Part 7

Kersanttimme pakinoivat keskenään: "Jo lähestytään ... pian ollaan kuumassa ottelussa!", ja me ajattelimme: "Sitä parempi. Noiden kurjien preussiläisten ja venäläisten tähden on meidät pakoitettu sotaan. Jos olisivat pysyneet alallaan, olisimme vielä Ranskassa."

Se ajatus meitä katkeroitti.

Muuten tapaa joka paikassa ihmisiä, joiden mielestä sota ja taistelu on ihaninta maailmassa. Klipfel ja Sepeteus eivät puhuneet muusta kuin preussiläisten nylkemisestä ja ollakseni yhtä rohkea kuin toisetkin, sanoin minäkin, että se vasta hupaista olisi.

Kahdeksantena päivänä huhtikuuta saapui pataljoona Erfurtin rikkaaseen ja lujasti linnoitettuun kaupunkiin. En milloinkaan unohda, että marssiessamme torilla kasarmin edustalla, ojensi aliupseeri, jonka hallussa posti oli, komppaniamme kersantille suuren pinkan kirjeitä, joista yksi oli minulle. Heti tunsin Katrin käsialan ja se teki minuun sellaisen vaikutuksen, että polveni rupesivat vapisemaan.

Sepeteus otti kiväärini sanoen:

"Tulehan joutuin!"

Hän oli yhtä innostunut kuin minäkin kuulemaan Pfalzburgin uutisia.

Panin kirjeen taskuuni ja kaikki kotipuolen toverit, jotka halusivat tietää sen sisällön, seurasivat minua. Vasta kun olin tullut suureen makuusaliin, istuutunut sänkyni laidalle ja pannut kiväärini pois, otin kirjeen esiin. Kaikki toiset seisoivat etukumarassa takanani. Kyyneleitä valui poskipäitäni alas, sillä Katri sanoi rukoilevansa minun puolestani.

Sen kuultuaan toverit sanoivat: "Olemme vakuutetut siitä, että meidänkin puolestamme rukoillaan."

Joku ajatteli tietysti äitiään, toinen sisariaan, kolmas morsiantaan.

Loppuun oli herra Gulden kirjoittanut, että kaupungissa oli kaikki hyvin, kehotti minua rohkaisemaan mieltäni ja sanoi, että tämäkin surkeus kerran päättyisi. Ennen muita käski hän minua tervehtimään tovereita ja sanomaan heille, että heitä muistettiin ja että vanhemmat valittivat, kun eivät olleet kuulleet heistä sanaakaan.

Kirje oli meille kaikille suureksi lohdutukseksi.

Ja kun ajattelin, että nyt oli kahdeksas päivä huhtikuuta, ja että ottelut pian alkaisivat, pidin viestiä viimeisenä tervehdyksenä syntymämaasta ainakin toisille meistä. Useimmat eivät enää kuulisi vanhemmistaan, ystävistään ja niistä, jotka rakastivat heitä täällä maan päällä.

XII.

Kaikki tämä oli, kuten kersantti Pinto sanoi, juhlan valmistusta, sillä pian alkaisi tanssi.

Me olimme vahdissa linnoituksessa ja korkeilta valleilta näimme koko seudun kuhisevan joukkoja, joista toiset asustivat lakeudella, toiset olivat majoitetut kyliin.

Palatessani kahdeksantenatoista päivänä vahtivuoroltani Warthaun portilta, sanoi kersantti, joka kohteli minua ystävällisesti:

"Rekryytti Bertha, keisari on tullut."

Ei kukaan ollut kuullut siitä puhuttavan ja minä vastasin:

"Anteeksi, herra kersantti, mutta vast'ikään kilistin lasia Merlinin kanssa, joka viime yönä piti vahtia kenraalin asunnossa, eikä hän siitä mitään maininnut."

Silloin vilkutti hän toista silmäänsä virkkaen:

"Kaikkialla on liikettä ja elämää. Sitä et sinä, rekryytti, vielä ymmärrä, mutta että hän on tulossa, sen tunnen sormenpäissänikin. Kun hän on poissa, tapahtuu kaikki puolinaisella vauhdilla ja nyt -- katsos tuonne, katso noita sananlennättäjiä, jotka nelistävät teillä -- kaikki alkaa elää. Nyt täytyy meidän joka hetki olla valmiina ensimmäiseen tanssiin. Keisarilliset ja kasakat eivät tarvitse silmälaseja nähdäkseen, onko hän mukana. He tuntevat sen jo ilmasta."

Näitä puhuessaan kersantti naurahteli pitkien viiksiensä takaa.

Aavistin, että minua saattaisi kohdata suuri onnettomuus, mutta minun täytyi vaan pysytellä iloisen näköisenä.

Eikä kersantti erehtynytkään, sillä samana päivänä kello kolmen aikaan ehtoopuolella lähtivät kaikki kaupungin ympärille majoitetut joukot liikkeelle ja tuossa kello viiden vaiheilla käskettiin meitä asettumaan riviin. Marsalkkamme, Moskovan ruhtinas, ratsasti kaupunkiin upseerien ja kenraalien seurassa, jotka kuuluivat hänen esikuntaansa. Heti senjälkeen ratsasti kenraali Souham, kookas, harmaahapsinen soturi linnoitukseen ja marssitti meitä torilla. Kovalla äänellä, että kaikki selvästi kuulivat, hän lausui:

"Sotamiehet! Te tulette kuulumaan neljännen rintaman etuväkeen. Muistakaa, että olette ranskalaisia. Eläköön keisari."

Ja kaikki yhtyivät huutamaan: "Eläköön keisari!" Tori kajahteli miesten huudoista.

Sitte ratsasti kenraali pois eversti Zapfelin keralla.

Samana yönä vapauttivat hesseniläiset meidät vahdista ja me lähdimme Erfurtista kymmenennen husaarirykmentin ja badenilaisen jääkärirykmentin kanssa. Aamulla kuuden tai seitsemän tienoissa seisoimme Weimarin edustalla ja aamuaurinko valaisi sen puutarhoja, kirkkoja ja taloja ja oikealla olevaa vanhaa linnaa.

Täällä saimme levähtää ja husaarit menivät kaupunkiin vakoilemaan. Yhdeksän aikana aamiaista syödessämme kuulimme yhtäkkiä laukauksia jonkun matkan päässä. Husaarimme olivat kaduilla sattuneet yhteen preussiläisten kanssa. Heti alkoi kahakka. He tappelivat ja ampuivat pistooleilla toisiaan. Mutta se tapahtui niin kaukana meistä, ettemme nähneet mitään koko ilosta.

Tunnin kuluttua tulivat husaarit takaisin. Kaksi heistä oli kaatunut. Niin alkoi sota.

Viivyimme siellä viisi päivää, jona aikana kolmas joukkokunta riensi edelleen. Kun kuuluimme etuväkeen, täytyi meidänkin kiiruhtaa Sulzaa ja Warthauta kohti. Silloin huomasimme vihollisen. Ne olivat kasakoita, jotka vetäytyivät takaisin pysytellen pyssynkantamaa etäämpänä, ja mitä enemmän he peräytyivät, sitä rohkeammaksi tulimme me.

Minua suututti, kun kuulin Sepeteuksen kerskuvan: "Eivätkö he ollenkaan pysähdykään?"

Ajattelin: "Voimmeko parempaa toivoa kuin että he pakenisivat? Silloinhan olemme voittaneet vahinkoa kärsimättä."

Mutta vihdoin he pysähtyivät erään leveän ja syvän joen toisella rannalla. Me näimme osan heistä väijyvän meitä, hyökätäkseen kimppuumme, jos olisimme olleet niin tyhmiä, että yrittäisimme joen yli.

Oli huhtikuun kahdeskymmenesyhdeksäs päivä. Alkoi hämärtää, eikä ihanampaa iltaruskoa voi mielessään kuvitella. Joen toisella rannalla aukeni rajaton tasanko, jossa punainen taivas taustana ratsumiesten nähtiin liikkuvan edestakaisin välkkyvine miekkoineen. Kersantti Pinto huomasi heidät heti venäläisiksi jääkäreiksi ja kasakoiksi. Hän tunsi joenkin, sanoen sen olevan Saalen.

Lähestyimme joen rantaa mikäli mahdollista ampuaksemme ratsumiehiä, jotka peräytyivät yhä edemmä ja häipyivät iltaruskoon. Sytytimme leirivalkeita pitkin jokirantaa ja asetimme vahteja. Vasemmalla oli suuri kylä. Osa lähti sinne ostamaan lihaa, sillä keisarin saavuttua oli käsketty rehellisesti maksamaan kaikki.

Myöhempään illalla, valmistaessamme illallista saapui divisionan toinen rykmentti. Hekin sytyttivät leiritulensa pitkin jokirantaa ja suuremmoista oli nähdä tulipilarien väräjävän vedessä.

Ei kukaan halunnut nukkua. Sepeteus, Klipfel, Fürst ja minä lyöttäysimme yhteen ja katsahtaen toisiimme alotimme:

"Huomenna paukkuu, jos mielimme joen yli. Ei ainoakaan tovereistamme Pfalzburgissa, jotka nyt istuvat olutta juoden 'Villissä', aavista, että me istumme täällä joen rannalla syöden lehmänlihaa, että meidän täytyy maata paljaalla maalla ja siten hankkia vanhuuden varaksi luuvaloa, puhumattakaan miekaniskuista ja kiväärinlaukauksista, joiden suloisuutta ehkä saamme pikemmin maistaa kuin aavistammekaan."

"Sepä vasta elämää onkin", virkkoi Klipfel. "En välitä höyhenpatjoista. Palttua annan sellaiselle elämälle, jossa päivä on toisensa kaltainen. Että tuntisi elävänsä, täytyy toisena päivänä kärsiä puutetta, toisena nauttia yltäkylläisyydestä. Kas sellainen vaihtelu miellyttää. Ja mitä laukauksiin, miekaniskuihin ja painetinpistoihin tulee, annamme, Jumala paratkoon, samalla mitalla takaisin."

"Niin kyllä", jatkoi Sepeteus piippuaan sytytellen, "ja minä puolestani toivon, etten anna kiväärini ennen levähtää, kuin olen maksanut kaikki saamani selkäsaunat".

Siinä loikoilimme pakinoiden pari kolme tuntia. Sepeteus oli kietonut nutun ympärilleen ja nukkui maaten jalat tuleen päin, kun vahti noin kahdensadan askeleen päässä huusi:

"Wer da?" (Kuka siellä?)

"Ranska!"

"Mikä rykmentti?"

"Seitsemäs linja!"

Nyt tulivat marsalkka Ney ja kenraali Brenier muutaman insinööriosaston keralla ja heillä oli mukanaan hiukan tykkiväkeä. Marsalkka oli vastannut: Seitsemäs linjarykmentti, kun hän tiesi, missä me olimme. Siitä iloitsimme ja ylpeilimme. Näimme hänen ratsastavan ohitsemme kenraali Souhamin ja kuuden korkean upseerin seurassa; yölläkin tunsimme heidät hyvin, sillä taivas oli tähtikirkas ja kuu teki nousuaan, niin että näki melkein yhtä selvästi kuin päivällä.

He seisahtuivat eräässä joen mutkauksessa, jonne asetettiin kuusi kanuunaa, ja heti sen jälkeen saapui paikalle rakentajia ja pitkä jono vaunuja, jotka olivat lastatut siltapalkeilla, paaluilla ja kaikenlaisilla rakennustarpeilla. Husaarit kuljeskelivat pitkin rantoja kooten venheitä ja tykkijunkkarit seisoivat kanuunainsa ääressä pyyhkäistäkseen tieltä työn estäjät. Kotvasen aikaa katselimme siltainrakennustyön edistymistä. Joka taholta kuului huutoja:

"Wer da?" "Wer da?"

Kolmannen linjarykmentin miehet saapuivat.

Vihdoin, päivän sarastaessa, nukahdin. Klipfel ravisteli minua aimo lailla, ennenkuin heräsin. Lähtörummut pärisivät. Molemmat sillat olivat valmiit ja nyt oli mentävä Saalen yli.

Oli runsaasti aamukastetta. Kukin kiiruhti pyyhkimään kivääriään, käärimään kokoon nuttuaan ja sitomaan ne ylleen. Toinen auttoi toistaan ja niin asetuimme riviin. Kello oli kait tuossa neljän paikkeilla aamulla. Joesta nousi sankka sumu, joka teki ilman harmaaksi. Kaksi pataljoonaa oli jo menossa siltojen yli, sotamiehet pitkissä riveissä, upseerit ja lippu keskellä. Siitä syntyi kumea kolina. Viimeisinä tulivat kanuunat ja ampumavaravaunut.

Kapteeni Florentin oli juuri käskenyt meidän varaamaan itsellemme uutta sankkiruutia, kun kenraali Souham, kenraali Chemineau, eversti Zapfel ja pataljoonanpäällikkömme saapuivat luoksemme. Pataljoona lähti liikkeelle. Vaanin alinomaa nelistäviä venäläisiä, mutta niitä ei näkynyt eikä kuulunut.

Sitä mukaa kuin tulimme toiselle rannalle, muodosti jokainen rykmentti neliön kiväärit alhaalla. Viiden tienoissa oli koko divisiona päässyt sillan yli. Aurinko hajoitti sumun. Oikealla noin kolmen neljännespeninkulman matkan päässä meistä näimme vanhan kaupungin jyrkkine kattoineen, kupoolinmuotoisen kellotapulin, joka oli liuskakivillä katettu ja jonka huipussa oli risti, ja etäämpänä sen takana näimme linnan. Se oli Weissenfels.

Meidän ja kaupungin välillä kulki pitkä ja syvä rotko. Marsalkka Ney, joka vastikään oli saapunut, tahtoi välttämättömästi tietää, mitä siinä mahtoi kätkeytyä. Kaksi komppaniaa kahdennestakymmenennestäseitsemännestä rykmentistä lähetettiin sinne tarkkampujoina ja muu väki lähti hiljalleen liikkeelle, upseerit ja rummut keskellä, kanuunat rivien väleissä ja ampumavaravaunut viimeisinä.

Kaikki epäilivät salatietä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun eilen olimme nähneet ratsuväkijoukon, joka ei mitenkään olisi ennättänyt aavan tasangon äärimmäiseen laitaan. Se oli mahdotonta, enkä milloinkaan ole siihen määrin jännittänyt huomiokykyäni, kuin nyt. Aavistin, että jotain tulisi tapahtumaan. Mutta kun olimme hyvässä järjestyksessä, kiväärit ladattuina, lippu liehumassa ja kenraalit takanamme turvallisen näköisinä, kun marssimme näin kiiruhtamatta ja kuulimme tahdikkaat askeleet, tulimme rohkaistuiksi. Ajattelin itsekseni: "Ehkä he lähtevät pakoon, kun näkevät meidät. Sehän olisi onnellisinta sekä heille että meille."

Paikkani oli toisessa rivissä, eturintamassa olevan Sepeteuksen takana, ja selvää on, että pidin silmäni auki. Silloin tällöin vilkuilin toiseen rykmenttiin, joka kulki samassa rintamassa kuin mekin ja sen keskellä näin marsalkan seurueineen. Kaikki pitivät päänsä pystyssä ja asettivat lakkinsa poikkipäin nähdäkseen etäältä, mitä tapahtui.

Tarkkampujat olivat nyt viidakko- ja pensasreunaisen salatien luona. Kotvaista ennen olin jo toisella puolella havainnut jotain liikkuvaa, tuulessa aaltoilevan ruispellon tapaista ja heti juolahti mieleeni, että ehkä siellä on venäläistä sotaväkeä miekkoineen ja pistimineen. Mutta juuri kun tarkkampujamme lähestyivät pensaita ja kiväärinlaukauksia vaihdettiin monin paikoin, näin selvästi, että ne olivat pistimiä. Samassa leimahti edessämme salama ja kanuuna jyrisi. Siellä oli nähtävästi tykkiväkeäkin ja he olivat ampuneet meitä. Kun omituista ääntä kuullessani käänsin päätäni sinnepäin, näin vasemmalla puolellani rivissä aukon.

Samassa kuulin eversti Zapfelin aivan tyynesti komentavan:

"Sulkekaa rivit!"

Ja kapteeni Florentin toisti:

"Sulkekaa rivit!"

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, etten ennättänyt mitään ajatella. Mutta viidenkymmenen askeleen päässä välähti taas salama ja riveissä kuului sama omituinen ääni -- juuri kuin tuima tuulenpuuska -- ja minä näin taas aukon, tällä kertaa oikealla puolellani. Ja kun eversti jokaisen kanuunanlaukauksen jälkeen komensi: "Sulkekaa rivit", ymmärsin, että taas oli tullut aukko.

Tuo ajatus minua kauhistutti, mutta eteenpäinhän meidän täytyi.

En uskaltanut ajatella sitä, koetin poistaa sen mielestäni. Samassa kenraali Chemineau, joka oli ratsastanut meidän rykmenttiimme, huusi jyrisevällä äänellä:

"Seis!"

Katsoin eteeni ja näin, että sankka parvi venäläisiä ryntäsi luoksemme.

"Ensimmäinen rivi polvilleen ... kivääri poskelle!" huusi kenraali.

Kun Sepeteus oli polvistunut, seisoin minä tavallani ensimmäisessä rivissä. Näen vieläkin silmäini edessä tuon raivoisan sotajoukon tulevan nelistäen, miehet etukumarassa hevosten selässä sapeli ojennettuna, ja takanamme kenraali komentelee tyynesti, kuin kenttäharjoituksessa:

"Valmiina! Tähdätkää! Laukaiskaa!" Kaikki neljä linjaa ammuimme samalla kertaa. Tuntui kuin koko taivas olisi haljennut. Kun savu hiukankin haihtui, näimme venäläisten nelistävän täyttä laukkaa pakoon, mutta meidän kanuunamme jyrisivät ja kuulamme lensivät nopeammin kuin heidän ratsunsa.

"Ladatkaa!" huusi kenraali.

Lienenkö koskaan eläissäni ollut niin hyvillä mielin.

"Kas vaan. Täytyypä heidän paeta", ajattelin itsekseni.

Kaikkialla raikui: "Eläköön keisari!"

Iloissani yhdyin minäkin toisten huutoon, jota kesti minuutin verran. Oltiin taas liikkeessä ja me luulimme, että pahin oli jo voitettu, mutta kahden kolmensadan askeleen päässä salatiestä syntyi hirvittävä melske ja toistamiseen kenraali huusi:

"Seis! Polville! Kiväärit valmiina!" Rajumyrskyn tavoin venäläiset ryntäsivät rotkosta esiin hyökätäkseen päällemme. Heitä tuli sellaiset määrät, että maa tärisi allamme. Komentosanoja oli mahdoton kuulla, mutta tervettä järkeään noudattaen ranskalaiset sotamiehet ampuivat tiheimpään parveen. Ja nyt alkoivat kiväärinlaukaukset jymistä yhtämittaa kuin rumpujen päristykset suurissa kenttäharjoituksissa. Joka sitä ei omin korvin ole kuullut, sen on mahdoton sellaista mielessään kuvitella. Muutamat uhkarohkeimmat venäläiset syöksyivät aivan lähelle. Keskellä savupilveä nähtiin heidän hevostensa karkaavan pystyyn. Sitte ei näkynyt mitään.

Kun jonkun aikaa olimme lakkaamatta ampuneet, kuului taas kenraali Chemineaun pelottava ääni, kun hän huusi:

"Lakatkaa ampumasta!"

Tuskin uskalsimme totella, jokainen kiiruhti vielä laukaisemaan viimeisen annoksensa, mutta kun savu haihtui, näimme tuon mahdottoman tykkimiehistön katoavan salatien toiselle puolelle. Heti hajoitimme neliöt, marssiaksemme kolonnissa, rummut päristivät juoksumarssiin ja kanuunamme jyrisivät.

"Eteenpäin! Eteenpäin! Eläköön keisari!" Me syöksyimme alas rotkoon kaatuneitten hevosten ja henkitoreissaan vaikeroivain venäläisten yli ja jättiläisaskeleilla lähestyimme Weissenfelsiä. Patruunataskun lerkkuessa lanteilla, selkä kumarassa nelistivät kasakat ja jääkärit edellämme.

Voitto oli meidän!

Mutta kun lähestyimme kaupungin puutarhoja, asettivat he kanuunansa jonkunmoisen hedelmäpuutarhan suojaan ja sinkahuttelivat meihin luotia, joista yksi musersi Merlinin kirveen ja samalla sivalsi häneltä pään. Kirveenkappale murskasi korpraali Thomen oikea käsivarren. Illalla Weissenfelsissä leikattiin käsivarsi. Nyt täytyi meidän juosta, sillä mitä nopeammin tultiin perille, sitä vähemmän aikaa jäi heille ampumiseen, sen kaikki ymmärsivät.

Kolmelta eri taholta tunkeusimme kaupunkiin. Juostiin ja kiivettiin muurien, pensasaitojen ja humalistojen yli ja vilistettiin läpi puutarhojen. Marsalkat ja kenraalit ponnistivat nelistäen jäljessämme. Rykmenttimme ryntäsi hautausmaata sivuuttavaa poppelikujaa kaupunkiin. Kääntyessämme torille tuli jo toisia sinne pääkatua.

Siihen jäimme ja hetkeäkään hidastelematta lähetti marsalkka kahdennenkymmenennenseitsemännen rykmentin miehittämään siltoja ja estämään vihollisten paluuta. Sillä aikaa saapuivat divisionan viimeisetkin miehet torille. Pormestari ja Weissenfelsin ritarit seisoivat jo kunnallistalon ovella lausumassa meidät tervetulleiksi.

Kun olimme järjestyneet, ratsasti Moskovan ruhtinas eturivin ohitse ja iloisesti meitä katsellen hän sanoi:

"Kas, sillä lailla pojat! Olen teihin tyytyväinen! Keisarin täytyy saada tietää, että olette kunnostaneet itsenne."

Häntä nauratti ajatellessaan, että olimme juosseet suoraan päin kanuunia.

Kenraali Souham lausui:

"Uljaita poikia!"

Hän vastasi:

"Se on heidän veressään."

Minä puolestani kiitin onneani, kun pääsin ehjin nahoin moisesta leikistä.

Pataljoona viipyi siellä seuraavaan päivään. Meidät majoitettiin porvareiden asuntoihin. He pelkäsivät meitä ja siksi antoivat he meille mielisuosiolla, mitä pyysimme. Kahdeskymmenesseitsemäs rykmentti saapui illalla kaupunkiin ja sai asuntonsa vanhassa linnassa. Olimme tuiki uupuneita. Sepeteus, Klipfel ja minä tupakoimme kotvan aikaa puhellen kunniastamme ja menimme sitte puusepän työhuoneeseen, jossa heittäydyimme höylänlastukasalle. Siinä nukuimme puoleen yöhön, jolloin taas lähtörumpua päristettiin. Täytyi nousta, ei auttanut. Lähtiessämme puuseppä tarjosi meille vielä ryypyn. Satoi taivaan täydeltä. Samana yönä valvoimme vartiotulien ääressä Klepelin kylän edustalla kahden tunnin matkan päässä Weissenfelsistä. Sateessa oli olomme hyvin tukalaa.

Useita muitakin osastoita saapui paikalle liittyen meihin. Keisari oli tullut Weissenfelsiin ja koko kolmannen osaston piti seurata meitä. Mistään muusta ei puhuttu; useat siitä iloitsivat. Mutta seuraavana aamuna kello viiden tienoissa lähti pataljoona etujoukkona edelleen.

Edessämme virtasi Rippach-joki. Emme tehneet kierrosta päästäksemme siltaa myöten joen yli, vaan kahlasimme suoraan sen poikki. Vesi ulottui vyötäisiin saakka, ja kiskoessani jalkineitani mudasta ajattelin: Jos sinulle olisi kerrottu näitä ennen vanhaan ollessasi herra Guldenin luona, jolloin nuhaa peljäten vaihdoit sukkia kaksi kertaa viikossa, et olisi uskonut. Totisesti, tässä elämässä tapahtuu hirveitä asioita!

Kahlatessamme vastaisen rannan kaislikossa huomasimme muutamalla kukkulalla joukon kasakoita, jotka tähystelivät meitä. Hitaasti he seurasivat meitä rohkenematta hyökätä päällemme ja minä ymmärsin, että mutakin toisinaan voi olla suureksi hyödyksi.

Kun olimme niin marssineet tunnin ajan ja päivä oli valjennut, kuulimme yht'äkkiä ampumista ja kanuunain jyrinää Klepenistä päin. Pataljoonan päällikkö ratsunsa seljästä tähysteli yli kaislikon. Sitä kesti kauan. Kersantti Pinto virkkoi silloin:

"Divisiona tulee näkyviin, sitä ahdistetaan."

Kasakatkin pitivät heitä silmällä ja vasta tunnin kuluttua he katosivat. Silloin näimme divisionan kolonneissa rientävän kenttää pitkin oikealle päin ajaen takaa venäläistä ratsuväkeä.

"Eteenpäin!" huusi pataljoonan päällikkö.

Ja syytä tietämättä rupesimme juoksemaan pitkin jokivartta, kunnes jouduimme vanhan sillan luokse Rippachin ja Grunan yhtymäpaikalle. Siinä tuli meidän peräyttää viholliset, mutta kasakat olivat huomanneet petoksemme ja koko heidän armeijansa vetäytyi Gruna virran suojaan, jonka yli he kahlasivat. Ja kun pataljoona saapui luoksemme, kuulimme että kanuunanluoti oli surmannut marsalkka Bessierin.

Mainitulta sillalta marssimme Gorschenin kylän luo vahtiin. Huhu tiesi kertoa, että suuri tappelu oli odotettavissa, ja että kaikki se, mikä tähän asti oli tapahtunut, oli vain vähäpätöistä rekryyttien rohkeuden alkukoetusta. Arvannee jokainen, millaisia mietteitä nousi järkevän miehen mieleen, joka sinne oli joutunut vastoin tahtoaan sellaisten huolettomain olentojen pariin, kuin Fürst, Sepeteus ja Klipfel olivat, joiden mielestä sota oli vaan huvitusta, aivan kuin se olisi tuottanut heille muutakin kuin kiväärinlaukauksia, miekaniskuja ja painetin pistoksia.

Loppupäivän ja vielä pitkälle yötäkin muistelin yhtä mittaa vaan Katria ja rukoilin Jumalaa, että Hän varjelisi minua kuolemasta ja käsiäni vahingoittumasta, sillä kädet ovat välttämättömän tarpeelliset työmiehelle, jonka pitää ansaita jokapäiväinen leipänsä.

XIII.

Kummulla Suur-Gorschenin edustalla sytytettiin rovioita. Osasto miehiä lähetettiin kylään, josta toivat viisi kuusi vanhaa lehmää illalliseksi. Mutta me olimme niin uupuneita, että moni mieluummin halusi lepoa kuin ruokaa. Toisia rykmenttejä saapui kanuunoineen ja ampumavaravaunuineen. Yhdentoista tienoissa oli meitä 12,000 miestä, lukuunottamatta niitä 2,000, jotka olivat kylässä. Souhamin koko divisiona oli nyt koolla. Kenraali käskyläisupseeristoineen majaili suuressa myllyssä, Flossgraben-nimisen joen rannalla, divisionasta vasempaan. Kukkuloilla oli ylt'ympäri vartijoita, suuressa ketjussa pyssynkantomatkan päässä toisistaan.

Olin niin väsynyt, että nukahdin, mutta heräsin joka tunti ja takanamme olevalta maantieltä, joka vanhalta Posernin sillalta kulkee Lützeniin ja Leipzigiin, kuulin jyrinää, vaunujen, kanuunain ja ruutirattaitten räminää, vuoroin kovemmin vuoroin heikommin.

Kersantti Pinto ei nukkunut: Hän poltteli piippua ja lämmitteli jalkojaan tulen ääressä. Kun joku liikahti, olisi hän aina ollut valmis puhelemaan.

"No, rekryytti, miten on laitasi?" virkkoi hän.

Mutta kukaan ei ollut kuulevinaan, käännettiin vaan kylkeä, haukoteltiin ja nukuttiin jälleen.

Suur-Gorschenin kirkonkello löi viittä, kun heräsin. Rasittavan mutamarssin jälkeen olivat jalkani kuin poikkihakatut. Käsiini nojaten pääsin kuitenkin vihdoin istumaan ja lämmittelemään, sillä minua vilutti hirveästi. Roviot savusivat, sillä jälellä ei enää ollut muuta kuin tuhkaa ja jokunen hehkuva hiili. Kersantti seisoi ja katseli valkoista tasankoa, jota nousevan auringon ensi säteet parhaillaan kultasivat.

Kaikki ympärillämme nukkuivat, toiset selällään, toiset kyljellään jalat tuleen päin. Useat kuorsasivat tai puhuivat unissaan. Kun kersantti näki minun olevan hereillä, otti hän hiilen ja sytytti sillä piippunsa sanoen:

"Niin, rekryytti Bertha, me siis kuulumme etuvartioväkeen."

En oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.

"Kummastuttaako se sinua, rekryytti?" hän kysäsi. "Asia on päivän selvä. Me emme ole liikahtaneet paikaltamme, mutta armeija on tehnyt kierroksen, eilen se oli meidän edessämme Rippachin puolella ja tänään se on takanamme lähellä Lützeniä."

Hän vilkutti minulle silmää sukkelasti hymyillen ja veti pari aimo savupilveä piipustaan.

"Mitä se merkitsee?" kysyin häneltä.

"Sitä, että me Leipzigissä ensimmäisinä hyökkäämme preussiläisten päälle", vastasi hän, "sen tulet sinäkin, rekryytti, pian näkemään."

Silloin nousin seisomaan katsellakseni seutua ja edessäni näin suuren suoperäisen tasangon, jonka halki virtasi Gruna ja Flossgraben. Näiden vesien varsilla kohosi muutamia pieniä mäentöyryjä ja etäällä näkyi leveä virta, jonka kersantti sanoi olevan Elsterin. Aamu-usva sumensi ilman.