Part 3

Laskeuduimme portaita suurelle portille saakka; minä riensin torin yli komentantti Meunierin luo, ja Brainstein läksi kotiansa.

Raatihuoneen edustalla näin näytelmän, jota en ikänä unohda. Sinne oli suuri julistuskirja naulattu. Kuudetta sataa ihmistä, maalta ja kaupungista, miehiä ja naisia tungeskeli sen luona kasvot kalpeina, kaulat kurkollaan tuiottaen paperiin niinkuin johonkin kauheuteen. He eivät osanneet lukea, mutta silloin tällöin sanoi joku saksaksi tai ranskaksi:

"Eiväthän he kaikki voi olla kuolleita ... tulee kai joitakuita takaisinkin."

Toiset huusivat:

"Eihän siitä näe mitään ... eihän tässä pääse lähellekään!"

Muudan peräjoukossa seisova vaimoparka löi käsiänsä yhteen ja huusi:

"Risto! Risto raukkani!"

Toiset suuttuivat, kun kuulivat hänen huutavan, ja sanoivat:

"Eikö sen akan suuta saa tukituksi!"

Jokainen ajatteli vain itseään.

Ja takaa tulvi Saksan portista yhä uusia ja uusia tulijoita.

Viimein astui päävahdin holvatusta portista esille poliisipalvelija Harmentier ja nousi korkeitten rivirappusten ylimmälle portaalle kädessään seinällä olevan kaltainen paperi; hänen mukanaan oli muutamia sotamiehiä. Kaikki tunkeilivat nyt hänen ympärilleen, mutta sotamiehet tyrkkivät likimpiä takaisin, ja Harmentier alkoi lukea tätä julistusta, jota sanottiin "yhdeksänneksikolmatta tiedonannoksi" ja jossa keisari kertoi, että paluumatkalla sortui hevosia joka yö tuhansittain. Miehistöstä ei siinä puhuttu sanaakaan.

Poliisipalvelija luki hitaasti, eikä kukaan virkkanut mitään; eukko, joka ei ymmärtänyt ranskaa, kuunteli niinkuin muutkin. Olisi voinut kuulla kärpäsen siipien surinan. Mutta kun tultiin siihen paikkaan, jossa sanottiin: "Ratsuväkemme on niin menettänyt hevosensa, että on täytynyt koota kaikki ne upseerit, joilla vielä oli hevoset, ja muodostaa heistä neljä skvadroonaa, kussakin sataviisikymmentä miestä. Kenraalit palvelevat niissä kapteeneina ja everstit aliupseereina" -- kun hän luki tämän kohdan, joka kaikkein selvemmin kertoi suuren armeijan onnettomuudesta, kuului parahduksia ja voihkinaa joka taholta, ja muutamia naisia pyörtyi; heitä tuettiin kainaloista ja vietiin pois.

Tosin sanottiin julistuksessa lisäksi: "Hänen majesteettinsa terveys ei ole milloinkaan ollut parempi", ja olihan se suuri lohdutus; mutta onnettomuudeksi ei sekään voinut henkiin herättää niitä kolmeasataatuhatta miestä, jotka olivat hankiin haudatut; siksipä läksivät ihmiset pois syvästi murheissaan. Toisia, jotka eivät olleet mitään kuulleet, tuli sijaan tusinoittain, ja kerran tunnissa tuli Harmentier ulos lukemaan julistusta. Sitä menoa kesti iltaan saakka. Minä pakenin pois; mieluummin olisin ollut kaikesta siitä tietämättä.

Menin komentantin luo. Kun tulin hänen saliinsa, söi hän aamiaista. Mies oli jo hiukan vanhentunut, mutta ruumis oli roteva, naama punakka ja ruokahalu hyvä.

"Jaha, sinäkös se olet?" hän sanoi. "Eikös herra Gulden tulekaan?"

"Ei, herra komentantti, hän on tullut sairaaksi surullisten uutisten johdosta."

"No niin, sen hän ymmärtää", sanoi hän ja tyhjensi lasinsa. "Ikäväähän se on, todella ikävää."

Ja kun minä nostin pendyylikellon lasikupukkaa, lisäsi hän:

"Mutta sano sinä herra Guldenille, että se kyllä maksetaan takaisin: Eihän sitä hiidessä aina voi olla voitonkaan puolella. Viisitoista vuotta ne nyt ovat saaneet tanssia meidän pillimme mukaan, johan se on oikein ja kohtuullista, että hekin saavat vähän virkistyä. Ja sitäpaitsi on kunnia pelastettu; emme ole hävinneet ainoassakaan tappelussa, ja ellei lunta ja pakkasta olisi tullut, olisivat kasakkaparat saaneet aika lailla könttiinsä. Mutta malttakaamme vain, pian ovat rivit täydet, ja silloin saadaan nähdä jotakin toista!"

Minä vedin pendyylikellon; hän nousi pöydästä ja tuli katsomaan, sillä mekaniikka huvitti häntä suuresti. Hän nipisti minua korvasta veitikkamaisen näköisenä, ja kun minä olin lähdössä, huusi hän minulle napittaessaan kiinni syödessään avaamaansa virkatakkia:

"Vie terveisiä herra Guldenille, että hän voi maata levollisesti, sillä keväällä alkaa leikki uudelleen, eikä niillä, senkin kalmukeilla, aina ole talvea liittolaisenaan, sano se!"

"Kyllä, herra komentantti", vastasin minä ja panin oven kiinni.

Hänen leveä, iloinen naamansa oli minua hiukan lohduttanut, mutta kaikissa muissa taloissa, joissa vielä kävin, en kuullut muuta kuin valitusta. Naiset varsinkin olivat epätoivoisia; miehet eivät sanoneet mitään, kulkivat vain edestakaisin lattialla pää kumarassa, eivätkä edes huomanneetkaan minun toimiani.

Kymmenen aikana oli minulla enää ainoastaan yksi paikka käymättä, nimittäin herra de la Vablerie-Chamberlanin luona, joka oli vanhaa aatelia ja asui Isonkadun päässä vaimonsa ja tyttärensä, neiti Jeannen kanssa. He olivat pakolaisia, jotka kolme neljä vuotta sitten olivat palanneet takaisin. He eivät seurustelleet kenenkään kaupunkilaisen kanssa, ja vain kolme neljä vanhaa lähiseudun pappia pääsi heidän puheilleen. Herra de la Vablerie-Chamberlan ei pitänyt mistään muusta kuin metsästyksestä; hänellä oli kuusi jahtikoiraa ja kahden hevosen vedettävät ajopelit; ukko Robert Kapusiinikadulta oli yhtä haavaa hänen kokkinsa, tallirenkinsä, kamaripalvelijansa ja koiramestarinsa. Herra de la Vablerie kävi aina metsästystakissa, nahkalakissa ja pitkävartisissa kannussaappaissa. Koko kaupunki kutsui häntä jäniskoiraksi; rouvasta ja neidistä ei ollut mitään sanomista.

Olin hyvin alakuloisella mielellä, kun avasin raskaan oven, jonka kitinästä koko etehinen ulisi, vaan kuinka hämmästyinkään, kun keskellä tätä yleistä surua kuulin laulua ja klaveerin soittoa! Herra de la Vablerie lauloi ja neiti Jeanne säesti. En vielä siihen aikaan tiennyt sitä, että toisen kuolema on toisen leipä, ja tuumin vain: "He eivät ole vielä kuulleet uutisia Venäjältä."

Samassa aukeni ovi, heidän palvelijattarensa Louise kurkisti siitä ja kysyi:

"Kuka siellä?"

"Minä."

"Jaha, tekö, Janne herra? Tulkaa täältä kautta!"

Tämän herrasväen pöytäkello oli suuressa salissa, jota vain harvoin käytettiin; pihanpuolella olevat korkeat ikkunat olivat uutimilla peitetyt, mutta minä näin siellä kuitenkin tehdä tehtäväni. Menin siis keittiön kautta ja vedin vireeseen vanhanaikuisen pöytäkellon, joka oli kaunis, valkoisesta marmorista tehty esine. Louise katseli vieressä.

"Onko teillä vieraita?" kysyin.

"Ei, ja herra on kieltänyt päästämästäkään ketään sisälle."

"Täällähän iloa pidetään."

"Niin pidetään, ensi kerran pitkistä ajoista; en tiedä mikä heihin on tullut."

Laskin lasikupukan jälleen kellon päälle ja menin menojani ajatellen tuota kaikkea, joka minusta tuntui sangen kummalliselta. En voinut mitenkään ajatella mahdolliseksi, että he riemuitsisivat meidän tappiostamme.

Poikkesin vielä kadun kulmasta mennäkseni ukko Féralin luo, jota kutsuttiin faanjunkkariksi, koska hän neljänkymmenenviiden vuoden ikäisenä -- hän oli silloin jo kauan ollut seppämestari ja perheenisä -- oli ollut Pfalzburgin vapaaehtoisten lipunkantajana v. 1792, eikä ollut palannut kotiin ennenkuin Zürichin tappelun jälkeen. Hänellä oli kolme poikaa Venäjällä marssivassa armeijassa: Janne, Louis ja Yrjö; Yrjö oli ratsumestari rakuunoissa, molemmat toiset taas olivat jalkaväen upseereja.

Kuvailin edeltäpäin vanhan Féralin surua, mutta se ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä näin sisään tultuani. Vanha ukko parka, joka oli sokea ja aivan kaljupäinen, istui nojatuolissa uunin edessä pää riipuksissa rinnalla ja suuret, himmeät silmät tuijottaen, ikäänkuin hän olisi nähnyt kaikki kolme poikaansa makaavan jalkainsa juuressa; hän ei puhunut mitään, mutta suuret hikikarpalot virtasivat hänen otsaltaan laihoille poskille, ja hänen kasvonsa olivat niin kalpeat kuin kuolin hetkellä. Neljä viisi hänen vanhaa toveriansa tasavallan ajoilta, Desmarets, Nivoi, vanha Paradis ja pitkä Froissard, olivat tulleet häntä lohduttamaan. He seisoivat hänen ympärillään syvimmässä hiljaisuudessa, polttelivat piippujaan ja olivat surullisen näköisiä.

Silloin tällöin lausui joku heistä:

"No, no, Féral ... emmekös ole vielä vanhoja urhoja Sambre-Meusen armeijan ajoilta?"

Tai:

"Rohkeutta, faanjunkkari, rohkeutta! Emmekös me väkirynnäköllä valloittaneet suuren patterin Fleurus'in tappelussa?"

Tai jotain muuta sen suuntaista.

Mutta hän ei vastannut; silloin tällöin vain huokasi ja masentui yhä enemmän, ja vieraat vilkuivat toisiinsa ja pudistivat päätään ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: hänen laitansa on huono.

Kiiruhdin vetämään kelloa päästäkseni tieheni, sillä sydäntäni vihloi, kun näin ukon niin toivottomana.

Kun tulin kotiin, tapasin herra Guldenin työpöytänsä ääressä.

"Jaha, sinäkös se olet, Juuse?" sanoi hän. "No, mitä kuuluu?"

"Teitte viisaasti, kun jäitte kotia, herra Gulden; se on kauheaa."

Ja minä kerroin hänelle kaikki juurtajaksain.

"Niin, sen kyllä tiesin", sanoi hän surullisesti, "mutta se on vain alkua vielä suurempiin onnettomuuksiin: preussiläiset, itävaltalaiset, venäläiset, espanjalaiset, kaikki kansat, joita me olemme ryöstäneet vuodesta 1804 alkaen, käyttävät nyt hyväkseen meidän kurjuuttamme ja hyökkäävät päällemme. Kun me olemme heille kaupanneet sellaisia kuninkaita, joita he eivät ole tunteneet eivätkä niistä huolineet, työntävät he nyt vuorostaan meille muita herroja, jotka ovat aatelisia ja kaikkea muuta sen semmoista, niin että me nyt, kun meidän suontamme on isketty, keisarin veljien vuoksi vielä menetämme kaikki, mitä olemme saavuttaneet vallankumouksen kautta. Sen sijaan, että ennen olimme ensimäisiä, tulee meistä nyt viimeisiä. Niin, sellainen kohtalo on edessämme. Sinun kaupungilla juostessasi olen ajatellut vain sitä asiaa, ja niin käy, kuin sanoin. Koska meidän koko valtamme perustui sotamiehiin eikä meillä enää niitä ole, emme enää ole mitään."

Hän nousi paikaltaan, minä katoin ruokapöydän ja meidän äänettöminä syödessämme päivällistä alkoivat kirkonkellot soida.

"Joku kaupunkilainen on kuollut", sanoi herra Gulden.

"En minä siitä kuullut mitään."

Kymmenen minuutin kuluttua tuli rabbini Röse sisään saadakseen uuden lasin kelloonsa.

"Kuka on kuollut?" kysyi herra Gulden.

"Vanha faanjunkkari."

"Mitä -- ukko Féral?"

"Niin, hän kuoli puoli tuntia sitten. Desmarets ja monet muut koettivat lohduttaa häntä; viimein hän pyysi heitä lukemaan hänelle poikansa Yrjön, rakuunain ratsumestarin viimeisen kirjeen. Tämä kirjoitti isälleen, että hän toivoi palaavansa keväällä everstiksi ylentyneenä. Kun ukko kuuli sen, tahtoi hän äkkiä nousta tuoliltaan, mutta silloin hän vaipui kasaan, pää polvien varaan; tämä kirje oli saanut hänen sydämensä pakahtumaan."

Herra Gulden ei sanonut julki mietteitänsä.

"Tässä, herra Röse", sanoi hän antaessaan kellon takaisin rabbinille, "se maksaa 12 sousta".

Herra Röse meni, ja me jäimme äänettöminä jatkamaan syöntiämme.

V.

Muutamia päiviä myöhemmin seisoi sanomalehdessä, että keisari oli Parisissa, ja että siellä piti kruunattaman hänen poikansa, Rooman kuningas ja keisarinna Marie Louise. Kunnan esimies, hänen kirjurinsa ja kunnallisneuvokset eivät muusta puhuneet kuin hallitsijasuvun oikeuksista, pidettiinpä siitä erityinen esitelmäkin raatihuoneen salissa. Koulun apulainen Burguet oli kirjoittanut esitelmän ja vapaaherra Parmentier luki sen julki. Mutta se ei tehnyt mitään vaikutusta kuulijoihin, sillä jokainen ajatteli ja pelkäsi vain omaa sotamieheksiottoaan; olihan helppo ymmärtää, että nyt tarvittaisiin paljon sotamiehiä, ja sitä ihmiset pelkäsivät; minä puolestani laihduin, niin että se tuli päivä päivältä huomattavammaksi. Ei auttanut, että herra Gulden sanoi minulle: "Älä ole huolissasi, Juuse, ethän sinä kelpaa marssiin. Niin ontuva sotamies kuin sinä, jäät makaamaan tielle ensi kerran levättäessä." Siitä huolimatta olin kuitenkin joka päivä lakkaamatta levoton.

Venäjälle jääneitä ei enää ajatellut kukaan paitse heidän omaisensa.

Kun istuimme yksiksemme työmme ääressä, sanoi herra Gulden joskus minulle:

"Jos ne, jotka ovat herrojamme ja väittävät Jumalan lähettäneen heidät tänne maan päälle meidän onnemme valvojiksi, jos ne voisivat ennen sodan alkamista nähdä edessään ne vanhusparat ja onnettomat äidit, joilta he riistävät rinnasta sydämen tyydyttääkseen kunnianhimoansa, jos he saisivat nähdä niiden kyyneleet ja kuulla niiden valitukset sillä hetkellä, jolloin niille tullaan sanomaan: 'Teidän poikanne on kuollut ... ette koskaan enää saa nähdä häntä, kuollut hevosten kavioiden alle tai saanut luodin rintaansa tai kuollut kaukaisessa sairaalassa, raajarikkona, kuumeen houreissa, saamatta lohdutusta, huutaen teitä, niinkuin lapsosena ollessaan!'... jos he voisivat kuvitella näiden äitien kyyneleitä, luulen minä, ett'ei yksikään heistä tahtoisi raakamaisesti jatkaa sotaa. Mutta he eivät ajattele mitään; he luulevat, ett'eivät muut rakasta lapsiaan yhtä paljo kuin he, ja he pitävät ihmisiä eläiminä! Mutta he erehtyvät. Heidän suurin neronsa ja kaikki heidän korkeat ajatuksensa kunniasta ovat tyhjyyttä, sillä on olemassa vain yksi asia, jonka puolesta kansan tulee lähteä sotaan -- lähteä kaikkien, miesten, naisten, lasten ja vanhusten -- ja se asia on, kun meidän vapauttamme uhataan niinkuin vuonna 92 tapahtui; silloin täytyy voittaa tai kuolla yhdessä; joka piileksii, se on pelkuri raukka; hän tahtoo, että muitten pitäisi tapella hänenkin edestään. Voitto ei ole muutamain harvain myötäkäyminen, se tulee kaikkien siunaukseksi, poika ja isä puolustavat perhettänsä; jos he kaatuvat, on se onnettomuus, mutta he ovat silloin kuolleet oikean asian hyväksi. Se on oikeutettua sotaa se, Juuse, eikä kukaan saa sitä valittaa; kaikki muunlaiset sodat ovat häpeällisiä, ja se kunnia, minkä ne tuottavat, ei ole kunniaksi ihmisille, vaan villipedoille!"

Näin puhui hyvä herra Gulden, ja minä ajattelin aivan samoin.

Mutta äkkiä, tammikuun 8 päivänä, naulattiin raatihuoneen seinään suuri julistus, josta nähtiin, että keisari senaatin päätöksellä, kuten siihen aikaan sanottiin, oli määrännyt otettavaksi 150,000 sotamiestä v:n 1813 asevelvollisista, edelleen 100 komppaniaa v:n 1812 ensi kutsunnasta, jotka jo luulivat olevansa vapaita, lisäksi vielä 100,000 sotamiestä vuosilta 1809-1812 j.n.e., kunnes kaikki aukot saataisiin täytetyiksi, niin että siten saataisiin kookoon vielä suurempi armeija kuin se oli, joka marssi Venäjälle.

Kun lasimestari Fouge eräänä aamuna tuli kertomaan meille siitä julistuksesta, olin minä vähällä pyörtyä, sillä ajattelin: "Nyt viedään kivet ja kannotkin; minä olen hukassa."

Herra Gulden kaatoi vettä kasvoihini, käteni riippuivat voimattomina, olin kuin kuollut.

Minä muuten en ollut ainoa, johon raatihuoneen julistus teki sellaisen vaikutuksen; sinä vuonna välttivät monet nuoret miehet sotapalveluksen: muutamat löivät hampaansa poikki, etteivät voineet purra patruuneja; toiset ampuivat pistoolilla peukalonsa poikki, niin etteivät voineet käsitellä kiväärejä; toiset karkasivat metsiin. Heitä sanottiin karkureiksi, eikä saatu niin paljo poliiseja, että heidät olisi voitu ottaa kiinni.

Siihen aikaan rupesivat perheenäiditkin rohkeasti vastustamaan esivaltaa ja yllyttivät poikiansa tottelemattomuuteen poliisia vastaan. He auttoivat heitä kaikin tavoin, herjasivat keisaria, ja papit olivat heidän puolellaan; sanalla sanoen: mitta alkoi olla täysi!

Samana päivänä, kun julistus naulattiin, kävin Quatre-Ventsissä, mutta sinne en nyt lähtenyt sydän onnea täynnä, vaan maailman kurjimpana ihmisenä. Saatoin tuskin kävellä, enkä tiennyt, miten heille ilmoittaisin onnettomuudestamme, mutta perille päästyäni näin heti, että he jo tiesivät kaikki, sillä Katri itki katkerasti, ja Kreetta-täti oli kalpea vihasta.

Ensin tervehdimme toisiamme ääneti. Kreetta-täti pyyhkäisi harmaita hiuksiansa otsaltaan ja sanoi: "Sinä et saa mennä! Mitä heidän sotansa meitä liikuttaa? Kirkkoherrakin on sanonut, että se jo menee liian pitkälle ja että nyt pitäisi tehdä rauha. Sinä jäät kotiin! Älä itke, Katri, Juuse jää kotiin, sen minä sanon."

Täti oli keltaisen vihreä vihasta ja piteli patojansa sangen pahasti.

"Minä olen jo aikoja sitten suuttunut tähän teurastamiseen", hän sanoi. "Eikö se riitä, että orpanamme, Kasper ja Johel raukat tapettiin Espanjassa keisarin vuoksi, nyt pitäisi hänen saada vielä nuoretkin, hän ei tyydy siihen, että hukutti kolmesataatuhatta miestä Venäjällä. Sen sijaan, että hän ajattelisi rauhaa, niinkuin järkevä ihminen tekee, hän vain haluaa panna viimeisetkin menemään. Mutta saadaanpas nähdä!"

"Jumalan tähden, Kreetta-täti, olkaa ääneti, puhukaa hiljempää!" sanoin minä vilkaisten ikkunaan. "Jos joku sattuisi puheitamme kuulemaan, olisimme kaikki hukassa."

"Sitä varten minä puhunkin, että saisivat kuulla", sanoi täti, "sinun Napoleoniasi en minä enää pelkää. Hän kyllä rupeisi suutamme tukkimaan, että saisi tehdä mitä tahtoo ... mutta tästä on tuleva loppu! Tässä meidän pienessä kylässämmekin pitää neljän nuoren vaimon menettää miehensä, ja kymmenen poikasen täytyy luopua kaikesta, isästään ja äidistään, vastoin kaikkea oikeutta, vastoin Herraa Jumalaa ja uskontoa. Eikö se ole inhottavaa?"

Minä koetin keskeyttää häntä, mutta hän jatkoi:

"Älä rupea minua vastustamaan, Juuse! Sillä miehellä ei ole sydäntä ja hänelle käy vielä huonosti. Jumala on jo ojentanut kätensä tänä talvena; kun Jumala näki, että peljättiin ihmistä enemmän kuin häntä, ja etteivät äiditkään, kuten Herodeksen aikana, uskaltaneet kieltää häneltä edes omaa lihaansa, kun hän tahtoi saada sitä verilöylyihinsä, antoi Jumala tulla pakkasen ja hukutti armeijan. Kaikki ne, joiden täytyy lähteä, ovat jo edeltäpäin kuolleet: Herra on nyt kyllästynyt! Sentähden täytyy sinun jäädä tänne, minä en päästä sinua lähtemään, sinä saat piiloutua metsään niinkuin Janne Kraft, Louis Béme ja kaikki parhaat pojat. Teidän pitää mennä vuorten yli Sveitsiin. Katri ja minä tulemme mukana, kunnes tämä hävitys loppuu."

Siihen Kreetta-täti vapaaehtoisesti lopetti. Hän ei antanut meille tavallista arkipäivällistä, vaan valmisti vielä parempaa ruokaa kuin edellisenä sunnuntaina ja sanoi käskevällä äänellä:

"Syökää, älkääkä olko levottomia; tästä tulee muutos."

Palasin iltapäivällä neljän aikana Pfalzburgiin hiukan tyynempänä kuin kotoa lähtiessäni. Mutta kulkiessani Munitionnarien katua, kuulin koulutalon kulmassa Harmentierin rummun päristyksen ja näin hänen ympärillään suuren väkijoukon. Kiiruhdin kuulemaan kuulutusta ja tulin juuri parhaaseen aikaan.

Kuulutuksessa sanottiin, että tammikuun 3 päivänä tehdyn senaatin päätöksen mukaan oli määrätty arvannosto sotaväen ottoa varten tapahtuvaksi tammikuun 15 päivänä.

Nyt oli 8 päivä, siis oli seitsemän päivää jäljellä. Päätäni rupesi pyörryttämään.

Väkijoukko hajaantui oikealle ja vasemmalle syvässä hiljaisuudessa. Minä menin kotiin hyvin surullisena ja sanoin herra Guldenille:

"Torstaina on arvannosto."

"Vai niin", sanoi hän, "he eivät hukkaa aikaa; kiire tuntuu olevan."

Voipa hyvin ymmärtää kuinka alakuloinen olin sen päivän ja seuraavat päivät. En voinut pysyä alallani; lakkaamatta minusta tuntui kuin olisin pakoon lähtemäisilläni. Hengessäni näin, kuinka juoksin metsässä kintereilläni santarmit, jotka huusivat: "Seis! Seis!" Sitten kuvailin itsekseni Katrin, Kreetta-tädin ja herra Guldenin surua. Väliin olin jo marssivinani rivissä monien yhtä onnettomain toverien kanssa ja olin kuulevinani, kuinka meille huudettiin: "Eteenpäin! Valmiit ampumaan!" ja kuinka luodit lakaisevat meitä pois rivittäin. Kuulin kanuunain jyrisevän ja luotien vinkuvan, sanalla sanoen, olin kurjassa tilassa.

"Ole rauhallinen, Juuse", sanoi herra Gulden, "äläkä vaivaa itseäsi tuolla tavoin. Ajattele sitä, että koko kutsunnassa ei ole ehkä kymmentäkään, jotka voivat pyytää vapautusta niin hyvällä syyllä kuin sinä. Olisihan sotilaslääkäri aivan sokea, jos sinut ottaisi. Muuten ajattelin käydä komentantin puheilla. Maltahan nyt hiukan!"

Nämä ystävälliset sanat eivät kuitenkaan voineet minua rauhoittaa.

Koko viikon elin kauheassa tuskassa, ja kun arvannostopäivä tuli, olin niin kalpea ja kurjan näköinen, että asevelvollisten äidit melkeinpä kadehtivat minua poikainsa puolesta. "Tuollapa pojalla on hyvät toiveet", sanoivat he, "hän näyttää kuin kaatuisi hän, jos häneen puhaltaisi. Onhan niitä vielä onnellisellakin hetkellä syntyneitä ihmisiä!"

VI.

Sinä päivänä piti ensin maalaisten nostaa arpa ja heidän jälkeensä kaupungin nuorten miesten.

Nousin varhain aamulla ylös, ja katselin kadulle kyynärpäät pöydällä, nähdäkseni miten ihmisiä kulki ohitse: nuoria, puseropukuisia miehiä, vanhoja, kudottuun lakkiin ja lyhyeen nuttuun pukeutuneita ukkorähjiä, koukkuselkäisiä ja surullisen näköisiä akkoja hurstihameissa ja keppi tai sateenvarjo kainalossa. Jokainen perhe kulki omassa joukossaan. Aliprefekti ja hänen sihteerinsä, jotka edellisenä päivänä olivat majoittuneet Punaisen härän ravintolaan, seisoivat myöskin ikkunassaan katselemassa.

Kahdeksan aikaan ryhtyi herra Gulden työhönsä syötyään aamiaista; minä en ollut ruokaa maistanutkaan, vaan seisoin vielä akkunassa, kun kunnan esimies ja hänen apulaisensa tulivat aliprefektiä noutamaan.

Arvannosto alkoi kello yhdeksän tienoissa, ja pian kuului kadulta Pfiffer-Kallen klarinetin ja pitkän Antin viulun ääni. He soittivat "Ruotsin marssia", säveleitä, joiden kaikuessa tuhannet poikaparat ovat lähteneet ijäksi päiväksi vanhasta Elsassistaan. Asevelvolliset hyppivät ja tanssivat, kulkivat käsikädessä, kiljuivat, että taivas oli haljeta, polkivat maata ja huitoivat hatuillaan; he olivat olevinaan riemuissaan, vaikka kuolema kouristi heidän sydämiään; mutta sellainen oli nyt maan tapa. Pitkä Antti, joka seisoi selkä ojossa keltaisenkalpeana kuin näivettynyt nauris ja hänen pieni, pallonpyöreä, pulleaposkinen toverinsa näyttivät ruumiinkantajilta, jotka kantavat ihmisiä kirkkomaalle, mutta keskenään puhelevat puuta heinää.

Tuo soitto ja melu vaikuttivat minuun lamauttavasti.

Olin juuri pukeutunut hännystakkiini ja ottanut silkkihattuni lähteäkseni ulos, kun sisään astui Kreetta-täti ja Katri sanoen:

"Hyvää päivää, herra Gulden! Me tulemme tänne sotamiehenottoon."

Minä huomasin heti, että Katri oli kovasti itkenyt; hänen silmänsä olivat aivan punaiset. Hän lensi kaulaani ja hänen äitinsä seisoi ja polki jalkaa minun edessäni. Herra Gulden sanoi heille:

"Pian kaiketi tulee meidän poikaimme vuoro?"

"Niin", sanoi Katri matalalla äänellä, "Harbergilaiset ovat jo päässeet."

"Niin, Juuse, nyt täytyy sinunkin mennä", jatkoi hän. "Mutta älä ole milläsikään ... älä huoli siitä mitenkä sinulle käy, sillä nämä arvannostot ovat vaan ilveilyä näön vuoksi. Ei ole pitkään aikaan kukaan saanut vapaata arpaa, tai jos joku on saanutkin, on hänet viety paria vuotta myöhemmin; kaikki numerot ovat huonoja! Kun tarkastuskomitea kokoontuu, saamme nähdä, mitä voimme tehdä. Ihmisiä koetetaan rauhoittaa sillä, että annetaan heidän nostaa arpaa jo tänään ... mutta ei kukaan pääse vapaaksi."

"Samantekevä", sanoi Kreetta-täti, "kyllä Juuse vielä pääsee vapaaksikin."

"Pääseepä kylläkin", vastasi herra Gulden hymyillen.

Lähdin Kreetta-tädin ja Katrin kanssa isolle torille, missä oli suuri väentungos. Kaikissa puodeissa oli kymmenittäin asevelvollisia ostamassa nauhoja; kyllä näkyi, että he oikeastaan itkivät, vaikkakin lauloivat ja hoilasivat kuin hullut. Toiset istuivat kapakoissa ja halailivat itkien toisiansa, mutta kaikki laulaa lallattivat sittenkin. Pari kolme lähiseudun soittokuntaa seisoi torilla soittamassa, kukin rämpyttäen omaa marssiansa räikeässä epäsoinnussa.

Katri kulki minun käsipuolessani ja Kreetta-täti tuli perässä.

Keskellä päävahdin edustaa näin jo kaukaa kärkkyjä Pinaclen; hän oli levitellyt tavaransa pienelle pöydälle ja sen vieressä oli pitkä tanko, jossa riippui asevelvollisille myytäviä värinauhoja.

Minä koetin kiiruhtaa hänen ohitsensa, mutta hänpä huusi minulle:

"Seis, rempulajalka, seis! Tulehan tänne! Minulla on varattuna kaunis nauha sinua varten. Sinun pitää saada oikein komea nauha, voittajain nauha!"