Part 9

En tiedä, montako ryntääjistä kaatui joka kerta, kun niitä kapusi muurille, mutta aina heitä oli vaan uusia. Sadottain kuulia vinkui korvissamme ja litistyi kiviä vastaan. Kalkkirappaus lohkeili suurina kappaleina ja suuria olkitukkoja riippui katolta. Ladon ovi oli luotien lävistämä kuin seula, mutta me pidimme yhä puoliamme rakennuksen takana. Sitä mukaa kuin saimme pyssymme ladatuiksi, juoksimme rakennuksen nurkalle ampumaan ja nipin näpin tähtäsimme ja laukaisimme, kun jo kiiruhdimme takaisin. Ja kuitenkin oli jo noin viisi tai kuusi meikäläistä kaatunut nurkalla, mutta raivoissamme emme sitä huomanneetkaan.

Kun olin kymmenettä kertaa nurkalla ja parhaillaan tähtäsin laukaistakseni, putosi pyssy kädestäni. Kumarruin ottaakseni sen ylös, mutta silloinpa kaaduinkin vatsalleni. Minua oli ammuttu vasempaan hartiaan. Lämminnä valui veri rintani yli. Yritin nousta, mutta jaksoin vaan senverran kohoutua, että pääsin muuria vastaan istumaan. Silloin huomasin veren virtaavan reisilleni, ja vasta nyt tulin ajatelleeksi, että voisin kuolla tälle paikalle, ja kauhu valtasi minut.

Toverit ampuivat yht'mittaa pääni yli ja preussiläiset antoivat samalla mitalla takaisin.

Ajatellessani, että toinen kuula voisi pian tehdä lopun elämästäni, tartuin oikealla kädelläni muurin kulmaan laahustaakseni pois, mutta silloinpa vierähdinkin ojaan, jota myöten vesi kadulta virtasi puutarhaan. Vasen käsivarteni oli raskas kuin lyijy ja koko maailma pyöri silmissäni. Alati kuulin vaan ampumista, mutta se eteni ja eteni kuin unessa. En tiedä, kuinka kauan sitä kesti.

Kun jälleen avasin silmäni, oli melkein pimeä. Preussiläiset riensivät juoksumarssissa kujalla. Heitä oli jo kylän täydeltä ja minua vastapäätä olevassa puutarhassa näin vanhan, harmaahapsisen kenraalin paljain päin korkean, ruskean ratsun selässä. Jylisevällä äänellä käski hän tuoda kanuunoita paikalle ja muutamia upseereita! nelisti viemään hänen käskyään edelleen. Hänen vieressään pienellä muurilla, jota ei paljon näkynyt kaatuneitten alta, seisoi lääkäri pannen hänen käsivarttaan siteisiin. Toisella puolella muuria istui myös ratsun selässä hoikka, nuori venäläinen upseeri vihreätöyhtöinen lakki päässä.

Yhdellä silmäyksellä näin kaikki: vanhan, suurinenäisen, leveäotsaisen ja vilkassilmäisen kenraalin, ankara ilme kasvoilla ja toiset hänen ympärillään; lääkärin, pienen, kaljupäisen herrasmiehen, jolla oli silmälasit nenällään, ja alhaalla laaksossa noin viiden kuuden sadan askeleen etäisyydessä meidän miehiämme, jotka taas kokoontuivat yhteen. Tämän kaiken näen vieläkin selvästi, kuin olisi se tapahtunut tänään.

Oli lakattu ampumasta, mutta Vähä-Gorschenin ja Kayan väliltä kuului kamalaa huutoa. Jotain tuntui tulevan kovasti jyristen, kuului hevosten hirnuntaa, kirouksia ja ruoskanläimäyksiä. Tietämättäni miksi, ryömin ojasta ja istuuduin jälleen muurin nojaan. Samaan aikaan kääntyi kylään kaksi kuustoistaleiviskäistä kanuunaa, joita kumpaakin oli kuusi hevosta vetämässä. Ratsastavat tykkimiehet ruoskivat hevosia voimansa takaa, ja pyörät ruhjoivat haavoittuneita ja kuolleita niin, että luut ruskivat. Selkääni karmi, sillä nyt tiesin, mistä nuo kamalat vaikerrukset syntyivät.

"Tännepäin", huusi vanhus saksaksi. "Viekää noiden molempain talojen väliin, kaivon viereen."

Molemmat kanuunat suunnattiin heti paikalle ja nelistäen tuotiin ampumavaravaunuja. Vanhus ratsasti esiin ja katseli vasen käsi siteessä. Sitte ratsasti hän takaisin ja sanoi käskevästi upseerille:

"Sano keisari Aleksanterille, että olen Kayassa. Voitto on meidän, jos minulle lähetetään lisäväkeä. Mutta nyt ei ole aika tuumailla, nyt on toimittava! Saamme valmistua vastaanottamaan raivoisaa hyökkäystä. Tunnen, että Napoleon lähestyy. Puolen tunnin kuluttua on hän kaartineen niskassamme. Pidän hänet aisoissa, maksoi mitä maksoi, mutta taivasten tähden, nyt ei auta hetkeäkään hukata, ja voitto on meidän."

Nuori mies nelisti Vähä-Gorscheniin päin ja samassa kuulin jonkun vieressäni lausuvan: "Tuo ukko on Blücher. Sitä veitikkaa -- olisipa minulla nyt pyssyni!"

Käännyttyäni, näin vanhan luisevan kersantin, jonka poskiin oli syöpynyt syviä uurteita; hän istui nojaten ladon oveen, käsivarret tukenaan. Luoti oli lävistänyt hänen ristiluunsa. Keltaisilla silmillään hän vilkuili preussiläiseen kenraaliin, hänen käyrä nenänsä, johon jo kuolema oli lyönyt leimansa, kaareutui kuin kotkan nokka tuuheitten viiksien yläpuolelle. Hän oli peljättävän ja rajun näköinen.

"Olisipa minulla vain pyssyni", toisti hän, "niin näkisit, kuka voittaisi!"

Me olimme ainoat henkiin jääneet tällä kulmalla, jossa oli kasottain ruumiita.

Ajatellessani, että minutkin mahdollisesti huomenna kaivettaisiin maahan, vastapäätä olevaan puutarhaan toisten kuolleitten keralla ja etten enää milloinkaan näkisi Katria, vierivät kyyneleet pitkin poskiani ja sanoin tuskissani:

"Nyt olen hukassa!"

Silloin mulkoili kersantti minuun ja kun hän näki minun olevan nuoren, kysyi hän:

"Miten on laitasi, rekryytti?"

"Luoti on läväissyt hartiani, herra kersantti."

"Hartiasi, se ei ole niin vaarallista kuin jos sinua olisi ammuttu ristiluihin, sillä nyt voit vielä parantua."

Ja katseltuaan minua vielä kotvasen, hän virkkoi:

"Älä pelkää, vielä sinä pääset kotiisi."

Luulen hänen säälineen nuoruuttani ja sentähden lohduttavan minua, mutta minusta tuntui kuin rintani olisi ollut mäsänä ja se teki minut toivottomaksi.

Kersantti ei puhunut sen enempää, mutta silloin tällöin nosti hän vaivoin päätänsä nähdäkseen, lähenivätkö neliömme. Hän kiroili partaansa ja mutisi vaipuessaan vihdoin maahan toinen olka oven aukossa:

"Loppuni lähenee! Mutta onpa välini suora tuon pitkän pirun kanssa tuolla."

Hän tuijotti puutarhanmuurille, jossa saksalainen krenatööri makasi selällään vatsa painetin lävistämänä.

Kello läheni kuutta. Vihollinen oli vallannut kaikki talot, puutarhat, pääkadun ja kujat. Ruumistani puistatti ja olin lyyhistynyt läjään pää polvien nojassa. Silloin heräsin taas kanuunainjyrinään. Molemmilla puutarhassa olevilla ja monella taampana ja ylempänä kylässä olevalla kanuunalla ammuttiin pääkadun yli ja tiheitä preussiläis- ja venäläisriviä tunkeili kokoon, samalla kun kaikista akkunoista ammuttiin. Mutta tämä oli vähäistä verrattuna ranskalaisten tuliin vastaisella kummulla. Alhaalla laaksossa tuli nuori kaarti tiheissä neliöissä aika vauhtia eteenpäin ja everstit ja kenraalit hevostensa seljässä paljastetuin miekoin keskellä välkkyviä painetteja. Kaikki oli verhoutunut harmaaseen savuun ja vähä väliä välähtelivät tulet kahdeksastakymmenestä kanuunasta, jotka keisari oli koonnut yhteen tykistöön turvatakseen eteenpäinkulkuamme. Nämä kahdeksankymmentä kanuunaa jylisivät mahdottomasti ja pitkästä välimatkasta huolimatta huojui vanha hökkeli, johon nojasin, perustuksiaan myöten. Etäämpänä pääkadulla kaatoivat kanuunainkuulat rivittäin venäläisiä ja preussiläisiä, niinkuin viikate ruohoa. Nyt oli heidän vuoronsa sulkea rivit.

Takanani kuulin vihollisen tykistön vastaavan laukauksiin ja minä ajattelin: "Voi Jumalani, jospa ranskalaiset nyt voittaisivat, että heidän haavoittuneet sotilaansa korjattaisiin, sillä preussiläiset ja kasakat ajattelevat etupäässä omia miehiään ja jättävät meidät oman onnemme nojaan."

En enää pitänyt lukua kersantista. Silmiäni pois kääntämättä katselin preussiläisiä tykkijunkkareita, jotka latasivat, tähtäsivät ja ampuivat ja ihastuen kuulin kaukaa valtavasti huudettavan: "Eläköön keisari!" jotka huudot lähenivät lähenemistään. Tykkijunkkarit edessämme työskentelivät uutterasti kuin orjat. Silloin yhtäkkiä sinkosi heidän väliinsä kolme neljä kanuunankuulaa, murskasivat pyörän ja hautasivat sen syvälle multaan.

Yksi kanuuna vioittui ja kaatui kumoon, kaksi tykkijunkkaria kuoli ja kaksi haavoittui. Silloin tunsin käden puristavan käsivarttani. Käännyin ja näin vanhan, puolikuolleen kersantin, joka tuijotti minuun hurjasti nauraen. Hökkelimme katto oli maahan romahtamassa ja muuri huojui, mutta me emme sitä huomanneet. Me näimme vaan vihollisen häviön ja kauheassa melskeessä emme kuulleet muuta kuin sotilaittemme eläköönhuudot, jotka lähenemistään lähenivät.

Yht'äkkiä mutisi kersantti kalman kalpeana:

"Kas, tuolla hän tulee!"

Hän ojentui eteenpäin polvillaan ja nojasi toista kättään maahan ja toinen käsi ylhäällä hän huusi kuuluvalla äänellä:

"Eläköön keisari!"

Sitte hän kaatui vatsalleen, eikä liikahtanut enää.

Minäkin kurkkasin eteenpäin ja näinkin Napoleonin tyynenä ja kylmäverisenä ratsastavan keskellä tulituisketta lakki syvään painettuna, harmaa nuttu auki ja leveä punainen tähtinauha vaikeitten liivien päällä vinossa rinnan yli, ja näytti kuin kiväärein valoheijastus olisi hänestä säteillyt. Kaikki väistyivät hänen tieltään. Preussiläiset tykkijunkkarit jättivät kanuunansa huolimatta siitä, että upseerit huutaen kutsuivat heitä takaisin.

Tällaiset olivat näkyni ja ne painuivat kuin tulikirjoitus sieluni syvyyteen, mutta siitä hetkestä pitäen en muista enää mitään koko tappelusta, sillä rajattomasti iloitessani voitostamme, menin tainnoksiin ja niin makasin siinä kuin kuollut toisten kuolleitten joukossa.

XIV.

Heräsin yöllä. Ympärilläni oli hiljaista ja äänetöntä. Pilviä ajelehti taivaalla ja kuu katseli autiota kylää, kumoonkaatuneita kanuunoita ja ruumiskasoja, kaikkia samalla lempeydellä, kuin se maailman alusta alkaen on katsellut vuolaan virran vettä, virkoavaa nurmen nukkaa ja putoavia lehtiä syksyllä... Ikuisuuteen verrattuina eivät ihmiset ole mitään. Kuolevaiset käsittävät sen paremmin kuin toiset.

En voinut liikkua ja minulla oli hirvittävät tuskat. Ainoastaan oikeata kättäni saatoin vielä liikuttaa. Minun onnistui kuitenkin kohottaa hiukan ruumistani käsivarteni avulla ja niin pitkälle kujaa kuin silmäni kantoi, näin ruumiita kasoittain. Kuu valoi kalpeata hohdettaan heidän kasvoilleen, jotka olivat lumivalkeat. Toisten suut ammottivat auki, toisilla oli taas silmät selkoselällään, toiset makasivat kasvoillaan sotalaukku selässä ja käsi lujasti puristettuna kiväärin ympäri. Se oli näky sellainen, että hampaani kalisivat kauhusta.

Yritin huutaa, mutta se kuului heikosti kuin pienen lapsen itku ja epätoivoissani luhistuin taas maahan. Mutta heikkoon huutooni syvässä äänettömyydessä vastattiin joka taholta yhä laajenevissa piireissä. Kaikki haavoittuneet luulivat, että nyt tultaisiin heitä auttamaan ja ne, jotka vielä voivat valittaa, anoivat apua. Valitushuudot kestivät muutaman minuutin, sitte ne taas vaikenivat ja minä kuulin vaan läheisyydessäni, pensasaidan takana hevosen huohottavan. Se yritti nousta. Näin sen kurottavan päätään ja pitkää kaulaansa; sitte se retkahti takaisin.

Ponnistuksesta aukesi taas haavani ja minä tunsin veren vuotavan kainalossani. Silloin suljin silmäni kuolemaan ja kaikki tapahtumat aikaisimman lapsuuteni ajoilta: köyhä koti kylässä, jossa äiti-parkani kantoi minua käsivarrellaan ja tuuditteli minua uneen, pieni kamari, vanha huoneensyvennys, Pommer koira, joka leikitteli kanssani ja kaatoi minut kumoon lattialla, isä, joka iltaisin niin iloisena, kirves olalla palasi kotiin ja vahvoilla, kovilla käsillään nosti minut korkealle ja suuteli minua -- kaikki tapahtumat kulkivat sieluni silmäin ohi kuin unessa!

Ajattelin: "Voi äiti parka -- isä raukka! Jospa olisitte tienneet, että teidän niin suurella rakkaudella ja huolella kasvattamanne poika tulisi näin kurjasti kuolemaan, yksinään hoidon puutteessa! Kuinkahan te silloin olisittekaan surreet, kuinka katkerasti vihanneet niitä, jotka saattoivat hänet tällaiseen tilaan! Voi, jospa olisitte täällä! Kunhan saisin teiltä edes pyytää anteeksi teille tuottamani surut!"

Tätä ajatellessani vuoti kyyneleitä pitkin poskiani, sydämeni paisui ja minä itkin kauan hiljaa itsekseni.

Sitte ajattelin Katria, Kreetta-tätiä ja hyvää herra Guldenia ja se oli hirveätä, olin näkevinäni tapahtumat elävästi silmäini edessä: näin heidän hämmästyksensä ja kauhunsa, kun he kuulivat puhuttavan suuresta tappelusta, näin Kreetta-tädin juoksevan joka päivä tielle postia kysymään ja Katrin odottelevan ja hartaasti rukoilevan, herra Guldenin istuvan yksinään huoneessaan lukien sanomalehdistä, että kolmas osasto oli kärsinyt enemmän kuin toiset, käyskentelevän edes takaisin pää kumarassa ja istuvan vakavana myöhään yöhön työpöytänsä ääressä. Sieluni oli heidän luonaan, se odotteli Kreetta-tädin kanssa portilla, palasi murhemieliä kylään, näki Katrin tuskan.

Eräänä aamuna tuli postimies Roedig Quatre-Ventsiin kantaen pientä nahkalaukkua: Hän avasi salin oven ja ojensi suuren paperin Kreetta-tädille, joka säikähti ja hänen takanaan seisoi Katri kalman kalpeana. Minun kuolinilmoitukseni oli saapunut. Kuulin Katrin sydäntä vihlovat nyyhkytykset hänen maatessaan lattialla, kuulin Kreetta-tädin sadattelevan -- maailmassa ei ollut enää oikeutta, olisi ollut kunniallisille ihmisille parempi, ett'eivät olisi syntyneetkään, koska Jumala heidät hylkäsi! Vanha, hyvä Gulden tuli heitä lohduttamaan, mutta sisään tultuaan rupesi hänkin nyyhkyttämään ja he itkivät kaikki sanomattomassa tuskassaan ja huokasivat:

"Voi Juuse-rukka! Juuse-rukka!"

Sydäntäni kirveli.

Ajattelin, että kolmeen- tai neljäänkymmeneen tuhanteen perheeseen Ranskassa, Venäjällä ja Saksassa saapuisi samanlaisia sanomia ja vielä kauheampaa oli ajatella, että niin monen onnettoman kaatuneen vanhemmat vielä olivat elossa. Se oli minusta hirveä maan rangaistus, tuntui, kuin koko maailma olisi yhtynyt sydäntäsärkevään valitushuutoon.

Nyt muistin Pfalzburgin vaimoparat, jotka rukoilivat kirkossa Venäjältä palaavien puolesta, ja kuinka hyvin ymmärsinkään nyt, mitä liikkui heidän sieluissaan. Ajattelin, että Katrikin pian menisi kirkkoon ja että hän minua muistellen rukoilisi vuosikausia. Niin, sitä minä ajattelin, sillä minä tiesin, että olimme rakastaneet toisiamme lapsesta saakka, ja ettei hän milloinkaan voisi minua unhottaa. Olin niin liikutettu, että kyyneleet valuivat virtanaan pitkin poskiani, mutta tuntui sentään niin hyvältä, kun voin rajattomasti luottaa häneen ja olla varmasti vakuutettu siitä, että hän säilyttäisi rakkautensa vanhuuden päiviin saakka, että hän aina näkisi minut silmäinsä edessä, eikä menisi naimisiin kenenkään muun kanssa.

Aamuyöstä rupesi satamaan. Ei kuulunut muuta kuin sateen yksitoikkoista rapinaa katoilla, puutarhassa ja kujilla. Ajattelin Jumalaa, joka aikain alusta on antanut jatkuvasti samain luonnontoimintain uudistua, ajattelin Häntä, jonka valta ja voima on rajaton, joka meille suuressa hyvyydessään antaa syntimme anteeksi, ja minä toivoin, että Hän antaisi minullekin anteeksi, kun jo täällä olin saanut näin paljon kärsiä.

Runsaasta sateesta täyttyi pieni oja partaitaan myöten. Silloin tällöin kuulin jonkun seinän kylässä luhistuvan kokoon tai katon romahtavan alas. Tappelun melskeestä säikähtäneet eläimet rauhoittuivat ja tulivat näkyviin päivän valjetessa. Vuohi määkyi läheisessä karsinassa. Suuri, tuuheahäntäinen paimenkoira luimi ohitse ja vilkuili kuolleisiin. Koiran nähtyään rupesi hevonen kiivaasti huohottamaan -- se kait luuli koiraa sudeksi -- ja silloin koira livisti tiehensä.

Kaikki nämä yksityiskohdat jäivät elävästi mieleeni, sillä kuolemaa odotellessa näkee ja kuulee kaikki. Silloin sanoo itselleen: "Katsele, -- kuuntele, -- sillä kohta et enää näe mitään, etkä kuule mitään".

Mutta hetki, jona olin kuulevinani ääniä etäältä, on sitäkin syvemmin syöpynyt mieleeni, enkä sitä unohda, vaikkapa eläisin satavuotiseksi. Oi, niin heräsin -- niin kuuntelin, ponnistauduin koholle käsivarteni nojaan, huutaakseni: "Apua!" Oli vielä pilkkosen pimeä, taivaan rannalla vaan häämötti vaalea valojuova. Kaukana kentällä näin heikon tulen tuikkeen liikkuvan. Tuon tuostakin keskeytyi sen kulku ja silloin näin mustain haamujen joka taholla kumartuvan alas. Mutta oli muitakin kuin minä, jotka näkivät tuon tuikkeen, sillä pimeässä yössä kuulin kaikkialta huokauksia -- valitushuutoja, niin heikkoja ääniä, että tuntui, kuin olisivat pienet lapset kutsuneet äitiään.

Jumalani, mitä onkaan elämä? Mikä sen tekee, että se ihmiselle on niin kallis?

Kurja henkemme, joka meille tuottaa niin paljon kyyneleitä ja kärsimyksiä, miksi pelkäämme sen menettämistä enemmän kuin mitään muuta maailmassa? Mikähän meitä odottaakaan haudan tuolla puolella, koska sisimpämme värisee vähimmästäkin kuolon pelosta?

Ken sen tietää? Kaikki ihmiset läpi vuosisatain ovat puhuneet siitä, kaikki sitä ajattelevat, mutta kenkään ei kykene sitä ratkaisemaan.

Palavalla elonhalulla tuijotin tuohon tuleen, kuten hukkuva katselee rantaan ... suonenvedon tapaisesti yritin nousta istumaan ja toivosta vavahteli sydämeni. Olisin huutanut, mutta en saanut ääntä huuliltani. Sateen rapinaan puissa ja katoilla sortuivat kaikki muut äänet, mutta siitä huolimatta ajattelin: "He kuulevat huutoni ... he tulevat?" Olin näkevinäni lyhdyn lähenevän puutarhan käytävää myöten ja valkean suurenevan askel askeleelta. Mutta kun se kotvan aikaa oli harhaillut sinne tänne taistelutantereella, vaipui se hiljalleen notkoon ja katosi.

Silloin menin tainnoksiin.

XV.

Tointuessani olin suuren, pölkkyjen kannattaman vajan perällä. Joku antoi minulle viiniä ja vettä juoda ja ne maistuivat minusta hyvältä. Kun aukasin silmäni, näin vanhan, harmaaviiksisen sotamiehen, joka nosti päätäni ja kallisti pikaria huulilleni.

"No", virkkoi hän ystävällisesti, "voitteko paremmin nyt?"

En voinut olla hymyilemättä hänelle ajatellessani, että vielä olin elossa. Rintani ja vasen käsivarteni olivat huolellisesti sidotut; haavaa tosin poltti kuin tulessa, mutta siitä en välittänyt -- sillä elinhän vielä!

Aluksi katselin suuria, ylhäällä olevia palkkeja, jotka olivat ristissä toistensa päällä ja tiilikattoa, josta päivä pilkoitti sisään monesta kohdasta. Kotvasen kuluttua käänsin päätäni ja ymmärsin olevani suuressa vajassa, jossa oluenpanijat säilyttivät tynnyreitään ja rattaitaan. Ympärilläni patjoilla ja oljilla lepäsi haavoittuneita pitkissä riveissä, ja keskellä vajaa, suuren keittiöpöydän ääressä, seisoi sotilaslääkäri kahden apulaisensa keralla, paidanhihat ylöskäärittyinä sahaten erään miehen säärtä. Haavoittunut valitteli. Heidän takanaan oli läjä käsivarsia ja sääriä, ja ymmärtänette, millaisen vaikutuksen se teki minuun.

Viisi, kuusi jalkaväkeen kuuluvaa sotamiestä antoi haavoittuneille juotavaa. Heillä oli ruukkuja ja pikareita.

Mutta syvimmän vaikutuksen teki minuun lääkäri, joka paitahihasillaan sahasi ja leikkeli mistään muusta välittämättä. Hänellä oli suuri nenä ja posket kuopallaan ja hän torui yhtämittaa apulaisiaan, jos eivät nämä kyllin nopeaan antaneet hänelle veitsiä, pihtejä ja siteitä tai eivät heti pesseet verta pois sienellä. Eikä siinä kuitenkaan vitkasteltu, sillä ei ollut kulunut neljännestuntiakaan, kun he jo olivat sahanneet poikki kaksi säärtä.

Vajan edustalla olivat suuret vaunut täynnä olkia.

Vastikään oli pöydälle laskettu vähintään kuusi jalkaa pitkä venäläinen ratsumies, jonka kaulan kuula oli lävistänyt läheltä korvaa, ja juuri kuin lääkäri pyysi pieniä saksia auttaakseen häntä, meni toinen lyhyt, paksu ja rokonarpinen ratsuväenlääkäri vajan ohi. Hänellä oli salkku kainalossa ja hän jäi seisomaan eräitten vaunujen luo.

"Terve, Forel!" lausui hän iloisesti.

"Kas, tekö täällä, Duchêne?" vastasi lääkärimme kääntyen tulokkaaseen. "Montako haavoittunutta?"

"Noin seitsemäntoista- tai kahdeksantoistatuhatta."

"Tuhat tulimmaista, niinkö paljon. Miten voitte tänään?"

"Kiitos vaan, olen etsimässä ravintolaa."

Lääkärimme meni puristamaan toverinsa kättä; he puhelivat kaikessa rauhassa ja sillä välin heidän apulaisensa ottivat kulauksen viiniä ja venäläinen pyöritti silmiään tuskasta irvistellen.

"Katsokaa, Duchêne, menette vaan tätä katua -- ravintola on vastapäätä kaivoa tuolla, näettekö?"

"Kyllä."

"Tuolla vastakkaisella puolella."

"Kiitos."

Toinen meni ja lääkärimme huusi vielä hänen jälkeensä:

"Hyvää ruokahalua, Duchêne!"

Sitte palasi hän venäläisen luo, joka odotti häntä, ja leikkasi aluksi kaulaan haavan, joka ulottui niskasta olkapäähän. Hän työskenteli tuiman näköisenä ja virkkoi apulaisilleen:

"No, herraseni, saatteko mitään aikaan?"

"Venäläinen valitteli tietysti, mutta siitä ei lääkäri välittänyt. Viimein heitti hän luodin maahan, pani haavan siteeseen ja sanoi:

"Viekää hänet pois!"

Venäläinen nostettiin pöydältä, sotamiehet laskivat hänet olkipatjalle toisten joukkoon ja seuraava kannettiin esiin.

En milloinkaan olisi voinut aavistaa, että maailmassa tapahtuisi tällaisia asioita, mutta näinpä paljon muutakin, jota en milloinkaan voi unohtaa.

Noin kuudennella tai seitsemännellä patjalla minusta istui vanha korpraali jalka siteessä. Hän vilkutti silmäänsä ja sanoi naapurilleen, jolta oli vast'ikään sahattu käsivarsi:

"Rekryytti, katsohan läjään, löisinpä vetoa siitä, ettet tunne siinä käsivarttasi."

Toinen, joka oli kovasti kalpea, mutta oli kuitenkin kaiken aikaa pysynyt tyynenä, katsoi -- -- ja pyörtyi melkein heti.

Silloin korpraali ratkesi nauramaan sanoen:

"Hän tunsi kuitenkin omansa lopuksi ... se on tuo, jossa on pieni, tatuerattu kukka. Se tekee aina saman vaikutuksen."

Hän ihaili omaa huomiokykyään, mutta ei kukaan yhtynyt hänen nauruunsa.

Alinomaa haavoittuneet huusivat:

"Vettä!"

Kun yksi alkoi, noudattivat toiset esimerkkiä. Vanha sotamies oli luultavasti suostunut minuun, sillä joka kerta, kun hän meni ohitseni, ojensi hän minulle pikaria.

Vajassa en maannut tuntia enempää. Kymmenkunta korkeaa heinävaunua oli asettunut ensimmäisten vaunujen taakse. Muutamia seudun talonpoikia samettinutuissa, mustassa huopahatussa ja ruoska olalla seisoi odotellen ohjakset kädessä. Kotvasen kuluttua saapui osasto husaareja, kersantti astui maahan ja meni vajaan sanoen:

"Anteeksi, herra tohtori, mutta minua on komennettu kuljettamaan kaksitoista vaunullista haavoittuneita Lützeniin. Täältäkö ne ovat vietävät?"

"Täältä", vastasi lääkäri.

Ja niin ruvettiin heti kuormittamaan ensimmäistä vaunua.

Talonpojat ja kiertävät sotilaat antoivat meille vielä ryypyn viiniä, ennenkuin nostivat meidät vaunuihin.

Heti kun ensimmäiset vaunut olivat kuormitetut, ajettiin niillä kappaleen matkaa ja toiset vaunut tulivat edellisten paikalle. Minä sain paikkani kolmansissa vaunuissa. Istuin oljissa etummaisessa rivissä ja vieressäni oli muuan rekryytti 29:nnestä rykmentistä. Mies oli menettänyt oikean käsivartensa. Takanamme makaavista oli yksi menettänyt jalkansa, toiselta oli pää haljennut ja kolmannen leukaluu oli murskaantunut.

Yllemme oli puettu pitkät sotilasnuttumme, mutta siitä huolimatta ja vaikka aurinko paistoi, vilutti meitä siihen määrään, ettei nostettujen kauluksien yläpuolelta näkynyt muuta kuin nenännipukka, sotilaslakki tai side. Kukaan ei puhunut sanaakaan. Kullakin oli tarpeeksi asti omista ajatuksistaan.

Tuon tuostakin kävivät jääkylmät väristykset läpi ruumiini ja heti seurasi polttava kuumuus, joka tunki silmienkin sisään. Se tiesi kuumeen tuloa. Mutta lähtiessämme Kayasta, oli tilani vielä jotenkin siedettävä, sillä näin silloin vielä kutakuinkin selvästi, vasta myöhemmin lähestyessämme Leipzigiä tunsin olevani oikein huono.

Vihdoinkin olimme kaikki kuormitetut ajopeleihin. Ne, jotka tulivat omin neuvoin toimeen, olivat etummaisissa vaunuissa, toiset makasivat perimmäisissä vaunuissa; ja niin sitä lähdettiin. Husaarit, jotka ratsastivat rinnallamme, puhelivat tappelusta, polttelivat ja laskivat leikkiä meihin katsahtamatta.

Kun kuljimme läpi Kayan, näin sodan hävityksen kauhuineen. Kylä oli yhtenä raunioröykkiönä. Katot olivat romahtaneet sisään, jokunen rakennuksen pääty törrötti vielä pystyssä; lankut ja laudat olivat murtuneet, nähtiin pieniä makuuhuoneita alkooveineen, ovineen ja portaineen. Ihmisparat, vaimot, lapset ja ukot, hapuilivat ja kuljeskelivat epätoivoissaan edestakaisin huoneissa. He kiipesivät ylös ja alas aivan kuin ilmassa olevilla telineillä.

Toisinaan nähtiin ylinnä pieni huone muureineen ja huoneessa pieni kuvastin, jonka yläpuolelle oli ripustettu kimppu puksipuun oksia. Siellä oli asunut nuori tyttö, ennenkuin sota oli ulottunut tänne asti.