Chapter 12
-- Voi, Ben, sinä olet murhannut minut!
Eipä hän kuollut kuitenkaan silloin ja siellä. Hän vietiin lähimpään sairashuoneesen ja makasi muutamia viikkoja elon ja kuolon vaiheella. Hänen tilansa sanottiin olevan vaikean ja vaarallisen. Puukko oli iskenyt juuri kaulaluun alapuolelle ja sattunut keuhkoihin. Hän ei voinut puhua eikä kääntyä, tuskin oikein henkeäkään vetää. Ei hän jaksanut itse nostaa päätäänkään, jos juoda tahtoi. Minä istuin hänen vieressään yöt, päivät, koko sen surullisen ajan. Minä luovuin virastani rautatiellä; minä muutin pois asunnostamme Vicolo-Balbo kadun varrelta; minä koetin unohtaa, että Gianetta Coneglia nimistä naista olikaan olemassa. Minä elin ainoastaan Matin tähden; ja hän, luullakseni, pikemmin minun kuin oman itsensä tähden koetti pysyä hengissä. Näinä katkerina, hiljaisina tuskan ja katumuksen hetkinä, jolloin ei kukaan muu paitsi minä, saanut tuoda hänelle juomista tai kohentaa hänen päänalaistansa, palasi vanha ystävyytemme vielä uskollisempana, lujempana kuin mitä se olikaan ollut. Hän antoi minulle anteeksi täydesti ja vapaaehtoisesti, Ja kiitollisuuteni osoitukseksi olisin minä mielelläni antanut henkeni.
Viimeinkin tuli kirkas kevätaamu, jona hän haavasta parantuneena, vaan vielä heikkona kuin lapsi, astui horjuvin askelin ulos sairashuoneen portista, nojauten minun käsivarteeni. Hän ei ollut aivan terve eikä, sen kauhistuksekseni ja tuskakseni kuulin, voinut koskaan tullakaan terveeksi. Hyvällä hoidolla hän saattoi elää muutamia vuosia; mutta keuhkot olivat auttamattomasti vialla, eikä hänestä ikänä voinut tulla aivan tervettä, täysivoimaista miestä. Nämät sanat sanoi sairashuoneen ylilääkäri minulle salaa, kun sanoin jäähyväiset; hän neuvoi, että veisin Matin vielä lämpimämpään ilmanalaan.
Minä vein hänet pieneen Rocca nimiseen merikaupunkiin, noin viisi peninkulmaa etelään päin Genovasta, syrjäiseen, suojaiseen paikkaan Rivierarannikolle, missä meri hohti taivastakin sinisempänä, ja missä rantakallioilla viheriöitsi eriskummallisia kuumien maiden kasveja: kaktuksia, aloeita sekä Egyptin palmuja. Siellä asetuimme asumaan erään käsityöläisen taloon, ja Matti, niinkuin hän itse sanoi, »ryhtyi täydellä vakavuudella toipumistoimiin». Mutta valitettavasti sitä tointa ei mikään voinut edistää. Päivän toisensa jälkeen hän meni meren rannalle ja istui siellä tuntikausia, hengittäen meri-ilmaa ja katsellen meren selällä ohikulkevia purjeita. Pian hän ei jaksanut astua kauemmaksi kuin puutarhaan talon edustalle. Jonkun ajan kuluttua hänen täytyi viettää päivänsä vuoteella avonaisen ikkunan ääressä, kärsivällisesti odottaen loppua. Voi, loppua! siihen sitä nyt jo oli tultu! Hän riutui nopeasti, lakastui kesäkukkien lakastuessa, ja tiesi aivan hyvin niittäjän jo olevan tulossa. Hän ei yrittänytkään enää muuta kuin helpoittaa minun omantuntoni tuskia ja valmistaa minua siihen, minkä täytyi tapahtua.
-- En tahtoisi elää kauemmin, vaikka saisinkin, -- sanoi hän eräänä kesäiltana, maatessaan vuoteellaan ja katsoen tähtiin. -- Jos tällä hetkellä saisin valita, niin lähtisin täältä. Mutta soisin Gianettan saavan tietää, että olen antanut hänelle anteeksi.
-- Kyllä hän saa sen tietää, -- vakuutin, vavisten äkkiä päästä jalkoihin asti.
Hän puristi kättäni.
-- Ja kirjoitatko isälleni?
-- Kirjoitan.
Minä olin vetäytynyt hiukan syrjään, ettei hän näkisi kyyneleitä, jotka virtailivat pitkin poskiani. Mutta hän kohosi käsivartensa nojaan ja katsoi ympärilleen.
-- Älä pelästy, Ben, -- kuiskasi hän, laski sitten taas uupuneena päänsä tyynylle -- ja kuoli.
* * * * *
Semmoinen oli loppu. Sillä tavalla kaikki loppui, mikä minulle elämässä oli rakasta. Minä hautasin hänet sinne, missä vieras meri loiskii vierasta rantaa vastaan. Minä seisoin haudan ääressä, kunnes pappi ja muu saattoväki oli lähtenyt. Minä katsoin kuinka hauta täytettiin, kunnes se oli turpeilla peitetty ja haudankaivaja tallannut pinnan kovaksi. Silloin, silloin vasta tunsin, että olin kadottanut hänet iäksi, ystävän, jota olin rakastanut ja vihannut, ja jonka olin murhannut. Silloin, silloin vasta näin, ettei minulla enää olisi rauhaa, ei iloa, eikä toivoa. Siitä hetkestä sydämeni kovettui ja elämä tuntui minusta olevan täynnä kirousta. Kaikki minua inhotti, yö yhtä paljon kuin päivä, meri yhtä paljon kuin maa, työ yhtä paljon kuin lepo, ruoka yhtä paljon kuin uni. Minä olin saman kirouksen alainen kuin Kain, eikä sen paino yhtään helpoittanut, vaikka veljeni oli antanut minulle anteeksi. Rauha maassa oli minulta kadonnut, ja hyvä tahto ihmisiä kohtaan oli myös kuollut sydämessäni. Muutamia ihmisiä omantunnon vaiva tekee leppeiksi; minua se vain paadutti. Minä rupesin vihaamaan kaikkia ihmisiä, ja kaikista enimmin vihasin sitä naista, joka oli tunkeutunut väliimme ja hävittänyt meidän molempien onnen.
Matti oli pyytänyt, että menisin Gianetan luokse ilmoittamaan, että hän oli antanut anteeksi. Mielemmin olisin tosin mennyt Genovan satamaan, ottanut jonkun kaleeriorjan villalakin ja luotikahleen ja käynyt hänen sijaansa raskaimpaan työhön; mutta kuitenkin tein kaikki mitä voin, täyttääkseni hänen käskyään. Minä menin Genovaan, yksinäni ja jalkaisin. Minä menin Genovaan, aikoen sanoa tytölle: »Gianetta Coneglia, hän antoi teille anteeksi, mutta Jumala ei anna!» Mutta en löytänytkään häntä. Heidän pienessä puodissaan oli jo toinen kaupitsemassa. Naapurit eivät tietäneet muuta kuin että äiti ja tytär äkkiä olivat lähteneet kaupungista, ja että Gianetta kuului olevan markiisi Loredanon suojassa. Minä tiedustelin sieltä, täältä. Minä kuulin heidän muuttaneen Neapeliin. Levotonna ja välinpitämättömänä rupesin konemieheksi ranskalaiseen höyrylaivaan ja läksin jäljestä. Mutta, tultuani komealle maakartanolle, joka nyt oli Gianetan omana, sain kuulla hänen lähteneen sieltä kymmenen päivää varhemmin ja matkustaneen Pariisiin, missä markiisi oli Molempien Sisiliain lähettiläänä. Sentähden antauduin taas höyrylaivan palvelukseen, tulin sillä lailla Marseilleen ja kuljin sieltä osaksi jokea, osaksi rautatietä myöten Pariisiin. Siellä sitten päivä päivältä kuljeksin kaduilla sekä puistoissa, väijyelin lähettilään portilla, seurasin hänen vaunujansa, jopa viimein, monen viikon kuluttua, sain selvän Gianetan asunnosta. Minä kirjoitin hänelle ja pyysin päästä hänen puheilleen; mutta hän ajatti minut palvelijoillaan pois oveltansa, ja kirjeeni viskattiin minulle vasten silmiä. Silloin huusin ylös hänen ikkunoihinsa, anteeksiantamuksen sijasta kauheimmat kiroukset, mitä minun kielelleni sattui. Sen tehtyäni pudistin Pariisin tomut jaloistani ja rupesin vaeltamaan sinne-tänne maita, manteria myöten. Mutta ne ovat kaikki asioita, joista en huoli nyt laveammin kertoa.
Seuraavat seitsemän, kahdeksan elinvuottani kuluivat sangen levottomalla, vaihtelevalla tavalla. Synkkänä ja rauhatonna antauduin palvelukseen milloin täällä, milloin tuolla, miten sattui, ryhtyen milloin mihinkin työhön, palkasta välittämättä, kun vain työtä oli runsaasti ja alituisesti vaihtelua. Ensiksi tulin ylikonemestariksi ranskalaiseen laivaan, joka kulki Marseillen ja Konstantinopelin väliä. Tässä kaupungissa muutin erääsen Itävallan Lloydin höyryalukseen, ja kuljin jonkun aikaa Konstantinopelin, Aleksandrian, Jaffan ja muiden Itämaan kaupunkien välillä. Sitten sain konesepän paikan uudella erämaisella Aleksandrian--Suezin radalla. Sitten menin Itä-Indiaan ottaen osaa rautatierakennuksiin. Siellä viivyin kauan aikaa; se on: minä viivyin siellä melkein kaksi vuotta, joka minulle oli sangen pitkä aika. Enkä olisi niinkään pian sieltä lähtenyt, jollei sota silloin juuri olisi syttynyt Venäjää vastaan. Sinne minun teki mieleni, sillä vaarat ja vaivat olivat minulle yhtä mieleiset kuin muille ihmisille turvallisuus ja helppo elämä. Ja mitä hengen vaaraan tuli, niin tahdoin mielemmin kadottaa kuin säilyttää henkeni. Sentähden palasin Englantiin ja menin Portsmouthiin, missä hyvien todistuskirjojeni avulla kohta sain semmoisen paikan kuin halusin. Minä sain mennä Krimin niemelle konemestarina muutamassa kruunun laivassa.
Koko sota-ajan palvelin tällä lailla laivastossa; sen loputtua rupesin jälleen maailmaa vaeltamaan, iloiten vapaudestani. Nyt menin ensin Canadaan. Oltuani siellä rautatien rakennustyössä lähellä rajaa, muutin pian Yhdysvaltoihin; kuljeksin niissä pohjoisesta etelään; kävin Kalliovuortenkin takana; koetin kuukauden tai pari oloja kultamaalla. Mutta sitten heräsi minussa äkillinen, kivistävä, käsittämätön halu päästä jälleen näkemään ystäväni yksinäistä hautaa, kaukana Italian rannikolla. Vielä kerran kääntyi siis vaellukseni Europpaan päin.
Pieni hauta parka! Tullessani olit rikkaruohojen peitossa, risti oli kaatumaisillaan, nimi melkein näkymättömäksi kulunut. Näytti aivan siltä kuin ei kukaan olisi häntä rakastanut, ei kukaan muistanut häntä. Kävinpä myös siinä talossa, missä yhdessä olimme asuneet. Sama väki siinä vielä asui; he tervehtivät minua ystävällisesti tervetulleeksi. Heidän luonansa viivyin muutamia viikkoja. Tällä ajalla istutin puita ja kukkia haudalle, ja asetin siihen valkean marmoriristin. Tämä oli minulle ensimäinen rauhan aika, saatettuani hänet tuohon levolle. Lähtiessäni jälleen taistelemaan maailman matkakontti selässäni, päätin itsekseni palata tänne, jos Jumala sallisi, kun ikäpäivieni loppu lähestyisi, jotta saisin haudassa levätä ystäväni vieressä.
Nyt ei enää mieleni, niinkuin ennen, palanut kaukaisille maille; minä tahdoin pysyä likellä Matin hautaa. Sentähden en mennyt tästä edemmäksi kuin Mantovaan, missä palvelin veturinkuljettajana tämän kaupungin ja Venezian välisellä rautatiellä, joka juuri silloin oli valmistunut. Vaikka alkuansa olin koneseppä, arvelin silloin kuitenkin hauskemmaksi elättää itseäni veturin kuljetuksella. Ajon virkistävä vaikutus, voimantunne ohjatessani veturia, ilman vastaan tuleva viima, tulen rätinä, seutujen ohi lentäminen, ne olivat minusta huvittavia. Varsinkin kuljetin mielelläni yöllä pikajunaa. Mitä pahempi ilma, sitä paremmin se sopi minun synkkään mielialaani. Sillä sydämeni oli yhtä kova, jos ei kovempi, kuin siihen asti; vierivät vuodet eivät olleet sitä vähääkään pehmittäneet. Ne olivat vain vahvistaneet mustimpia, katkerimpia tunteita sydämessäni.
Minä pysyin uskollisesti Mantovan rautatien palveluksessa; seitsemän kuukautta olin jo lakkaamatta ollut siinä työssä, kun se tapaus sattui, josta nyt aion kertoa.
Oli maaliskuu. Ilma oli muutamia päiviä ollut paha, joka yö myrskyinen. Brentajoen sillan kohdalla oli tulva vienyt noin seitsemänkymmenen kyynärän verran meidän rautatietämme. Junien täytyi nyt pysähtyä erääsen paikkaan Padovan ja Brentajoen sillan välillä, ja matkustajat kampsuineen kuljetettiin kaikenlaisilla hevosrattailla, mutkikkaita maanteitä myöten, lähimpään pysäyspaikkaan juovan toiselle puolelle, mistä toinen juna vei heidät eteenpäin. Tämä tietysti tuotti suurta häiriötä ja ikävyyttä, kaikki aikataulumme joutuivat sekaisin ja yleisön täytyi alistua kaikenlaisiin epämukavuuksiin. Sillä välin oli kokonainen armeija rautatien työmiehiä lähetetty paikalle, ja ne työskentelivät yötä päivää, korjaten vahinkoa. Minun piti tällä välin kuljettaa kaksi läpikulkevaa junaa päivässä. Aamusella varhain läksin Mantovasta Veneziaan ja palasin iltapuolella takaisin Mantovaan. Se oli jokseenkin runsas päivätyö; noin 190 peninkulmaa ajettavana, jota kesti 10--11 tuntia. En siis tullut kovin iloiseksi, kun kolmantena tai neljäntenä päivänä mainitun tapaturman jälkeen minulle ilmoitettiin että illalla piti vielä kuljettaa ylimääräinen juna Veneziaan. Tämä ylimääräinen juna, jossa oli vain veturi, yksi matkustaja- ja yksi tavaravaunu, oli lähtevä Mantovasta kello 11. Padovassa matkustajien tuli lähteä junasta ja postivaunuissa jatkaa matkaa Brentajoen sillalle. Siellä toinen veturi, matkustaja- ja tavaravaunu oli valmiina lähtemään. Minun piti saattaa heitä perille asti.
-- Corpo di Bacco! (italialainen kirous), -- sanoi rautatiesihteeri, joka antoi minulle käskyn, -- älkää näyttäkö noin synkältä, mies. Kyllä siitä hyvät juomarahat lähtee. Tiedättekö ketä lähdette viemään?
-- En tiedä.
-- Ettekö tosiaankaan. Ruhtinas Loredanoa, Neapelin lähettilästä.
-- Loredanoako! -- änkytin vastaukseksi. -- Mikä Loredano? Olihan markiisi --
-- Oikein. Hän oli markiisi vielä muutamia vuosia takaperin; mutta nyt on hän kohonnut ruhtinaaksi.
-- Hän taitaa jo olla sangen vanha mies?
-- Vanhako? On kyllä! Mutta mitä se haittaa? Onpa hän terve, iloinen ja pulska kuin ainakin. Oletteko ennen nähnyt häntä?
-- Olen, -- vastasin, kääntäen pois kasvoni, -- olen minä nähnyt hänet -- monta vuotta sitten.
-- Oletteko kuullut hänen naimisestaan?
Minä pudistin päätäni.
Sihteeri purskahti nauruun, hieroi käsiään ja nosti olkapäitään. -- Kummallinen asia se on, -- sanoi hän. -- Siitä oli kauhean paljon juttuja aikanansa. Hän oli nainut jalkavaimonsa -- aivan tavallisen halvan tytön -- genovalaisen -- hyvin kauniin. Mutta tietysti ei häntä oteta vastaan mihinkään seuroihin. Eikä kukaan käy hänen luonaan vieraana.
-- Nainutko hänet! -- huusin. -- Se on mahdotonta!
-- Vaan totta, sen vakuutan.
Minä nostin käteni otsalle. Tuntui siltä kuin olisin saanut kolahduksen. -- Onko rouvakin -- onko rouvakin mukana?
-- On kyllä -- hän on aina ruhtinaan mukana -- hän ei päästä häntä milloinkaan pois näkyvistään. Saattepa nähdä häntä -- la bella duchessa! (kaunista ruhtinaan rouvaa).
Näin sanoen hän taas purskahti nauruun, hieroi käsiään, ja sitten hän meni takaisin virkahuoneesensa.
Päivä kului, tuskin muistan kuinka se kului, paitsi että koko sydämeni oli raivon ja katkeruuden myrskyssä. Kello 7.25 illalla oli tavallinen päivätyöni tehty; kello puolivälissä yksitoista olin taas asemalla. Olin jo tarkastanut veturia, käskenyt koneenlämmittäjän sytyttää tulta, varustanut öljyä voiteeksi koneesen, sanalla sanoen kaikki oli valmistettu. Silloin, kun juuri vertasin kelloani asemakelloon, tarttui joku käsivarteeni ja ääni kuiskasi korvaani:
-- Oletteko te veturinkuljettaja, joka lähtee tätä ylimääräistä junaa viemään?
Puhujaa en ollut ikänä ennen nähnyt. Hän oli pieni, mustanverinen mies, paksu kaulavaate kaulassa, siniset silmälasit, musta, tuuhea parta, hattu silmillä.
-- Te olette köyhä mies, arvaan minä, -- sanoi hän kuiskaten kiireisellä, kiihkeällä äänellä -- ja, niinkuin kaikki köyhät, ette suinkaan panisi pahaksi, jos teillä olisi enemmän rahaa. Tahtoisitteko ansaita parituhatta florinia?
-- Millä keinolla?
-- Hst! Pysähtyyhän juna Padovassa ja jatkatte sitte eteenpäin Brentan sillalle.
Minä nyökäytin päätäni.
-- Mitä jos ette niin tekisikään! Mitä jos pysähdyspaikassa ette lakkauttaisikaan höyryä, vaan hyppäisitte pois veturista ja antaisitte junan juosta edelleen!
-- Mahdotonta! Siitä paikasta on tulva vienyt seitsemänkymmenen kyynärän verran rautatietä, ja --
-- Vaiti! Sen tiedän. Pelastakaa vain itsenne ja antakaa junan mennä. Se olisi vain tapaturma.
Ruumiini tuntui vuoroin jääkylmältä, vuoroin tulikuumalta. Minua vapisutti. Sydämeni rupesi kovasti sykkimään ja henkeäni ahdisti.
-- Miksi minua näin kiusaatte? -- sanoin änkyttäen.
-- Italian tähden, -- kuiskasi hän, -- vapauden tähden. Kyllä tiedän, että olette muukalainen; mutta voittehan kuitenkin olla meidän ystävämme. Tämä Loredano on maansa pahimpia vihollisia. Kas tässä kaksituhatta florinia.
Minä työnsin kiivaasti pois hänen kätensä.
-- Ei -- ei, -- sanoin. -- Ei mitään verirahaa. Jos sen teen, niin en tee sitä rahan, enkä Italiankaan tähden. Minä teen sen koston tähden.
-- Koston tähden! -- kertoi hän.
Samassa annettiin käsky tuoda veturi asemasillalle. Sanaakaan lisäämättä hyppäsin ylös veturiin. Kun sieltä katsahdin alas samalle paikalle, oli outo mies poissa.
Minä näin heidän asettuvan paikoillensa -- ruhtinaan ja hänen rouvansa sekä sihteerin, kotipapin, lakeijan ja palvelian. Minä näin asemapäällikön kumartaen saattavan heitä vaunuun ja seisovan avopäin oven edessä. Heidän kasvojaan en voinut eroittaa; asemasillalla oli liian pimeä ja koneen tulen valo liian häikäisevä. Mutta tunsinpa kuitenkin Gianetan kookkaan vartalon sekä hänen päänsä asennon. Minä luulen, että olisin hänet tuntenut, vaikka ei olisikaan minulle sanottu kuka hän oli. Sitten konduktöörin pilli vihelsi ja asemapäällikkö teki viimeisen kumarruksensa. Minä päästin höyryn koneesen, ja me läksimme.
Vereni kiehui. En enää vapissut, enkä epäillyt. Minusta tuntui kuin kaikki hermoni olisivat olleet rautaa, ja joka veren pisara täynnä kostotuumia. Gianetta oli nyt käsissäni; hän oli saava rangaistuksensa. Hänen piti kuolla -- hänen, jonka tähden olin tahrannut sieluni paraan ystäväni verellä. Kaikessa rikkauden ja kauneuden yltäkylläisyydessään oli hän nyt kuoleman oma, eikä mikään ihmisvoima voinut pelastaa häntä!
Pysäyspaikka toisensa perästä lensi sivuitse. Minä panin enemmän höyryä liikkeelle. Minä käskin koneenlämmittäjän mättää vahvasti hiiliä ja lietsoa ne ilmituleen. Olisin tahtonut ajaa kilpaa tuulen kanssa, jos olisin voinut. Yhä joutuisammin, joutuisammin -- aidat ja puut, sillat ja pysäyspaikat välähtelivät ohitse -- kylät katosivat samassa kuin olivat tulleet näkyviin -- lennätinlangat hyppelivät ylös ja alas ja kietoutuivat yhteen -- niin kauheaa vauhtia kävi kulkuni. Yhä joutuisammin, joutuisammin, vaikka koneenlämmittäjä jo alkoi näyttää kalpealta pelosta, eikä olisi tahtonut enää lisätä polttoainetta tulisijaan. Yhä joutuisammin, joutuisammin, kunnes tuuli kovana viimana puhalsi kasvoihimme ja esti meitä hengittämästä.
En aikonutkaan itseäni pelastaa. Minä aioin mennä surmaan muiden muassa. Hulluna kuin olin -- minä uskon aivan lujasti, että silloin olin kerrassaan hulluna -- tunsin kuitenkin sydämessäni vähän sääliä vanhaa miestä ja hänen seuralaisiaan kohtaan. Mielelläni olisin myös, jos mahdollista, pelastanut miesparan vieressäni. Mutta me kuljimme semmoista vauhtia, että kaikki pelastus oli mahdotonta.
Vicenza jäi taaksemme -- me olimme siitä vain vilahdukselta valoa nähneet. Pojana lensi sivuitse. Padovassa, johon nyt vain oli puolentoista peninkulman matka, matkustajieni piti astua ulos. Minä näin koneenlämmittäjän katsovan minua moittivasti. Minä näin hänen huulensa liikkuvan, vaikken kuullut sanaakaan. Minä näin kuinka hänen moittiva katseensa yht'äkkiä muuttui kuoleman peloksi, ja silloin -- armollinen Jumalani! -- samassa huomasin, ettemme enää olleet kahdenkesken veturissa.
Siinä oli nyt kolmaskin mies -- kolmas mies oikealla puolellani, kun sitä vastoin koneenlämmittäjä seisoi vasemmalla, -- pitkä, kookas mies, jonka tukka oli lyhyt ja kiharainen, matala skottlantilaislakki päässä. Ensi säikähdyksessäni vetäydyin askeleen taaksepäin; hän astui lähemmäksi, asettui paikalleni veturissa ja lakkautti höyryn. Minä aukaisin suuni puhuakseni hänelle; hän käänsi hitaasti kasvonsa minun puoleeni ja katsoi minua silmiin.
Se oli Matti Price!
Rinnastani pääsi pitkä, hurja huuto, minä nostin kuin hullu käsivarret pääni ylitse, ja kaaduin ikäänkuin kirveellä olisi isketty.
* * * * *
Kyllä tiedän mitä minun kertomustani vastaan väitetään. Tietysti moni sanoo, että kuvittelin tuota vain mielessäni, taikka että aivoni olivat sairaat, taikka kenties, että minä hetkeksi olin tullut hulluksi. Kaikki nuot väitökset olen kuullut, enkä, jos sallitte minun sanoa, huoli niitä uudelleen kuulla. Oma ajatukseni asiasta on nyt jo monta vuotta ollut aivan varma. En voi muuta sanoa, en _tiedä_ muuta -- kuin että Matti Price oli noussut kuolleista pelastaakseen minun sieluani ja niiden ihmisten henkeä, joita minä syntisessä vimmassani aioin saattaa surman suuhun. Sen uskon yhtä lujasti, kuin uskon Jumalan armoon ja anteeksiantoon, jota katuvaisille on luvattu.