, että poimukauluksinen ystäväni oli sairaan herran uskottu palvelija, juomanlaskija, kamaripalvelija ja kaikki kaikessa. Isännän nimi oli herra Oswald Strange, hän oli vastikään muuttanut tuohon vastapäiseen taloon asumaan, ja uusi tuttavani, jonka nimi kuului olevan Masey, näkyi olevan taipuvainen kertomaan jotakin hänen elämästänsä. Herra Strange oli tullut tälle paikkakunnalle osaksi siitä syystä, että hän tahtoi muuttaa taloutensa pienemmälle kannalle -- ei sen vuoksi, lisäsi herra Masey kohta, että hänen olisi varattomuuden tähden ollut pakko sitä tehdä, vaan siksi, että herra raukka erityisistä syistä tahtoi pitää talossaan niin vähän palvelusväkeä kuin mahdollista. Toinen syy tänne tuloon taas oli se, että herra tahtoi olla likellä vanhaa ystäväänsä, tohtori Gardenia, joka asui näillä seuduin, ja jonka seuraa sekä neuvoja vailla herra Strange ei voinut tulla toimeen. Tämän sairaan herran eläminen näytti olevan hyvin epävakava. Se kuihtui kuihtumistaan hetki hetkeltä. Palvelija, isännästään puhuen, käytti jo mennyttä aikaa. Maseyn kuvauksen mukaan hän oli korkeintaan viisineljättävuotias, mutta hänen ulkomuodossaan ei ollut enää mitään nuoruuden jälkeä, vaikka tosin itse kasvojen rakenne ja piirteet olivat vielä nuorenlaiset. Se miehessä oli niin kummaa. Kaukaa katsoen olisi luullut häntä monta vuotta nuoremmaksi, kuin mitä hän todella oli, ja siihen aikaan kun hän vielä käyskenteli ulkona pitivät vieraat häntä aina seitsemän- tai kahdeksankolmatta vuotisena miehenä. Mutta likemmäksi tultuaan heidän arvelunsa heti muuttui. Ukko Masey esitti omituisella tavalla kaikki isäntänsä eriskummallisuudet yhdellä ainoalla lauseella, jota hän sen seitsemän kertaa uudisti. Herra, hän oli kumma nimeltään (Strange merkitsee kummaa) ja kumma tavoiltaan ja kumma kasvoiltaankin vielä päälliseksi.

Toisella tai kolmannella kerralla, yhdessä puhellessamme, ukko lausui seuraavat sanat, joilla tämä yksinkertainen juttu alkaa.

-- Ei ole peilintapaista kalua koko talossa, -- kertoi ukko, seisoen sen pölkyn vieressä, millä minä istuin, ja katsoen miettiväisesti tien yli vastakkaiseen taloon päin. -- Ei yhtä ainoatakaan!

-- Arkihuoneissa kai tarkoitatte?

-- En herra, minä tarkoitan sekä arki- että makuuhuoneita, kumpiakin. Ei ole meillä edes peilin palastakaan, niin suurta kuin kämmenenne, jos tahtoisi partaansa ajaa.

-- Mutta kuinka se on mahdollista? -- kysyin. -- Miksikä ei ole peilejä missään huoneessa?

-- Voi herra! -- vastasi Masey, -- sitä ei kukaan meistä voi sanoa. Siinä se salaisuus onkin. Se on isäntäni oikku. Hänellä oli muutamia eriskummallisia mielijohteita ja tämä oli yksi niistä. Hauska herra hän muuten oli, niin hauska kuin vain palvelija suinkin voi toivoa. Ja antelias herra, ja herra, josta ei paljo vaivaa ollut. Ja aina hänellä oli joku lempeä sana palvelijoille, ja jos siksi tuli, hän kohteli heitä myös lempeydellä. Eipä koko Pyhän Yrjön pitäjässä (missä me asuimme ennen tänne tuloamme) ole yhtään taloa, missä palvelijoille olisi annettu enemmän joutoaikaa ja parempaa ruokaa. Mutta kaiken sen ohessa hänellä oli eriskummalliset tapansa sekä oikkunsa, ja tämä oli yksi niistä. Ja kuinka tärkeänä hän tätä asiaa piti, herra, -- jatkoi ukko; ja kuinka ankarasti tämä sääntö teroitettiin mieleen jokaiselle uudelle palvelijalle, ja kuinka monen palvelijan täytyi sentähden muuttaa, sitä ette uskoisi, herra! Kun hän otti uuden palvelijan palvelukseensa, niin ensimäinen ehto oli aina se, ettei saisi tuoda mukanaan peiliä. Minun virkaani kuului selittää tämä asia, (niin paljon kuin sitä voi selittää), ennenkuin joku palvelija sai tulla taloon. -- Te saatte nähdä, että tämä on helppo paikka, -- sanoin tavallisesti; täällä on ruoka hyvää, palkka hyvä ja paljon vapaata aikaa. Mutta yhteen asiaan tässä on tottuminen. Pitää tulla toimeen ilman peiliä, niin kauan kuin täällä olette. Sillä semmoista kalua ei koko talossa ole eikä, mikä vieläkin tärkeämpi, tule ikinä olemaan.

-- Mistäpä te sen niin varmaan tiesitte, ettei peiliä ikinä tulisikaan taloon? -- kysyin minä.

-- Jumal' auttakoon, herra! Jos te olisitte nähnyt ja kuullut kaikki, mitä minä, niin ette epäilisi sitä asiata. Kuulkaapas vain yksi esimerkki: Minä muistan erään päivän, jolloin isännällä oli asiaa emännöitsijän kamariin missä kyökkipalvelija asui; siinä kamarissa oli jotakin muutettavaa. Silloinpa nousi aika melu! Kyökkipalvelija -- hän oli kovin turhamainen, vaikka hirveän ruma -- oli jättänyt uunin reunalle pikkaraisen peilinpalasen, noin kuuden neliötuuman kokoisen vain. Hän oli salaa tuonut sen mukanaan ja piti sitä aina lukon takana. Mutta silloin se oli jäänyt esille, sillä hänet kutsuttiin äkkipäätä ulos, par'aikaa hiuksiansa sukiessaan. Minä huomasin peilin ja riensin sinne mitä kiireimmin. Mutta herra sattui aivan sen eteen ennenkuin kerkesin väliin, ja silloin asia oli valmis. Hän loi pitkän, tuijottavan katseen siihen, vaaleni kalman karvaiseksi, kaappasi peilin, paiskasi sen tuhansiksi pirstaleiksi lattiaan, vieläpä polki palasia kantapäillään ja musersi ne aivan tomuksi. Loput päivää hän vietti yksinään kamarissaan lukon takana. Ensiksi hän oli kuitenkin käskenyt minun ajaa kyökkipiika talosta aivan paikalla, sillä samalla hetkellä.

-- Sepä oli kumma seikka! -- sanoin mä.

-- Voi herra, -- jatkoi ukko, -- ette uskoisi kuinka paljon vastusta minulla on ollut noista naispalvelijoista. Vaikea oli ensiksi saada ketään, joka tämmöisillä ehdoilla rupesi palvelukseen. -- Mitä, eikö muka saisi olla murustakaan, minkä avulla hiuksensa laittaisi? -- kysyivät he, ja läksivät pois, korkeasta palkasta huolimatta. Ja ne, jotka suostuivat, nepä taas osasivat valhetella! He vakuuttivat, etteivät he huolineet yhtään peilistä, he vakuuttivat, etteivät he koskaan muulloinkaan kurkistaneet peiliin. Ja ne samat tyttöluntukset kuitenkin toivat peilinsä tavalla tai toisella muassaan, vaatteihinsa kätkettynä. Ennemmin tai myöhemmin he sitten ottivat sen esille ja panivat johonkuhun paikkaan seisomaan (niinkuin tuo kyökkipiika), missä herra voi sattua sen näkemään. Ja sitten -- tuommoisilla tytöillä ei ole yhtään omaatuntoa -- kun jonkun heistä olin kielletystä teosta tavannut, hän vielä nosteli nenäänsä, rohkeana kuin kukko: No, millä keinoin muutoin saisin tietää, onko jakaus suora? Ei hän ollut tietävinäänkään, että hänelle juuri sentähden maksettiin korkeampi palkka, että tämä oli se asia, jota hän _ei saisi_ tietää niin kauan kuin hän asui meidän talossa. Turhamielistä joukkiota, herra, ja mitä rumemmat, sitä turhamaisemmat. Ei ollut yhtään loppua heidän koukuttelemisillaan. Heillä oli peilit ompelurasiansa kannen sisäpuolessa, mistä minun oli melkein mahdoton löytää niitä, taikka virsikirjan tai kokkikirjan kansien sisäpuolella tai tee-rasioissaan. Minä muistan yhden palvelustytön, -- viekas peijakas hän oli, isorokko oli kuopittanut hänen kasvonsa, -- joka aina sekä tavallisella että tavattomilla ajoilla lueskeli rukouskirjaansa. Välistä arvelin: kas tämäpä on oikein jumalinen! ja välistä taas (aina sitä myöten millä tuulella satuin olemaan) arvelin hänen varmaan opiskelevan vihkimyskaavaa ulkoa. Mutta kerran kun tulin hiljaa hänen taaksensa, saadakseni selvää asiasta, niin -- näetkö kummempaa! -- siinä se taas oli vanha juttu! Kehyksetön peilinpalanen oli kirjan lehteen kiinnitetty postimerkkiarkin reunuksilla. Pelkkää viekkautta! Toiset taas pitivät peilinsä ruoka-aitassa tai kivihiilikellarissa, taikka antoivat sen jonkun naapurin piian tai tuolla nurkkauksen takana asuvan maitomuijan haltuun. Enkä voi olla tunnustamatta, -- näin päätti ukko pitkän kertomuksensa, -- että minustakin tuntui vähän vaikealta, kun ei saanut olla edes niin suurta peilinpirstaletta, että olisi nähnyt ajaa partansa. Alussa kävin parranajajan luona; vaan pian sen heitin ja annoin partani kasvaa, niinkuin isäntäkin teki. Samaten rupesin käyttämään hiuksianikin -- näin sanoen herra Masey osoitti kädellä päätänsä, -- niin lyhyinä, ettei niitä ole tarvis jakaa edestä eikä takaa.

Minä istuin jonkun aikaa ääneti hämmästyksissäni ja katselin vain kumppaniin. Uteliaisuuteni oli kovasti yltynyt ja suuresti halutti minua saada tietää vielä enemmän.

-- Oliko teidän herrallanne joku ruma vika kasvoissansa, -- kysyin viimein, -- jonkatähden hän ei kärsinyt nähdä omaa kuvaansa peilissä?

-- Ei millään tavalla, vakuutti vanha palvelija. -- Hän oli niin sievä muodoltaan, kuin vain ihminen voi toivoa. Tosin hänen kasvonsa olivat hiukan kivulloisen ja surullisen näköiset; kenties olivat posket liian kalvakat; mutta mitään rumaa vikaa niissä ei ollut enempää kuin minussa tai teissä, herra. Ei, herra, ei; siinä ei ole syy.

-- Missä sitten syy on? Mikä siihen on syynä? -- kysyin tuskastuneena. -- Eikös ole ketään ihmistä, joka tietäisi herranne salaisuuden?

-- On maar', herra, -- sanoi ukko, luoden katseensa vastapäätä olevaan ikkunaan. -- Onpa yksi mies, joka tietää kaikki herrani salaisuudet ja tietää muiden muassa tämänkin salaisuuden.

-- No, kuka se on?

Vanha mies kääntyi puoleeni ja katsoi minuun tarkasti. -- Tohtori täällä, -- sanoi hän. -- Tohtori Garden. Isäntäni vanha ystävä.

-- Tahtoisin päästä tuon tohtorin puheille, -- nämät sanat pujahtivat itsestään suustani.

-- Hän on nyt isäntäni luona, -- vastasi Masey. -- Hän tulee paikalla ulos, ja luulisinpa, että hän antaa vastauksen kaikkiin kysymyksiinne. -- Ukon vielä puhuessa ovi aukesi ja keski-ikäinen herra, jonka vartalo oli laiha ja pitkä, vaan alinomaisesta kumarruksissa istumisesta vähän lyhennyt, tuli ulos kynnykselle. Ukko Masey jätti minut heti. Hän mutisi itsekseen, että hänen piti kuulla mitä tohtorilla olisi käskemistä, ja riensi tien poikki. Pitkä herra puhui hänelle minutin tai kaksi vakavasti, luultavasti yläkerrassa asuvan sairaan asioista. Sitten lienen minä, käsien osoituksista päättäen, tullut heidän keskustelunsa esineeksi. Oli miten oli, kun ukko Masey oli mennyt sisään, niin tohtori poikkesi sille paikalle missä minä seisoin, ja tervehti minua hyvin lempeällä hymyllä.

-- Ukko Masey sanoi minulle, herra, että teitä haluttaisi kuulla, miten ystävä parkani laita on. Minä olen par'aikaa kotiin menossa, ja jos ette katso liiaksi vaivaksi kävellä jonkun matkaa kanssani, niin tahdon mielelläni antaa teille kaikki tiedot hänestä, mitä minulla on.

Minä pyysin heti anteeksi rohkeuttani ja kiitin hänen tarjoomuksestaan; sitten läksimme yhdessä astumaan. Tultuamme tohtorin taloon ja käytyämme istumaan hänen työhuoneesensa, uskalsin kysyä, miten tuo sairas herraparka nyt jaksoi.

-- Ei hänen tilansa, pelkään minä, ole paranemaan päin, -- sanoi tohtori, -- eikä taida olla mitään toivoakaan paranemisesta. Onhan ukko Masey jo kertonut teille jotakin hänen eriskummallisesta tilastaan, eikö niin?

-- Niin on, hän on kertonut minulle vähäisen, -- vastasin minä, -- ja hän sanoi teidän tietävän kaikki.

Tohtori Garden tuli hyvin vakavan näköiseksi. -- En minäkään tiedä kaikkea. Sen vain tiedän, mikä on seurauksena, kun hän saa nähdä peilin. Mutta mitkä seikat ovat olleet syynä siihen, että hän näkee niin eriskummallisia näkyjä, niistä en minäkään tiedä enempää kuin te.

-- Näkee näkyjä? -- kerroin hänen sanansa. -- Ja niin eriskummallisia näkyjä?

Tohtori Garden hymyili innolleni, näytti jonkun aikaa kokoavan ajatuksiaan, ja jatkoi sitten: