Chapter 11

Hänen nimensä, herra, oli Matthew Price; minun nimeni on Benjamin Hardy. Meidän syntymäpäiviemme väliä oli vain pari päivää. Me olimme yhdessä kylässä kasvaneet ja yhtä koulua käyneet. En voi muistaakaan semmoista aikaa, milloin emme olisi olleet paraita ystävyksiä. Poikinakin ei meidän mieleemme olisi sattunut riidellä keskenämme. Kaikki ajatuksemme, kaikki tavaramme olivat silloin yhteiset. Me olisimme pelotta, vaikka kuoloonkin asti, pitäneet toinen toisemme puolta. Se oli senkaltaista ystävyyttä, mistä välistä kirjoissa luetaan, lujaa ja järkähtymätöntä, kuin nuot korkeat _Torhuiput_ meidän kotiseuduillamme, totista kuin aurinko taivaalla.

Chadleigh oli meidän kylämme nimi. Korkealla yläpuolella laitumina olevia alankomaita, jotka levisivät jalkojemme juuressa ikäänkuin ääretön viheriäinen järvi ja haihtuivat taivaan rannalla sumuun, oli maakivistä rakennettu pikku kylämme saanut sijansa hyvin suojatussa notkossa, juuri vuoriston ja alankomaan keskipaikoilla. Meidän yläpuolellamme kohosi vuoristo, harjanne harjanteen, viete vietteen vieressä. Enimmäksi osaksi se oli autiota, lakeaa; ainoasti siellä, täällä näkyi pieni pellon saarreke tai istutettu männikkö. Ylimpänä kaikista törröttivät summattomat, harmaat kukkulat, jyrkät, yksinäiset, yhtä vanhat kuin vedenpaisumus. Näiden nimenä oli _Tor_ -- Druidin Tor, Kuninkaan Tor, Linnan Tor j. n. e. Pyhiä paikkoja ne kuuluivat olleen muinaisina aikoina; niissä kruunattiin kuninkaita, poltettiin kokkoja, uhrattiin ihmisiä, ja tehtiin kaikenlaisia verisiä, pakanallisia temppuja. Luita oli niistä löytynyt, ja nuolenpäitä ja kulta- sekä lasikoristuksia. Minä poikana pelkäsin näitä Toreja, vaikken voinut sanoa miksi; pimeän tultua en olisi tuonne ylös noussut, vaikka mitä olisi maksettu.

Olen jo maininnut, että olimme samassa kylässä syntyneet. Hän oli pienen, William Price nimisen vuokraajan poika, vanhin seitsemästä lapsesta. Minun isäni, jonka ainoa lapsi olin, oli Ephraim Hardy, Chadleighin seppä, hyvin tunnettu mies noilla seuduin, eikä hänen muistonsa vielä nytkään ole kadonnut. Tavallisesti pidetään vuokraajaa parempana miehenä kuin seppää, tavallansa olisi siis voinut sanoa Matin isällä olleen korkeamman arvon kuin minun isälläni. Mutta itse asiassa hän ja hänen seitsemän lastansa, joille piti pienestä maapalstasta hankkia leipää, oli yhtä köyhä kuin moni päiväläinen. Minun isäni, seppä, sitä vastoin, joka oli varakas, ahkera, suosittu ja antelias, oli kylän arvokkaimpia miehiä. Kaikki nuo eroitukset eivät muuten vähääkään liikuttaneet meitä, Mattia ja minua. Ei meille kumpaisellekaan koskaan sattunut mieleen, että Matin takki oli kyynäspään kohdasta rikkinäinen, ja että meidän yhteiset rahavaramme aina vaan otettiin minun kukkarostani. Siinä oli meille kyllin, että me molemmat istuimme samalla koulupenkillä, luimme läksymme samasta aapiskirjasta, tappelimme toinen toisemme puolesta, peitimme toinen toisemme pahantekoja, että yhdessä ongiskelimme, poimimme pähkinöitä, kuljeksimme, kävimme varastamassa hedelmiä puutarhoista ja munia linnun pesistä, sanalla sanoen vietimme yhdessä kaikki päivän hetket luvallisissa sekä kielletyissä askareissa. Se oli onnellinen aika, vaan eihän sitä voinut aina kestää. Isäni, joka oli varakas, tahtoi saada minut eteenpäin maailmassa. Hän tahtoi, että saisin enemmän oppia ja osaisin parempaa työtä tehdä kuin hän itse. Paja, hänen mielestään, ei ollut tarpeeksi hyvä, Chadleighin pikku piirikunta ei tarpeeksi avara minulle. Siitä oli seurauksena, että minä kannoin yhä vielä koulukonttia selässäni, kun Matti jo astua vihelteli auran jäljessä. Siitä oli seurauksena sekin, kun vastainen elämänurani oli määrätty, että me luulimme olevamme pakoitetut eroamaan toisistamme iäksi päiviksi. Sillä sepän poikana oli minusta pajat ja ahjot, tavalla tai toisella, parhaimmat kaikista, ja päätin siten tulla konesepäksi. Isäni hankki minulle oppilaspaikan eräässä rautatehtaassa Birminghamissa. Minä jätin siis jäähyväiset Matille, Chadleighin kylälle sekä korkeille, vanhoille Toreille, joiden turvissa olin siihen asti elänyt, ja läksin matkustamaan pohjoiseen »Mustalle maalle».

En tahdo kauemmin viipyä tässä osassa kertomustani. Kuinka tein työtä kunnes oppiaikani oli kulunut loppuun, kuinka täysin palveltuani ja tultuani taitavaksi työmieheksi otin Matin auran kurjesta luokseni Mustalle maalle, missä hän tuli osalliseksi asunnostani, palkastani, opistani, sanalla sanoen kaikesta mitä minulla oli; kuinka hän luonnostaan terävällä päällään ja vakavalla innollaan kävi tietänsä eteenpäin, askel askeleelta, kunnes viimein tuli ensimäiseksi mieheksi tällä alalla; kuinka, kaikkien näiden vuosien kuluessa onnen, vastoinkäymisten ja ponnistusten vaihdellessa, vanha poikaystävyytemme ei koskaan järkähtänyt eikä höltynyt, vaan kesti ja kasvoi meidän kasvaessamme ja voimistui meidän voimistuessamme -- kaikkia näitä asioita ei minun ole tarvis muuta kuin sivumennen mainita.

Tällä ajalla, -- muistettavaa on, että puhun niistä ajoista, jolloin Matti ja minä vielä olimme kolmenkymmenen päiväpuolella -- tapahtui, että meidän tehtaastamme tilattiin kuusi ensimäisen luokan veturia, joiden piti kulkea uutta, silloin vasta tekeillä olevaa rautatietä Torinon ja Genovan välillä. Ensikertaa meidän teoksiamme vasta Italiaan tilattiin. Niitä oli mennyt Ranskaan, Hollantiin, Belgiaan ja Saksaan; vaan ei yhtään vielä Italiaan. Tämä tilaus oli siis sangen tärkeä, sitä tärkeämpi koska Alppientakaiset ystävämme vasta nykyisin olivat ruvenneet rautateitä rakentamaan, ja epäilemättä, niitä jatkaessansa, tarvitsisivat vielä paljon meidän kelvollisia englantilaisia teoksiamme. Sentähden meidän tehtaamme Birminghamissa ryhtyi työhön kaikin voimin, pitensi työaikaamme, enensi palkkaamme, pestasi lisätyömiehiä. Se oli päättänyt, jos sitä saattoi ahkeruudella ja tarkkuudella saavuttaa, päästä ensimäiseksi Italian työmarkkinoilla, ja pysyä siinä. Se työ menestyikin ansion mukaan. Nuo kuusi veturia valmistuivat ajallaan, vieläpä pantiin laivaan, lähetettiin ja saatettiin perille sellaisella täsmällisyydellä, että italialainen asiamies oli aivan hämmästyksissään. Voittepa uskoa kuinka ylpeä minä olin, kun näin, että olin määrätty veturien kuljetusta valvomaan. Pari apulaista minulla piti olla; yhdeksi niistä minun pyynnöstäni otettiin Matti. Näin nautimme taas yhdessä elämämme ensimäistä suurta pyhäpäivää.

