Part 6

"Kunnian niittävät toiset, emmekä me, Sepeteus, ja he elävät mukavasti, herkuttelevat ja nukkuvat makeasti. He tanssivat ja huvittelevat, kuten sanomalehdissä lukee, ja päälle päätteeksi saavat he kunnian, jonka me nälällä, vaivalla ja kärsimyksillä olemme ansainneet. Me vasta raukkoja olemme, joita on pakotettu lähtemään sotaan. Ja kun vihdoinkin palaamme, menetettyämme työhalun tai toisinaan jäsenemmekin, ei meille suurtakaan kunniaa osoiteta. Monet meidän entisistä tovereistamme, jotka eivät missään suhteessa olleet meitä etevämmät, vaan olivat meitä kyvyttömämpiä työnteossa, ovat noina seitsemänä vuonna ansainneet rahaa, avanneet kaupan, naineet toisten morsiamet, heillä on kauniita lapsia, ovat hyvinvoipia, kunnan uskottuja miehiä, eteviä henkilöitä. Ja kun me, jotka kotiin palaamme, etsittyämme kunniaa tappamalla ihmisiä, kuljemme heidän ohitsensa kultakaluuna hihassa, katsotaan meitä halveksien, ja jos vielä onnettomuudeksi punainen nenä on todistamassa, että olemme maistelleet paloviinaa kestääksemme sateet, lumimyrskyt ja pikamarssin, sillä aikaa kuin nuo toiset kotona joivat hyvää viiniä, sanotaan meistä: 'Juopporenttuja he ovat'. Ja me rekryytit, jotka emme mitään hartaammin halunneet kuin jäädä kotiin työtä tekemään, joudumme kerjuulle. Siinä kuulet ajatukseni, Sepeteus. Sellainen menettely ei minun mielestäni ole varsin oikeutettua ja mieluummin näkisin, että kunnian ystävät itse lähtisivät sotaan antaen meidän olla rauhassa."

Silloin hän sanoi:

"Olen aivan samaa mieltä, mutta kun nyt kerran olemme joutuneet pinteeseen, on parasta, että sanomme taistelevamme kunnian puolesta. Täytyy aina kerskua ammatistaan ja uskotella muita, että hyvin on asiat; muuten saisivat he aihetta ivata meitä."

Puhellessamme näitä ja paljon muutakin, tulimme vihdoin suuren joen luo, ja kersantti sanoi sen olevan Mainvirran, jonka rannalla oli kylä. Emme tulleet tietämään kylän nimeä, mutta siellä me levähdimme.

Menimme taloihin, joissa jokainen sai ostaa viinaa, viiniä ja lihaa.

Kenellä ei ollut rahaa, pureskeli kuivaa leipäänsä katsellen toisia.

Iltapäivällä viiden tienoissa tulimme Frankfurtiin. Mainittu kaupunki on vielä vanhempi kuin Mainz ja vilisee juutalaisia. Meidät vietiin Saxenhausen-nimiseen taloon, jonne kymmenes husaarirykmentti ja badenilaiset jääkärit olivat majoitetut. Muistan kuulleeni, että vanha rakennus muinoin oli ollut sairaala ja se oli minusta todennäköistä, sillä sisäpuolella oli suuri piha muurattuine holveineen. Alhaalla olivat hevoset ja toisessa kerroksessa sotamiehet.

Kuljimme paikalle lukemattomia kujia myöten, jotka olivat niin kapeat, ettei paljon taivasta näkynyt kattojen väliltä. Kapteeni Florentin ja luutnantit Clavel ja Bretonville odottivat meitä. Esiinhuudon jälkeen johtivat kersanttimme meidät pienissä joukoissa majoituspaikkaamme badenilaisten yläpuolelle. Tulimme suuriin saleihin, joiden pienten akkunain välille sängyt olivat asetetut.

Kersantti Pinto ripusti lyhtynsä keskellä huonetta olevaan pylvääseen. Kukin asetti pyssynsä nojalle ja sanaakaan sanomatta riisui yltään repun, puseron ja kengät. Sepeteus oli joutunut minun vuodetoverikseni. Luoja tietää, miten väsyneitä olimme. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua nukuimme sikeästi.

X.

Frankfurtissa opin tuntemaan sotilaselämää. Tähän asti olin ollut vaan rekryytti, nyt tulin sotamieheksi. En puhu harjoituksista; kun on vähänkin hyvää tahtoa, oppii ne helposti kuukaudessa. Mutta minä opin sotakurin, toisin sanoen, että korpraali on erehtymätön puhutellessaan sotamiestä, samoin kersantti puhutellessaan korpraalia, luutnantti kersantin suhteen j.n.e. aina marsalkkaan asti -- ja niin on, vaikka väittäisivät, että kaksi kertaa kaksi on viisi tai että kuu loistaa keskellä kirkasta päivää.

Vaikea on sitä ymmärtää, mutta jokaisen majapaikan seinässä on plakaatti, joka tässä kohden on suurena apuna ja se luetaan julki silloin tällöin, jotta sotamiesten käsitys selvenisi. Se sisältää kaikki, mitä sotamiehen mieleen voi juolahtaa, kuten palata kotikylään, kieltäytyä sotapalveluksesta, olla röyhkeä esimiehilleen j.n.e. ja loppuponsi kuului: kuoleman rangaistus tai ainakin viisi vuotta kaleeriorjuutta.

Frankfurtiin saapumisemme jälkeisenä päivänä kirjoitin herra Guldenille, Katrille ja Kreetta-tädille ja ymmärtänette, että olin liikutettu. Kirjoittaessani tuntui minusta kuin olisin vielä ollut heidän luonaan; kerroin heille matkan vaivoista, ystävällisyydestä, jolla minua kohdeltiin Mainzissa ja miten olin saanut ponnistaa viimeiset voimani pysyäkseni mukana. Sanoin heille, että, Jumalan kiitos, vielä olin hyvissä voimissa, että olin reippaampi kuin lähtiessäni ja että suutelin heitä tuhannesti.

Istuin kirjoittamassa majapaikassani toverein keskellä ja kaikki pfalzburgilaiset lähettivät tervehdyksiä omaisilleen. Oi, se oli ihana hetki.

Sitte kirjoitin Mainziin, hyville ihmisille Kapusiininkadun varrella, jotka minut olivat pelastaneet melkein epätoivosta. Sanoin, että minun täytyi marssia heti esiinhuudon jälkeen, että olin toivonut tapaavani heidät kiittääkseni heitä ja että heidän tulisi antaa anteeksi, sillä minun täytyi seurata pataljoonaa tänne Frankfurtiin.

Iltapäivällä saimme sotilaspukumme. Tusinoittain juutalaisia tuli holveihin ja jokainen möi siviilipukunsa heille. Ainoastaan paitani, sukkani ja kenkäni jätin myömättä. Italialaisten oli sangen vaikea saada kauppiaita ymmärtämään, sillä he tahtoivat kaikki ilmaiseksi, mutta genualaiset vetivät kyllä vertoja viekkaudessa juutalaisille ja heidän kaupanhierontansa kesti illan pimeään. Tarjosimme korpraaleillemme monta lasillista pysyäksemme hyvissä väleissä heidän kanssaan, sillä aamuin illoin johtivat he harjoituksia lumisella pihamaalla. Kaupustelija-eukko Kristiina istui yhä nurkassaan lämmityspannu jalkain alla. Hän oli erittäin kohtelias kaikille "hienoille, nuorille herroille", siten hän puhutteli niitä, jotka eivät kukkaroitaan säästäneet. Ja moni luopui viimeisestä kolikostaan, jotta olisi ollut "hieno, nuori herra", Sitte he olivat vain halpa-arvoisia talonpoikia, mutta sellainen on maailman meno -- -- -- turhamaisuus turmelee koko ihmiskunnan, rekryyteistä kenraaleihin saakka.

Joka päivä saapui nostoväkeä Ranskasta ja vaunuttain haavoittuneita Puolasta. Sitä näkyä "Pyhän-Hengen-sairaalan" edustalla, joen vastaisella rannalla! Siellä oli loppumaton ihmisjono. Kaikki nuo onnettomat olivat jollain tavalla vioittuneet, toisilta oli paleltunut nenä tai korvat, toisilta käsivarsi tai jalka. Varovaisesti laskettiin heidät lumeen, etteivät olisi hajonneet kappaleiksi. Ei milloinkaan ole nähty niin kurjasti puetuita ihmisiä, naisten hameissa, karvattomissa nahkalakeissa, repaleisissa kasakan nutuissa, jalat käärittyinä nenäliinoihin tai vanhoihin paitoihin. He takertuivat kiinni niihin, jotka auttoivat heitä vaunuista, tuijottivat kuin villipedot, silmät syvälle painuneina ja parta hoidotta kasvaneena. Mustalaiset, jotka etsivät yösijansa metsän suojassa, olisivat säälineet heitä, ja nämä olivat kuitenkin onnellisimmat, sillä he olivat säästyneet verilöylystä, kun sitä vastoin tuhannet heidän tovereistaan olivat kuolleet lumeen ja taistelutantereelle.

Klipfel, Sepeteus ja minä menimme katsomaan noita onnettomia ja he kuvailivat meille kaiken sen kurjuuden, johon joutuivat paluumatkalla Moskovan palosta ja minä ymmärsin nyt, ettei kahdeskymmenesyhdeksäs päiväilmoitus ollut vähääkään liioitellut.

Nämä kertomukset kiihoittivat vihaamme venäläisiä vastaan. Useat sanoivat: "Kunhan sota vaan alkaisi, saisivat he nähdä toista ... se ei ole vielä päättynyt ... se ei ole päättynyt!" Heidän vihansa tarttui minuunkin ja toisinaan ajattelin: "Oletko järjiltäsi, Juuse? Venäläisethän puolustavat maatansa, perheitänsä ja kaikkea, mikä ihmiselle on kalleinta maailmassa. Elleivät he sitä olisi tehneet, olisi heitä syystä täytynyt halveksia".

Niihin aikoihin tapahtui jotain merkillistä.

Vuodetoverini Sepeteus oli haudankaivajan poika

Pfalzburgista ja toisinaan kutsuimme häntä haudankaivajaksi. Vaikka _me_ häntä siten puhuttelimme, ei hän sitä pahaksensa pannut. Mutta eräänä iltana, kun hän harjoitusten jälkeen meni pihan poikki, huusi muuan husaari hänelle:

"Haudankaivaja, tulehan tänne avukseni kantamaan kanssani olkikupoja!"

Sepeteus kääntyi vastaten: "Haudankaivaja en ole. Kantakaa itse kuponne. Luuletteko minua juhdaksi?"

Silloin huusi toinen kovalla äänellä:

"Rekryytti, jollet tule nyt heti, ei sinun hyvin käy".

Sepeteus ei ollut juuri tyyniluontoisimpia. Hän meni husaarin luo ja kysyi:

"Mitä sanotte?"

"Käsken sinua kantamaan nämä oljet pois ja nyt heti, kuuletko, rekryytti?"

Miehellä oli viikset ja suuri punainen poskiparta. Sepeteus tarttui partaan, mutta tämä sivalsi häntä aimolailla korville. Sepeteuksen kouraan jäi tukko parranhaivenia ja kun riita oli houkutellut paikalle paljon uteliaita, pudisti husaari hänelle nyrkkiään sanoen:

"Annahan aamun koittaa."

"Silloin saamme nähdä", sanoi Sepeteus. "Minulla on myös jotain sanottavaa teille, ukkoseni."

Heti tuli hän kertomaan tapahtumasta minulle ja kun tiesin, ettei hän eläissään ollut käsitellyt muuta asetta kuin kuokkaa, säikähdin hänen puolestaan.

"Kuulehan, Sepeteus", sanoin, "kun et voi paetakaan, on parasta, että menet pyytämään anteeksi ... sillä kaikki vanhat soturit ovat tuimia miekkailijoita. Sen taidon ovat he oppineet Egyptissä, Espanjassa ja missä lienevät. Noudata neuvoani. Tahdotko, niin lainaan sinulle rahaa, että voit tarjota hänelle ryypyn, sillä se keino tepsii."

Mutta hän rypisti otsaansa, eikä tahtonut taipua.

"Mieluummin hirtän itseni, kuin menen anteeksi anomaan. Annan palttua koko maailman husaareille. Jos hän osaakin miekkailla, on minullakin pitkät käsivarret ja miekkani sivallukset osuvat yhtä hyvin hänen luiseen runkoonsa kuin hänen pistoksensa minun lihaksiini."

Korvapuustit olivat vielä tuoreessa muistissa.

Joukkoomme liittyi miekkailu-opettaja, korpraali Fleury ja useita tovereita; kaikki myönsivät Sepeteuksen olevan oikeassa ja miekkailuopettaja sanoi, että korvapuusteja ei muulla voi sovittaa kuin verellä ja että kaksintaistelu oli nuorille rekryyteille tuottava kunniaa.

Sepeteus vastasi, etteivät pfalzburgilaiset ennenkään olleet suoneniskuja säikkyneet. Hän olisi valmis. Silloin lähti miekkailuopettaja Heikki kapteenin puheille. Hän oli komein mies mitä ajatella saattaa, pitkä, solakka, hartiakas, suoranenäinen ja keisari oli omakätisesti Eylaun tappelussa antanut hänelle kunniamerkin. Kapteenin mielestä oli korvapuusti kyllä riittävä syy kaksintaisteluun. Sitäpaitsi sanoi hän, että se olisi oleva hyvänä esimerkkinä toisille rekryyteille ja että, jos Sepeteus jättäisi taistelematta, olisi hän arvoton jäämään seitsemännen linjarykmentin kolmanteen pataljoonaan.

Seuraavana yönä en ummistanut silmiäni. Kuulin vuodetoverini kuorsaavan ja ajattelin "Sepeteus raukka, tulevana yönä et enää kuorsaa!" Minua hirvitti maata sellaisen ihmisen vieressä. Vasta aamuhämärässä nukahdin. Yht'äkkiä tunsin, että oli hyvin kylmä, avaan silmäni ja mitä näen? Vanhan, punatukkaisen husaarin, joka oli vetänyt peitteen yltämme sanoen:

"Ylös siitä, laiskuri, nyt tulet tietämään, mihin minä kelpaan!"

Vallan rauhallisesti Sepeteus nousi vastaten:

"Nukuin, ukkorähjä, nukuin." Kuullessaan nimitettävän itseänsä "ukko-rähjäksi", olisi hän käynyt toveriini käsiksi, mutta kaksi pitkää roikaletta, joiden piti tulla husaarin varamiehiksi, estivät häntä ja sitäpaitsi olivat kaikki pfalzburgilaisetkin läsnä.

"Joutuin nyt, meidän täytyy kiirehtiä", huudahti ukko.

Mutta Sepeteus pukeutui kiireettä. Kotvasen kuluttua sanoi hän:

"Pojat, onko meidän lupa mennä kasarmin rajain ulkopuolelle?"

"Kuritushuoneen takana on tilaa tapella", vastasi muuan husaareista.

Kuritushuoneeksi käytetyn pienen rakennuksen takana oli nokkosia kasvava paikka. Se oli muurien ympäröimä ja me näimme sinne varsin hyvin akkunoistamme, sillä se oli joen puolella juuri meidän edessämme.

Sepeteus puki sotilasnutun ylleen ja kääntyen minuun päin hän virkkoi: "Juuse ja sinä, Klipfel, valitsen teidät varamiehikseni".

Mutta minä pudistin päätäni. "No, Fürst, tulehan sinä sitten!" Kaikki menivät portaita alas.

Sepeteus oli mielestäni mennyttä miestä, se koski minuun kipeästi ja silloin ajattelin: "Nyt eivät yksin venäläiset ja preussiläiset hävitä meitä sukupuuttoon, omat miehemmekin avustavat heitä".

Joka mies oli rientänyt akkunaan, minä yksin istuin sängyssäni. Kalpenin kuullessani viiden minuutin kuluttua miekankalsketta; veri ehtyi suonissani.

Ei aikaakaan, kun Klipfel huudahti: "Haavoittunut!"

En tiedä itsekään, miten tulin akkunaan, kurkistin toisten yli ja näin husaarin makaavan nojallaan muuria vastaan ja Sepeteuksen kömpivän pystyyn miekka verestä punaisena. Taistellessaan oli hän lyyhistynyt polvilleen juuri kun ukko oli hyökännyt, ja miekka oli solunut Sepeteuksen olan ohi, ja samassa hetkessä Sepeteus sysäsi miekkansa vanhan soturin vatsaan. Ellei hän onnekseen olisi kompastunut, olisi ukko pistänyt häntä suoraan sydämeen.

Tuon kaiken näin silmänräpäyksessä.

Husaari vaipui muurin viereen, hänen varamiehensä tukivat häntä kainaloista ja Sepeteus seisoi kalman kalpeana katsellen kalpaansa Klipfelin ojentaessa hänelle sotilasnuttua.

Samassa pärisivät rummut ja meidän oli rientäminen aamuhuutoon. Tämä tapahtui kahdeksantenatoista päivänä helmikuuta. Samana päivänä annettiin meille käsky olla lähtövalmiina ja me marssimme Frankfurtista Seligenstadtiin, jossa viivyimme maaliskuun kahdeksanteen päivään. Kaikki rekryytit osasivat nyt komentoharjoitukset ja muodostaa vartioketjun. Seligenstadtista lähdimme maaliskuun yhdeksäntenä päivänä Schweinheimiin ja maaliskuun kahdentenakymmenentenä neljäntenä päivänä 1813 liityimme armeijaan Aschaffenburgissa, jossa marsalkki Ney katsasti joukkoja.

Komppanian päällikön nimi oli Florentin, luutnantti oli nimeltään Bretonville, prikaatikenraali Ladaucette ja divisioonakenraali Souham. Tällaiset asiat tulee jokaisen sotilaan ennen kaikkea tietää.

XI.

Maaliskuun kahdeksannen ja yhdeksännentoista päivän tienoissa oli lumi alkanut sulaa. Kun Aschaffenburgissa pidettiin suurta paraatia avaralla kentällä, josta näkee silmänkantamiin Main virran toiselle puolelle, satoi muistaakseni rajusti yhtämittaa kello kymmenestä aamulla aina kello kolmeen iltapäivällä. Vasemmalla oli linna, jonka akkunoissa asukkaat kaikessa mukavuudessaan katselivat meitä veden virtanaan valuessa kenkiimme. Oikealla kohisi koski. Näimme sen kuin sumuharson läpi. --

Kehotukseksi huudettiin meille vähäväliä: "Kivääri olalle! Kivääri käsivarrelle!"

Marsalkka tuli hitaasti ratsastaen pataljoonan hallitusupseeriston ympäröimänä. Sepeteusta lohdutti tieto, että nyt tulisimme näkemään urhoollisimman urhoollisista. Mutta minä ajattelin: Jospa saisin katsella häntä uunini nurkasta, olisi se monta vertaa hauskempi.

Vihdoin hän asettui eteemme ja selvästi muistan hänet vieläkin, näen suuren, kolmikulmaisen lakin, joka oli sateesta läpimärkä, sinisen koru-ompeleisen hännystakin ja pitkävartiset saappaat. Hän oli kaunis, punakka mies, pystynenä ja vilkkaat silmät ja näytti hirveän voimakkaalta. Ylpeyttä hänessä ei ollut rahtuistakaan, sillä kun hän ratsasti komppanian ohi ja kapteeni teki kunniaa, kääntyi hän korkean ratsunsa selässä huudahtaen:

"Kas, Florentin!"

Silloin kohentausihe kapteeni tietämättä, mitä vastata. Olivat tainneet yhdessä palvella halpoina sotamiehinä tasavallan aikana. Viimein kapteeni vastasi: "Sebastian Florentin olen, herra marsalkka!"

"Olipa todella hauska tavata sinua, Florentin", marsalkka sanoi ja viitaten itään, Venäjää kohti, jatkoi hän: "Luulin sinun jääneen tuonne."

Koko komppania oli ihastunut ja Sepeteus virkkoi minulle:

"Siinä vasta mies! Uhraisinpa vaikka henkeni hänen tähtensä."

Minusta ei ollut mitään ihmeteltävää siinä, että marsalkka tervehti vanhaa toveriaan, enkä siis ymmärtänyt, miksi Sepeteus tahtoi uhrata henkensä hänen tähtensä.

Siinä kaikki, mitä muistan Aschaffenburgista.

Illalla lähdettiin Schweinheimiin, rikkaaseen viini-, hamppu- ja viljaseutuun, jossa kaikki ihmiset silmäilivät meitä nurpein katsein.

Kolme tai neljä miestä asetettiin asumaan aina samaan taloon ja me saimme joko härän, porsaan tai lampaan lihaa joka päivä. Leipä oli hyvää samoin kuin viinikin. Mutta useat meistä olivat pitävinään kaikkea huonona; he nimittäin otaksuivat, että heitä senvuoksi luultaisiin hienoiksi herroiksi, mutta he erehtyivät, sillä kuulin paikkakunnan asukkaiden sanovan saksaksi:

"Kotimaassaan ovat nuo oikeita kerjäläisiä. Jos kurkistaisi heidän kellareihinsa Ranskassa, niin tuskinpa niistä löytäisi perunaakaan."

Eivätkä he milloinkaan erehtyneet ja siitä tein sen johtopäätöksen, että ne, jotka ovat vaateliaita ja tyytymättömiä toisten luona, kärsivät puutetta kotonaan.

Minä puolestani olin kovasti tyytyväinen kaikkeen ja toivoin herkuttelun kestävän koko sodan ajan. Kahden Saint Dié'sta tulleen rekryytin kanssa olin joutunut kylän majataloon, josta melkein kaikki hevoset oli otettu meidän ratsuväellemme. Siitä isäntä ei ollut liioin hyvillään, mutta hän ei sanonut sanaakaan, istui vain aamusta iltaan uunin nurkassa poltellen piippuaan. Hänen vaimonsa oli pitkä ja roteva ja hänen molemmat tyttärensä olivat oikeita kaunottaria. He pelkäsivät meitä ja kätkeytyivät näkyvistämme, kun tulimme kotiin harjoituksista tai vartioimisvuoroltamme.

Neljännen päivän iltana, juuri kun olimme lopettaneet syöntimme, tuli majataloon seitsemän aikaan vanha, harmaahapsinen ja arvokkaan näköinen herra. Tervehdittyään meitä sanoi hän saksaksi isännälle:

"He ovat varmaan uusia rekryyttejä?"

"Ovat, herra Senger", sanoi toinen, "heistä emme koskaan pääse. Jos voisin myrkyttää heidät kaikki, tapahtuisi se tuossa tuokiossa."

Tyynesti käännyin heidän puoleensa sanoen:

"Minäkin ymmärrän saksaa -- älkää toki noin puhuko."

Kuultuaan sanani, säikähti majatalon isäntä niin, että pudotti piippunsa.

"Olette hyvin varomaton puheissanne, herra Kalkreuth" sanoi vanhus. "Ajatelkaapa, miten teidän olisi voinut käydä, jos joku toinen kuin tuo nuorukainen olisi sattunut kuulemaan."

"Se on vaan sellainen puhetapa", vastasi paksu mies, "Kun meiltä otetaan kaikki, kun meitä ryöstetään vuosikausia, ei lopuksi tiedä, mitä sanoo, antaa vaan kielen käydä."

Vanhus, joka oli Schweinheimin pastori, tuli luokseni, tervehti ja sanoi:

"Herrani, menettelynne todistaa, että olette kunnon mies, uskokaa, ettei herra Kalkreuth tahdo ketään vahingoittaa, ei edes vihamiehiämmekään."

"Sen kyllä uskon", vastasin, "muuten en hänen makeita makkaroitaan söisikään niin hyvällä halulla."

Kuultuaan sanani, ratkesi isäntä nauramaan, taputteli lihavilla käsillään vatsaansa ja sanoi:

"Enpä olisi uskonut ranskalaisen voivan viekoittaa minua nauramaan."

Oli molempain toverieni vartioimisvuoro; heidän mentyään jäin yksin. Silloinpa isäntä nouti pullon vanhaa viiniä, istahti pöydän ääreen ja käski minua kilistämään kanssansa, johon mielihyvin suostuin. Ja siitä päivästä alkaen aina lähtöömme asti osoittivat talon asukkaat minulle suurta luottamusta. Joka ilta istuimme haastellen takkavalkean ääressä; pastori ja nuoret tytötkin tulivat kuuntelemaan. He olivat sinisilmäisiä ja vaaleaverisiä. Toinen heistä oli noin kahdeksantoista toinen kaksikymmen-vuotias. Minusta he muistuttivat Katria ja se liikutti minua.

He tiesivät, että minulla oli morsian kotona, en voinut sitä heiltä salata ja se herätti heidän myötätuntoaan.

Majatalon isäntä oli katkera ranskalaisille.

Pastori sanoi, että ranskalaiset olivat turhamaista ja siveetöntä kansaa, että koko Saksa sentähden nousisi vastarintaan, että oltiin kyllästytty sotamiestemme huonoihin tapoihin ja kenraaleimme itaruuteen ja että oli perustettu "Hyve-liitto" pahan poistamiseksi. --

"Aluksi", hän sanoi, "puhuitte vapaudesta. Sitä kuuntelimme halulla ja mieluummin olisimme suoneet teidän armeijanne voittavan kuin Preussin kuninkaan ja Itävallan keisarin. Te soditte sotureitamme vastaan. Te taistelitte aatteiden puolesta, joita koko maailma piti oikeina ja suuremmoisina ja sentähden ette olleet kansain, vaan heidän herrainsa kanssa tekemisissä. Tänään on toisin. Koko Saksanmaa yltyy sotaan, nuoriso nousee aseisiin ja nyt puhumme _me_ Ranskalle vapaudesta, hyveestä ja oikeudesta. Joka näiden edestä taistelee on aina voimakkain, sillä häntä vastustaa ainoastaan roskaväki kaikissa maissa, jotavastoin häntä puoltaa nuoriso, rohkeus, suuret aatteet, kaikki, mikä kohottaa sielua itsekkyyttä ylemmäksi ja se tekee kuolemankin suloiseksi. Näin ajattelitte tekin kerran. Nyt se on teille jo arvotonta. Vapauden tähden sortuivat sotapäällikkönne muinoin. Ladoissa, oljilla he makasivat kuin halvat sotamiehet. Peljättäviä miehiä he olivat! Nyt tulee heillä olla mukavat ja pehmeät vuoteet, he ovat ylhäisempiä kuin aatelisherramme, äveriäämpiä kuin pankkiirimme. Siten sota, joka ennen oli jotain kaunista -- uhri isänmaalle -- on muuttunut ammatiksi, joka tuottaa enemmän kuin kauppa. Vieläkin sota on hyvin hienoa, sillä sotilaspuvut ovat koreat, mutta onpa kuitenkin toista sotia ikuisten aatteiden puolesta ja toista sotia raha-arkkuunsa täytettä."

"Tänään on meidän vuoromme puhua vapaudesta ja isänmaasta, siksipä luulen, että tämä sota tuottaa teille turmiota. Kaikki ajattelevaiset ihmiset, tavallisista ylioppilaista jumaluusopin provessoreihin, marssivat teitä vastaan. Teidän joukkojanne johtavat maailman etevimmät sotapäälliköt, meitä ikuinen oikeus. Luulette saksilaisten, baijerilaisten, badenilaisten ja hesseniläisten teitä kannattavan, mutta erehdytte. Vanhan Saksan lapset ymmärtävät kyllä, että olisi mitä suurin rikos ja häpeä kääntää aseensa omia veljiään vastaan. Sitokoot hallitsijat liittoja, niistä huolimatta vastustavat kansat teitä. He puolustavat vertaan, isänmaataan, kaikkea, mitä Jumala on käskenyt rakastamaan ja josta luopuminen olisi suuri rikos. Kaikkialla hyökätään päällenne. Jos mahdollista, tappavat itävaltalaisetkin teitä huolimatta siitä, että keisarinne on nainut Marie Louisen. Jo herätään tajuamaan, etteivät kuninkaitten harrastukset ole ainoat maailmassa ja ettei suurinkaan nero voi luonnon järjestystä järkyttää."

Vakavalla äänellä puhui pastori tähän tapaan. En oikein ymmärtänyt, mitä hän sanoi, vaan ajattelin: "Sanat ovat sanoja ja kiväärinlaukaukset kiväärinlaukauksia. Jos joudumme tappeluun ylioppilaiden ja jumaluusopin provessorien kanssa, ei meillä hätää. Ja mitä noihin toisiin tulee, on sotakuri estävä hesseniläisiä, baijerilaisia ja saksilaisia muuttamasta menettelyään, niinkuin se pakottaa meitä ranskalaisia taisteluun, vaikka useimmat meistä ovat siihen haluttomia. Eikö sotamies tottele korpraalia, korpraali kersanttia ja niin ylöspäin aina marsalkkaan saakka, joka noudattaa kuninkaan tahtoa? Kyllä kuulee, ettei mainittu pastori milloinkaan ole tehnyt sotapalvelusta, sillä muuten hän tietäisi, ettei aatteilla siellä ole mitään merkitystä, vaan että komento on kaikkena kaikessa. Mutta minä en vastusta häntä sanallakaan, sillä silloin ei majatalon isäntä tarjoisi minulle viiniä aterian jälkeen. Ajatelkoot mitä tahansa, minun hartain toivoni on, että joutuisimme kahakkaan jumaluusoppineiden kanssa."

Äkkiä maaliskuun kahdennenkymmenennen seitsemännen päivän aamuna saimme lähtökäskyn. Pataljoonan piti majoittua ensin Lauterbachiin, seuraavana päivänä Neukircheniin, ja tästä lähtien yhä vaan marssimme. Jollemme tottuneet kantamaan sota-asuamme, ei ainakaan harjoituksen puute ollut siihen syynä, sillä me kuljimme mahdottomia matkoja. Minä olin jo aikoja sitte lakannut hikoamasta, vaikka laukussani oli viisikymmentä patroonaa, selässäni reppu ja kivääri olalla, enkä varmasti voi sanoa, onnuinko.

Emme olleet ainoat, jotka olimme liikkeessä. Joka taholla näki marssivia rykmenttejä, ratsuväkiosastoja, pitkiä kanuunajonoja ja luotikuormia. Kaikki suuntasivat kulkunsa Erfurtia kohti, kuten rajun rankkasateen jälkeen tuhannet pikku puroset joka suunnilta virtaavat jokeen.