Part 15

Cissie'n mieleen tuli tulvimalla muisteloja, joissa Letty näkyi koulutyttöseikkailuissaan, milloin onnistuen, milloin epäonnistuen: Letty säikähtyneenä, Letty kiukuissaan, Letty aloittelemassa suuria yrityksiä, ponnistelemassa tarmokkaasti hetken aikaa ja sitten lannistuen. Hän oli nähnyt Lettyn nuhan vallassa ja vaatteet likaisina. Hän oli nähnyt hänet häpeissään ja nöyryytettynä. Hän tunsi Lettynsä sielun viimeistä loukkoa myöten. Letty rukka! Rakas Letty rukka! Äkillisenä kirkkaana näkemyksenä Cissie'lle selvisi, mitä sisaren mielessä oli tapahtumassa. Koko tuo innokas koston suunnittelu oli kuvitteluleikkiä, jonka avulla Letty torjui toivonsa synkkää vastakohtaa. Se ei ollut voimaa, se oli heikkoutta. Se oli eräänlaista väistämistä. Hänellä ei ollut voimaa ottaa vastaan sitä yksinkertaista tosiasiaa, että Teddy oli kuollut. Se oli hänelle liikaa. Sen vuoksi hän sommitteli tuota kostotehtävän unelmaa sen päivän varalle, jona hän ei enää kykenisi kieltämään tosiasioita. Hän oli jo varma, mutta hän ei tahtonut tulla varmuuteen, ennenkuin hänen unelmansa oli valmis. Jos tätä epävarmuuden aikaa jatkui, niin hän voi kehitellä unelmansa niin väkeväksi, että se saattoi lopulta ottaa hänen mielensä kokonaan valtoihinsa. Ja silloin hän tulisi järjestelemään elämänsä Matching's Easyssä unelmansa yksityiskohtaista kehittelemistä varten.

Hän tulisi elelemään siellä edelleen kuvitellen valmistautuvansa ennenkuulumattomaan tehtävään, jota hän todellisuudessa ei milloinkaan suorittaisi. Hän tulisi tutkimaan Saksan karttoja. Hän tulisi lukemaan, mitä Saksan valtiomiehistä ja hallitsijoista on kirjoitettu. Kenties hän tulisi tekemään heikkoja yrityksiä hankkiakseen itselleen paikan Saksassa tai Sveitsissä. Ehkäpä hän ostaisi itselleen puukon tai revolverinkin. Sitten hän kenties oleskelisi Windsorin tai Sandringhamin lähistöllä rauhan palattua ja saksalaisten serkkujen tultua jälleen vieraihin...

Cissie näki mielessään kuvan, joka saattoi esittää tulevaa todellisuutta: Lettyn hoidottomana, kurjana, raikkaan somuutensa menettäneenä salamurhan uneksijana, yhä riippuvana mr Britlingistä, suoritellen hänen töitään sangen huonosti, hajamieliseen ja epätäsmälliseen tapaan.

Hänelle täytyi puhua, saada hänet pian vakuutetuksi, sillä muuten hänestä tulisi eriskummallinen, outo ilmiö, Matching's Easyn miss Flite...

3.

Cissie oli paremmin selvillä Lettyn sielunelämästä kuin omastaan.

Hän oli itse vaikeassa asemassa. Hän oli oppinut pitämään mr Direckistä erittäin paljon ja luottamaan häneen, mutta hänen kiintymyksensä ei tuntunut keksivän itselleen muuta ilmausta kuin alituisen moitiskelun, jonka esineenä oli mr Direckin ja Amerikan haluttomuus yhtyä sotaan. Hän oli rakastunut mr Direckiin tämän ollessa puettuna naamiaispukuun; hän oli nuori nainen, joka piti kauniista ruumiinrakenteesta ja koreista väreistä enemmän kuin itse arvasikaan. Tietämättään hän moitti mr Direckissä juuri sitä, ettei tämä näyttänyt ollenkaan taipuvaiselta siirtämään naamiopuvun henkeä arkielämään. Alussa oli vieras koskettanut sekä hänen mielikuvitukseensa että aisteihinsa ja hän halusi samanlaista jatkoa. Mutta sen sijaan näyttikin mr Direck yhä enemmän eksyvän alinomaisiin kiintymyksensä vakuutteluihin ja ihmisystävällisten palvelusten omantunnontarkkaan suorittamiseen. Mr Direck koki nyt lakkaamatta vakuuttaa hänelle, että vain se mitä hän teki oli hänen asemassaan oikeata ja kunniallista. Hän ei käsittänyt -- eikä sitä käsittänyt Cissie'kään -- että hänen vilpittömyytensä ja järkevyytensä olivat omiansa Cissie'ä ärsyttämään. Nähdessään Cissie'n ärtyneenä koetti mr Direck olla entistäkin vilpittömämpi ja järkevämpi ja teki sen mahdollisimman selvällä ja huomattavalla tavalla.

Kaikesta huolimatta Cissie tunsi ja huomasi, että kysymyksessä oli hyvä nuori mies, oikein oivallinen nuori mies, hellä, luotettava, tavallaan hitaan voimakas, ehdottomasti rehti, kuin suuri kiltti lapsi, lahjomattoman rehellinen. Ja niin avuton hänen käsissään. Cissie voi häntä loukata ja saattaa hänet surumieliseksi, mutta ei voinut järkyttää hänen hitaasti muodostuneita vakaumuksiansa.

Kun Cissie menneinä romanttisina päivinään oli nähnyt unta kohtalon häntä varten varaamasta sulhasesta, oli hän ajatellut, että tuon tulevan piti olla aina _täydellinen_, heidän molempain piti aina olla oikeassa (ja, jos niin vaadittiin, koko muun maailman väärässä). Hän ei ollut milloinkaan ajatellut voivansa kiintyä tunteillaan mieheen, jonka mielipiteitä hän ei hyväksynyt ja joka toiminnassaan rikkoi hänen asettamiansa sääntöjä ikäänkuin kelpo norsu, joka piikkisauvan piston tuntiessaan vavahtelee, mutta ei tottele...

Niinpä Cissie jankutti hänelle ja kiusasi häntä, tahtomatta milloinkaan kuunnella hänen selityksiänsä. Mr Direckillä taas oli aivan hirmuinen halu selittää omaa asemaansa. Sotatarpeita koskevan omantunnonasian hän tunsi erikoisen arkaluontoiseksi ja vaikeaksi seikaksi. Hän olisi halunnut saada Cissie'n kuuntelemaan ja paremmin syventymään asian vaikeuksiin. Mutta Cissie käytti nopeata englantilaista ajatusvälähtelyä, joka ei ole niinkään paljon ajattelua kuin tunnetta. Mr Direck rakasti tuota välähtelyä, vaikka olikin varma siitä, että se saattoi tehdä vääryyttä.

Cissie'n mielipide, jonka mukaan hänen oli lähdettävä sotaan, sai hänet tuntemaan itsensä luopioksi; Cissie'n väite, että hän oli tavallaan englantilainen, vaikutti häneen, vaikka järki olikin sitä kumoamassa. Kaikkien näiden hämmennysten vallitessa mr Direck oli iloinen, kun keksi puolueettoman tehtävän, jota suorittaessaan hän voi koko sydämellään olla Cissie'n puolella ja toimia hänen hyväksensä.

Hän haeskeli Teddyn kohtalon todistajia uhrautuvan itsepintaisesti.

Sill'aikaa toinen pulma ratkesi ihan itsestään. Hänellä oli joitakin aikoja ollut mielessään eräs aatos. Eräänä kauniina päivänä hän huomasi, että se olikin oiva mielijohde. Hän voi olla rikkomatta amerikkalaisuutensa asettamia omantunnonesteitä ja samalla kuitenkin tehdä Cissie'n mieliksi. Hän teki niin.

Saapuessaan Cissie'n kehoituksesta esittämään Teddyn kohtaloa koskevia sitovia todistuksia hän ei saapunut tavallisessa puvussaan. Hänen mielestään oli puku niin ihmeellinen, että se tuntui huutavan, kajahtelevan kuin torventörähtely hänen kulkiessaan läpi Lontoon Liverpool Streetin asemalle. Uusi puku tuntui hänestä tapahtumalta, jolla oli kansainvälinen merkitys; sen vaikutus saattoi hänen mielestään ilmetä aina Berliinissä asti. Ja kumminkin oli puku perin tavallinen, niin yleisesti käytetty näinä aikoina, että Cissie, joka tuli häntä vastaan asemalle, mieli Lettyn surun täyttämänä, ei sitä huomannut, vaan pikemmin tunsi kuin havaitsi hänet voimakkaammaksi ja komeammaksi kuin milloinkaan -- lukuunottamatta hänen ensimäistä, mielikuvitukseen koskettavaa esiintymistään naamiopuvussa, jonka Teddy oli hänelle valinnut tuona huolettomana aikana, jolloin kuolemaa ei vielä maailmassa ollut. Ei Lettykään, vaikutelmille vastahakoinen ja oikullinen kun oli, huomannut mitään ihmeellistä hänen ihmeellisessä puvussaan.

Hän esitti kertomuksensa. Se oli omituinen, epätasainen, monesta tiedonannosta koottu kertomus...

"Arvaan kyllä", virkkoi Letty, "että jos nyt sanon teille, etten usko tuon upseerin olleen Teddyn, niin te luulette minun olevan päästäni vialla... Mutta minä en sitä usko."

Tuon sanottuaan hän istui hetkisen hiljaa tuijottaen suoraan eteensä. Sitten hän äkkiä nousi ja alkoi ottaa hattuansa ja viittaansa keittiönoven takana olevasta naulakosta. Viitan raksi oli kiertynyt, hän yritti hermostuneesti saada sitä auki ja kiskaisi sen vihdoin poikki.

"Minne sinä menet?" huudahti Cissie.

Letty tiuskasi yli olkansa kuin riitelevä akka:

"Minä menen ulos -- minne tahansa." Hän kääntyi päin, viitta kädessään. "Enkö saa mennä ulos, jos haluan?" tiedusti hän. "Siellä on kaunis ilma... Enkö saisi mennä?... Te kai arvelette, että minun pitäisi heti paikalla hyväksyä mitä te juttelette. Hymyillä vain ja sanoa: _Todellakin!_... Vai jäi hän taloon miesten perääntyessä! Sepä sukkelaa! Ja sitten olla sitä asiaa sen enempää ajattelematta... Muuten minun täytyykin lähteä ulos. Te haluatte jäädä kahden kesken. Haluatte kuherrella. Tehkää hyvin, niin kauan kuin voitte!"

Sitten hän puki ylleen hatun ja viitan, painoi hatun lujasti päähän ja sanoi jotakin, mitä Cissie ei heti ymmärtänyt.

"_Hänen_ vuoronsa tulee pian jossakin juoksuhaudassa. Kun hän nyt on tehnyt päätöksensä... Hän olisi voinut tehdä sen pikemmin..."

Hän käänsi selkänsä, ikäänkuin olisi unohtanut heidät. Hetkisen hän seisoi, kuin olisivat hänen jalkansa olleet puuta, jalat aivan toisenlaisessa asennossa kuin tavallisesti. Hän asteli hitain, pitkin, epävarmoin askelin. Hän lähti ulos -- ikäänkuin olento, joka on kuolettavasti haavoittunut, mutta vielä kävelee -- ulos syksyiseen auringonpaisteeseen. Hän jätti oven jälkeensä selkoselälleen.

4.

Cissie, jonka silmissä näkyi huoli sisaresta, ei ollut vieläkään tajunnut sitä tosiasiaa, että mr Direckin yllä oli kanadalaisten univormu...

Mr Direck seisoi hänen takanaan häveten sitä, että hänen mielessään saattoi tällaisena hetkenä olla niin eloisana tuo tosiasia ja sen huomaamatta jääminen.

5.

Cissie oli osannut arvioida sisarensa sielullisen tilan aivan oikein. Kostonunelma ei ollut vielä vallannut Lettyn mieltä niin lujasti, että hän olisi kyennyt kestämään Teddyn kuolemaa koskevain sitovain todisteiden antamaa iskua. Letty lähti auringonpaisteeseen maailmaan, nyt melkein täysin varmana siitä, että Teddy oli kuollut, ja hyvin tietäen, että hänen draamalliset ja kauhistuttavat kostosuunnitelmansa olivat kadonneet. Hän tiesi todellisuudessa olevansa kykenemätön mitään sellaista suorittamaan...

Hän lähti ulos kasvot jäykkinä ja katse onttona, mutta sittenkin hänestä tuntui siltä, kuin olisi ankara paino pudonnut hänen olkapäiltään. Asia oli valmis: ei ollut enää mitään toivottavaa eikä mitään pelättävää. Hän olisi säikähtänyt ja hävennyt, jos olisi huomannut, kuinka paljon keveämpi hänen mielensä nyt oli.

Hän tahtoi olla yksin. Hän tahtoi olla kaikkien silmien näkemättömissä. Hän oli kuin olento, joka kauan painajaisunessa nukuttuaan vihdoinkin herää kuulaaseen, koleaan päivänvaloon. Hänen täytyi tunnustella itseään tajutakseen sen todeksi; hänen täytyi avata mielensä tälle ilottomalle auringonpaisteelle, tälle uudelle maailmalle, jossa ei ollut enää oleva Teddyä, eikä mitään todellista kostoa eikä korvausta menetetystä Teddystä. Teddy oli mennyttä...

Näihin asti hänessä oli ollut vihainen tunto, että Teddy oli häneltä ryöstetty -- ikäänkuin Teddyä olisi pidetty häneltä piilossa. Nyt ei enää ollut Teddyä ryöstettävissä...

Hän kulki halki hajanaisen kylän ja poikki kenttien mäenrinteelle, joka viettää kohti Mertonsome'ia ja sen kellotapulia. Siinä missä rinne alkaa hän heittäytyi pensas-aidan varjoon tien viereen, lähelle polun jalkaporrasta, ja makasi liikahtamatta. Hän ei mitään miettinyt, pysytteli pikemmin aivan ajatuksettomana odottaen vaikutelmain tuloa...

Ikäänkuin olisi tuijotellut maailmaa tyhjin katsein...

Hän ei tiennyt oliko kulunut viisi minuuttia vai puoli tuntia, kun hän huomasi, että joku oli häntä katselemassa. Kun hän kääntyi kiivaasti päin rauhanhäiritsijää, oli hänen edessään pastori Dimple, toinen jalka porraspuulla ja pyylevissä kasvoissa hämmingin ja säikähdyksen ilme.

Hän ymmärsi heti. Jo neljässä eri tilaisuudessa Teddyn katoamisen jälkeen oli hän nähnyt tuon kelpo miehen astelevan luokseen, aina ilmeisesti varmoin päätöksin ja aina yhtä epäröiden kuin nytkin. Onnenpäivinään olivat he, hän ja Teddy, usein jutelleet hänestä, tehneet hänestä pilaa ja pitäneet hauskaa hänen kustannuksellaan. Hän oli heidän kummankin mielestä yhtä hyvä kuin Jane Austenin mr Collins. Hän muistutti todella erehdyttävästi mr Collinsia, paitsi että oli lihavampi. Ja nyt hän oli kuin läpinäkyvä Lettyn terävän, tutkivan katseen edessä. Letty tiesi, että pastorin tottumukset, hänen soveliaisuudentuntonsa ja hänen kunnioituksensa omaa virkaansa kohtaan kehoittivat häntä tarjoamaan hengellisiä palveluksiaan ja lohdutuksiaan, lausumaan latteita ystävällisyyksiään ja taputtelemaan pehmoisella kädellään. Hän tiesi senkin, että pappi pelkäsi häntä. Hän tiesi, että tuo vanha kelpo humbugi sydämensä syvyydessä varsin hyvin tajusi olevansa vanha humbugi parka ja tajusi Lettyn olevan hänen salaisuudestaan selvillä. Ja pohjaltaan pastori epäilemättä oli liian rehellinen pakottaakseen latteita lohdutuksiaan kenellekään, joka ei kyennyt olemaan niistä kiitollinen. Jos Letty olisi voinut niistä iloita, ei hän olisi tuntenut mitään tunnonvaivoja. Hän oli olemukseltaan särkynyt mies: kykenemätön täyttämään itselleen asettamiansa vaatimuksia.

Hän oli ollut iltapäiväkävelyllään, kävelemässä "terveydekseen". Hän oli huomannut jalkaportaan takana makaavan Lettyn oikeaan aikaan voidakseen vielä kääntyä takaisin. Mutta sitten oli tullut onneton, typerä epäröinnin hetki. Nyt tuijotti Letty häneen kylmin, ilmeettömin katsein.

Hän tuijotteli vastaan, kunnes hänen pyylevät, punakat kasvonsa olivat pelkkää hämminkiä. Hän oli pahassa pulassa. Aivan kuin he olisivat sanoneet toisilleen tuhansia sanomattomia asioita.

"En aikonut", sanoi hän, "häiritä".

Jos hänellä olisi ollut tehoisa sielunlääke, kuinka mielellään hän olisikaan sen antanut!

Hän mursi lumouksen astelemalla takaisin polulle. Hän teki käsillään eleen ikäänkuin olisi aikonut niitä väännellä. Sitten hän oli paennut polkuja myöten -- melkein juosten.

"Tyttö rukka!" huusi hän. "Tyttö rukka", ja jätti hänet sinne tuijottelemaan.

Letty tuijotteli -- ja sitten hän puhkesi nauramaan.

Tuopa oivallista. Juuri tuollaista sopi kertoa Teddylle, kun hän vihdoinkin palaisi ja hänelle voisi jotain kertoa. Sitten hän jälleen tajusi, ettei mitään ollut olemassa ja ettei koskaan voisi enää mitkään kertomukset tulla kysymykseen. Äkkiä hän alkoi itkeä.

"Voi Teddy, Teddy", nyyhkytti hän kyynelten virratessa. "Kuinka voit minut jättää? Kuinka jaksan sen kestää?"

Hän ei ollut vuodattanut yhtään kyyneltä sen jälkeen kun ensimäiset tiedot olivat saapuneet, mutta nyt hän voi itkeä, voi itkeä surunsa ilmi. Hän antautui hillittömästi tämän siunatun lievikkeen valtaan.

6.

Itku taukoaa viimein, ja niin makasi Letty hiljaa laskevan auringon punervassa valossa.

Hän makasi niin hiljaa, että eräs ruokaa etsivä punarintasatakieli lehahti alas nurmikolle vain parin sylen päähän hänestä ja pysähtyi siihen häntä katselemaan. Sitten se hypähti vielä hiukan lähemmäksi.

Hän oli maannut jonkinlaisessa hervottoman välinpitämättömyyden tilassa, kyynelten turvottamat silmät avoinna, mitään välittämättä. Mutta linnun vilkkaat liikkeet herättivät hänen tarkkaavaisuutensa jälleen eloon. Hän alkoi sitä tarkastella pannen merkille, kuinka se syrjäsilmällä katseli häntä ja näytti aikovan vieläkin lähemmäksi. Hän liikahti tuskin huomattavasti, ja samassa tuo pieni olento jo istui marjaisen orjantappurapensaan ulkonevalla oksalla hänen päänsä päällä.

Hänen kyynelten-huuhtoma mielensä muuttui epämääräisen ystävälliseksi. Itsetiedotonta tyydytystä tuntien se keskittyi pieneen laulajaan. Hän kääntyi, nousi istumaan ja jäljitteli linnun ystävällistä viserrystä.

7.

Kohta sen jälkeen hän kuuli heinikosta lähestyvien askelten kahinaa.

Hän katsoi olkansa yli ja keksi mr Britlingin, joka lähestyi pitkin kentän poikki johtavaa polkua. Mr Britling näytti kalpealta, väsyneeltä ja haluttomalta, ja hänen pörröinen tukkansa samoinkuin leikatut viiksensäkin ilmaisivat alakuloisuutta. Hänellä oli yllään vanha tweedpuku polvihousuineen ja mukanaan hänellä oli iso kartasto ja joitakin papereita. Hän lähestyi epäröiden. Tuntui siltä kuin hän olisi halunnut puhutella Lettyä, mutta olisi ollut epätietoinen siitä, kuinka hänet otettaisiin vastaan.

Hän aloitti ilman esipuheita. "Direck kai on kertonut teille?" virkkoi hän seisahtuen Lettyn viereen.

Lettyn vastauksena oli nyyhkytys.

"Minä pelkäsin, että niin oli laita, mutta en sitä uskonut", sanoi mr Britling. "En ennenkuin nyt."

Hän epäröi ikäänkuin olisi aikonut jatkaa, ja sitten hän istuutui ruohikkoon vähän matkan päähän hänestä. Hetkisen olivat molemmat vaiti.

"Aluksi se koskee hirvittävästi", sanoi hän katsellen Mertonsome'in torninhuippua ja puhuen ikäänkuin kenelle hyvänsä. "Ja sitten se koskee yhä. Koskee koskemistaan... Eikä voi sanoa juuri mitään kenellekään..."

Hetkisen hän taas oli puhumatta. Mutta he olivat toistensa lohdutuksena ja tiesivät sen kumpikin. He tunsivat yhteistä onnettomuustoveruuden ja helpotuksen tunnetta. Heitä oli kohdannut sama onnettomuus; toinen tiesi kuinka toisen oli laita. Se ei ollut samaa kuin niiden lohdutteluyritykset, jotka eivät olleet rakastaneet eivätkä peljänneet.

Letty otti pienen murtuneen oksan ja kaivoi sillä maahan pikku koloja.

"Se on kummallista", sanoi hän, "mutta minä olen iloinen, että sain varmuuden".

"Minä voin sen ymmärtää", sanoi mr Britling.

"Painajaisunet loppuvat... Minä en ole niinkään paljoa toivonut kuin pelännyt... Minä en tahtonut myöntää, että hän oli kaatunut tai kitunut. Sillä -- minä en voinut ajatella sitä kuvittelematta sitä -- kauheaksi. _Nyt_ --"

"Nyt se on lopullisesti tiedossa", sanoi mr Britling.

"Nyt se on varmaa", sanoi Letty oltuaan hetkisen vaiti. "Nyt voi ajatella hänen nukkuvan -- ijäti."

Mutta tuo ei häntä tyydyttänyt. Hänellä oli enemmän mielessään. "Ei ole enää puolinaisia epäilyksiä", sanoi hän. "Hän joko on kuollut tai elää..."

Hän katsahti mr Britlingiin ikäänkuin tiedustaakseen ymmärsikö hän.

"Ettehän suinkaan enää epäile?" kysyi mr Britling.

"Mieleni on nyt tyyni -- tavallaan. Hän ei sittenkään ollut siellä -- ellei hän ollut kuollut. Mutta jos näkisin Teddyn tulevan tuolta pensasaidan takaa minua kohti -- olisi se aivan luonnollista... Ei, älkää tuijotelko minuun. Minä tiedän varsin hyvin, että hän on kuollut. Ja se lohduttaa. Se merkitsee rauhaa... Kaikki nuo mielikuvat, joissa hän näkyi kamalasti murskaantuneena tai tuskasta valittaen -- tai muut sellaiset -- ne ovat menneet. Hän on päässyt hävitetystä ruumiistaan. Hän on jälleen minun eheä Teddyni... Jossakin näkymättömissä... Vahingoittumattomana... Nukkumassa."

Hän alkoi jälleen kaivaa pienellä oksalla, kyyneleiden vieriessä pitkin poskia.

Sitten mr Britling puhui edelleen. "Minua se kohtasi yht'äkkiä -- en ehtinyt epäillä enkä toivoa. Aina viimeiseen asti toivoin, ettei Hugh'lle mitään sattuisi. Ja sitten aivankuin olisi pudonnut musta esirippu -- äkkiarvaamatta..."

Hän mietti. "Minustakin tuntuu toisinaan kuin olisi Hugh jossakin aivan lähellä. Mutta toisinaan on pelkkää tyhjyyttä...

"Toisinaan", jatkoi mr Britling, "en tunne muuta kuin hämmästystä. Koko asia muuttuu uskomattomaksi. Aivan samoin kuin en viikkokausiin sodan puhjettua voinut uskoa, että suuri, nykyaikainen kansakunta todellakin voi lähteä sotaan -- todenteolla -- koko sydämestään... Ja ne ovat tappaneet Teddyn ja Hugh'n..."

"Ne ovat tappaneet miljonia. Miljonia -- joilla oli isä ja äiti ja vaimo tai morsian..."

8.

"Minun on jollakin tavoin mahdotonta puhua tästä Edithille. Se on naurettavaa, tiedän sen. Mutta niin se vaan on, minä en voi... Se ei ole oikein häntä kohtaan. Jos voisin, puhuisin... Aivan pian naimisiinmenomme jälkeen lakkasin hänelle puhumasta. Tarkoitan: puhumasta oikein ja luonnollisesti -- niinkuin puhun teille. Eikä asia ole koskaan korjautunut. En tiedä miksi... Erityisesti on minun mahdotonta puhua hänelle Hugh'sta... Pikku asioita, pientä kriitillisyyden häivää, mutta se riittää tekemään asian mahdottomaksi... Niinpä minä käyskelen ajatellen Hugh'ta ja mitä hänelle on tapahtunut... melkein kuin tukehtumaisillani."

Letty vertaili tuota omiin kokemuksiinsa.

"Minä en halua puhua Teddystä -- en sanaakaan."

"Se on omituista... Mutta ehkä -- asia on toinen, kun on poika kysymyksessä. Kun nyt muistelen -- en koskaan puhunut Marystä... En koskaan kenellekään. En ole tullut tuota milloinkaan ennen ajatelleeksi. Mutta niin se oli. En voinut. En. Kun kadottaa jonkun, jota rakastaa miehenä tai naisena, niin se on asia, jonka tahtoo pitää omanansa. Minä olen senkin kokenut. Mutta poika on enemmän oman itsen ulkopuolella. Ja enemmän omaa luomaa. Se ei ole oman olemuksen menettämistä, se on toivon ja ylpeyden kadottamista... Kerran pikkupoikana valmistin erään piirroksen erittäin huolellisesti. Minulta kului siihen pitkä aika... Eräs iso poika repi sen rikki. Ilman mitään erityistä syytä, pelkästä julmuudesta... Tuo -- oli aivan samanlaista kuin Hugh'n menettäminen..."

Letty mietti.

"Ei", tunnusti hän, "minä olen vielä itsekkäämpi".

"Ei ole itsekkyyttä", sanoi mr Britling. "Mutta se on eri asia. Se ei ole niin läheistä, mutta henkilökohtaisesti sitä merkitsevämpää."

"Minä olen vain ajatellut: 'Hän on poissa. Hän on poissa!' Toisinaan, tiedättekö, olen suorastaan vihainen hänelle. Miksi hänen tarvitsi jättää minut -- niin pian?"

Mr Britling nyökkäsi ymmärtävästi.

"Minä en ole vihainen enkä murtunut. Minua vain katkerasti kiduttaa se, että on sortunut jotakin, jonka kehitystä olin toivonut saavani seurata - aina -- koko elinikäni", sanoi hän. "En tiedä, millainen isäin ja poikien suhde yleensä on, mutta minä ihailin Hugh'ta. Minä huomasin hänessä jotain aivan erikoista. Luultavasti muut eivät sitä hänessä huomanneet. Hän oli hiljainen ja tuntui kömpelöltä. Mutta hänessä oli harvinaista hienoutta. Hän oli olento, joka vastasi äärettömän hienotunteisesti ja nopeasti saamiinsa vaikutelmiin... Tämä ei ole minun typerää luulotteluani. Asia oli todellakin niin... Tiedättekö, kun hän oli vain muutaman päivän ikäinen, niin jokainen outo ääni herätti hänessä voimakkaan vaikutelman. Hän oli kuin tuulikannel alusta pitäen... Ja hänen hiuksensa, kun hän juuri oli syntynyt -- hänellä oli hyvät hiukset syntyessään -- olivat kuin linnun untuvaa. Minä muistan tuon nyt hyvin elävästi, muistan kuinka mielelläni silittelin niitä. Ne olivat silkkiä, kehrättyä silkkiä. Ennenkuin oli täyttänyt kaksi vuotta, hän jo osasi puhua -- kokonaisia lauseita. Hänellä oli mitä hienoin korva. Hän oli mieltynyt pitkiin sanoihin... Ja nyt", sanoi hän itkunsekaisin äänin, "nyt on koko tuo kaunis, hieno rakenne, nuo aivot, tuo raikas elämä, joka väreili kuin veden kalvo ja oli kimmoinen kuin teräsvieteri, nyt se on murskattu...

"En tahdo väittää, ettei hänellä ollut inhimillisiä heikkouksia. Kerran toisensa jälkeen olen ollut hänelle vihainen ja tuntenut pettymystä hänen tähtensä. Hänessä oli kaikenlaisia heikkouksia, me tunsimme ne kyllä emmekä niistä välittäneet. Me rakastimme häntä sitäkin enemmän... Entä hänen omituinen erikoinen näppäryytensä!... Ja syvä viisautensa. Ja koko tuo kaunis, herkkä kudos, kaikki hänen rakastettuihin aivoihinsa syöpyneet kirkkaat muistikuvat, kaikki hänen päähänpistonsa, hänen äkilliset keksintönsä...

"Tiedättekö, sain kirjeen hänen toveriltaan Parkilta. Häntä ammuttiin eräästä ampumaluukusta. Kuula sattui hänen silmäänsä... Ajatelkaahan!

"Yllätys... isku... veri räiskähtää. Repeytyneen nahan kappaleita ja aivoja... Silmänräpäyksessä. Ja siihen oli mennyt kahdeksantoista vuotta -- rakkautta ja huolta..."

Hän istui hetkisen miettien ja jatkoi sitten. "Muistelen vain hänen lukemistaan ja kirjoittamistaan! Minä opetin itse hänet lukemaan -- hänen ensimäinen opettajattarensa näet ei ollut erikoisen nokkela. Hän oli kyllä metodinen, mutta häneltä puuttui innostusta. Siksi minä suunnittelin kaikenlaisia menetelmiä opettaakseni hänet lukemaan. Mutta niitä ei tosiaankaan tarvittu. Hän näytti keveästi suoriutuvan kaikista vaikeuksista. Hän oli jo perillä, kun parhaillaan olin häntä opettamassa. Se oli nopeata kuin jonkin villin eläimen liikunto...

"Hän syntyi maailmaan yhtä virkkuna ja vikkelänä kuin tuo ruokaansa etsivä punarintasatakieli...

"Nyt hän on murhattu ja heitetty pois... Niinkuin patruunakotelo..."