Part 5

Nähdessäni, kuinka pahoillaan herra Gulden oli, tuli mieleni yhä enemmän kuohuksiin, niin että minun oli oikein vaikea pidätellä kyyneleitäni.

Hetken päästä hän jatkoi:

"Sinun ei tarvitse huolehtia mistään, minä olen pitänyt huolen kaikesta. Kun palaat, Juuse, olet aina tapaava minut entiselläni, jos Herra elonpäiviä suo. Rupean jo vanhenemaan ja suurin iloni olisi ollut saada pitää sinut luonani omana poikanani, sillä sinulla on aina ollut hyvä sydän ja rehellinen mieli; olisin luovuttanut liikkeeni sinulle, siitä kyllä olisimme sopineet, ja Katri ja sinä olisitte olleet minun lapsiani. Mutta koska nyt on käynyt näin, niin eihän se auta. Tätä nyt kestää vain vähän aikaa; sinut kyllä hyljätään, siitä olen varma, he kyllä pian huomaavat, ettet sinä voi pitkältä marssia."

Hänen näin puhuessaan, istuin minä pää alhaalla ja itkin hiljaa.

Viimein nousi hän ja otti kaapista nahkaisen selkärensselin, jonka hän laski pöydälle. Minä katselin häntä alakuloisesti, enkä voinut ajatella muuta kuin sitä onnettomuutta, että nyt täytyi lähteä.

"Tässä on reppusi", sanoi hän, "siihen olen pannut kaikki, mitä tarvitset: kaksi paitaa, kaksi villanuttua ja yhtä ja toista. Mainzissa saat lisäksi kaksi paitaa, ja sitäpaitsi olen teettänyt sinulle parin saappaita, sillä armeijaurakkamiesten jalkineet ovat perin kehnoja, ne ovat melkein aina hevosen nahkaa ja kuumentavat jalkaa hirmuisesti. Sinunhan on jo ilmankin vaikea kulkea, eikä sovi tehdä sitä vaikeammaksi, kuin tarvis vaatii. No ... niin, se siitä."

Hän laski taas rensselin pöydälle ja istui paikalleen.

Ulkoa kuului italialaisten lähtöhäärinää. Yläpuolellamme asuva kapteeni Vidal jakeli käskyjänsä. Hänen hevosensa oli santarmien kasarmissa, ja hän lähetti nyt miehensä katsomaan, oliko hevonen siivottu ja saanut kauroja.

Kaikki tuo melu ja hälinä teki minuun kummallisen vaikutuksen, enkä minä vieläkään voinut käsittää, että minun oli todella lähdettävä. Minun vielä kummissani istuessani aukeni ovi, ja Katri juoksi itkien syliini, ja Kreetta-täti huusi:

"Sanoinhan jo, että sinun pitäisi mennä Sveitsiin, ja että ne heittiöt lopulta veisivät sinut. Sanoinhan sen, mutta sinä et uskonut."

"Kreetta-muori", vastasi herra Gulden heti, "se, että lähtee velvollisuuttaan täyttämään, ei ole niin suuri onnettomuus kuin se, että joutuu kaikkein kunniallisten ihmisten halveksittavaksi. Nuo ruikutukset ja nuhtelut eivät pyhitä mitään, parempi olisi, että lohduttaisitte ja rohkaisisitte Juusea."

"No", sanoi täti, "enhän minä häntä moitikaan; mutta on se yhtä kaikki kauheaa, että pitää tällaistakin näkemän."

Katri pysyi minun lähelläni, hän oli istunut viereeni ja me suutelimme toisiamme.

"Tulethan takaisin", hän sanoi ja likistyi minua vastaan.

"Tulen, tulen", kuiskasin, "ja -- sinä muistelet minua aina, etkä rakastu toiseen."

Silloin sanoi hän nyyhkyttäen: "En, en milloinkaan rakasta ketään muuta kuin sinua."

Tämä kohtaus oli kestänyt noin neljännestunnin, kun ovi avattiin ja huoneeseen astui kapteeni Vidal, olalla kokoonkääritty nuttu kuin metsätorvi.

"No", sanoi hän, "missä nuori miehenne nyt on?"

"Täällä", vastasi herra Gulden. "Vai niin", sanoi kapteeni, "he tietysti surevat yhdessä -- sehän on luonnollista -- muistan kyllä sen -- kaikilta meiltä jää joku rakastettu kotiin."

Sitte korotti hän äänensä: "Kas niin, nuori mies, rohkeutta nyt! Emmehän, hemmetissä, enää ole lapsia."

Hän vilkaisi Katriin ja virkkoi herra Guldenille:

"Niin, niin, kyllä ymmärrän, ettei hänen ole hauska lähteä."

Rummut pärisivät katujen kulmissa ja kapteeni Vidal puheli edelleen:

"Vielä on aikaa kaksikymmentä minuuttia siihen, kun marssimme, mutta esiinhuudosta ei saa myöhästyä."

Lähtiessään puristi hän herra Guldenin kättä; hänen hevosensa kuului hirnuvan portilla.

Ilma oli harmaata ja minut valtasi surumielisyys, enkä mitenkään voinut erota Katrista.

Äkkiä kuuluivat rumpujen päristykset uudelleen; kaikki rummut olivat kokoontuneet torille. Herra Gulden otti repun pöydältä ja sanoi vakavasti:

"Juuse, on jo aika sanoa jäähyväiset."

Kalman kalpeana nousin ja hän sitoi repun selkääni. Katri istui itkien kasvot esiliinassa. Huulet puristuksessa seisoi Kreetta-muori ja katseli minua.

Yhä pärisivät rummut, yht'äkkiä vaikenivat ne.

"Tuossa tuokiossa alkaa esiinhuuto", sanoi herra Gulden ja syleili minua, mutta heltyi samassa, purskahti itkuun, kutsui minua rakkaaksi lapsekseen ja kuiskasi:

"Rohkeutta."

Kreetta-muori istuutui. Kumartuessani hänen ylitsensä, otti hän pääni molempain käsiensä väliin, suuteli minua ja sanoi:

"Aina lapsesta asti olen pitänyt sinusta, Juuse, -- aina olen sinusta pitänyt. Paljasta iloa olet sinä minulle tuottanut ja nyt täytyy sinun lähteä. Herra Jumala, mikä onnettomuus!"

Kun Kreetta-täti oli päästänyt minut, katselin Katria, joka istui paikallaan jäykkänä. Menin hänen luokseen ja suutelin häntä kaulalle. Hän ei hievahtanutkaan. Kiiruhdin hänen luotaan, sillä tunsin, etten kestäisi kauvempaa. Silloin kirkasi hän sydäntä särkevällä äänellä:

"Juuse, Juuse!"

Pyörsin hänen luokseen, heittäydyimme syleilyyn ja niin seisoimme hetkisen nyyhkyttäen. Katri aivan horjui, talutin hänet lepotuoliin ja taakseni katsahtamatta riensin pois.

Tuokio vain ja minä seisoin torilla italialaisten keskellä ja ympärillä seisoivat sankat ihmisparvet, jotka itkivät ja valittivat hyvästellen omaisiaan. En nähnyt mitään, enkä kuullut mitään.

Kun rummut taas alkoivat päristä, katsahdin ympärilleni ja huomasin seisovani Klipfelin ja Fürstin välissä. Heidän vanhempansa seisoivat edessämme torilla ja itkivät, kuin olisivat olleet hautajaisissa. Oikealla kädellä, raatihuoneen edustalla istui kapteeni Vidal pienen harmaan tammansa selässä ja puheli kahden jalkaväkeen kuuluvan upseerin kanssa. Kersantit toimittivat esiinhuutoa ja me vastasimme.

Huudettiin Sepeteusta, Fürstia, Klipfeliä, Berthaa, ja me vastasimme kuten toisetkin. Senjälkeen kapteeni komensi: "Eteenpäin mars!" ja me läksimme parittain liikkeelle Ranskan porttia kohti.

Kulmassa, jossa leipuri Spitz asui, huusi vanha eukko ylhäältä akkunasta tukahdetulla äänellä:

"Kasper! Kasper!"

Se oli Sepeteuksen isoäiti; hänen leukansa väpätti. Sanaa sanomatta Sepeteus kohotti kättänsä. Hän oli murheen murtama ja kulki pää riipuksissa.

Itsekin vapisin jo etukäteen ajatellessani, että minun täytyisi mennä talomme ohi. Tultuani sinne, notkuivat polveni ja kuulin jonkun huutavan akkunassa, mutta silloin käänsin päätäni "Punaiseen härkään" päin ja ylinnä kuului rumpujen pärinä.

Lapset juoksivat perästä huutaen:

"Nyt he lähtevät -- kas, tuolla on Klipfel ja tuolla Juuse!"

Ranskan portilla seisoivat vartijat ja näkivät, kun me kiväärit olalla marssimme heidän ohitseen. Kuljimme ulkovarustusten ohi, sitte vaikenivat rummut ja me poikkesimme oikeaan. Ei kuulunut muuta kuin jalkojen tarpomista rapakossa, sillä lumi oli jo alkanut sulaa.

Olimme marssineet Geberhofin talonpoikaistalon ohitse ja laskeusimme juuri töyryä alas suurelle sillalle, kun kuulin, että joku puhutteli minua. Se oli kapteeni, joka hevosensa selästä huusi minulle:

"Oikein, nuori mies, olen teihin tyytyväinen!"

Tuota kuullessani en voinut enää olla itkemättä, eikä pitkä Fürstkaan. Toiset eivät virkkaneet mitään, mutta olivat kalman kalpeita. Suuren sillan luona otti Sepeteus piippunsa esiin ja rupesi polttamaan. Italialaiset edellämme haastelivat ja nauroivat keskenään. Kolmessa viikossa he jo olivat ehtineet tottua tähän elämään.

Noustuamme mäelle, joka oli neljännespeninkulman etäisyydellä Mettingin kaupungista, ja juuri kun aioimme marssia rinnettä alas, nykäsi Klipfel minua olkapäästä ja taakseen viitaten hän sanoi:

"Katsohan tuonne, kauas!"

Silmilläni seuraten hänen katseensa suuntaa näin Pfalzburgin etäällä laakson pajukassa. Näin sen kasarmit, ruutikellarit ja kellotapulin, josta kuusi viikkoa sitte vanhan Brainsteinin keralla olin katsellut Katrin kotitaloa. Harmaana ne häämöttivät tummien metsien keskellä. Halusta olisin viivähtänyt siinä hetkisen, mutta komppania marssi yhä edelleen ja minun oli seuraaminen. Pian saavuimme Mettingiin.

VIII.

Samana päivänä marssimme Bitscheen, sitä seuraavana Hornbachiin, Kaiserslauterniin j.n.e. Satoi taasen lunta.

Kuinka monasti pitkällä marssimismatkallamme kaipasinkaan herra Guldenin oivallista takkia ja paksuanturaisia, pitkävartisia saappaita!

Kuljimme läpi lukemattomien kylien, milloin korkealla vuoriseuduilla, milloin alhaalla tasangoilla. Aina, kun lähestyimme kylää, päristivät rummun lyöjät marssin tahtia ja me oikasimme itsemme suoriksi ja astuimme reippaasti kuin vanhatkin soturit. Ihmiset juoksivat pieniin akkunoihinsa tai porttien pieliin kurkistamaan ja sanoivat: "Taas nostoväkeä."

Illalla, kun vihdoin pysähdyimme, oli ainakin minun sangen suloista lepuuttaa uupuneita jalkojani. Sääriäni ei sanottavasti särkenyt, mutta itse jalkoja pakotti -- voi, enpä milloinkaan ollut tuntenut moista väsymystä! Majoituslippumme oikeuttivat meille paikan takkavalkean ääressä, mutta tavallisesti kutsuivat ihmiset meidät aterioimaan kanssaan. Useimmiten saimme piimää ja perunoita, toisinaan myös sianlihaa ja hapankaalia. Lapset tulivat luoksemme ja tirkistelivät meihin, eukot kyselivät, mistä kaukaa tulimme ja missä toimissa olimme olleet ennen sotaan lähtöä. Surullisina katselivat meitä nuoret tytöt muistellen sulhojaan, joista heidän oli täytynyt erota noin puoli vuotta sitte. Yösijan saimme renkien vuoteilla. Ihastuksissani heittäydyin siihen ja halusta olisin nukkunut vaikka kaksitoista tuntia. Mutta varhain, aamun sarastessa, herätti minut rumpu. Katselin ruskeita kattoparruja ja pieniä akkunaruutuja, jotka olivat jääkukkasten peitossa ja ihmettelin: "Missä olen?" Äkkiä ahdisti sydäntäni ja sanoin itselleni: "Olet Bitschessä, Kaiserlauternissa ja -- -- -- olet sotamies." Kiiruusti täytyi minun vuoteesta pystyyn, vaatteet ylle ja riviin.

"Onnea matkalle", toivotteli emäntä, joka oli aikaisin jalkeilla.

"Kiitos", vastasi soturi ja niin marssimme jälleen. Niinpä niin -- -- -- onnellista matkaa. Poika parka, sinua kait ei enää toiste saa nähdä. Kuinkahan monta onkaan mennyt ennen sinua samaa tietä koskaan palajamatta! -- En milloinkaan unohda sitä kertaa, kun Kaiserlauternissa toisena päivänä lähtömme jälkeen aukaisin reppuni ottaakseni siitä puhtaan paidan ja löysinkin paitojen alta pienen, mutta jokseenkin raskaan käärön. Aukaisin sen ja löysin viisikymmentä neljä frangia, kuuden frangin rahoja ja käärepaperiin oli herra Gulden kirjoittanut näin: "Ole aina sodassa hyvä ja oikeutta rakastava. Muistele vanhempiasi ja niitä, joiden edestä kernaasti uhraisit henkesi ja kohtele muukalaisia ja vihollisia ihmisinä, jotta hekin samoin kohtelisivat meidän miehiämme. Jumala olkoon kanssasi ja sinua vaaroista varjelkoon. Tässä on vähän rahaa, Juuse. Raha on aina tarpeen etenkin silloin, kun on kaukana ystävistä. Kirjoita meille niin usein kuin suinkin voit. Suutelen sinua, poikaseni, ja syleilen sinua sydämellisesti."

Lukiessani tätä itkin ja ajattelin: "Etpä olekaan aivan unohdettu, etkä yksin maailmassa. Hyvät ihmiset muistelevat sinua, etkä sinä milloinkaan unohda heidän hyviä neuvojaan."

Vihdoinkin viidennen päivän iltana kello kymmenen tienoissa tulimme Mainziin. Muistan sen aina, niin kauvan kuin elän. Oli hirvittävän kylmä; aikaiseen olimme lähteneet ja paljon ennen kaupunkiin tuloamme kuljimme kylien läpi, jotka olivat sotamiehiä täynnä: ratsu- ja jalkaväkeä, lyhyviin nuttuihin puettuja rakuunoita, joiden puukengät olivat heinillä täytetyt ja jotka hakkasivat jäätä kaukaloista juottaakseen hevosiaan. Toiset kantoivat heiniä tallien oville. Huurteesta valkeita ruuti- ja luotivaunuja kuletettiin tiellä; sanansaattajoita ja pieniä tykkiväkijoukkioita marssi edestakaisin valkoisilla kentillä, eivätkä ne meitä huomanneet ollenkaan.

Kapteeni Vidal oli laskeunut maahan hevosensa selästä ja käyskenteli reippaasti ja pitkin askelin pysyäkseen lämpöisenä. Upseerit ja kersantit jouduttivat meitä, sillä olimme myöhästyneet. Muutamien itaalialaisten oli täytynyt jäädä kyliin, kun eivät mitenkään jaksaneet marssia. Väsymyksestä polttivat ja kirvelivät minunkin jalkani. Tuskin kykenin nousemaan viimeisestä lepopaikastani. Mutta toiset pfalzburgilaiset marssivat reippaasti.

Oli pimeä ja tähdet tuikkivat taivaalla. Katselimme niitä kaikki ja sanoimme toisillemme: "Pian olemme jo perillä!" sillä etäällä taivaan rannalla näkyi musta juova vilkuttavine valopilkkuineen, jotka tiesivät suurta kaupunkia. Vihdoin saavuimme ulkovarustusten ja vallien luo. Suljimme rivit ja marssimme entistä ryhdikkäämmästi, kuten tapa on, kun lähestytään linnoitettua paikkaa. Olimme ääneti. Vesimurroksen nurkkauksessa näimme jäisen kannen kattaman vallihaudan, sen yläpuolella tiilivallit ja edessämme vanhan, tumman portin ja ylösvedetyn nostosillan.

Vartija ylhäällä huusi:

"Wer da?"

Kapteeni astui yksin esiin vastaten:

"Ranska."

"Mikä rykmentti?"

"Seitsemännen linjarykmentin sotureita."

Seurasi syvä äänettömyys. Nostosilta laskettiin ja vartijat tulivat meitä tarkastamaan. Yhdellä heistä oli suuri lyhty kädessä. Kapteeni Vidal astui pari askelta eteenpäin puhelemaan upseerin kanssa, sitte meille huudettiin: "Saatte mennä".

Taas pärisivät rummut, mutta kapteeni käski heittämään ne takaisin olalle ja me marssimme sillan yli ja sisään toisesta samallaisesta portista kuin ensimmäinenkin oli ollut ja niin olimme kaupungissa. Siellä olivat kadut lasketut suurilla sileillä kivillä. Jokainen koetti kävellä ontumatta, sillä vaikka olikin myöhäinen, olivat ravintolat ja puodit auki ja niiden suurista akkunoista tulvehti valoa kaduille ja ihmisiä kulki sadottain tullen mennen aivan kuin keskipäivällä.

Poikkesimme useasta kadun kulmasta ja saavuimme suuren kasarmin edustalla olevalle torille, jossa komennettiin: "Seis!"

Kasarmin nurkalla oli holvattu huone ja siellä pienen pöydän takana, suuren, kolmivärisen kangaskatoksen alla, josta riippui kaksi lyhtyä, istui kaupustelijaeukko.

Kotvasen kuluttua tuli torille useita upseereja, majuri Gêmeau ja joitakuita toisia, jotka myöhemmin tulin tuntemaan. Nauraen puristivat he kapteenin kättä, silmäilivät meitä tarkasti ja sitte seurasi iltahuuto. Senjälkeen jaettiin meille eväsleipä ja majoituslippu kullekin. Meille ilmoitettiin, että seuraavana aamuna kello kahdeksan oli saavuttava huutoon, jolloin aseet jaettaisiin. Sitte komennettiin: "Oikeaan ja vasempaan mars!" ja me näimme upseereitten astelevan vasemmalla kädellä olevaan suureen kahvilaan.

Mutta me, minnekä joutuisimme me majoituslippuinemme näin suuressa kaupungissa -- varsinkin italialaiset, jotka eivät osanneet sanaakaan saksaa eivätkä ranskaa?

Heti juolahti mieleeni mennä tervehtimään vaatekatoksen alla istuvaa myöjätärtä. Hän oli vanha, pyöreä, pulleaposkinen elsassilainen ja kun kysyin, missä _Kapusiininkatu_ oli, vastasi hän:

"Mitäs annat neuvostani?"

Minun täytyi ostaa pikarillinen konjakkia; sitte hän sanoi:

"Ihan tuossa vastapäätä, kun käännyt kulmasta oikeaan, tulet Kapusiininkadulle. Hyvää yötä sotamies."

Hän naurahti.

Pitkän Fürstin ja Sepeteuksen majoitusliput osoittivat myös Kapusiininkadulle; lähdimme ontuen laahustamaan ja olimme tyytyväisiä, että saimme kulkea yhdessä oudon kaupungin katuja.

Fürst löysi ensiksi majapaikkansa, mutta se oli jo suljettu ja silläaikaa kun hän kolkutti portille, löysin minäkin yömajani, jonka kaksi akkunaa valaisten loistivat vasemmalla. Aukaistuani portin, tulin pimeään käytävään, jossa vasta paistetun leivän hyvä haju tuoksahti vastaani ja vesi herahti kielelleni. Sepeteus meni edemmä. Huusin käytävään:

"Eikö täällä ole ketään?"

Samassa ilmestyi vanha eukko portaille, varjostaen kynttilää kädellään.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän.

Sanoin hänelle, että minut oli majoitettu heille.

Hän tuli alas, katsahti lippuuni ja sanoi saksaksi:

"Tule."

Nousin portaita ylös. Ohimennen näin raollaan olevasta ovesta kaksi miestä, jotka uumaan asti alastomina seisoivat kaukaloiden ääressä taikinaa vastaamassa. Olin joutunut erään leipurin luo ja siksipä ei eukkokaan vielä nukkunut, sillä varmaan hänkin työskenteli mukana. Hänen käsivartensa olivat kyynärpäähän asti paljaat, päässä hänellä oli mustanauhainen myssy, yllä karkea, sininen hame, jota olkanauhat kannattivat, ja hän näytti surulliselta. Hän vei minut suurenpuoleiseen huoneeseen, jossa oli iso kaakelimuuri ja peräseinällä sänky.

"Myöhään tulette", sanoi eukko.

"Niin tulen, olemme marssineet koko päivän", vastasin vaivalloisesti, "olen väsymyksestä ja nälästä menehtyä."

Hän katseli minua ja kuulin hänen sanovan:

"Poika parka! Poika parka!"

Sitte kehotti hän minua istumaan lieden ääreen ja kysäsi:

"Pakoittaako jalkojanne?"

"Kyllä, kolme päivää niitä jo on särkenyt."

"Vetäkää saappaat jalastanne ja astukaa näihin tohveleihin. Tulen heti takaisin."

Mennessään asetti hän kynttilän pöydälle. Riisuin yltäni repun ja saappaat; jaloissani oli rakkoja ja minä ajattelin: "Voi Jumala, kuinka paljon sentään täytyy kärsiä. Parempi olisi kuolla."

Samoin olin ajatellut satoja kertoja matkan varrella; mutta täällä, loimuavan lieden ääressä tunsin itseni niin väsyneeksi ja onnettomaksi, että Katrista, Kreetta-tädistä, herra Guldenista ja kaikista niistä huolimatta, jotka olisivat suoneet minulle paljasta hyvää, olisin tahtonut nukahtaa ikuisesti: Niin, olin liian onneton!

Istuissani siinä näitä ajatellen, aukesi ovi ja pitkä, roteva ja harmaantunut mies astui sisään. Se oli toinen niistä, joiden olin nähnyt työskentelevän alhaalla. Paidan hän oli pukenut ylleen ja kädessä oli hänellä pullo ja kaksi lasia.

"Hyvää iltaa", hän sanoi katsellen minua vakavasti.

Nyökkäsin. Heti hänen jäljessään tuli eukko kantaen puusoikkoa, jonka hän laski lattialle tuolin viereen.

"Peskää jalkanne", sanoi hän, "se virkistää teitä"

Eukon ystävällisyys liikutti minua ja ajattelin: "On toki hyviäkin ihmisiä maailmassa!" Riisuin sukat jalastani. Rakot olivat puhki ja verissä ja kunnon eukko säälitteli:

"Poikaparka! Poikaparka!"

Mies kysyi:

"Mistä kaukaa tulette?"

"Pfalzburgista, Lothringistä."

"Vai niin kaukaa."

Kotvasen kuluttua virkkoi hän vaimollensa:

"Tuo tänne lämmin leipä; nuorukaisen pitää juoda lasillisen viiniä, ja sitte nukkukoon hän rauhassa, sillä hän tarvitsee lepoa."

Hän lykkäsi pöydän luokseni, niin että viinipullo oli aivan edessäni ja jalkani olivat soikossa. Hyvältä se tuntui. Sitte kaatoi hän lasimme täyteen hyvää valkoista viiniä sanoen:

"Onneksemme!"

Vaimo oli mennyt. Takaisin tullessaan toi hän lämpimän leivän, jolle oli levitetty nuorta, puoleksi sulanutta voita. Silloin vasta tunsin, kuinka nälkäinen olin; minulla oli melkein paha elämä. Nuo hyvät ihmiset huomasivat sen varmaan, sillä eukko sanoi: "Poikaseni, ottakaa jalkanne vedestä, ennenkuin syömään ryhdytte."

Hän kumartui ja ennenkuin tajusin, mitä hän aikoi tehdä, kuivasi hän jalkani esiliinallaan.

Silloin huudahdin: "Hyvä rouva, tehän hoidatte minua kuin pientä lasta."

Hetkisen kuluttua hän vastasi:

"Meidänkin poikamme on armeijassa."

Kuulin hänen äänensä vapisevan sitä sanoessaan ja sydämeni itki; ajattelin Katria ja Kreetta-muoria, enkä saanut vastatuksi.

"Syökää ja juokaa", sanoi mies leipää leikaten.

Ja minä söin ennen tuntemattomalla nautinnolla. Molemmat katselivat minua vakavasti. Herettyäni syömästä nousi mies sanoen:

"Niin, meidän poikamme on sotaväessä, viime vuonna hän marssi Venäjälle, emmekä sittemmin ole hänestä mitään kuulleet. Nämä sodat ovat kauheita!"

Itsekseen puhellen kulki hän edestakaisin huonetta miettiväisen näköisenä, kädet selän takana. Silmäni ummistuivat.

Yht'äkkiä hän sanoi:

"Niin, hyvää yötä nyt!"

Hän meni ja eukko soikkoineen seurasi häntä.

"Kiitos", huusin heille. "Jumala johtakoon poikanne kotiin jälleen!"

Sitte riisuuduin, menin levolle ja vaivuin raskaaseen uneen.

IX.

Seuraavana aamuna heräsin tuossa kahdeksan tienoissa. Kapusiininkadun kulmassa puhallettiin vaskitorvella aamusoittoa. Kaikki lähtivät liikkeelle. Kuulin hevosten, vaunujen ja ihmisten kulkevan ohitse. Jalkoihini sattui vielä hiukan, mutta se ei ollut mitään edellisten päiväin tuskaan verrattuna. Vedettyäni jalkaani puhtaat sukat, tuntui minusta, kuin olisin tullut uudeksi ihmiseksi ja ajattelin: "Jos näin jatkuu, Juuse, tulee sinusta vielä reipas mies: alku vaan tuntuu hankalalta."

Näin mieluisissa mietteissä pukeuduin.

Leipurin vaimo oli asettanut kenkäni muurin viereen kuivamaan täytettyään ne ensin lämpimällä tuhkalla, etteivät kutistuisi. Ne olivat rasvatut ja kiiltävät.'

Sidoin repun selkääni ja menin alas. En ennättänyt kiitellä noita hyviä ihmisiä, jotka olivat kohdelleet minua niin ystävällisesti, mutta päätin täyttää tuon velvollisuuden huudon jälkeen.

Torilla kadun päässä seisoi jo useita italialaisiamme kaivon vieressä odotellen ja kylmästä väristen. Fürst, Sepeteus ja Klipfel saapuivat vähän myöhemmin.

Torin toisessa laidassa ei näkynyt muuta kuin kanuunia laveteillaan. Badenilaiset husaarit taluttivat hevosia juotettaviksi; näin myös useita rakuunoita.

Vastapäätä meitä oli ratsuväkikasarmi, korkea kuin Pfalzburgin kirkko, ja torin kaikilla kolmella sivulla kohosi huippupäätyisiä rakennuksia kuvanveistoksineen kuten Sabernissa, vaikka rakennukset täällä olivat kokojoukon korkeampia. En milloinkaan ennen ollut nähnyt mitään tämänkaltaista, ja seisoessani siinä nenä pystyssä ympärilleni tähystellen alkoivat rummut päristä. Jokainen meni riviin paikalleen. Nyt tuli kapteeni Vidal nuttu hartioillaan. Meitä vastapäätä olevasta holviportista vieri vaunuja esiin ja meille huudettiin ensin italian kielellä ja sitte ranskaksi, että aseita jaettaisiin, ja että kunkin tuli vuorollaan astua rivistä, kun hänen nimensä huudettiin.

Vaunut pysähtyivät kymmenen askeleen etäisyyteen ja esiinhuuto alkoi. Jokainen astui vuorollaan rivistä vastaanottamaan patruunataskun, miekan ja pyssyn. Ne kiinnitettiin puseroon, nuttuun tai päällystakkiin. Hattuinemme, lakkinemme ja aseinemme näytimme oikealta ryövärijoukolta. Sain niin suuren ja raskaan pyssyn, että töin tuskin jaksoin kantaa sitä ja kun patruunatasku riippui pohkeisiin saakka, neuvoi kersantti Pinto minulle, miten hihnat sopii lyhentää. Hän oli oikein kunnon mies.

Kaikki nuo monet olkavyöt, jotka risteilivät rinnalla, tuntuivat minusta hankalalta ja minä huomasin että nyt vasta hankaluudet alkaisivat.

Kun aseet olivat jaetut, ajettiin ampumavaravaunut esiin ja kullekin jaettiin viisikymmentä patruunaa, eikä se ennustanut hyvää. Sensijaan, että olisivat antaneet meidän marssia vasempaan mennäksemme majapaikkoihimme, kuten olin ajatellut, paljasti kapteini Vidal miekkansa komentaen:

"Ruoduttain oikeaan ... mars!"

Ja rummut alkoivat rämistä.

Olin kovasti mielipahoissani siitä, etten saanut edes kiittää isäntäväkeäni kaikesta hyvästä, mitä olivat osoittaneet minulle ja ajattelin: "He pitävät sinua kiittämättömänä heittiönä!" Mutta minun oli seuraaminen.

Marssimme pitkää, kaitaista katua, mutta yhtäkkiä korkeitten jäähuippujen edustalla näimme Rhein virran, joka oli jään peitossa niin pitkältä kuin silmä kantoi. Se oli suuremmoinen ja häikäisevä näky.

Koko sotajoukko marssi alas Rheinille, jonka yli menimme. Jäällä oli muitakin kuin me; noin viisi, kuusi sataa askelta meidän edellämme näkyi joukko ruudinsaattomiehiä matkalla Frankfurtiin. Jää ei ollut liukasta, vaan huuraista ja rosoista.

Tultuamme toiselle rannalle, kuljimme tietä, joka luikersi kahden matalan kukkulan lomitse.

Niin marssimme edelleen viisi tuntia. Näimme kyliä sekä oikealla että vasemmalla ja naapurini Sepeteus virkkoi:

"Kun meidän nyt kerran täytyi kotoa maailmalle, niin samapa se, vaikka lähdimmekin sotaan. Saammehan nyt jokapäivä edes nähdä jotain uutta. Jos onni meitä suosii niin, että pääsemme vielä kerran kotiin, niin onhan meillä kertomista."

"Niin, mutta minä kyllä tyytyisin vähempiin tietoihin", sanoin, "eläisin mieluummin omaisteni luona, jotka istuvat kotona kaikessa rauhassa, sensijaan että nyt saan kahlata lumessa."

"Sinä et ollenkaan ajattele kunniaa, sinä", virkkoi hän; "se vasta on jotakin."

Ja minä vastasin: