Part 1

MOSKOVASTA WATERLOOHON

Romaani Napoleonin ajoilta

Kirj.

ERCKMANN-CHATRIAN

Suomensi Emmi Voionmaa

WSOY, Porvoo, 1908.

I.

Ne, jotka eivät ole nähneet keisari Napoleonia kunniansa kukkuloilla vuosina 1810, 1811 ja 1812, eivät koskaan voi saada käsitystä siitä, mihin vallan ja mahtavuuden huippuun ihminen saattaa kohota.

Kun hän kulki Champagnen, Lothringin tai Elsassin maakuntain läpi, heittivät ihmiset kaikki työnsä keskellä vehnän- ja viininkorjuuta ja riensivät häntä katsomaan; ihmiset tulivat peninkulmain päästä, naiset, lapset ja vanhukset juoksivat kilvan hänen tielleen kädet pystyssä ja huusivat: "Eläköön keisari! Eläköön keisari!" Olisipa melkein luullut, että hän oli itse Jumala, joka piti maailmaa pystyssä, ja että kaikki menisi mullin mallin, jos hän onnettomuudeksi sattuisi kuolemaan. Muutamia vanhoja tasavaltalaisia, jotka ravistelivat päätään ja jotka, kun viini oli kirvoittanut heidän kielensä kannan, uskalsivat sanoa, että keisarikin saattaa kukistua, pidettiin hulluina. Sitä katsottiin aivan mahdottomaksi, eikä kukaan viitsinyt sellaista mahdollisuutta edes ajatellakaan.

Vuonna 1804 olin tullut oppiin vanhan kellosepän Melkior Guldenin luo Pfalzburgin kaupungissa. Kun näytin heiveröiseltä ja hiukan onnuin, oli äitini tahtonut panna minut vähemmin rasittavaan ammattiin kuin niihin, jotka kotikylässämme olivat tavallisia, sillä Dagsbergissa on vain kirvesmiehiä, miilumiehiä ja ajureita. Herra Gulden piti minusta. Asuimme suuressa kulmatalossa, toisessa kerroksessa, vastapäätä "Punaista härkää", lähellä Ranskan porttia.

Siellä totisesti sai nähdä kyllikseen prinssejä, lähettiläitä ja kenraaleja, joita yhtenään tuli kaupunkiin, mikä ratsain, mikä avonaisissa, mikä katetuissa vaunuissa ja kultapäärmeisissä hännystakeissa, töyhdöissä, turkeissa ja kaiken maailman maitten ritaritähdissä. Ja valtamaantiellä vilisi kuriireja, sanansaattajia, ruuti-, luoti-, kanuuna- ja lavettikuormastoja, ratsu- ja jalkaväkeä. Sitä aikaa! Sitä pauhaavaa elämää!

Viidessä kuudessa vuodessa rikastui hotellin isäntä Georges: hänellä oli niittyjä, hedelmäpuutarhoja, taloja ja rahoja jos kuinka paljo, sillä kaikki nuo Saksasta, Sveitsistä, Venäjältä, Puolasta ja muista maista tulevat vieraat eivät paljokaan välittäneet muutamasta kourallisesta kultarahoja, joita he sirottelivat maanteille; kaikkihan he olivat aatelisväkeä, joka melkeinpä katsoi kunniakseen olla kitsastelematta.

Aamusta iltaan ja vielä yötkin olivat "Punaisen härän" pöydät aina katetut. Alakerran suurista ikkunoista näki valkoisilla pöytäliinoilla ja säteilevillä hopea-astioilla katetut pöydät, täynnä metsänotusta, kalaa ja muita herkkuja, joita nuo matkustavaiset rivittäin istuivat syömään. Suuresta takapihasta kuului lakkaamatta hevosten hirnuntaa, postiljonien huutoja, piikain naurua ja vaunujen kolinaa, kun niitä tuli ja meni korkeista ajoporteista. Niin, sellaista kukoistusaikaa ei "Punaisen härän" hotelli koskaan enää tule näkemään!

Sinne nyt loikkivat kaupunkilaisetkin, joita ennen oli nähty metsässä polttopuita keräämässä tai maantiellä hevoslantaa kokoomassa. Heistä oli nyt tullut kapteeneja, everstejä tai kenraaleja -- yksi aina tuhannesta -- sen kautta, että lakkaamatta olivat tapelleet kaikissa maailman osissa.

Vanha Melkior istui työssään musta silkkikalotti päässä karvaisia korvia myöten, silmäluomet pussillaan, nenä nipistettynä suurten sarvikakkuloiden väliin ja huulet kokoon puristettuna. Mutta hän ei malttanut olla laskematta suurennuslasia ja pihtiä työpöydälleen ja silloin tällöin silmäämättä ravintolaan päin, erittäinkään kun pitkävartisiin saappaisiin, lyhyeen takkiin ja niskasta kierittyyn hamppuperuukkiin puetut postiljonit mäiskäyttivät ruoskiaan niin että kaupungin vallit kaikuivat, ilmoittaen jonkun uuden pomon saapumista. Silloin tuli ukko huomaavaiseksi, ja minä kuulin hänen sanovan:

"No älähän, tuossahan on katontekijä Jaakon, vanhan sukankutoja Anna-Maijan tai vanneseppä Frans Sepelin poika! Onpa se kohonnut ... näkyy olevan eversti ja valtiovapaaherra päälliseksi! Kas vietävää, kun ei kelpaa mennä isän luo, joka asuu tuolla Kapusiinikadulla!"

Mutta kun hän näki heidät kävelevän kadulla ja paiskaavan kättä oikealle ja vasemmalle vanhoille tutuillensa, muuttui hänen naamansa; hän pyyhki silmiään kirjavalla nenäliinallaan ja hymisi:

"Ai, kuinka vanha Anna eukko nyt tulee iloiseksi! Katsos, katsos! Eipäs ole ylpeä tuo, on kunnian mies; älköön luoti häntä liian pian kaatako!"

Muutamat ajoivat kaupungin läpi, ikäänkuin häpeisivät tuntea alkuperäänsä, toiset astuivat mahtavasti kaupungin halki tervehtimään sisartaan tai serkkuaan. Näistä puhuivat kaikki ihmiset, koko Pfalzburg oli aivankuin osallinen heidän kunniamerkeistään ja poleteistaan; mutta noita edellisiä halveksittiin yhtä paljo, vieläpä enemmänkin kuin silloin, kun he katuja lakasivat.

Melkein joka kuu vietettiin kiitosjumalanpalvelusta jostakin uudesta voitosta, ja asehuoneen kanuunalla ammuttiin kaksikymmentäyksi laukausta, niin että hätä tahtoi tulla. Jälkeisenä viikkona oli levottomuus vallalla kaikissa perheissä, erittäinkin odottivat vanhat äitiparat kirjeitä, ja heti kun kirje tuli, tiesi koko kaupunki, että se ja se oli saanut tietoja Jaakosta tai Kallesta, ja kaikki juoksivat kuulemaan, eikö sanottu mitään heidän Juusestaan tai Jussistaan. Puhumattakaan ylennyksistä ja kuolemantapauksista; ylennyksiin kaikki uskoivat, sillä täytyihän kuolleitten sijaan panna uusi mies; mutta kun joku oli kaatunut, odottivat vanhemmat itkusilmin virallista vahvistusta, sillä sitä ei tullut heti, välistä ei koskaan, ja vanhusraukat elivät yhä toivossa ja ajattelivat: "ehkäpä on poikamme joutunut vangiksi; kun rauha tulee, palaa hän kotiin. Kuinka moni onkaan tullut takaisin, vaikka on luultu kuolleeksi!" Mutta rauhaa vaan ei kuulunut; kun yksi sota loppui, alkoi toinen. Jotakin meiltä aina puuttui, joko Venäjän tai Espanjan puolella tai jollakin muulla taholla; keisari ei vaan ollut tyytyväinen.

Usein, kun kaupungin läpi kulkevat rykmentit marssivat ohitsemme, pitkäin päällystakkien helmukset käännettyinä, rensseli selässä, säärykset napitettuina polveen saakka ja kiväärit kevyesti olalla, marssivat pitkin askelin, milloin yltä yleensä kurassa, milloin tomusta valkoisina, tapasi ukko Melkior katsella ohimarssia ja sen jälkeen mietiskelevällä äänellä kysyä minulta:

"Kuule, Juuse, kuinka monen luulet nähneemme tästä marssineen sitten vuoden 1804?"

"Hm, en tiedä, herra Gulden", vastasin minä, "ainakin neljä-viisisataatuhatta."

"Niin, vähintäänkin! Ja kuinka monta olet nähnyt palaavan?"

Silloin ymmärsin hänen tarkoituksensa ja vastasin:

"Palaavat ehkä Mainzin kautta, tai jotakin toista tietä ... muu ei ole mahdollista!"

Mutta hän pudisti päätään ja sanoi:

"Ne, joiden et ole nähnyt palaavan, ovat kuolleet, niinkuin satoja tuhansia vielä kuolee, ellei Herra meitä armahda, sillä keisari ei rakasta muuta kuin sotaa! Hän on jo vuodattanut enemmän verta hankkiakseen kuningaskruunuja veljilleen kuin meidän suuri vallankumouksemme hankkiessaan ihmisoikeudet!"

Ryhdyimme taas työhömme, ja herra Guldenin mietteet antoivat minulle hirmuisen paljon ajattelemista.

Tosin onnuin hiukan vasempaa jalkaani, mutta olihan niin moni muukin virheellinen saanut marssikäskyn.

Niistä ajatuksista en päässyt irtautumaan, ja kun kauan niitä haudoin, tulin hyvin onnettomaksi. Kaikki tuo tuntui minusta niin kauhealta, ei vain sen vuoksi, etten pitänyt sodasta, vaan myös siitä syystä, että tahdoin mennä naimisiin serkkuni Katrin kanssa, joka asui Quatre-Ventsissä. Olimme melkein kuin kasvinkumppalit. Kukoistavampaa ja iloisempaa tyttöä ei ollut; hän oli valkoverinen ja hänellä oli kauniit siniset silmät, punaiset posket ja lumivalkoiset hampaat, hän oli pian kahdeksantoista vuoden vanha, minä yhdeksäntoista, eikä Kreetta-tädillä tuntunut olevan mitään sitä vastaan, että tulin heille aikaiseen joka sunnuntai-aamu ja vierailin heillä koko päivän.

Katri ja minä harhailimme talon takana olevassa hedelmäpuutarhassa, purimme samoja omenia ja päärynöitä ja olimme maailman onnellisimpia ihmisiä.

Saatoin Katria aamukirkkoon ja iltakirkkoon ja kansanjuhlissa, riippui hän minun käsivarressani, eikä tahtonut tanssia kylän muitten poikain kanssa. Kaikki tiesivät, että meistä kerran tulisi aviopari, mutta jos minut otettaisiin sotamieheksi, olisi se loru lopussa. Toivoin olevani tuhannesti ontuvampi kuin olin, sillä siihen aikaan oli ensiksi otettu nuoret miehet, sitten lapsettomat aviomiehet, ja minun täytyi ajatella: "Ontuvat kelpaavat ehkä yhtä hyvin kuin naineet miehet, ja he voisivat panna minut esimerkiksi ratsuväkirykmenttiin!" Jo sellainen ajatuskin suretti minua ja minulla oli sen jälkeen suuri halu pötkiä karkuun.

Erittäinkin vuonna 1812, Venäjän sodan alussa, kasvoi levottomuuteni. Helmikuusta toukokuun loppuun näimme joka päivä rykmenttejä marssivan ohi: rakuunoita, kyrasseereja, karabinieereja, husaareja, kaiken värisiä keihäsmiehiä, tykistöä, lavetteja, sairasvaunuja, kuormavaunuja lakkaamatta, niinkuin aina juokseva virta, josta ei tule loppua.

Muistan vieläkin, että ensimmäiseksi tulivat krenatöörit, jotka ajoivat suuria, härkäin vetämiä kuormavankkureita. Härkiä oli otettu hevosten sijaan sitävarten, että ne syötäisiin kauempana matkalla, kun varastot olivat loppuneet. Kaikki sanoivat: "mikä mainio ajatus! Kun krenatöörit eivät voi elättää härkiä, elättävät härät krenatöörejä!" Mutta ne, jotka niin puhuivat, eivät tienneet, että härät eivät voi kulkea montakaan peninkulmaa päivässä ja että niiden pitää levätä ainakin päivän, kun ovat viikon kulkeneet. Härkä paroilla olivatkin jo kynnet halki, silmät pullistuneet ja niskat kangistuneet ja ne olivat paljasta nahkaa ja luuta. Kolme pitkää viikkoa näimme sellaista jonoa ja härillä oli nahka täynnä pajunetin läpiä. Lihan hinta halpeni, sillä monta härkää täytyi tappaa, mutta kaikki eivät halunneet niitä ostaa, sillä sairas liha on epäterveellistä. Kuormahärät eivät päässeet monenkaan peninkulman päähän Reinin taakse.