Sepä oli ihmeellinen muutos kahdelle Birminghamin työmiehelle, jotka suoraa päätä olivat tulleet Mustasta maasta. Satumainen kaupunki, jonka taustan Alpit puoliympyränä muodostivat; satama täynnä eriskummallisia aluksia; ihmeen ihana sininen taivas ja vielä sinisempi meri; maalatut talot rantalaiturin kupeella; vanhanaikuinen tuomiokirkko, mustasta ja valkeasta marmorista; hohtokivikauppiasten katu, joka johdatti mieleen tuhannen ja yhden yön tarinoita; palatsikatu ja sen maurilaiset pihat, suihkukaivot ja appelsiinipuut, vaimot, jotka aina kävivät harsotettuina kuin morsiamet; kaleeriorjat, jotka olivat kaksittain yhteen kahlitut; pappien ja munkkien juhlakulkueet; alinomainen kirkonkellojen soiminen; oudon kielen rengotus; ilman omituinen kirkkaus ja selkeys -- kaikki nämät ihmeet tekivät sen, että me ensi päivän kävelimme niinkuin unessa, aivan kuin lapset markkinoilla. Ennen viikon loppua me olimme suostuneet rupeamaan Torinon--Genovan rautatien palvelukseen ja iäksi päiviksi kääntäneet selkämme Birminghamille. Emme voineet vastustaa paikan ihanuutta ja suurten palkkojen kiusausta.

Nyt alkoi uusi elämä -- elämä, joka oli niin liikkuva ja terveellinen, niin täynnä päivänpaistetta ja raitista ilmaa, että me välistä kummastelimme kuinka niin kauan olimme tulleet toimeen tuossa synkässä Mustassa maassa. Me kuljimme alinomaa edes-takaisin rautatietämme. Väliin olimme Torinossa, väliin Genovassa, koetellen uusia vetureita ja auttaen uusia isäntiämme vanhalla kokemuksellamme.

Genovan me kuitenkin valitsimme asuntopaikaksemme; siellä me vuokrasimme pari kamaria puodin yläpuolella, syrjäkadun varrella, joka kaupungin korkeammasta korttelista ulottui alas merenrantaan. Se oli soukka pieni katu, vaan täynnä eloa; niin jyrkkä ja väärä, etteivät mitkään rattaat päässeet sitä kulkemaan, ja niin soukka, että taivas sen yläpuolella näytti vain siniseltä nauhankaistaleelta. Joka talossa kuitenkin oli kauppapuoti, jonka tavarat täyttivät puoleksi katukäytävän, taikka seisoivat kasoina kummallakin puolella ovea, taikka riippuivat ikäänkuin koristuksina alas balkongeilta. Ja kaiken päivää, aamun koitosta hämärään asti, tungeskeli tällä kadulla lakkaamaton ohikulkijain virta edes ja takaisin sataman ja kaupungin korkeamman korttelin väliä.

