Part 7

Viisi minuuttia aikaisemmin täti Wilshire oli istunut täyshoitolan oleskeluhuoneessa yrittäen suurta tähtipasianssia, keisaripasianssia (Napoleonin, ystäväiseni! -- eikä tuon potsdamilaisen olennon), jonka suorittamiseen kului tunteja. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli olento, jonka täytti synnynnäinen pelkoja kuolemantuska ja joka verta vuotaen ja musertunein jaloin putosi säpälekasan sekaan. Silloin saksalaisten ilmalaivain miehistö oli jälleen matkalla merelle, ylpeänä itsestään, epäilemättä mielissään -- niinkuin poikaset, jotka ovat heittäneet kiven ikkunasta sisään; he kiiruhtivat kotiin ottamaan vastaan kiitoksensa ja palkintonsa, rautaristinsä ja ylpeät syleilyt, joita heille jakoivat ihastuneet _Frauen_ ja _Fräulein_...

Mr Britlingistä tuntui, että hän ensi kerran näki sodan välittömän kauheuden, asian julman ajatuksettomuuden, selvästi ja läheltä. Tuntui kuin hän ei olisi milloinkaan ennen nähnyt mitään tällaista, kuin hän olisi ollut tekemisissä vain juttujen, kuvien, näytelmäin ja esitysten kanssa, joiden hän tiesi olevan pelkkää leikkiä. Mutta se, että tuo rakas, omituinen olento, jonka hän tunsi lapsuudestaan asti, tuo vanha täti tuttuine oikkuineen ja tuttuine ärtyisyyksineen joutuisi silvotuksi, saisi maata tuskia kärsien kuin yliajettu hiiri, salli hänen nähdä koko asian uudessa valaistuksessa. Kaikkien tässä miljonien kuolonkamppailussa silvotuiksi ja kitumaan joutuneitten joukossa ei ollut yhtään ainoata sielua, jota ei jokin läheinen ystävä olisi rakastanut tai kunnioittanut. Täti Wilshire rukka, jonka onnettomuus oli niin välittömästi koskettanut häntä, oli vain yksi noiden lukemattomien silvottujen joukossa, joiden viheriänvalkeilla huulilla kuohuu tuskan vaahto, joiden murtuneet luut ovat tunkeutuneet läpi punaisen, vertavuotavan lihan... Saksan kruununprinssin inhotut piirteet sukelsivat kuvan etualalle. Tuo nuorimies seisoi hienoon univormuunsa puettuna, naurunvirnistys pitkän nenän alla, välinpitämättömässä asennossa, ylpeillen siitä suunnattomasta merkityksestä, mikä hänellä oli lukemattomien ihmisten elämälle...

Vähään aikaan ei mr Britling voinut muuta kuin raivota.

"Paholaisia ne ovat!" huusi hän tähtiä kohti.

"Paholaisia! Mielettömiä paholaisia. Julmia paksupäitä. Apinoita, joilla on koko tiede käytettävänään! Hyvä Jumala! Mutta _vielä me ne opetamme!_..."

Tämä oli perussävynä hänen mielialassaan, kun hän kokonaisen tunnin vaelsi ilman mitään päämäärää. Hänen kävelynsä päättyi vasta, kun eräs vartija käännytti hänet takaisin kaupunkiin...

Hän käveli mutisten. Hän tunsi melkoista lievitystä saadessaan suunnitella kostoa ja hävitystä lukemattomille saksalaisille. Hän kuvitteli nopeita, aseistettuja lentokoneita, jotka iskivät lentävään ilmalaivaan, puhkaisivat sen niin että se putosi maata kohti miesten kirkuessa. Hän kuvitteli rikkiammutun zeppelinin, joka pudota kumppelehti pelloille Dower House'in taakse, ja kuvitteli itsensä juoksemassa sinne lapio kädessä iskeäkseen saksalaiset kuoliaaksi. "Vai armoa! Kamerad! _Tuosta_ saat, kurja murhamies!"

Himmeässä valaistuksessa näki vartija mr Britlingin hahmon vetäytyvän takaisin tehden omituisen liikkeen, ja hän ihmetteli, mitä tuo mahtoi tarkoittaa. Merkinantoako? Mitä piti älykkään vartijan tehdä? Ampuako häntä kohti? Pidättääkö hänet?... Olla koko asiasta välittämättä?...

Mr Britling oli sillä hetkellä tappamassa kreivi Zeppeliniä murskaamalla hänen pääkoppansa. Sinä yönä sai kreivi Zeppelin surmansa ja Saksan keisari murhattiin; sitäpaitsi lepytettiin täti Wilshiren _maaneja_ uhraamalla parikymmentä vähäpätöisempää olentoa. Huomattavia julmuuksia sattui, ennenkuin mr Britlingin raivo ja katkeruus olivat laimenneet. Mutta sitten hän yht'äkkiä kyllästyi noihin ajatuksiin; ne heitettiin syrjään ja katosivat hänen mielestään.

12.

Koko sen ajan, jolloin mr Britling oli antautunut noiden kuviteltujen veritöiden suorittamiseen sekä kyyneleitten ja purkautuvan vihan muodossa tapahtuvaan sydämensä keventämiseen, oli hänen järkensä pysytellyt myrskyn ulko- ja yläpuolella niinkuin aurinko, joka odottaa rajuilman takana, tai niinkuin viisas hoitajatar, joka pysyttelee hiljaisena ja vakavana lapsen hurjien kohtausten kestäessä. Ja koko ajan oli hänen järkensä hiljaa ja järkähtämättä, ilman huutoa, ilman pitkiä puheita, pysynyt siinä vakaumuksessa, että ne miehet, jotka olivat syypäät tähän tilanteeseen, eivät olleet mitään paholaisia, enempää kuin mr Britlingkään, vaan samanluontoisia syntisiä ihmisiä kuin hänkin, kovia, tyhmiä, samaan olosuhteiden verkkoon kiedottuja. "Tapa heidät intohimossasi, jos tahdot", sanoi järki, "mutta ymmärrä heitä. Tätä eivät ole aiheuttaneet paholaiset eivätkä mielipuolet, vaan vähämielisten vaikutinten yhteisvaikutus, järkevien ihmisten ponneton myöntyväisyys, rikos, joka ei ollut kenenkään yksityisen, vaan koko ihmiskunnan hervottomuuden, sokeitten vaikuttimien ja sekapäisyyden välttämätön tulos."

Niin puolusti järki väitettään pitäen sitä mr Britlingin yläpuolella kuin valoa, jota hän ei tahtonut nähdä hakatessaan ilmalaivan matruuseja väriseviksi kappaleiksi lapiolla, jonka hän oli itse hionut ja tukehduttaessaan Saksan ruhtinaita heidän omilla myrkkykaasuillaan, josta hän antoi heille niin hitaasti ja tuskaa tuottavasti kuin suinkin osasi. "Entäs ne kaupungit, joita _meidän_ laivamme ovat pommittaneet?" tiedusteli järki itsepintaisesti. "Entäs tasmanialaiset, jotka _meidän_ väkemme lopullisesti hävitti sukupuuttoon?

"Entäs ranskalaiset konekiväärit Atlas-vuorilla?" ahdisteli järki edelleen. "Ja Himalayan palavat kylät? Mitä teimme Kiinassa? Niin, varsinkin mitä Kiinassa teimme..."

Mr Britling ei tuosta huolinut. "Saksalaiset olivat Kiinassa meitä katalampia", heitti hän vastaan...

Hän tuli raivoihinsa ajatellessaan, että zeppelini oli lähtenyt, nousten korkealle ja kauas taivaalle, häviten näkymättömiin tähtien sekaan -- ajatellessaan, että nuo murhaajat olivat päässeet pakoon. Tavan takaa hän pysähtyi ja pui nyrkkiä Karhunvartialle, joka hiljalleen kohosi näkyviin...

Vihdoin hän istahti pahoinvoipana ja kurjana aution kävelypaikan penkille tähtien alle, lähelle näkymätöntä, kohisevaa merta...

Hänen ajatuksensa palasi vielä kerran noihin vanhoihin gnostilaisiin ja manikealaisiin harhaoppeihin, jotka käsittivät maailman jumalan läpeensä pahaksi ja jotka äärimäistä pidättyväisyyttä noudattaen, pakoillen ja luonnottomuuksiin langeten yrittivät välttää olemassaolon synkkää pahuutta. Hetkiseksi hänen sielunsa vaipui noiden epätoivoisten tunnustusten kaameaan pimeyteen. "Minä, joka olen rakastanut elämää", mutisi hän ja olisi voinut sinä hetkenä uskoa, että olisi parempi olla lapseton...

Onko luonnon koko suunnitelma paha? Onko elämä olemukseltaan julmaa? Lepääkö ihminen alinomaa vavisten ikuisen elävältäleikkaajan pöydällä ilman tarkoitusta -- ja saamatta osakseen sääliä?

Nämä ajatukset eivät olleet ennen sotaa milloinkaan johtuneet mr Britlingin mieleen. Kun ne nyt tulivat, torjui ne kohta hänen synnynnäinen luonnonlaatunsa. Viikkokausia oli hänen sielunsa, tajuisesti tai alitajuisesti, yrittänyt ratkaista tätä ongelmaa. Hän oli sitä aprikoinut kuljeskellessaan yksinään ylimääräisen konstaapelin virkatoimissa; se oli hirveinä vertauskuvina heijastunut hänen uniensa tummalle kankaalle. "Onko todellakin olemassa puhtaan julmuuden paholainen? Käsittääkö mikään olento, kaikkein julminkaan, todella sitä tuskaa, jonka aiheuttaa, tekeekö se pahaa vain pahaa tehdäkseen?" Hän kutsui joukon muisteloja, joukon kuvitelmia, sielunsa tuomioistuimen eteen todistamaan. Hän unohti pakkasen ja yksinäisyyden näiltä mietteiltään. Hän istui tutkistellen koko olemistoa tältä näkökannalta, kylmien, välinpitämättömien tähtien alla.

Hän muisteli eräitä poikamaisen julmuuden tapauksia, jotka olivat häntä kauhistuttaneet omalla poikaiällään, ja hänestä oli selvää, ettei se ollut julmuutta, vaan niin karkeata, paksunahkaista uteliaisuutta, ettei se edes tajunnut sokaistun kissan tuskia. Nuo pojat, jotka olivat aiheuttaneet melkein sietämätöntä kärsimystä hänen lapsensielulleen, eivät olleet niinkään kiduttaneet kuin tehneet kidutusta koskevia huomioita, kokeilleet elämällä yhtä kevytmielisesti kuin jäätä poljetaan rikki ensimäisinä talvipäivinä. Varmaankin ei julmuuden todellisena vaikuttimena useinkaan ole pahempaa kuin sellaista tylsää uteliaisuutta; kun ymmärrys vähänkin lisääntyy, hermot ja mieli vähänkin herkistyvät, niin se käy mahdottomaksi. Mutta tuo ei pidä paikkaansa aina, eipä edes useimmissakaan tapauksissa, milloin julmuus on kysymyksessä. Useimmiten piilee julmuudessa jotakin muuta, jotakin muuta kuin poikavintiön kömpelöä kokemukseen kouraisemista; siinä on kostoa tai kaunaa; se ei ole koskaan tyyntä eikä aistimusluontoista; se saa virikkeensä -- miten ontuvaa ja luonnotonta sen puolustelu lieneekin -- jonkinlaisesta rankaisuvietistä ja edellyttää niinmuodoin jonkinlaista oikeamielisyyden tai koston tuntoa, olipa tämä tunto miten harhasuuntainen hyvänsä. Sama tekijä piilee vihassakin: kun jotakin alhaista ja häpeällistä tehdään kateudesta tai vahingonilosta, niin tuohon kateuteen sisältyy aina -- _ainako?_ -- niin, aina vihatun olion todellista tuomitsemista epäoikeudellisena oliona, vääränä anastuksena, epäoikeutettuna etuoikeutena, syntisenä röyhkeytenä. Ilmalaivan miehet? -- hän palasi niihin. Hän esitti itselleen kysymyksen: oliko mahdollista, että inhimillinen olento tekee julman teon ilman että on olemassa mitään puolustavaa aihetta -- tai ainakin jonkinlaista tunnetta, että sellainen aihe on löydettävissä. Mitä tulee näihin saksalaisiin ja heidän tekemiinsä julmuuksiin, älysi hän, että aina on olemassa jonkinlaista, joskaan ei täydellistä puolustetta. Samoinkuin siinäkin tapauksessa, että hän pahoinpitelisi pudonnutta saksalaista lentäjää. Heidän pahuuteensa sisältyi kiukkua. Nuo saksalaiset olivat väkeä, joka ei välitä hienouksista, suoraa ja rehtiä väkeä sanan parhaimmassa ja pahimmassa merkityksessä; he olivat taipuvaisia moraaliseen närkästymiseen, ja moraalinen närkästyminen on kaikkein useimpien julmuuksien aiheena. He olivat huomanneet englantilaisten ja venäläisten hitauden, olivat huomanneet heidän välinpitämättömyytensä tiedettä ja järjestelmää kohtaan, eivät voineet tajuta noiden suurempien rotujen suurempia kykyjä ja otaksuivat Saksan asiana olevan rangaista ja korjata tuota velttoutta. Varmaankaan -- päättelivät he -- ei Jumala ole niiden puolella, joiden pellot ovat viljelemättä. Niinpä he olivat surmanneet nuo vanhat naiset ja teurastaneet nuo lapset osoittaakseen meille, mitä seuraa, kun

"Kaikkialla likaa vain ja kaikki sekaisin, Kaikki teki summittain, jos työhön ryhtyikin."

Aivan samanlaisia puolusteita on englantilainen runoilijamme keksinyt tuhansille Idän mailla tekemillemme julkeuksille. "Älkää unohtako järjestystä ja todellisuutta!" kuului se hyvä sanoma, jota meille tuomaan pommit, myrkkykaasut ja sukellusvenheet suunniteltiin. Mitä oikeutta olikaan meillä englantilaisilla _olla vailla_ sellaista tykkiä tai lentokonetta, joka olisi valmistanut tuolle zeppelinille häpeällisen ja auttamattoman lankeemuksen? Emmekö olleet suunnitelleet imperiumia? Emmekö olleet suurten kansojen johtajia? Oliko meillä itse asiassa suurtakaan syytä valituksiin, jos imperialistista asennonottoamme ivattiin? "Siinä", sanoi mr Britlingin järki, "on meillä ainakin eräs niistä ajatuslinjoista, jotka ovat johdattaneet tuon näkymättömän, julman hävittäjän öiseen aikaan Filmington-on-Sea'n kattojen yläpuolelle. Siinä on tavallaan syy näihin murhiin. Julmaa se on ja inhottavaa, onpa kyllä, mutta onko se yksinomaan julmaa? Eikö siinä lopultakin piile jonkinlaista typerää oikeutta? Eikö se ole ainakin yhtä typerän välinpitämättömyyden typerä vastavaikutus?"

Mikä oli se oikeus, joka piileksi julmuuden peitossa? Mitä tarkoitusta oli tässä pahuudessa, tässä kiukussa, jonka toimeton kiltteys ja hyväntahtoisuus olivat aiheuttaneet? Oliko se pelkkää pahaa? Eikö se pikemmin ollut jonkinlainen sysäys, tosin vielä sokea, mutta lopulliselta laadultaan _yhtä hyvä kuin sääli_, ehkäpä sääliä suurempikin lopullisilta arvoiltaan.

Tuo ajatus oli kypsynyt mr Britlingin mielessä monen viikon kuluessa; se oli kehittynyt ja muovautunut hänen kirjoittaessaan, sepitellessään alkuluonnoksia tutkielmaansa "Vihan anatomiasta". Eikö kaiken vihan pohjalla, kysyi hän nyt itseltään, ole luovaa ja kurittavaa pyrintöä? Eikö tuo viha todellisuudessa ole pelkkä irvikuva sitä seuraavan luovan kauden kurituksesta ja kasvatuksesta?

Sangviinisen mielenlaadun auttamaton toivehikkuus oli nyt jälleen nostanut mr Britlingin pessimistisistä pohjattomuuksista. Jo silloin, kun hän vaelsi kaislaakasvavia niittyjä pitkin Market Saffroniin päin, oli hän ollut löytämisillään ajatuksilleen muodon; nyt tuli hänen optimisminsa jälleen takaisin niinkuin laillinen hallitsija, joka palaa maanpaosta.

"Kun viha kerran muuttuu luovaksi voimaksi...

"Viha, joka vaihtuu luovaksi voimaksi; lempeys, joka on velttoutta ja euthanasian edeltäjä...

"Sääli on vain ohimenevä vaihe, sillä ihmiskunta ei tule aina olemaan sääliväinen."

Mutta sitä ennen, sitä ennen... Kuinka kauan ihmiset sekoittavatkaan oikeutta ja vääryyttä, ovat tarmokkaita olematta sääliväisiä ja rakastettavia olematta tarmokkaita?...