Sitte emme nähneet muuta kuin keihästä, sapelia ja kypärää. Kaikki ne tungeksivat kaupunkiin Ranskan portista, marssivat valtakatua paraatitorille, ja sitte taas edelleen pois Saksan portista.

Viimein, aikaisin toukokuun 10 päivän aamulla 1812 ilmoittivat asehuoneen kanuunat, että kaikkivaltainen hallitsija lähestyi. Olin vielä makuulla, kun ensimmäinen pamaus kuului, ja pani huoneeni pienet akkunaruudut tärisemään niinkuin rummun kalvon; melkein samassa hetkessä aukaisi herra Gulden kynttilä kädessä kamarin oven ja sanoi:

"Nouse ylös -- hän on täällä!"

Aukaisimme akkunan. Pimeässä näin satoja rakuunoita, joista monella oli tulisoihdut käsissä, karauttavan Ranskan portista kaupunkiin. He ajoivat ohitsemme tömisten ja kolisten, soihtujen liekit loimottivat talojen seinissä niinkuin tulikäärmeet, ja kaikista akkunoista kuului loppumattomia huutoja: "Eläköön keisari! Eläköön keisari!"

Tähystin tarkasti vaunuja. Silloin kompastui eräs hevonen teurastaja Kleinin paaluun, johon elukoita oli tapa sitoa; rakuuna putosi maahan niinkuin heinäsäkki, töppöset taivasta kohden ja kypärä katuojaan, ja samassa ilmestyivät vaunujen akkunaan tapahtumaa katsomaan suuret, kalpeat ja lihavat kasvot hiustöyhtö otsassa: se oli Napoleon; hän piti kättään ylhäällä niinkuin nuuskaa ottaakseen ja sanoi muutamia sanoja suuttuneella äänellä. Vaunujen rinnalla laukkaava upseeri kumartui vastaamaan. Napoleon nuuskasi ja meni kulmasta, ja huudot yltyivät ja kanuunat pamahtelivat.

Se oli kaikki mitä näin.

Keisari ei pysähtynyt Pfalzburgiin; hänen rientäessään eteenpäin Zaberniin ammuttiin viimeinen kanuunanlaukaus. Sitte taas kaikki vaikeni. Ranskan portin vahti veti ylös ketjusillan, ja vanha kelloseppä kysyi minulta:

"Näitkö sinä?"

"Näin."

"No niin", sanoi hän, "sen miehen kämmenissä on meidän kaikkein elämämme: hänen ei tarvitse muuta kuin puhaltaa, niin me olemme mennyttä kalua. Kiittäkäämme Jumalaa, ettei hän ole paha; muutoin saisi maailma nähdä yhtä kauheita tapauksia kuin villien barbaarien ja turkkilaisten aikoina."

Hän näytti hyvin ajattelevaiselta. Hetken kuluttua lisäsi hän:

"Mene nyt takaisin maata; kello on vasta kolme."

Hän meni huoneeseensa ja minä menin vuoteeseeni. Ulkona vallitseva hiljaisuus tuntui minusta niin eriskummalliselta kaiken sen hälinän jälkeen, enkä päivän nousuun saakka saanut keisaria mielestäni. Ajattelin myöskin rakuunaa ja halusin tietää, oliko hän loukkaantunut kuoliaaksi. Seuraavana päivänä saimme tietää, että hänet oli otettu sairaalaan ja että hän kyllä paranisi.

Siitä päivästä alkaen aina syyskuun loppuun saakka veisattiin Te Deum'ia kirkossa ja joka kerta ammuttiin kaksikymmentäyksi laukausta jonkun uuden voiton kunniaksi. Sitä tehtiin melkein aina aamuiseen aikaan, ja herra Gulden sanoi heti:

"Kuule, Juuse, taas saatiin voitto: viisikymmentä tuhatta miestä kaatunut, kaksikymmentäviisi lippua ja sata tuliluikkua valloitettu! Hyvin käy, hyvin käy! Nyt tulee vaan uusi sotaväen otto niiden tilalle, jotka ovat kaatuneet."

Ovesta näin harmaan ja kaljupäisen mestarin paitahihasillaan ja paljain kauloin pesemässä itseään.

"Luuletteko, herra Gulden", minä sanoin levottomasti, "että ontuvatkin otetaan?"

"Ei, ei", vastasi hän ystävällisesti, "älä pelkää poikaseni, sinä et mitenkään kelpaa palvelukseen. Siitä kyllä selvitään. Tee siis työtäsi, äläkä huoli muusta."

Hän huomasi rauhattomuuteni ja sääli minua. En ole ikinäni tavannut parempaa ihmistä. Sitte pukeutui hän lähteäkseen vetämään kelloja kaupungille, komentantin, määrin ja muitten ylhäisyyksien luo. Minä jäin kotiin.

Herra Gulden tuli kotia vasta Te Deum'in jälkeen; hän riisui pitkän, pähkinänruskean takkinsa, pani peruukkinsa takaisin laatikkoon, veti kalotin korvilleen ja sanoi sitten:

"Armeija on Vilnassa -- tai Smolenskissa -- sen olen äsken kuullut komentantilta. Jumala suokoon, että tälläkin kertaa pääsisimme voitolle ja että he tekisivät rauhan, kuta pikemmin sitä parempi, sillä sota on hirmuista."

Minäkin tein sen johtopäätöksen, että jos rauha saataisiin, ei tarvittaisi niin paljo sotamiehiä, ja minäkin voisin mennä naimisiin Katrin kanssa. Voitte ymmärtää, kuinka lämpimästi harrastin keisarin kunniaa.

II.

15 p:nä syyskuuta 1812 tuli tieto suuresta voitostamme Moskovan lähellä. Kaikki riemuitsivat ja huusivat: "nyt saamme rauhan. Nyt on sota loppunut".

Jotkut häijykieliset väittivät, että Kiina oli vielä valloittamatta; ainahan on niitä, jotka tahtovat toisten iloa katkeroittaa.

Kahdeksan päivän perästä saatiin tietää, että joukkomme olivat Moskovassa, Venäjän suurimmassa ja rikkaimmassa kaupungissa; kaikki haaveksivat siitä suuresta sotasaaliista, joka sieltä saataisiin, ja luultiin sen helpottavan veroja. Mutta pian levisi huhu, että venäläiset olivat sytyttäneet kaupunkinsa tuleen ja että armeijaimme oli pakko peräytyä Puolaan, etteivät nälkään kuolisi. Ei muusta puhuttukaan ravintoloissa ja oluttuvissa, torilla ja muualla; kaksi ihmistä ei voinut tavata toistaan huutamatta heti: "no nythän käy hullusti, peräytyminen on alkanut!"

Ihmiset olivat kalpeita, ja postin edustalla seisoi talonpoikia odottamassa aamusta iltaan, mutta kirjeitä ei tullut. Minä puolestani kuljin kaikkien noiden ihmisten ohitse paljoakaan heihin katsomatta, sillä olin nähnyt monta väentungosta. Ja lisäksi oli mieleni täynnä iloisia ajatuksia, jotka saivat minut näkemään kaikki ruusunpunaisessa valossa.

Lähes puolen vuotta olin nimittäin ajatellut antaa Katrille uhkean lahjan hänen syntymäpäivänään, joka oli joulukuun 18 päivä. Herra Guldenin puodin akkunassa riippuvain kellojen joukossa oli eräs pieni, korea, pikku hopeakuorinen esine, jonka ympyräiset koristeet välähtelivät kuin tähti. Lasin alla kellotaulun ympärillä oli pronssinen koriste ja tauluun oli maalattu rakastava pari, joka näytti olevan kosimiskohtauksessa, sillä poika antoi tytölle suurta ruusukukkakimppua, ja tyttö ujosti katsoi maahan ja ojensi pojalle kättään.

Jo silloin, kun ensi kerran olin nähnyt tämän kellon, olin sanonut itsekseni: "sitä älä päästä käsistäsi, se on annettava Katrille. Jospa sinun täytyisikin tehdä työtä joka ilta puoleen yöhön saakka, täytyy sinun se hankkia itsellesi". Herra Gulden antoi minun kello seitsemän jälkeen työskennellä omaksi ansiokseni. Meillä oli vanhoja kelloja puhdistettavana ja korjattavana. Niissä oli paljo työtä, ja kun olin sellaisen työn saanut valmiiksi, maksoi ukko Melkior minulle varsin kunniallisesti. Mutta pikku kello maksoi kolmekymmentäviisi markkaa. Voitte helposti ajatella, miten monta iltaa minun täytyi myöhään valvoa saadakseni sen omakseni. Olen varma siitä, että jos herra Gulden olisi tiennyt minun haluavan sitä, olisi hän itse antanut sen minulle; mutta minä en koskaan olisi ottanut sitä penniäkään halvemmalla, se olisi mielestäni ollut häpeällistä, ja minä ajattelin: "sinun täytyy se itse ansaita, niin ettei kenelläkään muulla ole vähintäkään osaa siinä". Mutta kun pelkäsin, että joku muu ehkä haluaisi ostaa sen, olin sen pannut talteen laatikkoon ja sanonut vanhalle Melkiorille, että tiesin ostajan sille kellolle.

Nythän voi jokainen ymmärtää, että kaikki nuo sotajutut menivät toisesta korvastani sisälle ja toisesta ulos. Työskennellessäni ajattelin Katrin iloa. Viiteen kuukauteen en muuta miettinyt. Olin näkevinäni hänen kasvonsa hänen ottaessaan lahjaa vastaan, ja ihmettelin itsekseni: "mitähän hän sanoo?" Väliin kuvittelin hänen sanovan: "Voi Juuse, mitä sinä ajattelet? Se on liian hieno minulle. Ei, minä en voi ottaa vastaan niin hienoa kelloa". Silloin minä pakotin hänet ottamaan sen, pistin sen hänen esiliinansa taskuun ja sanoin: "Kas noin, Katri, kas noin ... ethän tahdo pahoittaa mieltäni?" Näin kyllä, että hän mielellään olisi ottanut kellon, ja että hän esteli vain kainoudesta. Toisinaan taas kuvittelin hänen punastuvan, lyövän käsiänsä yhteen ja sanovan: "Herranen aika, Juuse, no nyt näen, että pidät minusta! Ja sitte hän suuteli minua kyyneleet silmissä. Minä olin äärettömästi iloinen, Kreetta-täti hyväksyi kaikki. Tuhansia sellaisia ajatuksia pyöri päässäni lakkaamatta, ja illalla maata mennessäni ajattelin: oletpa maailman onnellisin ihminen, Juuse! Nyt voit oman työsi ansiolla antaa Katrille harvinaisen komean lahjan. Ja varmaan miettii hänkin jotain sinun syntymäpäiväksesi, sillä hän ajattelee vain sinua; me olemme onnellisia molemmat, ja kun joudumme naimisiin, on onnemme täydellinen". Nämä ajatukset liikuttivat minua; en koskaan ole tuntenut itseäni niin tyytyväiseksi.

Kun sillä tavoin hyörin kiireissäni ja ajattelin vain omaa onneani, tuli talvi tavallista aikaisemmin, marraskuun alussa. Se ei alkanut lumisateella, vaan purevalla kylmällä ja kovalla pakkasella. Muutamassa päivässä varisivat lehdet puista, maa kovettui kivikovaksi, ja huurre peitti kaikki, katot, katukivet ja ikkunaruudut. Kylläpä sinä vuonna saatiin huoneita lämmittää, ettei pakkanen olisi seinänraoista päässyt sisälle! Jos ovi jäi selälleen sekunniksikin, katosi lämpö heti paikalla. Puut paloivat uunissa ritisten ja ratisten kuin oljet ja piippu veti savua että humisi.

Joka aamu riensin pesemään puodin ikkunoita lämpöisellä vedellä; tuskin olin saanut ikkunan kiinni, kun se jo peittyi jääkukkasiin. Ulkona kuultiin ihmisten juoksevan ja puhaltelevan nenä takinkauluksessa ja kädet taskussa. Ei kukaan joutunut pysähtymään ja kiiruusti suljettiin talojen ovet.

En tiedä minne varpuset lienevät hävinneet, elivätkö ne, vai olivatko kuolleet, mutta yhtään ainoaa ei ollut räystäällä tiukuttamassa, ja aamuherätystä ja iltataptoa lukuunottamatta, joita soitettiin kummassakin kasarmissa, ei mikään ääni häirinnyt syvää hiljaisuutta.

Usein, kun puut pesässä oikein iloisesti paloivat, keskeytti herra Gulden äkkiä työnsä, katseli valkoisia ruutuja ja sanoi:

"Sotamiesparkojamme! Sotamiesparkojamme!"

Hän sanoi sen niin surullisella äänellä, että minä tunsin sydäntäni kouristavan, ja minä vastasin:

"Jaa mutta, herra Gulden, nythän he varmasti ovat Puolassa komeissa kasarmeissa; sillä mahdotontahan on ajatella, että ihmiset voisivat kestää tällaista kylmyyttä."

"Mokomaa pakkasta!" sanoi hän. "Niin, onhan täälläkin kylmä, hyvin kylmä, kun tuuli käy vuorilta päin, mutta mitä se on Venäjän ja Puolan pakkaseen verraten! Kunhan Luojan nimessä olisivat ajoissa päässeet tielle! Hyvä Jumala, kuinka suuri onkaan niiden edesvastuu, jotka hallitsevat ihmisiä!"

Hän vaikeni, ja tuntikausia mietin minä hänen sanojansa; minä kuvittelin meidän sotamiestemme olevan paluumatkalla ja juoksevan lämpöisikseen. Mutta aina kiertyivät ajatukseni takaisin Katriin ja jälkeenpäin olen usein havainnut, että kun ihminen on onnellinen, ei muiden onnettomuus häntä paljoakaan liikuta, erittäinkään nuoruuden ijällä, kun intohimot ovat voimakkaammat eikä kärsimyksistä ole suurtakaan kokemusta.

Pakkasen jälkeen satoi niin kauhean paljo lunta, että ratsastava posti jäi lumihankiin Quatre-Ventsin luona. Minä jo aloin tulla levottomaksi, etten ehkä pääsisikään Katrin syntymäpäiville, mutta kaksi jalkaväen komppaniaa marssi aukomaan tietä jäätyneeseen lumeen, joka tie sitten oli auki huhtikuuhun saakka 1813.

Sillä välin lähestyi Katrin syntymäpäivä suurin askelin ja minun onneni kasvoi samassa suhteessa. Minulla oli jo koossa kolmekymmentäviisi markkaa, mutta en tiennyt, kuinka olisin voinut sanoa herra Guldenille, että minä olin aikonut ostaa kellon; siitä asiasta puhuminen tuotti minulle suurta kiusaa.

Viimein syntymäpäivän aattoiltana kello kuuden ja seitsemän välillä istuessamme ääneti työmme ääressä lamppu välillämme, rohkaisin mieleni ja sanoin:

"Muistatte ehkä, herra Gulden, että minä olen sanonut tietäväni sen pienen hopeakellon ostajan?"

"Muistanpa kyllä", sanoi hän jatkaen työtään häiryyntymättä, "mutta ostajaa ei ole vielä kuulunut."

"Minä sen tahtoisin ostaa."

Hän oikaisi selkänsä perin kummastuneena. Minä vedin esille kolmekymmentäviisi markkaani ja panin ne työpöydälle. Hän katsoi tarkasti minuun.

"Ei siitä kellosta ole sinulle, Juuse", hän sanoi, "sinä tarvitset suuren kellon, joka tuntuu taskussa ja näyttää sekunnit. Nuo pienet kellot ovat naisten kelloja."

En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt vastata.

Herra Gulden mietiskeli hetkisen ja hymyili sitte.

"Ahaa", sanoi hän, "nyt ymmärrän, huomenna on Katrin syntymäpäivä. Sentähden olet tehnyt työtä yötä päivää. Tuossa on, ota takaisin rahasi, en minä tahdo niitä."

Minä olin aivan sekaisin.

"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Gulden", sanoin minä, "mutta tämä kello pitää tulla Katrille, ja minä olen iloinen, että itse olen ansainnut sen hinnan. Mieleni tulee pahaksi, jos te ette ota vastaan hintaa; silloin minä ennemmin luovun koko kellohommasta."

Hän ei enää jatkanut keskustelua, vaan otti rahat. Sitte veti hän auki laatikon ja valitsi sieltä kauniit, teräksiset kellonperät, joissa oli kaksi pientä kullatusta hopeasta tehtyä kellonavainta, ja kiinnitti perät kelloon. Sitte pani hän kaikki sievään rasiaan, joka sidottiin kauniilla nauhalla. Hän toimitti sen hyvin verkkaisesti, ikäänkuin olisi hän ollut liikutettu, lopuksi hän antoi rasian minulle.

"Se on kaunis lahja, Juuse", sanoi hän, "Katrin sopii pitää itseään onnellisena, kun hänellä on sellainen sulhanen kuin sinä. Ja hän on hyvä tyttö. Nyt illastamme. Voit kattaa pöydän, minä otan padan tulelta."