Talonemäntänä oli meillä hopeasepän leski, joka elätti itseään koristusten, huokeain hopeasepän teosten, kampain, viuhkain sekä norsunluisten ja kivihiilisten lelujen myömisellä. Hänen ainoa tyttärensä, Gianetta, joka oli apulaisena kaupassa, oli ihanin nainen, mitä ikänä olen nähnyt. Nytkin, kun muistelen kuluneiden vuosieni pitkää, ikävää jaksoa ja kuvaelen mielessäni häntä (niinkuin vielä voin tehdä ja teenkin) täydessä elämän hilpeydessänsä, en voi hänen kauneudessaan keksiä vähintäkään vaillinaisuutta. En tahdo yrittääkään häntä kuvaamaan. En usko sitä runoniekkaakaan olevan olemassa, joka saattaisi sitä sanoin selittää. Näinpä kerran kuvan, joka oli johonkin määrin hänen kaltaisensa -- ei puoltakaan vertaa niin suloinen, vaan kuitenkin hänen kaltaisensa. Minun tietääkseni kuva yhä vielä riippuu siellä, missä minä sen viimeksi näin, Louvren seinien sisäpuolella. Siinä kuvassa mustasilmäinen, kultatukkainen nainen katsoo olkapäänsä yli ympyriäiseen peiliin, jota partasuumies hänen takanansa pitää kädessään. Tämä mies, niin kuulin, oli maalarin oma kuva, nainen hänen rakastettunsa. En ole koskaan nähnyt toista maalausta, joka tälle olisi vertoja vetänyt, ja kuitenkaan ei sitä voi nimittää samalla henkäyksellä kuin Gianetta Conegliaa.

Sen arvannette, ettei lesken puoti koskaan ollut ostajia vailla. Koko Genova tiesi kuinka ihanat kasvot olivat tuon pienen tiskin takana, ja Gianetta virnakalla oli enemmän rakastajia kuin mitä hän viitsi nimeltäkään muistella. Ylhäisiä ja alhaisia, rikkaita ja köyhiä, sekä punalakkisia merimiehiä, jotka ostelivat korvarenkaita tai taikakaluja, että aatelisherroja, jotka huolettomasti ostivat puolet ikkunalaudoilla olevista koruista, kaikkia hän kohteli samalla lailla, väliin kehoitti, väliin pilkkaeli, veteli nenästä tai sysäsi pois, miten milloinkin mieleen sattui. Hänellä ei ollut enemmän sydäntä kuin marmorikuvalla; sen Matti ja minä viimein saimme katkeraksi tuskaksemme kokea.

En voi nytkään vielä sanoa, kuinka se kävi ja mistä minä ensiksi huomasin, miten meidän kumpaisenkin laita oli. Mutta jo aikaa ennen syksyn loppua oli meidän ystävysten väli kylmennyt. Ei se ollut mitään semmoista, jota olisi voinut sanoiksi sanoa. Ei se myöskään ollut semmoista, mitä olisimme voineet selittää tai esiintuoda syitä, vaikka henkikin siitä olisi riippunut. Me edelleenkin, niinkuin ennen, asuimme yhdessä, söimme yhdessä, teimme työtä yhdessä; kävimmepä myös iltasella yhdessä kävelyllä, kun päivän askareet olivat tehdyt. Eikä olisi kukaan vieras voinut keksiä vähintäkään muutoksen jälkeä, paitsi kenties, että olimme entistä harvapuheisemmat. Mutta jotakin kuitenkin välillämme oli, jotakin äänetöntä, sanatonta, joka päivä päivältä teki juovan suuremmaksi.

Ei se ollut Matin syy. Hän oli liian suora ja jalomielinen, että olisi tahallansa saattanut välimme tämmöiselle kannalle. Eikä myöskään, luullakseni -- tulinen kun olen luonteeltani -- syy ollut minussa. Syy oli kokonaan Gianetan, kaikki hänen syytään alusta loppuun -- synti ja häpeä ja suru.

Jos hän olisi suoraan ja koukuttelematta näyttänyt pitävänsä toista tai toista meistä parempana, niin ei siitä olisi tullut mitään pahaa. Minä olisin kaikin voimin hillinnyt itseäni, ja sen tietää Jumala! kärsinyt vaikka mitä, jos siitä Matin tosionni olisi riippunut. Hänkin, sen tiedän, olisi minun onnekseni samoin tehnyt, jopa enemmänkin, jos mahdollista. Mutta Gianetta ei huolinut hiukkaakaan toisesta eikä toisesta. Hän ei aikonut valita meistä toista enemmän kuin toistakaan. Hänen itserakkauttaan vain imarteli se, että me hänen tähtensä jouduimme eripuraisiksi; hänestä oli hauska pitää meitä leikkikaluinaan. En osaa kertoakaan millä tavoin, millä tuhansilla, tuskin huomattavilla viekoituksen juonilla -- milloin pitemmällä silmäniskulla, milloin ikäänkuin vahingossa päässeellä sanalla, milloin hetkellisellä hymyllä -- hän sai päämme pyörryksiin ja kiusasi sydäntämme ja taivutti meitä itseänsä rakastamaan. Hän petti meitä kumpaistakin. Hän kiihdytti meitä kumpaistakin toivomaan; hän herätti meissä epäluuloa toinen toistamme vastaan; hän piinaeli meitä epätoivon tuskalla. Minä puolestani joskus selvästi tunsin, mihin turmioon meidän käytöksemme veisi meidät ja että uskollisin ystävyys, mikä ikänä on liittänyt kaksi elämää yhteen, oli aivan ratkeamaisillaan, hajoamaisillaan. Semmoisina hetkinä kysyin itseltäni, voisiko mikään nainen maailmassa olla sen arvoinen, että hänen rakkautensa palkitsisi minun ja Matin välisen ystävyyden. Mutta ne hetket tulivat sangen harvoin. Mielemmin suljin silmäni totuutta näkemästä kuin että olisin tahtonut katsoa sitä suoraan kasvoihin. Näin elin yhä edelleen, tottelematta järkeäni, niinkuin unennäkijä.

Tällä tavoin syksy kului, tuli talvi, tuo eriskummallinen, petollinen Genovan talvi, jolloin öljypuut viheriöivät, päivä paistaa kirkkaasti ja kolkot myrskyt käyvät. Matti ja minä yhä vaan asuimme yhdessä Vicolo-Balbo kadun varrella, ulkonaisesti ystävyksinä, sydämessämme vihamiehinä. Ja Gianetta yhä vielä sitoi meitä turmiollisilla juonillansa ja vielä turmiollisemmalla kauneudellansa. Vihdoin viimein eräänä päivänä tunsin, etten enää kestäisi kauemmin tätä hirveää tuskaa ja epätietoisuutta. Aurinko, niin vannoin, ei saisi laskeutua, ennenkuin olisin tuomioni kuullut. Minä päätin pakoittaa hänet valitsemaan toisen tai toisen meistä. Joko hänen piti ottaa minut omakseen tai päästää minut pauloistaan. Minä olin hurjapäissäni. Minä en huolinut enää mistään. Minun piti nyt saada kuulla pahinta taikka parasta sanomaa. Jos saisin pahimman, niin olin päättänyt lähteä Genovasta ja luopua hänestä sekä kaikista kuluneen elämäni pyrinnöistä ja harrastuksista; minun piti aloittaa aivan uutta elämää. Sen ilmoitin hänelle innokkaasti ja lujasti, seisoen hänen edessään muutamana kolkkona joulukuun aamuna pienessä kamarissa, joka oli puodin takana.

-- Jos rakastat Mattia enemmän, -- sanoin, -- niin sano minulle vain yksi sana, enkä enää koskaan tee sinulle kiusaa. Hän ansaitseekin rakkautesi paremmin kuin minä. Minä olen epäluuloinen ja vaativainen; hän on luottavainen ja uhrautuvainen kuin nainen. Puhu, Gianetta! Jätänkö sinulle jäähyväiset iäksi, iäksi päiviksi, vai kirjoitanko kotiin, äidilleni Englantiin, ja pyydän että hän rukoilisi Jumalan siunausta sille, joka on luvannut tulla vaimokseni.

-- Te olette hyvä ystävänne puhemies, -- vastasi hän ylpeästi. -- Matteon pitäisi olla hyvin kiitollinen teille. Te olette tehnyt enemmän kuin mitä hän ikänä on tehnyt teidän puolestanne.

-- Antakaa minulle vastaus, Jumalan tähden, -- huusin minä, -- sallikaa minun mennä!

-- Menkää tai viipykää miten tahdotte, Signor Inglese (herra Englantilainen) -- vastasi hän. Enhän minä teitä pidätä.

-- Käskettekö minun lähteä?

-- Beata Madre (Autuas Neitsyt), en suinkaan!

-- Tahdotteko tulla vaimokseni, jos jään?

Hän purskahti suureen nauruun -- iloiseen, pilkalliseen, sulosoivaan nauruun, joka helähti kuin hopeakello.

-- Liian paljon te vaadittekin!

-- Ei mitään muuta, kuin mitä te näinä viimeksi kuluneina viitenä, kuutena kuukautena olette antanut minulle syytä toivoa!

-- Aivan samoin Matteokin puhuu. Aika ikäviä olette kumpainenkin!

-- Voi Gianetta! -- sanoin innokkaasti, -- ole toki vain hetken aikaa vakava! Minä olen tosin sivistymätön mies, sitä en kiellä -- en millään tavalla kyllin hyvä tai taitava teille kelvatakseni -- mutta minä rakastan teitä kaikesta sydämestäni, eikä keisarikaan voisi tehdä enempää.

-- Siitä olen sangen iloinen, -- vastasi hän, -- enkä soisikaan että vähemmän rakastaisitte minua.

-- Sitten ette suinkaan tahdo saattaa minua onnettomaksi! Tahdotteko luvata minulle?

-- En lupaa mitään, -- sanoi hän, uudestaan purskahtaen nauruun; -- paitsi sen etten mene naimiseen Matteon kanssa!

Paitsi sen ettei menisi naimiseen Matteon kanssa! Ainoasti sen! Ei yhtään toivoa herättävää sanaa minulle itselleni. Ei mitään muuta kuin että hän hylkäsi ystäväni. Siitä sain, jos voin, ottaa itselleni lohdutusta ja itsekästä iloa ja jonkunlaista halpaa rauhallisuutta. Ja niinpä minä, häpeäkseni sen tunnustan, teinkin. Minä tartuin kiinni tuohon turhaan toivoon ja, hullu kuin olin, annoin hänen taas päästä ilman selvää vastausta. Siitä päivin en enää yrittänytkään hillitä mieltäni, vaan riensin umpisilmin eteenpäin -- turmiota kohti.

Lopulla minun ja Matin väli niin paheni, että julkiriita näkyi olevan lähellä. Me kartimme toinen toistamme, tuskin vaihdoimme kymmenkunnan sanaa päivässä, ja luovuimme kaikista vanhoista tavoistamme. Siihen aikaan -- minua kauhistuttaa sitä muistellessani -- oli monta hetkeä, jolloin tunsin vihaa häntä kohtaan.

Näin kului vielä neljä, viisi viikkoa, jolla ajalla juopa meidän välillämme yhä syveni ja leveni päivä päivältä. Helmikuu tuli, ja helmikuun kanssa karnevaali.[1] Genovassa, niin sanottiin, se sinä vuonna oli tavattoman ikävä; ja niinpä se taisi todella olla. Sillä paitsi siellä-täällä pääkatujen varrella ikkunasta riippuvia lippuja ja juhlapukuisia naisia, ei näkynyt mitään muuta ilon merkkiä. Toisena karnevaalipäivänä, muistaakseni, palasin illan hämärässä Genovaan, oltuani koko päivän junassa. Asemahuoneen etehisessä tapasin Matti Pricen. Hän astui luokseni ja laski kätensä minun käsivarrelleni.

[Footnote 1: Katolisissa maissa tavallinen laskiaisilo.]

-- Sinä tulet myöhään, -- sanoi hän. -- Minä olen jo melkein tunnin ajan odotellut sinua. Syömmekös illallisen yhdessä tänään?

Herkkätunteinen kuin olen, heräsi minussa heti entiset paremmat tunteeni kuullessani tämän ystävyyden osoituksen.

-- Oikein mielelläni, Matti, -- vastasin; -- menemmekö Gozzolin ravintolaan?

-- Ei, ei, -- sanoi hän kiireesti. -- Johonkuhun rauhallisempaan paikkaan -- johonkuhun paikkaan missä voimme keskenämme puhella. Minulla on jotakin sanomista sinulle.

Nyt huomasin, että hän näytti kalpealta ja levottomalta ja ahdistava pelon tunne rupesi minuakin painamaan. Me päätimme mennä Piscatoreen, pieneen, syrjäiseen ravintolaan, likelle vanhaa sataman laituria. Siellä istuimme syömään siivottomassa, tupakan hajuisessa tuvassa, missä tavallisesti vieraili vain merimiehiä. Matti tuskin söi ruuanpalaistakaan; mutta, kohta käskettyään pullon Sisilian viiniä, hän joi ahkerasti.

-- No, Matti, -- sanoin, kun viimeinen ruokalaji tuotiin pöytään, -- mitä kuuluu?

-- Pahaa.

-- Sen kyllä arvasin näöstäsi.

-- Pahaa minulle -- ja pahaa sinullekin. Gianetta --

-- Mitä Gianetasta?

Hänen sormensa pyyhkivät huulia, ikäänkuin kuumetaudin väänteissä.

-- Gianetta on petturi -- pahempi kuin petturi, -- sanoi hän käheällä äänellä. -- Hän pitää rehellisen miehen sydäntä yhtä halvassa arvossa kuin kukkasta, minkä hän pistää tukkaansa -- pitää sitä päivän ja sitten hylkää iäksi päiviksi. Hän on kavalasti pettänyt meitä kumpaistakin.

-- Millä tavalla? Herran nimessä, puhu!

-- Pahimmalla tavalla, millä nainen voi pettää niitä, jotka häntä rakastavat. Hän on myönyt itsensä markiisi Loredanolle.

Veri valahti palavana virtana aivoihini ja kasvoihini. Saatoin tuskin nähdä eteeni, enkä uskaltanut yrittääkään puhumaan.

-- Minä näin hänen menevän tuomiokirkolle päin, -- jatkoi hän, hätäisesti puhellen. -- Se oli noin kolme tuntia sitten. Hän menee ripille, arvelin, ja jäin jäljelle ja seurasin vain kaukaa. Mutta kirkkoon astuttuansa hän meni suoraan tuota miestä kohti, joka siellä odotteli. Muistathan vanhaa miestä, joka noin kuukausi tai kaksi sitten yhtämittaa kävi puodissa. No, kun näin, kuinka hartaasti he puhelivat keskenään, seisoessaan saarnastuolin alla, selin kirkkoon, niin minä astuin suuttumuksen vimmassa suoraan heitä kohti. Minä aioin sanoa tai tehdä jotakin; en tiedä itsekään mitä. Kumminkin arvelin kaapata Gianettaa käsivarresta ja viedä hänet kotiin. Mutta kun olin tullut muutamien askelien päähän heistä, niin että vain paksu patsas oli välillämme, niin seisahduin. He eivät voineet nähdä minua enkä minä heitä; mutta kuulin aivan selvään heidän puhettansa ja -- minä kuuntelin.

-- No, mitä kuulit?

-- Sovittelun häpeällisestä kaupasta -- toisella puolella kauneutta, toisella kultaa. Niin ja niin monta tuhatta frangia vuodessa; maakartano likellä Neapelia -- hyi! minua inhottaa sitä kertoessani.

Ja väristellen hän kaasi itselleen vielä lasillisen viiniä, ja joi sen yhdellä kulauksella.

