Part 10

Voi, kukapa olisi voinut aavistaa, että tämänkin onnen hävittäisi ihmisten paljoa kauheampi menettely, kuin on raivoava myrsky tai taivaan viha.

Raunioiden keskellä eläinraukatkin näyttivät hyljeksityiltä. Kyyhkyset etsivät pesäänsä, härät ja vuohet talliaan. Ne kuljeskelivat pitkin kujia, ammuivat ja määkivät surkeasti. Kanat olivat lentäneet ylös puiden oksille istumaan ja joka paikassa näkyi luotisateen jälkiä.

Viimeisen kokoonromahtaneen rakennuksen ovella istui harmaahapsinen ukkovanhus pieni lapsi sylissä, synkästi katsellen jälkeemme. Näkikö hän meidät? En tiedä, mutta syvät vaot hänen otsassaan ja silmäin synkkä katse kuvastivat epätoivoa. Kuinka monta vuotta hänen oli täytynyt tehdä työtä, kuinka säästäväinen olla ja kuinka paljosta hän oli saanut kieltäytyä hankkiakseen itselleen tyynen ja huolettoman elämän ehtoon! Nyt oli kaikki hävitetty. Hänellä ja pienokaisella ei ollut kattoa päänsä päällä.

Ja nuo pitkät hautarivit, joissa koko seudun väestö kuumeentapaisesti työskenteli estääkseen ruton sukupuuttoon nielemästä koko ihmiskuntaa -- heidätkin näin Kayan kukkulalta ja kauhulla käänsin heistä katseeni. Näin nuo mahdottomat haudat, joihin peitetään kuolleet, venäläisiä, ranskalaisia ja preussiläisiä sekaisin -- sellaisina kuin Jumala oli heidät luonut, ennenkuin univormut ja höyhentöyhdöt erottivat heidät toisistaan hallitsevain eduksi. Tuolla he makaavat sylitysten, ja jos heidän sielunsa elää ruumiin kuoleman jälkeen, kuten toivottava on, antavat he anteeksi toisilleen ja rakastavat toisiaan kiroten niitä rikoksellisia, jotka monta vuosisataa ovat estäneet heitä olemasta veljiä ennen kuolemaa!

Mutta säälittävimmät ovat kuitenkin nuo haavoittuneet raukat, joita kuletettiin pitkissä vaunuriveissä -- nuo onnettomat, joita päiväilmoituksessa mainitaan olevan vähemmän, kuin heitä todellisuudessa onkaan, ja joita sairaaloissa, kaukana rakkaista omaisistaan kuolee kuin kärpäsiä, samalla kuin kanuunat jyrisevät ja kiitosvirsiä veisataan temppeleissä ilon osoitukseksi tuhanten surmasta.

Tultuamme Lützeniin oli kaupunki niin täynnä haavoittuneita, että meidän vaunumme komennettiin lähtemään Leipzigiin. Kaduilla näkyi ainoastaan onnettomia, puolikuolleita ihmisiä, joita makasi oljilla pitkissä riveissä rakennusten seinävierustoilla. Runsaan tunnin kuluttua tulimme erään kirkon luo, jonne joukostamme jätettiin 15-16 miestä, jotka eivät jaksaneet mitenkään kauempaa ajaa.

Syötyään ja juotuaan eräässä ruokapaikassa torin kulmassa kersantti ja hänen miehistönsä nousivat taas hevosien selkään, ja me jatkoimme matkaamme Leipzigiin.

Nyt en enää kuullut enkä nähnyt mitään, korvani humisivat, en erottanut ihmisiä enkä puita toisistaan ja sanoin-kuvaamaton jano vaivasi minua.

Moniaat haavoittuneista olivat jo pitkät ajat hourineet ja huutaneet; he puhuivat äidistään, yrittivät nousta hyppäämään vaunuista tielle. En tiedä, teinkö samoin, mutta heräsin kuin tuskallisesta unesta, kun kaksi miestä tarttui minua jalkoihin ja käsivarret vyötäisilläni kantoivat minut pimeän torin poikki. Tähdet tuikkivat taivaalla ja tulet loistivat suuresta talosta, joka mahtavana kuvastui taivasta vastaan. Se oli Hallen, Leipzigin esikaupungin sairaala.

Miehet nousivat ylös kiertoportaita. Ylhäällä astuivat he suunnattoman suureen saliin, jossa oli kolme salin toisesta päästä toiseen ulottuvaa sänkyriviä aivan lähetysten ja minut laskettiin yhdelle vuoteelle. Sitä kiroilemista, kirkunaa ja valitusta! Täällä oli satoja haavoittuneita kovassa kuumeessa. Akkunat olivat auki ja pienten lyhtyjen kynttilät liehuivat ilmanvedossa. Sairaanhoitajia ja lääkäreitä juoksi edestakaisin suurissa, kainalon alta sidotuissa esiliinoissa. Alla olevista saleista kuuluva kumea sorina, ihmisten juoksu portaissa, uudet tulokkaat, jotka ajoivat torin poikki, ajurien huudot, ruoskanläimäykset ja hevosten kavioiden kopse -- minua huumasi ja pyörrytti moinen humu.

Kun minua riisuttiin tunsin ensi kerran niin sietämätöntä tuskaa hartiassani, ett'en voinut olla huutamatta. Samassa tuli lääkäri torumaan, kun minua ei pidelty kyllin varovasti. Muuta en muista siitä yöstä, sillä olin tiedottomuuden tilassa. Huusin Katria, herra Guldenia ja Kreetta-tätiä, niin kertoi minulle naapurini, muuan vanha, hevosväkeen kuuluva soturi, jota houreeni estivät nukkumasta.

Vasta seuraavana aamuna kello kahdeksan tienoissa, jolloin hartioitani ensi kerran sidottiin, näin selvemmin salin.

Herätessäni oli tusina lääkäreitä ääressäni. Lihavanpuoleinen herra, jota kutsuttiin parooniksi, irrotti siteeni. Apulaislääkäri seisoi vuoteen jalkopuolessa kädessä malja lämmintä vettä. Ylilääkäri tutki haavani, toiset olivat etukumarassa kuullakseen, mitä hän sanoisi. Hän puheli heidän kanssaan vähän aikaa, mutta muuta en kuullut, kuin että luoti oli mennyt ulos takaa. Huomasin hänen ymmärtävän asiansa, sillä kun preussiläiset olivat ampuneet ylöspäin yli puutarhanmuurin, oli luodinkin täytynyt mennä ylöspäin. Hän pesi itse haavan ja pani sen siteeseen tuokiossa, niin ettei hartiani voinut liikahtaa. Ja nyt oli kaikki kunnossa.

Minun oli paljon parempi olla kuin ennen. Kymmenen minuutin kuluttua tuli sairaanhoitajatar ja puki tottuneesti puhtaan paidan ylleni, se ei koskenut vähääkään.

Ylilääkäri oli jäänyt seisomaan viereisen vuoteen ääreen.

"Joko taas olet täällä, ukkoseni?"

"Olen kun olenkin, herra parooni", vastasi ratsumies ylpeänä siitä, että ylilääkäri tunsi hänet. "Ensi kerran haavoituin Austerlitzin luona karteessilaukauksesta, toisen kerran Jenan luona ja kolmannen kerran Smolenskin luona kahdesta painetin pistoksesta."

"Kyllä muistan, kyllä muistan", vastasi ylilääkäri liikutettuna, "ja mistä syystä nyt olet täällä?"

"Kolmesta miekansivalluksesta, jotka sain vasempaan käsivarteeni puolustaessani kanuunaani preussiläisiä husaareja vastaan."

Ylilääkäri astui lähemmä, irroitti siteen, ja minä kuulin hänen kysyvän ratsumieheltä:

"Tietysti olet saanut kunniamerkin?"

"En, herra parooni."

"Mikä on nimesi?"

"Kristian Zimmer, konstaapeli toisessa ratsuväkirykmentissä."

"Hyvä."

Hän sitoi haavat ja poistuessaan hän vihdoin sanoi:

"Hyvä tulee."

Mennessään hän puheli toisten kanssa ja tehdessään kierroksensa hän antoi määräyksiään sairaanhoitajattarille ja poistui sitten.

Vanha ratsumies oli ihastunut, ja kun minä hänen nimestään päättäen otaksuin hänen olevan Elsassista kotoisin, rohkaisin mieleni ja puhuttelin häntä omalla kielellämme, joka häntä ilahutti entistä enemmän. Hän oli kolmen kyynärän pituinen roikale, suurinenäinen ja punaviiksinen. Hän aivan ihmetteli, kun häntä puhuteltiin Elsassin murteella, ja luulenpa, että hän olisi ollut valmis antamaan minulle mitä tahansa, jos olisin sitä pyytänyt Elsassin murteella. Mutta nyt hän ei voinut antaa minulle muuta, kuin niin voimakkaita kädenpuristuksia, että sormeni nitisivät hänen kourissaan. Hän kutsui minua Juusoseksi, joksi minua nimitettiin kotona Pfalzburgissakin, ja sanoi:

"Juusonen, kavahda nauttimasta kaikkia lääkkeitä, joita sinulle tarjotaan. Ei auta niellä muuta, kuin minkä entuudestaan tuntee. Mikä ei tuoksua hyvälle, on kelvotonta. Jospa he joka päivä antaisivat meille pullon Rheinin viiniä, parantuisimme piankin, mutta paljon halvemmaksi tulee, kun he turmelevat vatsamme vedellä, jossa on keitetty kourallinen rikkaruohoja."

Kun pelkäsin kuumetta ja kaikkia, mitä näin ympärilläni, näytti hän loukkaantuneelta ja sanoi:

"Oletko hullu, Juuse, mitäs turhia pelkäät? Eivät tällaiset miehet asetu sairashuoneeseen kuolemaan. Ei, ei, älä sellaista ajattelekaan."

Mutta eivät hänen sanansa auttaneet; joka aamu kun lääkärit tulivat, löysivät he seitsemän kahdeksan kuollutta. Toisten kuume yleni, toisten aleni, mutta kaikki he joutuivat ruumispaareille, joita sairaanhoitajat kantoivat hartioillaan; niin että lopuksi en tiennyt, oliko parasta olla kuuma vai kylmä.

Zimmer sanoi: "Kaikki se, Juuseni, tulee noista hiton rohdoista, joita lääkärit keksivät. Näeppäs tuotakin pitkää ja laihaa tohtoria! Hän voi kehua ottaneensa hengen useammalta ihmiseltä kuin mikään kanuuna; hän on niin sanoakseni aina ladattu luodeilla ja sytytin on hänellä myötäänsä kytemässä. Ja tuokin mustanpuhuva tohtori? Jos olisin keisari, lähettäisin hänet preussiläisten ja venäläisten pariin; hän tappaisi enemmän vihollisia kuin kokonainen armeijakunta."

Olisin nauranut hänen pilapuheelleen elleivät paarinkantajat taaskin olisi kulkeneet ohitseni.

Kolmen viikon kuluttua oli rikkoontunut lapaluuni kasvanut jo melkein kiinni, molemmat haavat paranivat vähitellen, enkä tuntenut tuskia juuri ensinkään. Zimmerin saamat miekanhaavat paranivat myöskin. Saimme joka aamu hyvää lihalientä, joka meitä vahvisti ja iltasin palasen häränlihaa ja puoli lasillista viiniä. Jo tämän näkeminen teki meidät iloisiksi ja tulevaisuus kajasti meille ruusunpunaisena.

Nyt saimme jo käyskennellä sairashuoneen takana olevassa suuressa puutarhassa, jossa kasvoi paljon vanhoja jalavia. Siellä istuimme penkeillä puiden varjossa tai kävelimme käytävillä niin kuin mitkäkin pomot harmaissa sotilaskaavuissamme, yömyssy päässä.

Oli ihana vuodenaika. Katseltavaksemme tarjoutui Parthajoki ja sen poppeleita kasvavat rannat. Joki purkaa vetensä kaarrellen pitkin sinisin mutkin vasemmalle, Elsteriin. Samalla taholla kasvaa laaja pyökkimetsä ja sen editse kulkee kolme neljä vaaleata maantietä, jotka poimuttelevat kokonaisten viljavainioiden, kaura- ja ohrapeltojen ja humalistojen halki, sanalla sanoen, kaikki oli niin kaunista kuin ajatella saattaa ja kauneinta oli silloin, kun kaikki nämä vainiot auringon kultaamina aaltoilivat tuulessa.

Kesäkuu oli helteinen ja ennusti hyvää vuodentuloa. Monasti katsellessani tuota kaunista maisemaa muistui mieleeni Pfalzburg, ja silloin purskahdin itkuun. Mutta Zimmer sanoi:

"Ihmettelenpä tosiaankin mitä hittoa sinä, Juuse, oikein itket? Olemmehan pelastuneet haavakuumeesta ja jalkamme ja kätemme olemme saaneet pitää, jota vastoin sadat muut ovat ne menettäneet, istumme kaikessa rauhassa penkillä puitten siimeksessä, saamme lihalientä, lihaa ja viiniä, saammepa vielä polttaakin, jos meillä vain on tupakkaa, etkä kuitenkaan ole tyytyväinen. Mikä sinua oikeastaan vaivaa?"

Silloin kerroin hänelle rakastavani Katria, kerroin käynneistäni Quatre-Ventsissä, kerroin ihanista toiveistamme ja naimisaikeistamme, sanalla sanoen, kuvailin hänelle koko tuon onnellisen ajan, joka nyt oli vain paljas unelma. Hän kuunteli kertomustani poltellen piippuaan.

"Kyllä ymmärrän", hän virkkoi, "surullista tämä kaikessa tapauksessa on. Ennen vuoden 1798 arvannostoa olin minäkin kihloissa erään tytön kanssa kotikylästä. Hänen nimensä oli Margareetta, ja minä rakastin häntä kuin silmäterääni. Olimme luvanneet pysyä toisillemme uskollisina, eikä päivääkään kulunut koko Zürichin sotaretkellä, etten olisi Margareettaa muistellut."

"Kun sitten ensi kerran pääsin lomalle ja lähdin kotiin, niin mitä kuulin? Että Margareetta oli jo kolme kuukautta sitten vihitty erään Passauf-nimisen suutarin kanssa kotikylästäni."

"Voit ymmärtää, Juuse, kuinka se koski minuun. Kaikki musteni silmissäni, olisin tahtonut lyödä sirpaleiksi kaikki ympärilläni ja saatuani tietää, että Passauf oli 'Kruununhirven' kapakassa, pyyhkäsin suoraa päätä sinne katsahtamatta oikeaan tai vasempaan. Tultuani sinne, tunsin hänet heti. Hän istui pöydän ääressä akkunan luona olutta juoden ja naureskellen neljän muun rentun kanssa. Menin heidän luokseen ja silloinkos hän rupesi elämöimään. Hän kirkui: 'Ei, mutta nähkääs, Kristian Zimmeriä! Mitä kuuluu, Kristian? Terveisiä paljon Margareetalta!' Ja samalla hän siristi silmiään. Sieppasin kipposen kouraani, sivalsin sillä häntä kalloon niin, että astia halkesi ja huusin: 'Passauf, anna hänelle tämä ja sano, että se on häälahjani.' Kaikki muut kävivät tietysti minuun käsiksi; löin paria kolmea heistä oluthaarikalla, sitten hyppäsin pöydälle, pistin jalat akkunasta ulos ja loikkasin alas torille."

"Mutta kun hyvin olin päässyt kotiini äidin luo, tuli poliisi ja vangitsi minut viranomaisten käskystä. Sidottuna panivat he minut rattaille ja veivät rykmenttiini Strassburgiin. Kuusi viikkoa sain istua putkassa ja olisinpa joutunut kaleeriorjaksi, ellemme silloin olisi menneet Rheinin yli ja marssineet Hohenlindeniin. Majuuri Courtaud sanoi minulle: 'Voit syystä kerskua osaavasi tähdätä paikalleen, mutta jos vielä toiste sivallat oluthaarikalla ihmisiä kalloon, ei sinun hyvin käy, sen sanon sinulle jo etukäteen. Kuka nyt sillälailla tappelee, senkin tappelupukari? Mitä me miekalla teemme, ellemme käytä sitä ja niitä sillä kunniaa kotonamme?' En osannut siihen mitään sanoa."

"Silloin lähti minusta naimahalu. Älä puhu minulle sotamiehestä, joka muistelee vaimoaan. Se on kurjinta kaikesta. Ota huomioos naineet kenraalit. Sotivatko he niinkuin ennen? Ei, he ajattelevat vain yhtä, sitä nimittäin, miten rikastuisivat ja saisivat elellä mukavasti kotona palatseissaan herttuattarien ja pienien herttuoiden seurassa. Iso-isäni, Yéri, metsänvartija sanoi aina, että hyvän metsäkoiran tulee olla laiha ja luulenpa, että sama on asianlaita kunnon kenraalien ja urhoollisten sotilaittenkin suhteen. Me emme milloinkaan saa muuta kuin vanhan, tavallisen ateriamme, mutta kenraalit lihoovat ja se on hyvien kotipäivällisten ansio."

Näitä puheli Zimmer sydämmellisellä vilpittömyydellään, mutta siitä eivät surulliset ajatukseni haihtuneet.

Heti, kun kykenin jalkeille, kiiruhdin kirjeellisesti ilmoittamaan herra Guldenille, että olin eräässä Leipzigin etukaupunkien sairaalassa parantelemassa lievästi haavoittunutta käsivarttani ja vakuutin, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan minusta, sillä minä paranin päivä päivältä. Pyysin häntä näyttämään kirjeeni Katrille ja Kreetta-tädille, jotta se huojentaisi sitä levottomuutta, jota tämä kauhea sota heille tuotti. Sanoin hänelle myös, että suurin iloni olisi saada tietoja kotoa ja kaikilta rakkailtani.

Siitä hetkestä alkaen ei minulla ollut rauhaa enää. Joka aamu odotin vastausta, ja kun sairaalassamme jaettiin pari-, kolmekymmentä kirjettä, joista minä en saanut ainoatakaan, oli sydämeni pakahtua. Menin ulos puutarhaan ja itkeskelin siellä ääneen. Siellä oli pimeä nurkka, jonne heitettiin rikkonaiset porsliinikappaleet, hyvin varjoisa paikka, josta pidin eniten siksi, etteivät sairaat koskaan tulleet sinne. Siellä istuin usein vanhalla, sammaltuneella penkillä unelmiini vaipuneena. Synkeitä ajatuksia ajelehti mielessäni, luulottelinpa vielä, että Katri oli hyljännyt minut Ja unhottanut lupauksensa ja ajattelin: Voi, jospa et olisikaan enää vironnut Kayassa! Silloin olisi nyt kaikki lopussa. Miksi eivät jättäneetkään minua oman onneni nojaan? Se olisi ollut parempi kuin näin kauheat kärsimykset.

Olin jo joutunut sellaiseen tilaan, etten olisi tahtonutkaan tulla enää terveeksi. Silloin kuulin eräänä aamuna monien muiden nimien joukossa huudettavan Juuse Berthaa. Ojensin vain käteni saamatta sanaakaan suustani ja minulle annettiin suuri kirje, jonka kuoressa oli monen monta postileimaa. Tunsin siinä herra Guldenin käsialan ja kalpenin.

"Kas vaan", naureskeli Zimmer, "tulipa se kuitenkin vihdoin viimein."

Minä en vastannut. Puin vaatteet ylleni, pistin kirjeen taskuuni ja menin puutarhaan, vanhaan, tavalliseen piilopaikkaani saadakseni lukea rauhassa.

Avattuani sen näin ihan ensiksi pari kolme pientä omenankukkaa, jotka otin heti käteeni ja sitte postiosotuksen, johon herra Gulden oli kirjoittanut muutaman sanan. Mutta mikä minua liikutti enemmän kuin kaikki muu yhteensä ja pani koko olentoni kiireestä kantapäähän vapisemaan, oli Katrin käsiala, jota katselin samein silmin, voimatta sitä lukea, sillä sydämeni pampatti liian rajusti.

Vihdoin rauhoituin kuitenkin senverran, että sain kirjeen verkalleen luetuksi. Silloin tällöin keskeytin lukuni hetkiseksi tullakseni oikein vakuutetuksi siitä, etten nähnyt unta, vaan että rakas Katrini todella oli minulle kirjoittanut.

Tämän kirjeen olen säilyttänyt, koska se niin sanoakseni pelasti henkeni, ja tässä se nyt on juuri sellaisena kuin sain sen 8 päivänä kesäkuuta vuonna 1813.

"Rakas Juuseni!

Kirjoitan tämän kirjeen, sanoakseni sinulle ennen kaikkea, että rakastan sinua päivä päivältä yhä enemmän ja etten milloinkaan tule pitämään kenestäkään muusta kuin ainoastaan sinusta.

Suurin suruni on se, että tiedän sinun haavoittuneena makaavan sairaalassa ja etten minä saa olla sinua hoitamassa. Se on suuri suru. Rekryyttien lähdöstä saakka ei meillä ole ollut rauhan rahtusta. Äiti suuttui minuun ja sanoi houkaksi, kun itkin yötä päivää, mutta hän itki itse juuri yhtä paljon istuessaan iltasin yksin takan ääressä. Sen kyllä kuulin ylhäältä ullakkokamaristani. Lopulta kohdisti hän kiukkunsa Pinacleen, kun ei enää uskaltanut käydä torilla, sillä Pinaclella oli vasara kopassaan.

Mutta suurin surumme, Juuse, oli se, kun saimme kuulla kerrottavan suuresta tappelusta, jossa tuhansia ja taas tuhansia oli kaatunut tantereelle. Tuskin tiesimme, vieläkö elimme vai olimmeko kuolleet, äiti juoksi joka aamu postiin, sillä minä en päässyt vuoteestani ylös. Vihdoinkin tuli kirjeesi. Nyt olen jo terveempi, sillä nyt voin jo itkeä ja kiitän Jumalaa, joka pelasti henkesi!

Kun muistelen, Juuse, kuinka onnellisia olimme ennen, kun sinä tulit joka sunnuntai ja me istuimme aivan hiljaa toistemme vieressä, emmekä ajatelleet mitään! Voi, me emme ymmärtäneet, kuinka onnellisia me olimme, emme tienneet, miten meille kävisi, mutta tapahtukoon Jumalan tahto! Kunhan sinä vaan tulisit terveeksi, että voisimme toivoa saavamme olla vielä kerran yhdessä niinkuin ennen!

Paljon puhutaan rauhasta, mutta meitä ovat niin monet onnettomuudet kohdanneet ja keisari Napoleon pitää niin paljon sodasta, ettei voi olla varma mistään.

Ainoa iloni on tieto siitä, ettei haavasi ole vaarallinen ja että vielä rakastat minua. Voi, Juuse, minäkään en osaa muuta sanoa, kuin että rakastan sinua ainiaan ja tiedän myös, että äitikin pitää sinusta kovin paljon.

Nyt tahtoo herra Gulden kirjoittaa sinulle muutaman sanan ja minä lähetän sinulle siis tuhannet suukkoset. -- Täällä ovat ilmat erittäin kauniit ja meille tulee varmaan hyvä vuosi. Suuri omenapuu puutarhassa on aivan valkoisenaan kukista, otan niistä muutamia ja panen ne koteloon, sittenkun herra Gulden on herjennyt kirjoittamasta. Ehkäpä me vielä Jumalan avulla kerran saamme haukata samasta omenasta. Hyvästi, hyvästi, oma, rakas Juuseni!"

Lukiessani tätä purskahdin itkuun, ja kun Zimmer tuli, sanoin hänelle:

"Istuhan tuohon penkille viereeni, niin luen sinulle, mitä kultaseni minulle kirjoittaa; saatpa sitte kuulla, onko hän Margareetan kaltainen."

"Odotahan, että ensin sytytän piippuni", vastasi hän. Painettuaan kannen piipun pesän päälle puheli hän:

"Luehan nyt sitte, Juuse, mutta sanon sinulle jo etukäteen, että olen vanha ja kokenut ja etten usko kaikkea, mitä kirjoitetaan. Naisväki tavallisesti liioittelee enemmän kuin me."

Tästä huolimatta luin verkalleen hänelle Katrin kirjeen. Hän ei virkkanut mitään ja lopetettuani otti hän kirjeen käteensä ja katseli sitä kauan mietteissään; sitte hän antoi sen minulle takaisin ja sanoi:

"Jaa'a, Juuse, hän on hyvä ja älykäs tyttö, eikä ota koskaan ketään muuta omakseen kuin sinut."

"Uskot siis, että hän todella pitää minusta oikein paljon?"

"Sen uskon ja saat huoleti luottaa häneen. Hän ei milloinkaan mene kellekään Passaufille vaimoksi. Ennen epäilisin itse keisaria kuin tuollaista tyttöä."

Kuullessani Zimmerin puhelevan näin, olisin tahtonut suudella häntä ja minä sanoin:

"Minulle on lähetetty kotoa 100 frangia, jotka voimme noutaa postista. Nyt saamme lasillisen viiniä! Koettakaamme päästä täältä."

"Oletpa oikeassa, poikani", sanoi Zimmer, pisti piipun taskuunsa ja kierteli pitkiä viiksiään. "Minusta ei ole mieluisaa istua puutarhassa homehtumassa, kun lähitienoilla on kaksi ravintolaa. Meidän täytyy koettaa saada hiukan vapautta."

Oikein iloisina ja tyytyväisinä läksimme liikkeelle ja aioimme juuri nousta sairaalan portaita ylös, kun postinkuljettaja samassa pysäytti Zimmerin ja sanoi:

"Ettekös te ole Kristian Zimmer, konstaapeli toisesta ratsastavasta tykkiväenrykmentistä?"

"Olen kyllä, kunnioitettava herra."

"Tässä olisi jotain teille", sanoi postinkuljettaja ja antoi hänelle pienen käärön ja suuren kirjeen.

Zimmer joutui aivan ymmälleen, sillä hän ei ollut milloinkaan ennen saanut kirjettä, ei edes kotoansakaan. Hän aukaisi käärön -- siinä oli pieni kotelo -- hän aukaisi kotelon: siinä välkkyili kunnialegionan risti. Hän kalpeni, silmänsä pimenivät ja hän tarttui portaitten kaidepuuhun, mutta sitte hän huusi: "Eläköön keisari" niin jylisevällä äänellä, että korkeissa käytävissä raikui kuin kirkossa.

Postinkuljettaja katseli häntä hymyillen:

"Oletteko tyytyväinen?" kysyi hän.

"Jaa, että _olenko_ tyytyväinen! Olenpa toki, ja nyt ei enää puutu muuta kuin yksi asia."

"Ja mikä sitte?"

"Että saisimme luvan mennä kaupunkia katselemaan."

"Siinä asiassa tulee teidän puhutella ylilääkäriä."

Postinkuljettaja meni hymyillen portaita alas ja kun lääkärin käyntiaika lähestyi, menimme me käsi kädessä pyytämään lupaa ylilääkäriltä, vanhalta, harmaahapsiselta herralta, joka oli kuullut raikuvan eläköönhuudon ja joka nyt katseli meitä hiukan nyrpeän näköisenä.

"Mitäs tämä merkitsee?" kysäsi hän.

Zimmer näytti hänelle ristiänsä ja sanoi:

"Anteeksi, herra ylilääkäri, mutta nyt olen terve kuin pähkinänsydän."

"Sen kyllä uskon. Pyydätte kait lupaa päästäksenne kaupungille?"

"Niin, kiitos, sitä pyytäisin sekä omasta että myöskin toverini Juuse Berthan puolesta."

Ylilääkäri oli tutkinut haavaani edellisenä päivänä; hän otti taskustaan esiin lompakon ja antoi meille kaksi ulospääsylippua. Menimme alas ylpeinä kuin kuninkaat, Zimmer ylpeillen kunnialegionamerkistään, minä taas kirjeestäni.

Alhaalla suuressa etehisessä huusi portinvartija:

"Heipä hei, minne matka?"

Zimmer näytti hänelle lippujamme, ja me menimme ulos iloiten siitä, että saimme hiukan raitista ilmaa keuhkoihimme. Muuan vahtisotamies opasti meidät postiin, josta kävin perimässä nuo 100 frangia. Hiukan vakavampina kuin äsken, sillä ilomme oli ehtinyt jo hieman asettua, suuntasimme kulkumme Hallen porttia kohti, joka oli noin kaksi pyssyn kantoväliä vasemmalle, pitkän lehmuskujan päässä.

XVI.

Mitä kaikkea saimmekaan tietää sinä päivänä! Sairaalassa ei viitsi kysellä mitään. Kun joka aamu näkee viisikymmentä haavoittunutta saapuvan ja illalla yhtämonta kannettavan paareilla pois, silloin ajattelee, että sellainen on maailman meno ja sanoo itsekseen: "Mitäpä merkitsee tämä sadan vuoden kuluttua?"

Mutta kun tulee muualle, nousee mieleen toisellaisia ajatuksia. Kun näin Hallen pääkadun, vanhan kaupungin, sen makasiinit, sen porttikäytävät täynnä tavaroita, sen vanhat katot, jotka törröttivät ulkonevina kuin vajat, sen matalat, kömpelöt vaunut, jotka olivat tavaroita täyteen sullotut, sanalla sanoen, koko tuon hyörivän kauppakaupunkilaiselämän, jouduin ymmälle. En ollut koskaan ennen nähnyt mitään tällaista ja minä ajattelin:

"Tämähän on juuri sellainen kauppakaupunki, jollaiseksi sitä mielessään kuvittelee: täynnä ahertavia ihmisiä, jotka koettavat ansaita elantonsa ja koota rikkautta, jossa jokainen pyrkii kohoomaan, ei toisia vahingoittamalla, vaan työtä tekemällä. Yötä ja päivää he miettivät, millä keinoin voisivat vaurastuttaa perhettänsä, mikä ei suinkaan estä kaikkia ihmisiä saamasta keksinnöistä ja löydöistä etua ja hyötyä. Tämähän on rauhan onnea keskellä kauheata sotaa!"

Ja sydäntäni vihloi, kun näin haavoittuneiden raukkojen kulkevan käsi siteessä tai ontua nilkuttavan kainalosauvojensa nojassa.

Mietteisiini vaipuneena seurasin ystävääni Zimmeriä, joka muisti jokaisen kadunkulman ja sanoi minulle:

"Tuo on Pyhä Nikolainkirkko, tuo suuri rakennus on yliopisto ja tuo on kaupungintalo."

Hän muisti kaikki, sillä hän oli nähnyt Leipzigin vuonna 1817, ennen Friedlandin tappelua ja hän sanoi: