Chapter 4

Vieras vakuutti, että hän hyvin mielellänsä tahtoi oppia tarinan, ja lupasi nöyrästi koettaa sitä muistaa. Ja nyt Polly, vielä kerran käännettyänsä pikku kättänsä hänen kädessään, merkiksi että oli tulossa jotakin hauskaa, aloitti pitkän tarinan, jossa jokainen huvittavainen jakso alkoi sanoilla: »Sitten se» ja »Sitten tuo». Esimerkiksi: »Sitten se poika», tai: »Sitten tuo haltia», tai: »Sitten tämä piirakka oli neljä kyynärää ympärimitaten ja puolikolmatta syvä». Tarinan päähauskuus oli siinä, että haltia rankaisi poikaa siitä, että tämä oli liian ahne ruoalle. Sillä tarkoituksella haltia paistoi piirakan, josta poika söi, söi syömistään ja hänen poskensa pullistuivat, pullistuivat pullistumistaan. Paljon oli sivutapahtumia, mutta huvittavin seikka lopussa oli se, että piirakka kokonaan tuli syödyksi ja että poika siitä halkesi. Oli todella hauskaa katsella, kuinka _Barbox Veljekset_ yksitotisena tarkkaan kuunnellen ja kallistaen korvaansa tytön puoleen, astui kadulla, ja antoi ihmisten mielemmin tyrkätä itseään kuin salli ainoankaan yksityiskohdan mennä huomaamatta, niin ettei hän myöhemmin kuulusteltaessa olisi osannut kaikkia.

Tällä tavoin he saapuivat ravintolaan, Siellä hänen piti ruokasalissa sanoa, ja hän sanoikin sen kyllin kömpelösti: -- Olen löytänyt pienen tytön!

Koko talon väki keräytyi pientä tyttöä katsomaan. Ei kukaan häntä tuntenut; ei kukaan saanut selvää hänen nimestään niinkuin hän sitä äänsi -- paitsi yksi sisätytöistä, joka arveli sen olevan Konstantinopeli, -- vaan sitä se ei voinut olla.

-- Minä tahdon pienen ystäväni kanssa syödä päivällistä eri huoneessa, -- sanoi _Barbox Veljekset_ ravintolan isäntäväelle, -- ja kenties olette niin hyvät ja annatte poliisille tiedon tästä somasta lapsukaisesta. Epäilemättä tullaan häntä tiedustelemaan, jollei jo liene käyty. Tule pois, Polly!

Polly seurasi häntä aivan suruttomana ja huolettomana, mutta kun portaissa astuminen hänestä näytti vaikealta, niin hän antoi vieraan kantaa itseään ylös. Päivällinen maistui oikein erinomaisen hyvältä ja hauskaa oli nähdä _Barbox_in kömpelyyttä, kun Polly neuvoi miten liha oli häntä varten palasiksi leikattava ja liemi lautaselle kaadettava vakavalla ja anteliaalla kädellä.

-- Ja nyt, -- sanoi Polly, -- sill'aikaa kun olemme päivällisellä, voit olla kiltti poika ja kertoa tuon jutun minkä minä opetin.

Samalla pelolla millä virkamieheksi pyrkijä käypi tutkintoon, ja todella hiukan epävarmana oikeasta ajasta milloin piirakan piti jutussa ilmestyä, samoinkuin myös tämän välttämättömän esineen koosta, _Barbox Veljekset_ alkoi hiukan vapisevalla äänellä kertoa, mutta hän teki sen lapsen avulla jotenkin hyvin. Tosin oli huomattavissa laajuuden puute hänen puhuessaan pojan poskista ja ruokahalusta. Myöskin oli hänen haltiassaan liiallista kesyyttä, mikä puute oli seurauksena hänen salaisesta halustaan perustella haltian ilmestymistä. Mutta ylimalkaan, ja hyväntahtoisen jättiläisen ensimäiseksi, kömpelöksi kokeeksi, se kävi laatuun.

-- Minä käskin sinun olla kiltti poika ja sinä olitkin kiltti poika, eikö niin? -- sanoi Polly.

-- Niinpä luulisin, -- vastasi _Barbox Veljekset_.

Hän sanoi tämän niin nöyrästi, että Polly, joka istui hänen oikealla puolellaan, tuolille päällekkäin pantujen tyynyjen päällä, taputti häntä tyytyväisyytensä osoitukseksi pari kertaa rasvaisella lusikallaan poskelle ja lisäksi soi hänelle armollisen suutelon. Vaan kun hän, tätä viimeksi mainittua palkintoa antaakseen, nousi seisoalle tyynyjen päälle, niin hän lankesi päin päätimysten vatien sekaan, jonka johdosta _Barbox_ rientäessään avuksi huudahti: -- Herra Jumalani! Voi! Luulinpa, että putosit takkavalkeaan, Polly!

-- Aika pelkuri oletkin! -- sanoi Polly, kun hän taas oli asetettu paikoilleen.

-- Kyllä, minä olen todellakin hyvin hermostunut, -- vastasi _Barbox Veljekset_. -- Voi! Polly! Älä noin heiluta lusikkaasi, muuten putoat tuolilta sivullepäin! Älä nauraessasi nosta noin jalkojasi, muuten kaadut taaksepäin, Polly! Voi, voi! Polly! Polly! -- huusi hän melkein epätoivoisena, -- meillä on vaaroja joka puolella!

Suojellaksensa Pollya kuperkeikoilta, jotka joka hetki häntä uhkasivat, ei hän tiennyt muuta neuvoa kuin pyytää häntä päivällisen perästä istumaan matalalle rahille. -- Jos sinä istut, niin minäkin! -- sanoi Polly. Rauha kun kaikista on kallein, niin _Barbox Veljekset_ siis käski passarin työntää pöytä syrjään, tuoda kortteja, kaksi pientä rahia sekä varjostimen, ja asettaa viimeksimainittu uunin viereen hänen ja Pollyn ympärille, siten että pieni kamari muodostui ison huoneen sisään. Hauskaa oli nähdä miten _Barbox Veljekset_ nyt istui rahillaan, viinipullo edessään, katsellen Pollya, joka onnellisena rakensi korttitalojansa. _Barbox_ oli aivan sinertävä kasvoiltaan, kun hän koetteli pitää henkeänsä, etteivät lapsen rakennukset menisi kumoon.

-- Mitä sinä siinä niin tuijottelet? -- sanoi Polly pitäen hetken lomaa.

Pahanteostaan näin tavattuna, hänen täytyi puolustellen myöntää: -- Minä taisin, pelkään mä, jokseenkin tuikeasti katsella sinua, Polly!

-- Miksi tuijottelet? -- kysyi taas Polly.

-- Enpä osaa, -- mutisi toinen itsekseen, -- sanoa miksi. -- En tiedä, Polly.

-- Aika pöllö sitten lienetkin, kun teet jotakin, etkä tiedä miksi, eikö niin? -- arveli Polly.

Tästä moitteesta huolimatta _Barbox Veljekset_ taas rupesi tarkasti katselemaan lasta, kun tämä kumartui korttitalonsa yli ja hänen tuuheat kiharansa varjostivat kasvoja. -- Mahdotonta, -- ajatteli matkustaja, -- että olisin ennen nähnyt tämän sievän lapsen. Olisinko ehkä nähnyt sen unissa? Jossakussa surullisessa unennäössäni?

Mutta hän ei saanut asiasta selvää. Sentähden hän sen heittikin ja antautui muurarinammattiin, Pollyn päiväläiseksi. Hän rupesi rakentamaan kolmi-, neli-, jopa viisikerroksisia korttitaloja.

-- Kuule! Kenenkä luulet nyt tulevan? -- kysyi Polly illallisen perästä hieroen silmiään.

Matkustaja koetti arvata: -- Ehkä passari?

-- Ei, -- sanoi Polly, -- Nukku-Matti se on. Minua alkaa nukuttaa.

Taas uusi hämmästyttävä seikka matkustajalle!

-- Eivät näytä tänä iltana enää tulevan minua hakemaan, -- sanoi Polly. -- Mitäs sinä luulet?

Ei hänkään sitä luullut. Vielä neljännestunnin kuluttua, kun Nukku-Matti ei enää ollut tulossa, vaan jo oli tullut, täytyi kutsua tuo konstantinopelilainen palvelustyttö, joka kernaasti lupasi pitää huolta siitä, että lapsi saisi maata hyvässä, terveellisessä huoneessa; itsekin hän lupasi mennä samaan kamariin levolle.

-- Ja olkaa hyvä ja pitäkää tarkka huoli, -- sanoi _Barbox Veljekset_, jolle taas uusi pelko tuli mieleen, -- ettei lapsi putoa ulos vuoteestaan. --

Pollysta tämä oli niin erinomaisen naurettavaa, että hän molemmilla käsillään tarttui matkustajaa kaulaan, joka rahilla istuen poimi kortteja lattialta. Tyttönen heilutti häntä sinne tänne, painaen hymykuoppaiset poskensa hänen olkapäätänsä vasten.

-- Oi, voi! minkälainen pelkuri sinä olet. Putoatko sinä vuoteestasi?

-- E-en juuri tavallisesti, Polly.

-- Enpä minäkään!

Polly soi hänelle vielä pari rauhoittavaa halausta, sitten hän pisti pienen luottavaisen kätösensä konstantinopelilaisen palvelustytön suureen käteen, ja tepasti pois, lörpötellen ilman vähintäkään pelkoa.

Matkustaja katsoi hänen jälkeensä, käski viedä pois varjostimen ja asettaa pöydän sekä tuolit paikoilleen, ja katsoi yhä vielä hänen jälkeensä. Hän käveli puolen tunnin aikaa edes-takaisin huoneessa. -- Hyvin suloinen pikku olento hän on, vaan ei se siitä tule! Hyvin viehättäväinen pikku ääni hänellä on, vaan ei se siitäkään tule. Tosin sekin vaikuttaa asiaan, vaan on siinä jotakin muutakin lisäksi. Kuinka voi olla mahdollista, että tämä lapsi tuntuu minusta niin tutulta? Mitä hän minulle hämärästi muistutti mieleen, kun kadulla tunsin hänen kätösensä tarttuvan minuun, ja kun minä katsoessani alas näin hänen katsovan minuun?

-- Herra Jackson!

Säpsähtäen näitä sanoja, jotka lausuttiin hiljaisella äänellä, hän kääntyi ja -- näki ovella vastauksen kysymyksiinsä.

-- Voi, herra Jackson, älkää olko kovin kova minulle. Sanokaa minulle joku kehoituksen sana, minä rukoilen!

-- Te olette Pollyn äiti?

-- Olen.

Niin hän oli. Polly oli ehkä kerran tuleva tämän näköiseksi. Niinkuin lakastuneista lehdistä voi arvata minkälainen ruusu on ollut; niinkuin talvisista oksista voi huomata puun kesäisen tuuheuden, samoin Pollykin kerran voisi muuttua samanlaiseksi, huolista runneltuneeksi, harmaahiuksiseksi naiseksi. Matkustaja näki edessään sammuneen tulen tuhkan, tulen, joka aikoinansa oli kirkkaasti paistanut. Tämä oli se nainen, jota hän oli rakastanut. Tämä oli se nainen, joka häneltä oli kadonnut. Niin selvänä oli hänen muistinsa tallentanut tämän naisen kuvan, niin hellällä kädellä oli aika hänen mielessänsä siihen kuvaan kosketellut, että hän nyt, kun hän näki ajan armottoman käden todelliset jäljet, samalla kertaa huolestui ja kummastui.

Hän talutti naisen tuolille istumaan ja jäi itse seisomaan, nojaten selkäänsä uunin kolkkaan, tukien päätään kädellä ja kääntäen silmänsä poispäin.

-- Näittekö minut kadulla ja neuvoitte minut lapselle? -- kysyi hän.

-- Niin tein.

-- Onko tämä pikku raukkakin petoksessa osallinen?

-- Minä toivon, ettei tässä mitään petosta ole ollut. Minä sanoin lapselle: Me olemme eksyksissä; minä koettelen omin neuvoin löytää tietä. Mutta mene sinä tuon herran luo ja sano olevasi eksyksissä. Myöhemmin tullaan sinua noutamaan. -- Kenties ette muista kuinka nuori lapsi vielä on?

-- Hän on sangen rohkea.

-- Kenties juuri sentähden, kun hän on niin nuori.

Matkustaja kysyi vähän ajan kuluttua: --Miksi te näin teitte?

-- Voi, herra Jackson, kysyttekö sitä minulta? Siinä toivossa, että nähdessänne tämän viattoman lapsen, sydämenne leppyisi minua kohtaan. Eikä ainoasti minua, vaan myös miestäni kohtaan.

Matkustaja kääntyi äkkiä ja astui huoneen toiseen päähän. Hän palasi sitten taas hitaammin askelin, kävi entisellä tavalla seisomaan ja virkkoi:

-- Minä arvelin teidän muuttaneen Amerikkaan?

-- Niin teimmekin. Mutta meidän kävi siellä huonosti, ja sentähden tulimme jälleen pois.

-- Asutteko tässä kaupungissa?

-- Asumme. Minä olen musiikin opettajana täällä. Miehelläni on kauppakonttorissa työtä.

-- Oletteko -- suokaa anteeksi, että niin kysyn -- köyhät?

-- Meillä on tarpeeksi tuloja. Siinä ei onnettomuutemme ole. Mieheni on kovin, kovin sairaana; häntä vaivaa pitkällinen tauti. Hän ei koskaan voi tulla terveeksi -- --

-- Te keskeytitte puheenne. Jos teitte sen siksi, ettette minulta ole kuullut kehoittavaa sanaa, niin nyt sen sanon. En voi unohtaa menneitä aikoja, Beatrice.

-- Jumala siunatkoon teitä! -- vastasi nainen, itkuun purskahtaen, ja ojensi hänelle vapisevan kätensä.

-- Olkaa rauhallinen. En minäkään muuten voi pysyä rauhallisena. Sillä minua surettaa enemmän kuin voin sanoakaan, kun näen teidän itkevän. Puhukaa minulle pelotta. Luottakaa minuun!

Nainen peitti kasvonsa harsolla, ja vähän ajan kuluttua hän alkoi puhua rauhallisesti. Hänen äänessänsä oli sama sävy kuin Pollylla.

-- Ei mieheni järki ole taudista heikontunut; minä vakuutan teille, ettei se ole. Mutta kivuloisuutensa vuoksi ja tietäen ettei hän ikänä voi tulla terveeksi, hän ei voi irtaantua siitä ajatuksesta, joka häntä alituisesti seuraa. Se häntä painaa, katkeroittaa jokaisen hänen muutenkin vaivalloisen elämänsä hetken ja lyhentää hänen ikäänsä.

Hänen vaiettuaan matkustaja taas sanoi: -- Puhukaa minulle pelotta. Luottakaa minuun.

-- Meillä on ollut viisi lasta ennen tätä pikku silmäteräämme; ne makaavat kaikki haudassa. Mieheni luulee heidän surkastuneen kirouksen alla ja että se kirous on tämänkin lapsen tappava.

-- Mikä kirous?

-- Meidän kumpaisenkin omaatuntoamme rasittaa tieto siitä suuresta pahasta, minkä me teille olemme tehneet, enkä tiedä muuta, kuin että ehkä minäkin, jos olisin yhtä kipeä, tuntisin mielessäni samaa pelkoa kuin hän. Näin hän yhä puhelee: »Minä luulen, Beatrice, olevani ainoa, jonka kanssa herra Jackson ikänä on tahtonut ystävyyttä viljellä, vaikka olenkin paljoa nuorempi häntä. Mitä enemmän hän sai valtaa, sitä korkeampaan paikkaan hän minutkin kohotti, ja minulle yksistään hän uskoi omat salaisuutensa. Minä tulin sinun ja hänen väliinsä ja ryöstin sinut häneltä. Me pidimme asian salassa ja tieto kohtasi häntä aivan äkkiarvaamatta. Se tuska, jonka se synnytti niin umpimielisessä miehessä oli varmaan kauhea; viha, joka silloin syttyi, on leppymätön. Näin hänen kirouksensa on kohdannut meidän pieniä, sieviä kukkasparkojamme, ja ne surkastuvat.»

-- Ja te, Beatrice, -- kysyi matkustaja, kun vaimo oli lakannut puhumasta ja molemmat olivat vähän aikaa olleet vaiti, -- mitä te arvelette?

-- Vielä muutamia viikkoja takaperin pelkäsin minäkin teitä, ja luulin ettette koskaan, koskaan voisi antaa anteeksi.

-- Vielä muutamia viikkoja sitten? -- kertoi matkustaja. -- Oletteko näinä viime viikkoina saanut toisen ajatuksen minusta?

-- Olen.

-- Kuinka niin?

-- Olin noutamassa nuotteja eräästä puodista tässä kaupungissa; silloin te pelästyksekseni astuitte myöskin sisään. Minä vedin harson silmilleni ja vetäydyin pimeään nurkkaan. Silloin kuulin teidän sanovan, että tahdoitte ostaa jonkun soittokoneen tytölle, joka ei koskaan voi olla istualla. Äänenne ja käytöksenne oli niin paljon lauhtunut, te valitsitte niin suurella innolla, te veitte sen muassanne niin hellällä huolenpidolla ja ilolla, että näin teidän sydämenne olevan hyvin, hyvin lempeän. Voi, herra Jackson, herra Jackson, jos olisitte tietänyt kuinka helpoittava kyynelvirta silloin silmistäni valui.

Soittiko Phoebe tällä hetkellä kaukaisella makuusijallansa? Matkustaja oli sitä kuulevinansa.

-- Minä tiedustelin sitten puodissa missä te asuitte, vaan he eivät tietäneet. Kun olin kuullut teidän sanovan, että aioitte mennä takaisin ensi junassa (vaikka ette kuitenkaan virkkaneet minne), niin minä päätin samaan aikaan päivästä, niin usein kuin opetustunneiltani joutaisin, käydä asemalla, että sattuisin teidät jälleen näkemään. Olen käynyt siellä hyvin usein, vaan en ole nähnyt teitä ennen kuin tänä päivänä. Te olitte mietteissänne kun kuljitte katua; mutta kasvojenne rauhallinen ilme rohkaisi minua, niin että lähetin lapseni teidän luoksenne. Ja kun näin teidän kumartuvan sen puoleen ja puhuvan sille niin lempeästi, niin rukoilin anteeksi Jumalalta, että olin teille surua tuottanut. Nyt minä rukoilen teiltä anteeksi itselleni ja myös miehelleni. Minä olin silloin hyvin nuori, ja mieheni oli myös nuori, ja nuoruuden ajattelemattomassa rohkeudessa emme oikein ymmärrä mitä teemme niille, jotka jo ovat enemmän käyneet elämän koulua. Te jalo mies! Te hyvä mies! Joka täten minut nostatte maasta, ettekä yhtään moiti pahasta, jonka teille tein -- sillä _Barbox_ esti häntä lankeemasta polvilleen ja lohdutti niinkuin lempeä isä eksynyttä tytärtään, -- kiitos teille, Jumala siunatkoon teitä, kiitos teille!

Ennenkuin _Barbox_ jälleen rupesi puhumaan, niin hän ensinnä veti syrjään ikkunaverhot ja katseli hetken aikaa ulos. Sitten hän vaan kysyi:

-- Nukkuuko Polly?

-- Nukkuu. Tullessani tapasin hänet juuri kun häntä vietiin yläkertaan, ja minä panin hänet itse vuoteesen.

-- Antakaa hänen olla luonani huomispäivä, Beatrice, ja kirjoittakaa osoitteenne tälle lehdelle, muistikirjaani. Illalla tuon lapsen kotiin teidän ja -- hänen isänsä luo.

* * * * *

-- Hui, hai! -- huusi Polly seuraavana aamuna, pistäen hulivilintapaiset, iloiset kasvonsa aamiaisaikana ovesta sisälle. -- Luulinpa että minua eilen illalla jo tultiin noutamaan!

-- Niinhän käytiinkin, Polly, mutta minä pyysin luvan, että saisin pitää sinut vielä tämän päivää ja vasta illalla viedä sinut kotiin.

-- No, kaikkeapa vielä, -- sanoi Polly. -- Mutta sinä et ole yhtään lempeä minulle, eikö niin?

Yhtähyvin Pollyn mielestä tämä päätös oli sangen viisas, josta syystä hän lisäsi: -- Täytyypä sinulle muisku antaa, vaikka et aivan lempeältä näytä! -- Kun muiskutus oli toimitettu, niin he kävivät hyvin puheliaalla tuulella aamiaisruokaan käsiksi.

-- Tietysti nyt rupeat huvittamaan minua? -- sanoi Polly.

-- No, sehän on tietty, -- vastasi _Barbox Veljekset_.

Toivonsa iloisessa innossa Polly katsoi välttämättömäksi panna pois voileipänsä, asettaa toinen lihavista sääristänsä toisen päälle ristiin ja lyödä pieni, lihava oikea kätensä vasempaa vasten. Tällä tavalla itsensä valmistettuaan Polly, jonka kasvot nyt olivat kokonaan täynnä pieniä hymykuoppasia, kysyi imartelevaisella äänellä: -- Mitäpä nyt ruvetaan tekemään, ukko kulta?

-- Sitähän minä juuri arvelin, -- sanoi _Barbox Veljekset_, -- mutta pidätkö sinä hevosista, Polly?

-- Pienistä ponihevosista, -- myönsi Polly, -- varsinkin jos niillä on pitkä häntä. Mutta muut hevoset -- e -- ei -- ei -- ne ovat liian isot, näetkös.

-- No, -- jatkoi _Barbox Veljekset_, näyttäen yksitotiselta ja umpimieliseltä, joka sopi tämän neuvottelun tärkeyteen, -- minäpä näin eilen, Polly, jossakussa talon seinässä kuvattuna kaksi pitkähäntäistä ponia, jotka olivat kirjavat ylt'ympäri koko ruumiin -- --

-- Ei, ei, ei! -- huusi Polly, haluten innokkaasti kuulla enemmän näistä huvittavista seikoista. -- Ei suinkaan ne voi olla kirjavia ylt'ympäri koko ruumiin!

-- Ovatpa niin. Nämät ponit hyppivät vanteitten läpi -- --

-- Ei, ei, ei! -- huusi taas Polly samalla tavalla. -- Eivät suinkaan ne hyppää vanteitten läpi!

-- Niinpä tekevät kuitenkin. Minä vakuutan, että ne sen tekevät. Ja syövät piirakoita ja heillä on salvetti leuvan alla -- --

-- Ponitko söisivät piirakoita ja olisiko heillä salvetti leuvan alla! -- kummasteli Polly. -- Oletpa sinä lorujen juttelija!

-- Aivan totta! -- Ja ne laukaisevat pyssyjä.

Pollyn mielestä ei näyttänyt olevan tarpeellista, että ponit käyttivät pyssyjä.

-- Ja sitten olen arvellut, -- jatkoi verraton _Barbox_, -- että jos sinä ja minä menisimme teatteriin, missä näitä poneja saa nähdä, niin se tekisi ruumiinrakennuksellemme hyvää.

-- Merkitseekö se sitä, että se olisi hauskaa? -- kysyi Polly. -- Sinä käytät välistä niin pitkiä sanoja!

Pitkien sanojensa selitykseksi toinen vastasi: -- Se merkitsee, että se olisi hauskaa. Sitä se juuri merkitsee. On siellä vielä paljo muitakin ihmeitä nähtävänä paitsi poneja, ja me saamme ne nähdä kaikki: herroja ja rouvia kirjavissa vaatteissa ja norsuja ja leijonia ja tiikereitä.

Polly rupesi katselemaan teekannua, nenä rypyssä, ikäänkuin hän olisi ollut levoton mieleltänsä. -- Eiväthän ne tietenkään koskaan pääse ulos, -- huomautti hän, aivan kuin itsestään ymmärrettävää asiaa.

-- Norsutko ja leijonat ja tiikerit? Ei kultaseni!

-- Ei kultaseni! -- sanoi Polly. -- Eikä tietenkään kukaan pelkää, että ponit ampuisivat ketään kuoliaaksi?

-- Ei millään muotoa!

-- Ei millään muotoa! -- toisti Polly.

-- Ja sitten vielä arvelin, -- jatkoi _Barbox Veljekset_, -- että voisimme poiketa lelupuotiin valitsemaan nukkea -- --

-- Ei suinkaan täysissä vaatteissa! -- huusi Polly käsiänsä yhteen taputtaen. -- Ei, ei, ei suinkaan täysissä vaatteissa!

-- Aivan täysissä vaatteissa. Ja vielä lisäksi ostamaan sille taloa ynnä kaikkia, mitä talouteen kuuluu -- --

Polly kiljahti ja oli vähällä pyörtyä ilosta. -- Oletpa sinä herttainen! -- huusi hän raukealla äänellä, vaipuen tuolin selkävaraa vasten. -- Tule tänne, että saan sinua halata, taikka minä tulen sinua halaamaan!

Tätä loistavaa ohjelmaa noudatettiin sitten todella niin tarkasti kuin se olisi ollut laki. Koska oli tärkeätä kaikkein ensiksi ostaa nukke -- muutenhan se neitiparka ei olisi saanut nähdä poneja -- otettiin lelupuotiretki ensimäiseksi työksi. Polly, seisoessansa tässä ihmeellisessä tavara-aitassa kumpaisellakin käsivarrellaan nukke, joka oli yhtä iso kuin hän itse, ja silmien edessä puotipöydällä noin kaksikymmentä muuta kaunista nukkea, oli tosin semmoisessa valitsemisen pulassa, ettei hän voinut olla täysin iloinen. Mutta tämä pieni pilvi hajosi pian. Viehättävä nukke, jonka hän oli useimmin kaikista ottanut käteensä ja useimmin kaikista hylännyt, ja jonka hän viimein piti, oli nähtävästi tsherkessiläinen sukuperältänsä; hänen ihana ulkomuotonsa ilmaisi niin suurta rohkeutta kuin vain voi olla sillä, jonka puhumiskyky on niin peräti huono. Pukuna oli hänellä taivaansininen silkkiturkki ja ruusunväriset atlassihousut, ynnä musta samettinen hattu, jonka kuosin tämä kaunis, pohjoisille rannoillemme tullut vieras oli luultavasti löytänyt jostakusta Kentin herttuan rouva vainajan muotokuvasta. _Mellukka_ oli nimi, jonka korkeasukuinen muukalainen oli tuonut muassaan (Polly niin vakuutti) päivänpaisteisesta, kesäisestä kotimaastaan. Ja kuinka kalliiksi hänen taloustavaransa _Barboxin_ kukkaron kustannuksella, nousivat, sen voi jo näistäkin molemmista asioista arvata, kun hänen hopeiset teelusikkansa olivat yhtä isot kuin kyökkiin kuuluva hiilihanko, ja että hänen taskukellonsa oli paljoa kookkaampi hänen paistinpannuaan. Neiti Mellukka suvaitsi armollisesti olla täydesti tyytyväinen siihen, mitä hän teatterissa sai nähdä, ja niin myös Polly. Sillä ponit todella olivat kirjavat, eivätkä ampuessaan tappaneet ketään; ja petojen julmuus näkyi olevan paljasta savua -- sitä ainakin runsaasti tuprueli heidän sisästänsä. Olisipa taas maksanut vaivaa nähdä kuinka _Barbox Veljekset_, näitä iloja nauttiessaan, oli antautunut siihen koko sielullaan. Eikä olisi ollut vähemmin hauskaa nähdä kuinka hän päivällisellä joi maljan neiti Mellukan terveydeksi, joka jäykkänä (ihanalla tsherkessittarella oli taipumaton selkäranka) istui tuolilla Pollya vastapäätä, ja kuinka hän sai passarinkin sopivalla vakavuudella ottamaan osaa tähän sievästi keksittyyn leikkiin. Lopuksi oli kova puuha, ennenkuin saatiin Mellukka neiti ja kaikki sen vaatteet ja rikkaudet ajurin vaunuun yhdessä Pollyn kanssa ja viedyksi kotiin. Mutta siihen aikaan ei Polly jaksanutkaan enää avosilmin katsella kaikkia noita yhteen kohtaan koottuja kalliita tavaroita; hänen silmänsä olivat jo kääntyneet pois siihen ihmeelliseen paratiisiin, jona lapsen uni on. -- Nuku, Polly, nuku, -- sanoi _Barbox Veljekset_, kun tytön pää vaipui hänen kainaloonsa; -- tästä vuoteestasi et ainakaan helposti putoa ulos!

Mikä tuo risajava paperiliuska oli, jonka hän otti taskustaan ja huolellisesti kokoon käärittynä pisti Pollyn hameen povelle, sitä emme huoli selittää. Hän ei siitä virkkanut mitään, emmekä mekään siitä virka mitään. He ajoivat pieneen etukaupunkiin, joka oli ison tehdaskaupungin edustalla, ja pysähtyivät vähäisen talon pihaan. -- Älkää herättäkö lasta, -- sanoi _Barbox Veljekset_ hiljaa ajurille, -- minä kannan hänet tällä tavalla sisään.

Pollyn kantajaa vastassa oli Pollyn äiti, joka kynttilä kädessä avasi oven ja saattoi tulijat alakerran kamariin. Siellä makasi sohvalla kipeä, taudista aivan laihtunut mies, joka käsillään peitti kasvonsa.

-- Tresham, -- sanoi _Barbox Veljekset_ lempeällä äänellä, minä olen tuonut teille Pollynne takaisin; hän nukkuu sikeästi. Ojentakaa minulle kätenne ja sanokaa, että voitte paremmin.

Sairas ojensi oikean kätensä, kumartui käden yli, joka tarttui siihen, ja suuteli sitä. -- Kiitos, kiitos! Kyllä saatan sanoa voivani hyvin ja olevani onnellinen.

-- Se on oikein, -- sanoi _Barbox Veljekset_. -- Minun mieleeni johtui, Tresham -- voitteko siirtyä hiukan, niin että saan vähä sijaa tässä?

Näin sanoen hän kävi sohvalle istumaan ja silitteli lihavaa, omenan tapaista poskea, joka lepäsi hänen olkapäällään.

-- Minun mieleeni johtui, Tresham (minä alan jo tulla vanhaksi ukoksi, niinkuin tiedätte, ja vanhoilla ukoilla on toisinaan mielijohteensa), jättää Polly, koska minä hänet olen löytänyt, teille itsellenne, eikä kellekään muulle. Tahdotteko ottaa hänet minulta?

Kun isä ojensi käsivartensa ottaaksensa vastaan lapsen, niin molemmat miehet katsoivat vakavasti toisiansa silmiin.

-- Te rakastatte häntä suuresti, Tresham?

-- Enemmän kuin voin sanoakaan.