-- Sen kuultuani, -- sanoi hän, -- en yrittänytkään viedä häntä pois. Koko kauppa tehtiin niin kylmäverisesti, niin tarkoin punnituilla tarkoituksilla, niin hävyttömästi, etten tuntenut sydämessäni muuta neuvoa kuin riistää tyttö mielestäni ja jättää hänet onnensa nojaan. Minä hiivin ulos tuomiokirkosta ja kävelin pitkän aikaa merenrannalla, saadakseni ajatuksiani selviämään. Sitten muistin sinut, Benu, ja ajatellessani, kuinka tuo luuska oli tullut väliimme ja eroittanut meidät, vimmastutti mieltäni. Sitten menin asemahuoneelle odottamaan sinua. En voinut olla sinulle tätä kaikkea kertomatta ja -- ja sitten arvelin että ehkä voisimme yhdessä palata takaisin Englantiin.

-- Markiisi Loredano!

Se oli ainoa, minkä sain sanotuksi; ainoa, mitä voin ajatella. Minä olin aivankuin kivettynyt.

-- Vielä on yksi asia, minkä voin lisätä, -- jatkoi hän vastahakoisesti, -- vain todistaakseni, mikä kavala petturi tuo nainen oli. Meillä -- meillä piti olla häät ensi kuussa.

-- _Meillä?_ Kellä? Mitä tarkoitat?

-- Minä tarkoitan, että me olisimme menneet naimisiin, Gianetta ja minä.

Äkillinen vimman, ylenkatseen ja uskomattomuuden myrsky riehahti sydämessäni, kun sen kuulin; se näkyi saattaneen minut aivan järjettömäksi.

-- _Sinä!_ -- huusin. -- Gianettako olisi mennyt naimisiin sinun kanssasi! Sitä en usko!

-- Soisinpa etten olisi uskonut sitä itsekään, -- sanoi hän, katsoen ylös ikäänkuin hämmästyen minun vimmaani. -- Mutta hän lupasi tulla vaimokseni, ja minä uskoin silloin hänen puhuvan totta.

-- Minullepa hän muutamia viikkoja sitten vakuutti, ettei hän menisi milloinkaan sinun kanssasi naimisiin.

Hänen poskensa punastuivat, hänen otsansa synkistyi; mutta vastatessansa hänen äänensä oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin.

-- Vai niin! -- sanoi hän. -- Se on vain yksi petos lisäksi. Minulle hän sanoi hylänneensä kosimisesi; siitä syystä me pidimme kihlauksemme salassa.

-- Puhu täyttä totta, Matti Price, -- sanoin minä, melkein mielipuolena luulevaisuudesta. -- Tunnusta, että jok'ainoa sanasi on valhetta! Tunnusta, että olet Gianetalta saanut rukkaset ja että pelkäät minulle ehkä onnistuvan paremmin kuin sinulle. Ja niin ehkä onnistuneekin -- ehkä onnistuneekin viimein!

-- Oletko hullu! -- huusi hän. -- Mitä tarkoitat?

-- Sitä, että arvelen juttusi paljaaksi juoneksi, jolla tahtoisit saada minut pois tieltä Englantiin. En usko sanaakaan todeksi koko tarinastasi. Sinä olet valehtelija, ja minä vihaan sinua.

Hän nousi istualta, laski toisen kätensä tuolin selkänojalle ja katsoi minua ankarasti silmiin.

-- Jos et olis Benjamin Hardy, -- sanoi hän lujalla äänellä, -- niin eipä sinun raatoosi jäisi paljon henkeä!

Tuskin olivat ne sanat päässeet hänen suustaan, niin karkasin hänen kimppuunsa. En ole koskaan voinut selvään muistaa mitä sitten tapahtui. Kirous -- kolahdus -- taistelu -- silmittömän vimman hetki -- parahdus -- monta ääntä sekaisin -- outoja kasvoja ympärillä. Sitten näin Matin makaavan avuksi rientäneen miehen käsivarrella. Itse seisoin vapisevana, hämmästyneenä. Puukko putosi kädestäni. Verta näkyi lattialla, verta kädessäni, verta Matin paidassa. Ja sitten kuulin nuo kauhistuttavat sanat: