Part 14

Kukkuloilla virran luona oli pari kolme divisionaa kanuunat välissään ja ratsuväkeä sivustoillaan valmiina ottamaan vastaan vihollisia; kauempana, pistimien kärkien takana näkyivät preussilaiset, ruotsalaiset ja venäläiset lähestyvän joka taholta tiheissä, suunnattomissa joukoissa.

20 minuuttia myöhemmin, sijoituimme me asemillemme kahden kukkulan välillä ja näimme edessämme 5-6,000 preussiläistä, jotka kahlasivat virran yli ja huusivat yhdestä kurkusta "Isänmaa! Isänmaa!" Se oli kauheaa melua; sellaista, jota korpit pitävät, kun kokoontuvat lentääkseen pohjoiseen.

Samassa alkoi kiväärituli kummaltakin jokirannalta ja kanuunat jymähtivät. Noro, jossa Partha joki juoksee, tuli savua täyteen; preussiläiset olivat jo kimpussamme, mutta me emme ehtineet paljon vilaistakaan heidän ilkeisiin silmiinsä, vääriin suihinsa ja eläimellisen hurjiin naamoihinsa. Me nostimme yhdestä suusta kaikuvan huudon: "Eläköön keisari!" ja ryntäsimme heitä vastaan. Syntyi hirmuinen käsirysy; parissa sekunnissa kalahtivat aseet toisiinsa, tunkeiltiin edes ja takaisin, ammuttiin toisia kiväärinpiippu rintaa vastassa, lyötiin toisia kuoliaaksi pyssynperällä; rivit sotkeentuivat toisiinsa, kuka kaatui se poljettiin maahan, kanuunat paukkuivat, noroon ahtautuva savu, kuulain vingunta ja kiväärin räiske tekivät koko noron ikäänkuin pätsiksi, johon ihmiset ajettiin polttopuiksi.

Meitä kannusti epätoivo ja halu kostaa, ennenkuin kaaduimme; preussiläiset ajattelivat kunnianhimoisesti, kuinka he voittaisivat Napoleonin. Ei ole ylpeämpiä ihmisiä kuin preussiläiset; Grossbeerenin ja Katzbachin voitoista he olivat aivan hullaantuneet. Mutta monetpa heistä joutuivat jokeen, -- sangen monet. Kolmasti he tulivat joen yli ja hyökkäsivät suunnattomilla voimilla meitä vastaan. Meidän täytyi väistyä ylivoiman tieltä, ja siitäkös he rääkymään! Olivat ihan syödä meidät. Se on ikävää joukkoa. Heidän upseerinsa hokivat sataan kertaan miekat pystyssä: "Eteenpäin, eteenpäin!" ja he etenivät vakavasti niinkuin muuri ja urheasti, se täytyy tunnustaa. Meidän kanuunamme niittivät heitä, mutta he etenivät yhtäkaikki. Kukkulalla otimme me uutta vauhtia ja ajoimme heidät hurjalla rynnäköllä takaisin jokeen. Olisimme surmanneet heidät kaikki, ellei eräs heidän patterinsa olisi ampunut meitä sivulta ja estänyt meitä ajamasta heitä takaa kauemmaksi.

Sitä kesti kaksi tuntia; puolet upseerejamme oli joutunut riveistä pois, majuri Gemeau oli haavoittunut, eversti Lorain kaatunut, ja pitkin joen rantoja oli kasottain kaatuneita, ja haavoittuneet koettivat ryömiä pois taistelun melskeestä. Muutamat hurjistuneet nousivat polvilleen vielä kerran tehdäkseen painetinpiston tai laukaistakseen kiväärinsä. Ei milloinkaan ole nähty sellaista. Joessa kellui rivittäin ruumiita, toisista näkyi kasvot, toisista selkä, toisista jalat. Ne kulkivat perätysten niinkuin tukkilautta, vaan ei kukaan joutanut niitä katselemaan. Meille saattoi milloin hyvänsä käydä samalla lailla.

Tämä suuri verilöyly tapahtui Parthan rannalla, Schönfeldin ja Grossdorfin välillä.

Ruotsalaiset ja preussiläiset marssivat vihdoin jokivartta ylöspäin saartaakseen meidät kauempaa ja suuria venäläisjoukkoja tuli heidän tilalleen. Venäläiset jakautuivat kahteen kolonnaan, tulivat notkoon ihmeteltävän hyvässä järjestyksessä ja hyökkäsivät kahdesti kimppuumme urheasti, vaikka eivät ulvoneet preussiläisten tavoin niinkuin villipedot. Heidän ratsuväkensä tahtoi vallata Schönfeldin vanhan sillan; kanuunat pamahtelivat yhä hurjemmin. Joka taholla, mihin vaan savulta näki, vilisi vihollisjoukkoja, jotka järjestyivät uudelleen: joka kerta kun olimme lyöneet yhden kolonnan, ryntäsi uusia joukkoja esille, ja meidän täytyi alkaa leikki taas alusta.

Kello kahden ja kolmen välillä saimme tietää, että ruotsalaiset ja preussiläisten ratsuväki olivat päässeet joen yli Grossdorfin yläpuolella ja että he aikoivat hyökätä takaa päällemme; se oli heistä sopivampaa kuin edestäpäin hyökkääminen. Heti toimitti marsalkka Ney rintamanmuutoksen, siirtäen oikean sivustan taaksepäin. Meidän divisionamme nojautui edelleenkin Schönfeldiin, mutta kaikki muut vetäytyivät pois Parthajoelta ja levisivät tasangolle, joten koko armeija nyt oli yhdessä linjassa Leipzigin ympärillä.

Kello kolmen aikaan rupesivat Mockernissa päin olevat venäläiset varustautumaan kolmanteen rynnäkköönsä. Meidän upseerimme valmistautuivat heitä vastaanottamaan. Silloin kävi väristys koko armeijan läpi, toisesta päästä toiseen, ja muutaman minuutin kuluttua tiesivät kaikki, että keskustassamme olleet 16,000 saksilaista ja württenbergiläinen ratsuväki olivat menneet vihollisen puolelle. Niin, he olivat niin halpamaisia, että heti kun pääsivät pyssynkantamaa kauemmaksi rupesivat 40 kanuunallaan ampumaan entisiä asetovereitaan.

Mutta sen sijaan, että olisimme siitä masentuneet, raivostutti tuo teko meitä niin, että, jos olisimme saaneet tehdä oman päämme mukaan, olisimme menneet virran yli ja panneet toimeen yleisen verilöylyn.

Nuo herjat saksilaiset sanovat puolustaneensa isänmaataan, mutta se on selvä valhe. He olisivat voineet luopua meistä jo Dubenin tiellä, mutta eivätpä sitä tehneet. He olisivat niinkuin baijerilaiset, voineet valita osansa jo ennen tappelua. He olisivat voineet pysyä puolueettomina; mutta nyt he pettivät meidät siitä syystä, että meille kävi huonosti. Jos me olisimme voittaneet, olisivat he kyllä pysyneet puolellamme saadakseen palkkansa niinkuin Jenan ja Friedlandin tappelujen jälkeen. Niin ajattelivat kaikki, ja siksi tullaan näitä saksilaisia pitämään pettureina niinkauan kun maailma seisoo. He eivät ainoastaan hyljänneet tovereitaan onnettomuudessa, vaan murhasivatkin heitä liehakoidakseen muita. Mutta Jumala on oikeudentuntoinen, ja heidän uudet liittolaisensakin halveksivat heitä niin, että tappelun jälkeen jakoivat keskenään puolet heidän valtakuntaansa. Ranskalaiset nauroivat preussiläisten, itävaltalaisten ja venäläisten kiitollisuudelle.

Siitä hetkestä iltamyöhään saakka ei tappelu ollut tavallista sotaa, vaan kostosotaa. Ylivoima musersi meidät, mutta kalliisti saivat liittolaiset maksaa voittonsa.

Hämärissä, kun 2,000 kanuunaa yht'aikaa mylvi, otimme me Schönfeldissä vastaan vihollisten seitsemännen rynnäkön. Toiselta puolen preussiläiset, toiselta puolen venäläiset tunkivat meitä suureen kylään. Me otimme lujan jalansijan jokaisessa talossa, jokaisessa kujassa. Kanuunankuulat murskasivat seinät, katot putoilivat päällemme, huutoja ei enää kuulunut niinkuin taistelun alussa, vaan taistelimme kylminä ja kalpeina rajattomassa raivossa. Upseerit tempoivat itselleen kaatuneitten kiväärejä ja patruunataskuja ja purivat patruuneja niinkuin halvat sotamiehet.

Talot menetettyämme puolustimme puutarhoja ja kirkkomaata, jossa edellisenä yönä olin lepäillyt, mutta tällä kertaa oli siellä enemmän ruumiita maan päällä kuin maan alla. Kaatuneet eivät päästäneet ainoatakaan valitushuutoa; henkiin jääneet kokoontuivat muurien, rauniokasain, hautakivien taakse. Jokainen tuuma maata maksoi verivirtoja.

Ilta oli jo pimennyt, kun marsalkka Ney toi meille apuväkeä, tiesi mistä: ne olivat Ricardin ja Souhanin toisen divisionan jäännöksiä. Kaikki meidän rykmenttiemme jäännökset koottiin yhteen ja venäläiset ajettiin takaisin vanhan sillan yli, josta kaikki kaidepuut oli ammuttu pois. Me ajoimme sillalle kuusi 12-naulaista tykkiä, ja nyt ammuimme me täällä toisiamme kello 7 saakka. Meidän pataljoonamme jäännökset ja jotkut muut suojelivat tykkejä, ja muistan vielä, kuinka joka kerta niiden tulta tuiskiessa sillan alla näkyi ihmisten ja hevosten ruumiita sekaisin; ne näkyivät vaan sekunnittain, mutta näky oli kauhistuttava.

Kello puoli 8, kun ratsuväkijoukkoja saapui vasemmalle puolellemme ja näimme niiden laukkaavan kahden suuren jonon ympärillä, jotka peräytyivät askel askeleelta, saimme vihdoinkin peräytymiskäskyn. Meitä oli jälellä pari kolme tuhatta miestä ynnä kuusi kanuunaamme. Palasimme Kohlgarteniin vihollisen meitä häiritsemättä ja aioimme leiriytyä Rendnitziin. Sepeteus oli vielä hengissä; marssimme rinnatusten neljännestunnin ajan äänettöminä ja kuuntelimme kanuunainpauketta, joka pimeästä huolimatta jatkui Elsterin puolella; silloin sanoi hän äkkiä:

"Kuinka kummallista onkaan ajatella, että me kaksi vielä olemme hengissä, vaikka niin monet tuhannet toverimme ovat kaatuneet. Nyt en enää uskokaan, että voimme kuolla."

En vastannut hänelle mitään.

"Minkälainen tappelu!" jatkoi hän. "Onkohan koskaan ennen tapeltu tällä tavoin? Se on mahdotonta."

Oikeassa hän oli, se oli jättiläistaistelu. Kello 10:stä aamulla kello 7:ään illalla olimme pitäneet puoliamme 360,000 vastaan, vaikka meitä oli vaan 130,000! Ei koskaan oltu sellaista nähty. Luoja varjelkoon puhumasta pahaa saksalaisista, jotka taistelivat isänmaansa puolesta, mutta minusta ei heillä olisi aihetta viettää vuotuisesti Leipzigin tappelun muistoa; siellä oli kolme yhtä vastassa, ja siitä ei kannata kerskailla.

Rendnitziä lähetessämme marssimme ruumisröykkiöitten ylitse; joka askeleella tapasimme kaadettuja kanuunoita tai ampumavaravaunuja tai luotien pirstomia puita. Täällä oli uuden kaartin divisiona Napoleonin itsensä johdolla häätänyt pois ruotsalaiset, jotka tunkeutuivat saksilaisten petoksen kautta syntyneeseen aukkoon. Pari kolme kyliin ääressä palavaa mökkiä valaisi tätä näytelmää. Ratsukrenatöörit olivat vielä Rendnitzissä, ja joukko osastoistaan eksyneitä sotamiesryhmiä kuljeskeli kylän pääkadulla. Muonaa ei vielä oltu jaettu; kukin koetti etsiä jotain syötävää ja juotavaa.

Kulkiessamme vanhan majatalon ohitse näimme kiviaidan takana kaksi leirikaupustelijatarta, jotka anniskelivat ryyppyjä rattailtaan. Heidän ympärillään kuhisi jääkäreitä, kyrassieereja, lancieereja, husaareja, kaartin ja linjarykmentin jalkaväkeä, kaikkia yhdessä mylläkässä, risaisissa univormuissa, reput repaleina ja lakit ilman höyhentöyhtöä, ruudinsavusta mustina ja kaikki näyttivät olevan nälkiintyneitä.

Pari kolme rakuunaa, jotka seisoivat matalan muurin päällä kiehuvan rokkapadan ääressä kädet ristissä pitkien päällystakkiensa alla, oli yltä päältä veressä kuin teurastajat.

Heti nyhtäsi Sepeteus minua kyynärpäällään sanomatta sanaakaan ja me menimme majalan pihaan jättäen muut marssimaan. Vasta neljännestunnin kuluttua pääsimme rattaitten luo. Minä näytin kuudenfrangin rahaa ja kaupustelija-akka, joka oli polvillaan tynnyrinsä takana, antoi minulle suuren lasillisen viinaa ja vehnäleipäkappaleen. Ryyppäsin ja annoin loput Sepeteukselle.

Meidän oli vaikea päästä pois siitä tungoksesta; synkän näköisinä silmäiltiin toisiansa, raivattiin kyynärpäillä tietä ja tässä, näitä nälkiintyneitä, villiintyneitä ihmisiä nähdessä, jotka vastikään olivat voittaneet tuhannen kuolemaa ja huomenna taas syöksyisivät vaaran kitaan, voitiin syystä sanoa: "Jokainen omasta ja Jumala kaikkien puolesta!"

Kun menimme tietä kylän läpi sanoi Sepeteus:

"Onko sinulla leipää?"

"On."

Taitoin leipäni kahtia ja annoin hänelle toisen puolen. Söimme ja kiirehdimme matkaan. Vielä kuului laukauksia kaukaa. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua ehätimme kolonnan jälkijoukon ja tunsimme oman pataljoonamme kapteeni Vidalista, joka kulki sen rinnalla. Astuimme riviin, eikä kukaan ollut huomannut poissa-oloamme.

Mitä lähemmäksi kaupunkia saavuimme, saavutimme sitä useampia tykistö- ja kuormasto-osastoja, joilla oli kiire Leipzigiin.

Kello 10 aikana kuljimme Rendnitzin esikaupungin läpi. Prikaattikenraali Fournier otti joukkomme komennon ja antoi käskyn kääntyä vasemmalle. Puolen yön aikana saavuimme Pleissen varrella oleviin suuriin puistoihin ja pysähdyimme vanhain, lehtensä karistaneiden lehmusten alle. Sumussa näimme pitkän rivin tulia loimottavan Ranstadtin esikaupunkiin saakka. Kun liekit leimahtivat paremmin, näimme niiden valossa puolalaisia keihäsmiesryhmiä, hevosten, kanuunain ja ruutirattaitten rivejä ja määrämatkain päässä vahtimiehiä, jotka seisoivat paikallaan sumussa niinkuin varjot. Kaupungista kuului lakkaamatonta hälinää, joka yltymistään yltyi ja sulautui Lindenaun sillan yli ajavain vaunujen kumeaan kolinaan. Se oli suuren peräytymismatkan alkua. Nyt heittivät kaikki reppunsa puunjuurelle ja paneutuivat maata kädet pään alla. Neljännestunnin kuluttua nukkuivat kaikki sikeästi.

XX.

Mitä siitä päivän nousuun saakka tapahtui, siitä en mitään tiedä -- luultavasti jatkui silloin kuormaston, haavoitettujen ja vankien kulkua sillan yli; mutta äkkiä heräsimme hirmuiseen meteliin. Kiireesti hyppäsimme jalkeille, sillä luulimme vihollisen hyökänneen päällemme. Silloin saapui pari husaariupseeria, jotka huusivat, että ruutivaunu vaan oli räjähtänyt Ranstadtissa. Tummanpunainen savu ryöppysi korkealle ilmaan ja hälveni vähitellen; maa ja vanhat rakennukset tärisivät.

Hiljaisuus palasi. Muutamat rupesivat uudelleen makuulle saadakseen unen päästä kiinni, mutta päivä jo nousi ja näimme jo joukkojamme marssivan Elsterin ja Pleissen viiden sillan yli, jotka oikeastaan ovat vaan yksi silta. Tuo silta, josta tuhansien ihmisten oli kuljettava, saattoi meidät hyvin pelokkaiksi. Siihen kuluisi kauan aikaa, ja kaikki ihmettelivät, miksei siltoja oltu tehty useampia, kun vihollinen millä hetkellä hyvänsä saattoi hyökätä kimppuumme, jolloin peräytyminen olisi tullut hyvin vaikeaksi. Mutta keisari ei ollut muistanut antaa sellaista määräystä, eikä kukaan uskaltanut tehdä sitä ilman käskyä; ei yksikään Ranskan marsalkka olisi rohjennut hänelle sanoa, että kaksi siltaa olisi parempi kuin yksi! Niin oli Napoleonin hirmuinen kuri karsinut kaikki nuo vanhat sotaherrat; he tottelivat häntä aivan konemaisesti, eivätkä uskaltaneet ajatella itsenäisesti peljätessään herransa siitä närkästyvän!

Nähdessäni tuon pitkänpitkän sillan ajattelin heti: "Kunhan nyt vaan pääsisimme yli, sillä jopa olemme tarpeeksi nähneet tappeluja ja verenvuodatusta! Jospa pääsisimme toiselle puolelle, olisi sieltä suora tie Ranskaan, ja minäkin saisin ehkä vielä nähdä Katrin, Kreetta-tädin ja vanhan Guldenin!" Sitä ajattelin, ja sydämeni heltyi, ja kateellisesti katselin kaikkia noita ratsastavia tykkiniekkoja ja kuormamiehiä, jotka katosivat sinne kaukaisuuteen niinkuin muukalaiset, ja vanhaa karhunnahkalakkista kaartia, joka seisoi liikkumatta virran toisella puolella, kivääri olalla.

Sepeteus, joka ajatteli samaa asiaa, sanoi minulle:

"Ollapa siellä _heidän_ sijassaan, Juuse!"

Kun kello 7 aikana kolme muonavaunua ajoi luoksemme jakamaan meille leipää ja patruuneja, tuntui se minusta sangen katkeralta. Nyt oli selvää, että me kuuluimme jälkijoukkoon, ja nälästä huolimatta oli minulla halu paiskata leipäni lähimpään seinään. Hetkisen kuluttua tuli jokivartta ylös kaksi joukkuetta puolalaisia lansiäärejä. Näiden jäljessä tuli viisi taikka kuusi kenraalia, joista yksi oli Poniatowsky. Hän oli viisikymmenvuotias, jotenkin pitkä ja hoikka ja surumielisen näköinen mies. Hän ratsasti ohitsemme katsahtamatta meihin. Kenraali Fournier erosi esikunnastaan ja huusi meille:

"Ruoduttain vasempaan!"

En ole koskaan tuntenut suurempaa ahdistusta, henkeni tuntui viidenpennin veroiselta. Mutta täytyi pysyä rivissä ja jättää silta selän taakse.

Puistojen päässä tulimme Hinterthor nimiselle vanhalle Kannevitzin tielle vievälle portille; oikealla ja vasemmalla on vanhoja valleja, ja taustassa on rakennuksia. Meidät asetettiin suojatuille teille tämän portin lähelle, jonka sapöörit olivat lujasti varustaneet. Kapteeni Vidal komensi nyt 325 mieheksi supistunutta pataljoonaa. Esivarustuksinamme oli joitakuita vanhoja, puoleksi lahoja hirsiaitoja. Kaikilla edessämme olevilla teillä eteni vihollinen, tällä kertaa valkoisessa takissa ja matalassa lakissa, jonka edessä oli jonkinlainen Itävallan kotkan kuvalla varustettu otsakilpi. Vanha Pinto, joka heti tunsi heidät, sanoi:

"Ne ovat keisarillisia! Me olemme voittaneet heidät viisikymmentä kertaa vuoden 1793 jälkeen, mutta se ei kuulu tähän; jos Marie-Louisen isällä olisi vähääkään sydäntä, olisivat he nyt meidän puolellamme."

Kanuunanpauke oli sillä välin alkanut kaikkialla. Toisella puolen kaupunkia kävi Blücher Hallen esikaupungin kimppuun. Heti sen jälkeen levisi tuli oikealle. Bernadotte hyökkäsi Kohlgartenthorin esikaupunkia vastaan, ja melkein yksin ajoin rupesivat itävaltalaisten kranaatit satamaan meidän joukkoomme; useimmat luodit lensivät kuitenkin ylitsemme ja räjähtivät esikaupungin taloissa ja kaduilla.

Kello 9 muodostivat itävaltalaiset hyökkäyskolonneja Kannevitzin tiellä ja kävivät ylivoimallaan meidän kimppuumme joka puolelta; yhtäkaikki pidimme puoliamme kello 10:een saakka. Silloin täytyi meidän peräytyä vanhain vallien taakse, jonne keisarilliset tulivat perässä aukoista kahden rykmentin ristitulessa. He eivät olleet niin hurjia kuin preussiläiset, mutta osottivat tosi urheutta, sillä kello puoli 12 olivat he vallanneet vallit, ja me ammuimme heitä kaikkien lähellä olevain talojen ikkunoista voimatta heitä karkottaa. Puolen vuotta aikaisemmin olisin kauhistunut sellaisesta, mutta nyt olin siihen tottunut. Olin tunteeton kuin vanha sotilas, enkä välittänyt vähääkään siitä, kaatuiko sata miestä enemmän tai vähemmän.

Tähän saakka oli onni meitä seurannut, mutta miten pääsisimme taloista? Koko vallikuja oli vihollisen hallussa, eikä meillä ollut muuta peräytymispaikkaa kuin katot. Se oli sietämättömimpiä hetkiä mitä muistan. Ajattelin, että meitä oli piiritetty kuin kettuja, joita savustetaan ulos luolastaan. Menin ikkunaan, josta näin, ettei tästä talosta ollut mitään ovea pihaan päin. Kuvailin, miten itävaltalaiset, joille olimme tehneet niin paljon pahaa, nyt pistäisivät meidät yksitellen kuoliaaksi paineteillaan. Epätoivoissani palasin huoneeseen, missä kymmenisen miestämme oli, ja näin siellä kersantti Pinton istuvan seinän nojassa kalman kalpeana ja kädet roikkuen. Hän oli saanut luodin vatsansa pohjaan ja ärjyi kesken ampumista:

"Pitäkää puolianne, rekryytit! Näyttäkää keisarillisille, että olette parempia miehiä kuin he! Voi, niitä roistoja!"

Portilla kuului kanuunanlaukauksen tapainen jyminä. Me ammuimme ja ammuimme, mutta toivottomina. Silloin kuului hevosten kavioitten kopinaa. Tuli lakkasi ja me näimme 4 keihäsmiesskvadroonaa syöksyvän leijonaparven tavoin itävaltalaisten sekaan. Heidän tieltään väistyivät kaikki. Keisarilliset pakenivat, minkä koivet kannattivat, mutta pitkät, sinervät keihäät punaisine vihmeen iskivät kuin nuolet pakenevain selkään. Nämä keihäsmiehet olivat puolalaisia ja urheimpia sotamiehiä, mitä milloinkaan olen nähnyt, ja meidän ystäviämme ja veljiämme. He eivät kääntäneet meille selkäänsä vaaran uhatessa, vaan uhrasivat viimeisen verenpisarankin puolestamme. Mutta mitä olemme me tehneet heidän onnettoman maansa hyväksi? Kun ajattelen kiittämättömyyttämme, niin sydäntäni vihloo.

Sanalla sanoen, puolalaiset nytkin pelastivat meidät. Kun näimme heidän urheutensa, hyökkäsimme esille kaikista porteista, kävimme painetit ojossa itävaltalaisten kimppuun ja häädimme heidät vallihautoihin. Olimme voitolla, mutta kiire oli peräytymään, sillä viholliset täyttivät jo koko Leipzigin. Hallen ja Grimman portit olivat räjähytetyt ja ystävämme badenilaiset ja saksilaiset olivat jättäneet Pietarin portin oman onnensa nojaan. Sotamiehet, porvarit ja ylioppilaat ampuivat meitä ikkunoista.

Me hädin tuskin ehdimme kokoontua ja rientomarssissa kulkea Pleissen pitkän puistokäytävän päähän. Siellä odottivat keihäsmiehet meitä, me marssimme heidän taaksensa ja kun itävaltalaiset ahdistivat meitä, tekivät he vielä hyökkäyksen ajaakseen heidät pois. Kuinka urhoollisia sotureita ja erinomaisia ratsastajoita nämä puolalaiset olivatkaan! Ken vaan on nähnyt heidän hyökkäyksensä, etenkin tällaisena hetkenä, ei voi olla sitä ihailematta.

Divisionamme, joka oli vähentynyt 8,000 miehestä l,500:aan, siis peräytyi vihollisen 50,000 miehen tieltä, mutta silloin tällöin pysähdyimme ja vastasimme heidän tuleensa.

Lähestyimme jo suureksi riemuksemme siltaa. Mutta sinnepä ei ollut helppo päästä, sillä puistokuja oli koko leveydeltään niin täyteen ahtautunut lähikaduilta tulevia jalan ja hevosella kulkevia ihmisiä, että koko joukko oli niin sanoakseni yksi ainoa möhkäle, pää pään vieressä. Vaan askel askeleelta pääsimme eteenpäin kuullen ampumisen väliaikoina ähkyviä ja tukahtuvia huutoja. Voi niitä, jotka olivat sillan reunustoilla, ne syöstiin jokeen, eikä kukaan heitä kysynyt. Ne, jotka olivat keskellä, pääsivät ihmisvirrassa itsestään eteenpäin. Mutta miten päästä sinne? Vihollinen lähestyi joka silmänräpäys. Oli tosin asetettu pari kanuunaa ampumaan puistokujia ja valtakatua ja oli tosin varalla joukkoja ensi hyökkäyksien torjumista varten; mutta myöskin preussiläisillä, venäläisillä ja itävaltalaisilla oli kanuunoita, joilla voivat ampua siltaa, ja ne, jotka jäisivät viimeisiksi suojelemaan muitten peräytymistä, saisivat kestää luodit, kranaatit ja karteshit. Sen ymmärsi jokainen, ja siksi pyrkivät kaikki yhtaikaa sillan yli.

Ollessamme parin sadan askeleen päässä sillasta sain palavan halun juosta rivistä, mennä väkijoukkoon ja siten päästä toiselle puolelle; mutta kapteeni Vidal, luutnantti Bretonville ja muut vanhat soturit huusivat:

"Ensimmäinen, joka lähtee rivistä, ammutaan paikalla kuoliaaksi!"

Mikä kidutus nähdä pelastus niin lähellä ja kuitenkin täytyä ajatella:

"Minun täytyy jäädä!"

Se tapahtui kello 11 ja 12 välillä. En ikinä unohda sitä hetkeä, vaikka eläisin satavuotiseksi. Laukaukset lähenivät oikealta ja vasemmalta, kanuunanluodit jo alkoivat hurista ilmassa, ja Hallen esikaupungin puolella vilisi preussiläisiä meikäläisten sotamiesten seassa. Sillan äärestä kuului kauheita huutoja; tietä saadakseen ryntäsi ratsuväki jalkaväkeä vastaan, joka vastasi pajunetinpistoilla. Jokainen ajatteli vain omaa pelastumistaan. Joka askeleella, minkä sillalla oleva ihmisjoukko eteni, putosi joku jokeen vetäen viisi kuusi muuta mukaansa koettaessaan heihin tarttua.

Sekaannus, ulvominen, ampuminen ja veden loiskina yltyivät joka hetki, ja se näytelmä oli niin kamala, ettei olisi voinut luulla kamalampaa olevankaan ... mutta silloin kuului äkkiä ikäänkuin rymisevä ukkonen, ja ensimäinen silta-arkku murtui vieden mukaansa kaikki siellä olijat; satoja onnettomia katosi aaltoihin ja toisia joutui joukottain putoavain kivien muserrettaviksi.

Eräs insinööriväen alaupseeri oli räjähdyttänyt sillan ilmaan.

Sen tapahduttua kuului kaikkialta huutoja: "Olemme hukassa, meidät on petetty!" Ei kuulunut muuta kuin tätä kauhistuttavaa huutoa. Muutamiin tuli epätoivon raivo ja he kääntyivät vihollista vastaan niinkuin ahdistetut pedot, jotka kuoleman vaarassa eivät näe eivätkä kuule, vaan ajattelevat ainoastaan kostoa. Toiset rikkoivat aseensa ja kirosivat taivasta ja maata. Ratsastavat kenraalit ja upseerit syöksyivät jokeen pelastuakseen uimalla; monet sotamiehet seurasivat esimerkkiä ehtimättä heittää pois reppujansa. Ajatus, että pelastus oli niin lähellä ja että nyt viimeisessä hetkessä piti joutua teurastettavaksi, teki ihmiset mielipuoliksi. Olin edellisenä päivänä nähnyt monta ruumista Partha joessa, mutta tämä oli paljon kauheampaa; kaikki nuo onnettomat taistelivat aaltoja vastaan huutaen sydäntävihlovasti, he takertuivat toisiinsa, joki oli täynnä heitä, veden pinnalla vilisi käsiä ja päitä.

Yksin kapteeni Vidalkin, tuo kylmäverinen mies, jonka katse oli ylläpitänyt kuria, näytti nyt menettävän rohkeutensa; hän pisti sapelinsa tuppeen ja sanoi omituisen käheästi nauraen:

"No, nyt on kaikki mennyttä!"

Minä kosketin hänen käsivarteensa. Hän katsoi minuun ystävällisesti ja kysyi:

"Mitä tahdot, poikani?"

"Herra kapteeni", vastasin minä -- sillä eräs ajatus oli pälkähtänyt päähäni, -- "minä olen maannut Leipzigin sairaalassa neljä kuukautta, olen uinut Elsterissä ja tiedän paikan, mistä pääsee kahlaamalla yli".

"Missä se on?"

"Kymmenen minuutin matkan päässä sillalta."

Hän veti heti sapelinsa tupesta ja huusi kuin ukkosen äänellä:

"Tulkaa pojat, ja näytä sinä tietä!"