Part 15

Koko pataljoona, jossa nyt oli vain 200 miestä, lähti liikkeelle; satakunta muuta, jotka näkivät meidän lähtevän tiettyyn suuntaan, yhtyi joukkoon tietämättä, minne matkan piti. Itävaltalaiset olivat jo puistopenkereellä, jonka alapuolella Elsteriin saakka oli pensasaitauksilla ympäröityjä puutarhoja. Tunsin tämän tien, jota Zimmerin kanssa olin kulkenut heinäkuussa, jolloin tämä kaikki oli kuin yhtä ainoaa kukkakimppua. Meitä ammuttiin, mutta me emme vastanneet. Minä menin ensimäisenä veteen. Kapteeni Vidal tuli perässä ja sitten muut parittain. Vesi nousi hartioihin saakka, sillä joki oli syyssateista tulvillaan, mutta me pääsimme onnellisesti yli, eikä ketään hukkunut. Melkein kaikilla oli kiväärinsäkin tallella, kun pääsimme toiselle rannalle. Marssimme suoraan peltojen poikki. Kauempana tulimme Schleissigiin vievälle pienelle puusillalle ja sieltä kuljimme Lindenauhin.

Olimme kaikki ääneti; silloin tällöin näimme etäältä taistelua jatkettavan Elsterin toisella puolella, Leipzigin kaduilla. Hurjat huudot ja kanuunain kumea jyske kuuluivat vielä kauan korviimme; vasta kello 2:n ajoissa, jolloin näimme loppumattoman jonon sotajoukkoja, kanuunoita ja vaunuja kulkevan Erfurtin tietä niin pitkältä kuin silmä kantoi, vasta silloin sulautuivat taistelun äänet vaunujen raskaaseen ratinaan.

XXI.

Tähän saakka olen kertonut sodan suuria tekoja, jotka erehdyksistämme ja onnettomuuksistamme huolimatta olivat Ranskalle kunniakkaita tappeluita. Kun on taisteltu yksin Europan kaikkia kansoja vastaan, aina yksi kahta, joskus kolmeakin vastaan, ja kun lopuksi on uuvuttu, ei vihollisten urheuden tai neron, vaan petoksen ja ylivoiman vuoksi, olisi väärin sellaisesta tappiosta punastua, ja voittajat tekisivät vielä enemmän väärin, jos siitä kerskuisivat. Ei lukumäärä tee kansaa tai sota armeijaa suureksi, vaan kunnollisuus. Se on suora mielipiteeni, ja tiedän, että ne, joilla on sydäntä ja järkeä, ajattelevat kaikkialla maailmassa samalla tavalla.

Mutta nyt täytyy minun kertoa peräytymismatkan kurjuudesta, ja se tuntuu minusta olevan kaikkein vaikeinta.

Sanotaan itseluottamuksen antavan voimaa, ja sitä sanotaan varsinkin ranskalaisista. Niinkauan kun he marssivat eteenpäin ja toivovat voittoa, pysyvät he yhdessä niinkuin sormet kädessä, ja johtajan tahto on kaikkien laki; he tietävät, ettei menestys ole mahdollinen ilman kuria. Mutta kun täytyy peräytyä, luottaa jokainen ainoastaan itseensä, eikä kukaan kysy muitten käskyjä. Ja nuo ylpeät soturit, jotka iloisesti marssivat vihollista vastaan, hiipivät nyt tiehensä joka taholle, milloin yksinänsä, milloin pienemmissä ryhmissä. Ja ne, jotka ennen vapisivat heidän lähestyessään, tulevat rohkeammiksi; he etenevät aluksi pelokkaina, mutta tulevat julkeiksi, kun näkevät, ettei ole vaaraa. Kolme neljä heitä hyökkää yksinäisen kuljeskelijan kimppuun, niinkuin korpit talvella iskevät kuolleeseen hevoseen, johon eivät uskaltaneet katsoakaan silloin, kun se vielä pääsi jaloillaan kulkemaan.

Olen nähnyt sellaista. Olen nähnyt kasakkain -- oikeitten ryysykerjäläisten ja heittiöiden, joilla oli vanhat, koinsyömät nahkalakit korvissa, ruumiinsa täynnä syöpäläisiä ja joiden parta on koko ijän ollut ajamatta, jotka ratsastivat vanhoilla, loppuun kuluneilla hevosluuskilla satulatta, jalat jalustimen virkaa tekevissä nuoransilmukoissa, vanha, ruostunut revolveri ampuma-aseena ja naulalla varustettu seiväs keihäänä -- olen nähnyt tuollaisten vanhain, nälkiintyneitten kaupustelijain näköisten ryysyläisten hyökkäävän 10 -- 15 -- 20:n sotamiehen kimppuun ja ajavan heitä edellään niinkuin lammaslaumaa.

Ja talonpoikain, noitten pelkurien, jotka muutamaa kuukautta aikaisemmin vapisivat kuin haavanlehdet, kun heihin vain vihaisesti katsoikin -- heidän olen nähnyt esiintyvän röyhkeästi vanhoja sotureita, kyrassierejä, espanjalaisia rakuunoita vastaan, miehiä vastaan, jotka olisivat voineet kurittaa heitä pikkusormellaan; olen kuullut heidän väittävän, ettei heillä ollut leipää myydä, vaikka vastaleivotun leivän tuoksu tuntui pitkän matkan päähän, ja ettei heillä ollut viiniä eikä olutta eikä mitään muutakaan, vaikka tinakannujen kannet kalkkuivat kaikkialla kuin kirkonkellot. Vaan heihin ei uskaltanut käydä käsiksi, noille heittiöille ei uskallettu antaa ojennusta, sillä meitä ei ollut enää riittävän monta, vaan jokainen kulki yksikseen tunnustamatta päälliköitä tai tottelematta ketään.

Sen lisäksi sitten nälkä, väsymys, tauti, jotka kaikki yhtaikaa meitä rasittivat; taivas oli harmaa, sade ei tuntunut lakkaavankaan ja syystuuli jähmetytti meitä. Kuinka olisivat nuoret, parrattomat rekryyttiparat, jotka olivat niin kuihtuneita, että päivä näkyi kylkiluitten välistä, kuinka olisivat he kestäneet niin suurta kurjuutta? Heitä kuoli tuhansittain; niitä näki kaikkialla pitkin tien varsia. Se kauhea tauti, jota sanotaan tyfukseksi eli lavantaudiksi, seurasi meitä kinterillämme; muutamat sanovat sen olevan eräänlaista ruttoa, joka syntyy liian matalaan haudatuista ruumiista; toiset selittävät sen syntyvän liian suurista kärsimyksistä, joita ihmisvoimat eivät kestä; siitä en tiedä mitään, mutta Elsassin ja Lothringin kylät, jonne toimme lavantaudin, muistavat sen kauan aikaa; sadasta sairaasta parani ainoastaan 10 tai 12

Mutta saadakseni nyt tämän surullisen kertomuksen loppuun, leiriydyimme illalla lokak. 19 p:nä Lützenin luo, missä rykmenttejä koetettiin koota niin hyvin kuin saatettiin. Aikaiseen seuraavana aamuna, kun olimme marssineet Weissenfelsiin, täytyi meidän vastata westfalilaisten laukauksiin, sillä he ajoivat meitä takaa aina Eglaystadtiin saakka. 22 p. majailimme Erfurtin linnoitusten lähellä, missä saimme uusia jalkineita ja vaatteita. Viisi kuusi komppaniaa, jotka olivat joutuneet erilleen pataljoonistaan, yhtyi meihin; ne olivat melkein kaikki rekryyttejä, jotka olivat niin nääntyneitä, että tuskin pysyivät koossa. Uudet vaatteemme ja jalkineemme olivat aivan liian suuret, mutta olivat kuitenkin lämpöiset ja ihanat, niin että elämä tuntui kuin uudestaan alkavalta.

22 p. täytyi meidän jälleen lähteä ja seuraavina päivinä kuljimme Gothan, Eislebenin ja Saalmünsterin läpi. Kasakat tähystelivät meitä koniensa selästä; muutamat husaarit hätyyttivät heidät pois ja he pakenivat kuin varkaat, mutta palasivat heti takaisin.

Monet tovereistamme, rumasti kyllä, tapasivat karata iltaisin yhteisestä leiristä, ja usein he toivatkin jotain saalista, mutta seuraavassa aamuhuudossa puuttui aina joitakuita heistä, ja vahdit saivat käskyn ampua niitä, jotka lähtivät sellaisille retkille.

Minä olin ollut kuumeessa aina siitä saakka, kun Leipzigistä lähdimme; tauti tuli yhä pahemmaksi ja pahemmaksi, minua hiotti ja vilusti vuorotellen yötä ja päivää. Olin niin heikko, että tuskin jaksoin nousta ylös aamuisin matkaa jatkamaan. Sepeteus katseli minua surullisesti ja sanoi väliin:

"Rohkeutta, Juuse! Me kyllä pääsemme kotiin."

Ne sanat virkistivät minua; kasvoni olivat tulikuumat.

"Niin, niin, meidän täytyy päästä kotiin", sanoin minä, "minun täytyy nähdä kotini".

Ja minä itkin. Sepeteus kantoi reppuani. Kun minua väsytti, sanoi hän:

"Nojaa minuun. Tulemme joka päivä kotia lähemmäksi, Juuse -- kaksi viikkoa enää, siinä kaikki."

Hän koetti minua virkistää, mutta töin tuskin jaksoin kantaa kivääriäni, joka painoi kuin lyijy. En voinut syödä, ja polveni horjuivat; en kuitenkaan ollut epätoivossa, vaan puhelin itsekseni: "Se ei tee mitään. Kun saat nähdä Pfalzburgin kirkontornin, menee kuumeesi ohitse. Siellä saat hengittää puhdasta ilmaa ja Katri hoitaa sinua. Kaikki käy hyvin ... ja te pääsette naimisiin."

Näin toisten toverieni jäävän teille makaamaan, mutta minä en ollut läheskään niin huono.

Elin yhä hyvässä toivossa; silloin saimme levätessämme Fuldan lähellä Saalmünsterin tiellä kuulla, että 50,000 baijerilaista aikoi ehkäistä paluumatkamme niissä suurissa metsissä, joiden läpi meidän piti kulkea. Se oli minun surmani, sillä minä tunsin, etten jaksaisi rynnätä enkä tähdätä enkä käyttää pajunettia; kaikki ponnistukseni olivat turhat.

Tein kuitenkin vielä yrityksen, kun saimme käskyn marssia eteenpäin, ja yritin nousta.

"Kuules, Juuse", sanoi Sepeteus, "koetappa nyt reipastua!"

Mutta minä en jaksanut. Minulta pääsi itku ja minä sanoin:

"En voi!"

"Nousehan", sanoi hän.

"Jumalani, en voi, en voi."

Otin kiinni hänen käsivarrestaan ... kyyneleet juoksivat pitkin hänen pitkää nenäänsä. Hän koetti kantaa minua, vaan ei jaksanut. En tahtonut päästää häntä, ja huusin:

"Sepeteus, älä jätä minua!"

Kapteeni Vidal tuli luoksemme, katsoi minuun surullisesti ja sanoi:

"Noo, poikani, puolen tunnin kuluttua kulkevat tästä sairasvaunut ... pääset niihin."

Mutta minä tiesin varsin hyvin, mitä se merkitsi, ja vedin Sepeteusta luokseni syleilläkseni häntä viimeisen kerran ja kuiskasin hänelle:

"Kuule, sinun tulee suudella Katria minun puolestani ... lupaathan! Sano hänelle, että viimeisellä hetkelläni ajattelin häntä ja että tuot hänelle jäähyväissuuteloni."

"Kyllä", kuiskasi hän nyyhkyttäen, "kyllä sanon hänelle ... voi sinua, Juuse parka".

En voinut irtaantua hänestä; hän laski minut maahan ja meni nopeasti matkaansa katsomatta taaksensa. Kolonna meni menojaan ... katselin kauan sitä, niinkuin katsellaan elämän viimeisen toivon katoamista. Pataljoonan viimeiset miehet katosivat notkoon. Sitten suljin silmäni, ja vasta tunnin tai pitemmän ajan kuluttua herätti minut kanuunanlaukaus, ja näin kaartin divisionan rientävän ohitse pikamarssissa tykistö ja varastovaunut perässä. Vaunuissa näin muutamia sairaita, ja minä huusin:

"Ottakaa minut! Ottakaa minut!"

Mutta kukaan ei kuullut huutoani, he marssivat vain eteenpäin ja kanuunan jyry kasvoi. Enemmän kuin 10,000 miestä kulki sillä tavoin ohitseni, ratsuväkeä ja jalkaväkeä; minä en jaksanut enää huutaa.

Vihdoin tuli jälkijoukko; näin reppujen ja hattujen katoavan kaukaiseen notkoon ja aioin juuri laskeutua kuolemaan, kun taaskin kuulin suurta jyryä tieltä. 5-6 kanuunaa, joita rotevat hevoset vetivät, tuli täyttä laukkaa, kanuunamiehet kummallakin puolella paljastetuin sapelein; perässä tulivat ampumavaravaunut. En toivonut heistä sen enempää kuin muistakaan, mutta seurasin heitä kuitenkin silmilläni. Silloin huomasin erään kanuunan vieressä pitkän, laihan, punatukkaisen alaupseerin, jolla oli punainen nauha napinlävessä, ja tunsin hänet Zimmeriksi, vanhaksi Leipzigin-aikaiseksi toverikseni. Hän ratsasti ohitse katsahtamatta minuun, mutta minä rupesin kaikin voimin huutamaan:

"Risto ... Risto hoi!"

Kanuunanpaukkeesta huolimatta pysähtyi hän, kääntyi katsomaan ja näki minut puun juurella; hän näytti hyvin hämmästyneeltä.

"Risto", huusin, "armahda minua".

Silloin ratsasti hän takaisin, katseli minua ja kalpeni.

"Mitä näenkään, sinäkö siellä, rakas Juuse?" sanoi hän hypäten maahan.

Hän otti minut syliinsä niinkuin lapsen ja huusi miehille, jotka ajoivat viimeistä varastovaunua:

"Seis! Pysähtykää!"

Hän kantoi minut vaunuihin ja asetti minut niihin pannen repun päänalaiseksi. Näin myöskin, että hän levitti suuren ratsuviitan jalkaini päälle. Sitten sanoi hän:

"Ajakaa nyt! Tuolla edessä on kuumat paikat!"

Siinä kaikki, mitä siitä muistan, sillä heti sen jälkeen menin tainnoksiin. Luulen sitten kuulleeni hirmuista melua, huutoja ja komennussanoja ja nähneeni, miten pitkäin honkain latvat lipuivat ohitseni pimeällä iltataivaalla, vaan se kaikki on niinkuin unta. Mutta varmaa on, että Hanaun metsässä, Saalmünsterin takana, oli sinä päivänä suuri tappelu baijerilaisten kanssa, jotka saivat selkäänsä perinpohjaisesti.

XXII.

Tammikuun 14 p:nä 1814, puolenkolmatta kuukautta Hanaun tappelun jälkeen, heräsin hyvällä vuoteella, joka oli pienessä, lämpimässä huoneessa. Katselin kattopalkkeja ja pieniä ikkunoita, joihin pakkanen oli levittänyt valkoisia lyhteitänsä ja ajattelin: "Nyt on talvi." Samalla kuulin kaukaa kumeaa jyryä, joka muistutti kanuunanpauketta; väliajalla en kuullut mitään muuta kuin takkavalkean räiskettä. Muutaman silmänräpäyksen perästä käänsin kylkeä ja näin nuoren, kalpean naisen, joka istui uunin edessä kädet ristissä polvella, ja silloin tunsin hänet Katriksi. Tunsin myöskin huoneen, jossa olin viettänyt niin hauskoja sunnuntaipäiviä, ennenkun läksin sotaan. Ainoastaan kanuunanpauke, joka tavan takaa uudistui, saattoi minut epäilemään oloni todellisuutta.

Kauan makasin siinä katsellen Katria, joka näytti hyvin kauniilta, ja minä ajattelin: "Missähän on Kreetta-täti? Kuinka olen päässyt takaisin kotiin? Olemmeko naimisissa Katrin kanssa? Hyvä Luoja, ettei tämä vain olisi unta!"

Vihdoin tulin rohkeaksi ja lausuin hiljaa: "Katri!" Silloin käänsi hän päätään ja sanoi: "Juuse ... tunnetko minut?"

"Tunnen", sanoin ja ojensin hänelle käteni.

Hän tuli lähelle vapisten ja me yhdyimme pitkään syleilyyn. Itkimme kumpikin.

Kun kanuunanpauke taas kuului, tunsin ahdistusta. "Mitä sieltä kuuluu, Katri?" kysyin.

"Pfalzburgin kanuunat", sanoi hän ja pusersi minua vielä hellemmin rintaansa vastaan:

"Kanuunatko?"

"Niin, kaupunkia piiritetään."

"Pfalzburgiako? Onko vihollinen Ranskassa?"

Muuta en voinut sanoa. Niin monista kärsimyksistä, niin suurista kyyneltulvista, kahden miljoonan ihmisen tappelutantereilla uhraamisesta oli siis ainoa seuraus se, että vihollinen ryntäsi kotimaahamme! Ja huolimatta siitä riemusta, jota tunsin syleillessäni rakastettuani, ei se kauhea ajatus antanut minulle rauhaa; vielä tänäänkin, niin vanha ja harmaa kuin olenkin, on sieluni siitä katkeroitunut. Niin, me vanhat olemme sen nähneet, ja hyvä on, että nuoretkin sen saavat kuulla, me olemme nähneet saksalaisten, venäläisten, ruotsalaisten, espanjalaisten ja englantilaisten herrastelevan Ranskassa, pitävän hallussaan kaupunkejamme, rehentelevän linnoissamme mielensä mukaan, muuttavan lippumme ja jakavan keskenään ei ainoastaan v:n 1804 jälkeen valloittamamme maat, vaan tasavallankin valloitukset! Se oli kallis maksu 10 vuotisesta kunniasta.

Mutta siitä kertokoon tulevaisuus; se kertoo, että Lützenin ja Bautzenin tappelujen jälkeen tarjoutuivat viholliset jättämään meille Belgian, osan Hollantia, Rheinin länsirannan Baseliin saakka sekä Savoijin ja Italian kuningaskunnan, ja että keisari hylkäsi nämä ehdot, koska hän piti ylpeytensä tyydyttämistä tärkeämpänä kuin Ranskan onnea!

Mutta palatakseni kertomukseeni, oli kaksi viikkoa Hanaun tappelun jälkeen tuhansia vaunuja täynnä sairaita ja haavoittuneita alkanut saapua Ranskaan Strassburgin -- Nancyn tietä. Se jono ulottui Elsassin rajalta kauas Lothrinkiin saakka.

Kreetta-täti ja Katri seisoivat ovellansa katsomassa sitä surusaattoa; ei tarvitse kertoa, mitä he ajattelivat. Enemmän kuin 1,200 vaunua oli jo kulkenut ohitse; mutta minua ei ollut yhdessäkään niistä. Tuhansia isiä ja äitejä, joita kokoontui peninkulmien päästä, seisoi sellaisessa vahdissa tien varsilla. Kuinka monet saivatkaan palata kotiinsa löytämättä lastansa!

Mutta kolmantena päivänä tunsi Katri minut eräissä vaunuissa, toisten samanlaisten kurjain joukossa, jotka olivat onttoposkisia, nälkiintyneitä, paljasta luuta ja nahkaa.

"Se on hän -- siellä on Juuse!" huusi hän jo pitkän matkan päästä:

Ei kukaan uskonut häntä; Kreetta-tädinkin piti kauan katsoa, ennenkuin hän tunsi minut ja sanoi: "Se on hän! Nostakaa hänet vaunuista. Se on meidän Juusemme!"

Hän antoi kantaa minut taloonsa ja valvoi vuoteeni ääressä yöt ja päivät. Minä en tahtonut nauttia muuta kuin vettä, ja huusin lakkaamatta: "vettä, vettä!" Ei kukaan kylässä uskonut, että minä toipuisin, mutta ilo kotiin pääsemisestä ja omaisten tapaamisesta pelasti minut.

Puolen vuoden kuluttua, 8 p. heinäk. 1814, vietimme Katrin kanssa häitä. Herra Gulden, joka piti meistä kuin omista lapsistaan, oli ottanut minut liikkeensä osakkaaksi; me asuimme kaikki yhdessä, samassa pesässä, sanalla sanoen me olimme maailman onnellisimpia ihmisiä.

Nyt olivat sodat loppuneet, liittolaiset menivät vähitellen kotiinsa, keisari oli karkoitettu Elban saarelle, ja kuningas Ludvig XVIII oli antanut meille kohtuullisen vapauden. Kaunis nuoruuden aika, rakkauden, työn ja rauhan aika oli palannut takaisin. Toivottiin tulevaisuuteen, uskottiin, että kukin säästäväisyydellä ja hyvällä käytöksellä voisi luoda itselleen aseman, saavuttaa kunniallisten ihmisten kunnioituksen ja pitää huolen perheensä toimeentulosta pelkäämättä sotamieheksi joutumista 7-8 vuoteen asevelvollisuusaikansa jälkeen.

Herra Gulden, joka ei ollut erin hyvillään vanhain kuninkaitten ja vanhan aatelin palaamisesta, luuli heidän kuitenkin maanpaossa oppineen ymmärtämään, etteivät he olleet yksinään maailmassa, ja että heidän tuli pitää vapauksiamme kunniassa, hän luuli myöskin, että keisari Napoleon olisi kylliksi viisas pysyäkseen rauhassa ... mutta hän erehtyi: Bourbonit olivat palanneet sellaisina kuin olivat lähteneetkin, ja keisari odotti vain soveliasta hetkeä kostaaksensa.

Kaikesta siitä oli koituva uusia onnettomuuksia Ranskalle. Kertoisin niistä, ellen katsoisi, että tämä jo tällaisenaankin on kylliksi pitkä. Panemme siis pisteen ja lopetamme toistaiseksi. Jos viisaitten ja kokeneitten mielestä olen menetellyt oikein kertoessani sotaretkestäni vuonna 1813, jos nuoriso täten tulee käsittämään sotaisan kunnian turhuuden ja siten oppii, ettei voi mitenkään muuten tulla onnelliseksi kuin rauhan, vapauden ja työn kautta -- no niin, silloin jatkan näiden tapahtumain kuvaamista ja kerron Waterloosta.