Mr Britling istui vielä hetkisen autiolla kävelykentällä tähtien välkkeessä ja meren kohinassa hautoen mielessään näitä ongelmia.

Hänen ajatuksensa ei päässyt kauemmaksi. Se oli suorittanut työvuoronsa. Hänen raivonsa oli nyt kokonaan laimennut. Hänen epätoivonsa ei ollut enää rajaton. Mutta maailma oli yhä pimeä ja kammottava. Se ei näyttänyt vähemmän synkältä, vaikka kaukaisimmassa kaukaisuudessa olikin valon pilkettä. Tuo valonpilke oli kaukana hänen oman elämänsä tuolla puolen, kaukana hänen poikansa elämän tuolla puolen. Se ei kyennyt lievittämään nykyhetken kärsimystä. Sen ja hänen välillä oli ikäväin vielä syntymättömien sukupolvien sarja, sukupolvien, jotka kinastelevat ja syyttävät, ovat ahnaita ja pikkumaisia, pyytävät vain puolta totuutta ja ovat valmiita iskemään. Ja kaikki nuo vuodet täyttäisi kurjuus, sellaiset kurjat seikat kuin tuon kaupungin murtuneet rauniot, pienet, tuhkanharmaat vainajat, elämä, joka on revitty ja hävitetty, sammuneet toiveet ja lakastunut ilo...

Hän ei enää pitänyt saksalaisia, paholaisen sukuisina. Ne olivat ihmisiä, he palvelivat asiaa. Asia oli mieletön, mutta meidän asiamme oli samoin mieletön. Miten mielettömiä olivatkaan kaikki meidän asiamme! Mitä me kaipasimme? Hänestä tuntui, että se oli jotakin sangen läheistä ja samalla jotakin sangen vaikeasti tavoitettavaa: Jotakin sellaista, mikä ratkaisisi satoja sekavia ristiriitoja...

Tuohon hänen ajatuksensa takertui. Hänen tajuntaansa kasaantuivat jälleen ne kauheudet ja hävitykset, jotka olivat olleet sen jokapäiväistä leipää jo kolme neljännesvuotta. Hän voihki ääneen. Hän taisteli tuota mielensä uudistuvaa sumentumista vastaan. "Voi te verentahrimat vähämieliset!" huusi hän, "voi teitä, te kurjat, kidutetut houkkiot!"

Tuo kurja ilmalaivakin oli vähämielisten hallussa!

"Me olemme vielä kaikki vähämielisiä. Tappelevia apinoita, joita oma tappelu suunnattomasti kiihoittaa ja jotka herkästi ratkeavat kiukkuun."

Jokin piilotajuinen vihje toi aikoja sitten unohtuneen lauseen takaisin mr Britlingin tajuntaan, lauseen, joka voimallisesti välkehtii tuota ihmismielen pimeyden ja jäykkyyden läpi salaperäisesti ja lakkaamatta pyrkivää valoa.

Hän kuiskasi nuo sanat. Oudommat sanat eivät olisi voineet tyynnyttää ja vakuuttaa niinkuin nuo.

Hän kuiskasi ne ajatellen niitä miehiä, joiden hän otaksui vielä tälläkin hetkellä lentävän kohti itää halki kirkkaan, jäätävän, tähtivälkkeisen ilman, noita kylmältä suojeleviin vaatteisiin puettuja lentäjiä ja insinöörejä, jotka olivat tuoneet niin paljon kärsimystä ja kuolemantuskaa tähän pieneen kaupunkiin.

_"Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."_

NELJÄS LUKU.

Voimattomuuden verkossa.

1.

Hugh'n kirjeet alkoivat vaikuttaa hyvin ratkaisevasti mr Britlingin ajatteluun. Hugh oli aina ollut hyvä kirjeenkirjoittaja, ja nyt kävi ilmeiseksi hänen kenties synnynnäinen tarpeensa kirjoittaa asioista ja tapahtumista. Kouluaikana hän oli tavannut koristaa kirjeitään hullunkurisilla pienillä piirroksilla -- toisinaan olivat kirjeet olleet pelkkää piirustelua -- ja nyt niissä vaihteli kirjoitus ja piirustus tavalla, joka suuresti ilahdutti hänen isäänsä. Mr Britling piti tuosta hauskasta piirustelutaidosta; hänellä ei itsellään sitä ollut ja senvuoksi se hänestä näytti ihmeellisimmältä Hugh'n pienten luonnonlahjain joukossa. Mr Britlingillä oli tapana kantaa näitä kirjeitä taskuissaan, kunnes niiden kulmat likaantuivat ja rypistyivät, hän näytti niitä kaikille, joiden hän luuli kykenevän arvostamaan niiden nuorekasta tuoreutta, ja hän vetosi niihin, kun oli lopullisesti ja varmasti tehtävä päätös jossakin niiden koskettelemassa asiassa. Hän ei aavistanutkaan kuinka monet tuhannet vanhemmat tallettivat samallaisia papereita aarteinaan. Hän uskoi, että toisten pojat olivat Hugh'n rinnalla hidastuumaisia nuorukaisia.

Alkuaikoina puhuttiin kirjeissä hyvin paljon sotilaskurin ja raikkaan ulkoilmaelämän viehätyksistä. "Täällä ei ole enää vaivaa siitä, ettei tiedä mihin ryhtyä", kirjoitti Hugh. "Se asia on kerta kaikkiaan jätetty toisten huoleksi. Se on suuri helpotus. Sen sijaan, että pitäisi aamulla itse kehoittaa itseään nousemaan, tulee torvenpuhaltaja, joka sanoo sen kyllin kuuluvasti... Ja silloinpa siinä asiassa ei ole enää turhaa miettimistä, ei mitään mahdollisuutta jäädä makaamaan ja neuvottelemaan asiasta itsensä kanssa... Minä alan ymmärtää, mitä järkeä on siinä, että ihmiset menevät luostariin ja alistuvat määrättyihin sääntöihin. Silloin saa ajaa jonkinlaisessa moraalisessa automobiilissa, sen sijaan että tallustaisin tietä omin jaloin..."

Hän kertoi myöskin uusista fyysillisistä kokemuksistaan.

"En koskaan ennen", selitti hän, "ole tiennyt mitä väsymys on. Sehän on aivan ihmeellistä. Heittäytyy vaatteet yllä miten kovalle alustalle hyvänsä ja nukkuu..."

Ensimäisissä kirjeissään häntä kovin askarrutti harjoitusten ja temppujen alkeellinen tiede ja näiden asian välttämättömyyden pohtiminen. Hän aloitti otaksumalla, että niiden tärkeyttä liioiteltiin. Vähitellen hän havaitsi, että ne olivat hyvän sotilaskasvatuksen oleellisin osa. "Ratkaisevissa tapauksissa", sanoi hän vihdoin, "ei kukaan tiedä, mikä ihmisessä pääsee voitolle, korkeammatko vaistot vai alhaisemmat. Mies osoittaa ehkä mitä loistavinta urheutta -- tai valtaa hänet äkillinen varovaisuus. Tottumus on paljoa luotettavampi kuin vaisto. Senvuoksi kehittää sotilaskuri tottumusta säännölliseen ja rohkeaan käyttäytymiseen. Jos säilyttää harkintakykynsä, on tilaisuutta käyttäytyä loistavasti, jos taas menettää malttinsa, niin on ainakin tottumus auttajana."

Nuori mies esitti myöskin syvällisiä mietteitä aseiden eri harjoitusten psykologisesta vaikutuksesta.

"On hämmästyttävää, miten verenhimoiseksi tuntee itsensä pistinhyökkäyksessä. Meidän täytyy huutaa; meitä käsketään huutamaan. Seurauksena on korkeampain henkisten toimintojen lamaantuminen. Siinä lakkaa kerrassaan mitään harkitsemasta. Mies muuttuu 'pistinniekaksi'. Kun syöksyn eteenpäin, kuvittelen vastassani olevan lihavia, meheviä miehiä, ja minut täyttää halu antaa heille mitä he tarvitsevat. Tällä tavalla --"

Seurasi taistelukohtausta esittävä kuva jossa valtava ja urhoollinen Hugh jätti jälkeensä kokonaisen rivin kaatuneita.

"Ei niinkuin tässä alempana. Näin oli minulla tapana kuvata tuo asia viattoman lapsuuteni aikana, mutta se ei ole oikein. Jos on useampia kuin yksi saksalainen pistimen nokassa, niin se käy rasittavaksi. Ja se olisi liioittelua -- jota me täällä armeijassa vihaamme."

Jälkimäinen piirros esitti samaa, urheata sankana, jolla oli puoli tusinaa vihollisia pistimessään kuin paistinvartaassa.

"Mitä leskiin ja lapsiin tulee, niin minä jätän ne kokonaan huomioonottamatta."

2.

Mutta sangen pian Hugh alkoi ikävystyä.

"Taas pitää lähteä marssimaan!" kirjoitti hän. "Ei ole mitään muuta aihetta kuin se, etteivät voi keksiä meille senkään parempaa toimintaa. Meitä ei harjoiteta ollenkaan kunnollisesti ampumaan, kun ei ole kiväärejä. Puolet ajasta menee meiltä hukkaan. Jos kerrotte puoli viikkoa armeijan miesluvulla, niin huomaatte, että me joka viikko hukkaamme vuosisatoja... Jos suurin osa näitä miehiä olisi vain merkitty luetteloihin ja saanut jatkaa omaa työtänsä sill'aikaa kun me olisimme kouluttaneet upseereja ja harjoitusmestareita ja hankkineet heille varustuksia ja jos he olisivat mahdollisimman nopeasti saaneet välttämättömän harjoituksen, niin se olisi ollut verrattomasti hyödyllisempää maallemme... Toisaalta me olemme kypsymättömiä, toisaalta alamme laimistua... Minua tuo ärsyttää. Minusta tuntuu, ettei meitä käsitellä oikeimmalla ja hyödyllisimmällä tavalla.

"Puolet miehistöämme on sivistynyttä väkeä, suhteellisen sivistynyttä, mutta meitä käsitellään aina ikäänkuin olisimme sanomattoman typeriä...

"Ei liene syytä olla vihoissaan, mutta kun on käynyt 'Statesministerin' ja ollut hiukan näkemässä, kuinka vanha Cardinal menettelee, niin mielessä alkaa tuntua hammaskipu huomatessa että täällä kaikki tehdään kaksin verroin hitaammin ja vain puoleksi niin hyvin kuin pitäisi."

Ilman mitään johdatusta hän sitten siirtyi kuvailemaan plutonansa miehistöä. "Paras mies joukossamme on eräs entinen kauppapalvelua, mutta jotta säästyisimme joutavilta ylistyksiltä, sattuu niin, että huonoin miehemme -- olento, jonka kasvot ovat kuin täysikuu ja joka tuskin kykenee solmimaan omia kengännauhojaan ilman apua tai haukkumisia -- on myöskin entinen kauppa-apulainen. Joukkomme epämiellyttävin jäsen on eräs pieni tylppänenäinen tuhrus, joka on lukenut Kiplingiä ja kuvittelee, ettei kukaan milloinkaan ole ollut siinä määrin Ortheris-soturin kaltainen kuin hän. Hän haeskelee kahta muuta 'Kolmen soturin' ryhmään kuuluvaa, jäsentä muistuttaen sitä tehdessään poliitikkoa, jota ei kukaan kannata, mutta joka siitä huolimatta yrittää muodostaa ministeristöä. Hän pitää omantunnon asiana olla siivoton puheissaan. Häntä surettaa, jos joskus jää voimasana käyttämättä, niinkuin keikaria surettaa, jos hän sattuu tekemään kielivirheen. Minulla oli ennen tapana hiukan kiroilla, kun en ollut vanhempaini korvain kuultavissa, mutta Ortheris on minut parantanut siitä viasta. Kun hän on läheisyydessä, niin minä käyn melkein korupuheiseksi. Nyt minä käsitän, että kiroileminen on oman likansa pureksimista. Plutonassa ei ole mitään välinpitämättömyyden mahdollisuutta: täytyy joko: rakastaa tai vihata. Minusta tuntuu, että ensimäinen otteluni ei tule tapahtumaan saksalaisten, vaan sotilas Ortheriksen kanssa..."

Eräs kirje sisälsi vain piirroksen, joka ivaten mukaili tunnettua taulua, missä näkyy sotilasleiri; alhaalla ja ylempänä sotilaan uni lemmittynsä tapaamisesta. Mutta master Hugh syleili unessa suunnatonta tislausastiaa soveliaan galvanometrin mitatessa hänen tunteensa voimakkuutta ja pienten kolmijalkain tanssiessa hänen ympärillään.

3.

Sitten saapui kirje, jossa hän äkkiarvaamatta kääntyi kriitilliseksi.