Part 8

Kun he saapuivat rannalle, sille paikalle, minne vene oli soutanut pakolaisia noutamaan, he pysähtyivät katsomaan. Hämäriä muistoja sukeltausi Cécilen mielessä esiin ikäänkuin sakean sumun keskeltä. Varsinkin tuntui hänestä tutulta tuo kumea kohina, valtameren mahtava hengitys, joka nousi rantahiekkaan murtuvista laineista. Hetken aikaa hän seisoi liikkumatta; sitten äkkiä, ikäänkuin tukea hakeakseen, hän kääntyi Henrikkiin ja nojausi hänen käsivarteensa kuiskaten:

-- Kuinka kaunista, kuinka suurta, kuinka mieltä ylentävää!

Henrik ei vastannut mitään. Hän seisoi avopäin, hattu kädessä niinkuin kirkossa.

Olihan heille opetettu, niin Henrikille kuin Cécilellekin, että Jumala on joka paikassa läsnä; mutta sen he tunsivat, että Jumala oli etenkin täällä. Täällä etenkin hän esiintyi heille kaikkivaltiaana ja mahtavana, jota heidän oli heikkoudessaan palveltava. Nojautuneina toisiinsa he unohtivat ajan kulun, ja tuskin he olisivat koko päivänä siitä hievahtaneet, ellei rouva Ambron olisi muistuttanut heille, että nyt oli aika lähteä.

Heidän palatessaan hotelliin he tapasivat markiisittaren vilkkaasti keskustelemassa erään asianajajan kanssa myydyistä maatiloistaan. Asianajaja selitti markiisittarelle mitä tämä ei vielä tiennyt, että konsulikunta nyt oli monarkiaksi muuttumaisillaan, että kolmen kuukauden kuluttua Bonapartesta tulisi keisari ja että uusi hallitus, joka tarvitsi sekä tulevaisuuden että menneisyyden kannatusta, mielihyvällä tervehti vanhoja perheitä, jotka tarjoutuivat sitä palvelemaan.

Mitä valtion myymiin maatiloihin tuli, ei niiden takaisinsaamista kannattanut ajatellakaan, mutta sensijaan keisarikunta tarjosi rahoja, eläkkeitä, tuottavia virkoja ja sukukartanolta korvaukseksi niille, jotka siihen kauppaan suostuivat.

Nämä tiedot antoivat markiisittarelle paljon ajattelemista. Mutta Cécile ei kiinnittänyt niihin suurtakaan huomiota, hän kun ei ymmärtänyt minkä verran hänen toimeentulonsa oli valtiollisista oloista riippuvainen.

Markiisitar ihmetteli suuresti, että Ranska noin vastustelematta antautui korsikkalaisen hallittavaksi, vähäpätöisen tykistönupseerin, jolla ei ollut muuta ansiota, kuin että hän oli voittanut muutamia tappeluita ja johtanut Brumairen 18 päivän. Siinä kaikki.

Kauan aikaa hän keskusteli Henrikin kanssa näistä asioista. Henrik oli kyllä sydämensä pohjasta kiintynyt entiseen hallitsijasukuun, jolle koko hänen perheensä oli ollut uskollinen, mutta hän oli nuori, hän oli aina uneksinut loistavaa tulevaisuutta, ja hänet oli kasvatettu sotilaanammattia varten. Hän tahtoi elää ja toimia synnyinmaassaan ja koetti rauhoittaa omaatuntoaan sillä väitteellä, että Ranskassa palveleminen oli samalla Ranskan palvelemista. Tuo mies, joka johti hallitusta, oli tehnyt maan mahtavaksi ja kunniakkaaksi ja sillä ansainnut kaikkien anteeksiannon. Henrikin silmissä Bonaparte kyllä oli laittomasti anastanut vallan, mutta hänen loistavat luonnonlahjansa oikeuttivat osaksi tämän vallananastuksen.

Päivä kului sellaisissa keskusteluissa. Seuraavana aamuna piti lähteä kuuden aikaan. Siinä oli markiisittarelle syytä katkeriin valituksiin. Olisipa ollut omat hevoset, niin olisi voinut lähteä mihin aikaan hyvänsä, yhdentoista tai kahdentoista aikaan, suklaan juotuansa. Mutta silloin niinkuin meidänkin aikanamme matka vaunuilla oli määrätyt lähtöaikansa, ja vaununkuljettajat eivät voineet pitää lukua markiisittaren mukavuudesta. Kuuden aikaan siis nuo raskaat yhteisvaunut lähtivät liikkeelle Pariisia kohti.

Kello seitsemän illalla matkustajat jo kaukaa huomasivat Pariisin tulet.

Saint-Denis'n tulliportilla pysähdyttiin tullitarkastuksen tähden, ja Cécile laskeutui markiisittaren suostumuksella vaunuista katsoakseen sitä paikkaa, missä perhe oli elänyt pakomatkansa jännittävimmät hetket.

Tämän saman tulliportin läpi hänen siis kahdentoista vuoden poissaolon jälkeen tuli palata Pariisiin.

Lapsena hän oli itkenyt mennessään siitä ulos, tyttönä hän itki sinne palatessaan.

Eikä hän tietänyt, lapsi parka, että hänen kerran vielä oli itkien kuljettava tämän saman tulliportin kautta.

XVII LUKU.

Enghienin herttua.

Markiisitar ja Cécile asettuivat asumaan Pariisin hotelliin, ja Henrik vuokrasi myös samasta hotellista huoneen itselleen.

Ensimäiset päivät kuluivat kaikenlaisissa perehtymispuuhissa. Markiisitar lähetti tiedustelemaan entistä asiamiestään, mutta tämä oli kuollut, ja hänen täytyi tyytyä toiseen, joka sanasta sanaan kertoi hänelle samaa, mitä asianajaja Boulognessa jo oli kertonut.

Pariisi oli kokonaan muuttanut muotoa, sillä aikaa kun markiisitar oli ollut ulkomailla, niin ettei hän enää tuntenut omaa kaupunkiaan. Uudet asukkaat, uudet muodit, uusi kieli. Roche-Bertaud'n markiisitar oli luullut palaavansa surevaan, entisiä onnettomuuksiaan itkevään kaupunkiin ja huomasikin hämmästyksekseen, ettei se enää välittänyt menneisyydestä, vaan huoletonna nautti hetken iloja niinkuin ennenkin. Ja lisäksi se oli saanut ylpeilevän ja juhlivan leiman, jota ei markiisitar muistanut ennen siinä nähneensä. Se kai arvasi tulevan asemansa mahtavuutensa kukkulalle kiivenneen Ranskan ja monen muun kostetun kuningaskunnan pääkaupunkina. Sanalla sanoen Pariisi oli markiisittaren mielestä pukeutunut kerskailevan nousukkaan loistavaan pukuun.

Niinkuin markiisittarelle jo oli sanottu, tasavalta oli muuttumaisillaan keisarikunnaksi. Koko kansa valmistautui loistavasti viettämään tätä suurta muutosta, jonka lopullisesti piti kukistaa puoluetappelujen säästämät, vallankumouksen aatteelle uskollisina pysyneet tasavaltalaiset ja jota ulkomaille paenneet kuninkaallismieliset vastustelivat. Sentähden olikin jokainen kuningasmielinen, joka astui konsulikunnan palvelukseen, jokainen korkeasukuinen nainen, joka liittyi vastaisen keisarinnan hovikuntaan, uudelle hallitukselle tervetullut, ja heille myönnettiin etuja ja kunniapaikkoja, joihin ei vanhimmilla ja uskollisimmilla palvelijoilla ollut oikeutta pyrkiä. Aivanhan se oli luonnollista; eihän entisiä ystäviä käynyt palkitseminen.

Henrik tapasi joka päivä nuoria miehiä, jotka eivät olleet häntä vanhemmat ja jotka kumminkin jo olivat päässeet kapteeniksi ensimäisen konsulin armeijaan. Roche-Bertaud'n markiisitar kuuli joka päivä puhuttavan entisistä ystävistä ja tuttavista, jotka tunnustettuaan uuden hallituksen olivat saaneet yltäkyllin korvausta vallankumouksen aikana menettämistään rikkauksista ja jotka rehennellen ajelivat vaunuissa, joihin entiset vaakunat jo alkoivat ilmestyä. Vähitellen Henrik alkoi tutustua noihin nuoriin miehiin, ja markiisitar alkoi lähestyä entisiä tuttaviaan. Henrikille ilmestyi suosijoita, markiisittarelle tehtiin edullisia ehdotuksia; edellisen kunnianhimo, jälkimäisen taipumus mukavuuteen ja ylellisyyteen alkoivat järkyttää toisen vielä vakaantumattomia ja toisen jo vanhentuneita mielipiteitä valtiollisista asioista. Mutta he eivät uskaltaneet toisilleen ilmaista kantaansa. Toiselle olivat vielä nuoruuden ihanteet liian tahraamattomat, toiselle oli elämä jo liiaksi opettanut, niin että molemmat tiesivät uuden hallituksen tunnustamisen olevan heidän kannaltaan luopion petosta. Mutta heillä oli kummallakin tekosyy millä puolustautua: heidän rakkautensa Cécileä kohtaan.

Ja todellakin, minne tyttö parka oli joutuva, jollei sulhasella ollut tulevaisuutta eikä isoäidillä varoja?

Cécile ja Henrik ymmärsivät, että he olivat iäksi antautuneet toisilleen; heidän liittonsa ei siis ollut tulevaisuuden toiveista eikä juhlallisista lupauksista riippuvainen. He olivat jo ensi kertaa toisensa nähdessään niinkuin Romeo ja Julia sydämessään vannoneet toisilleen uskollisuudenvalan, jonka kuolema yksin pystyi rikkomaan. Mutta tuon liiton toteutuminen oli Henrikin ja markiisittaren valtiollisesta kannasta riippuvainen. Guadeloupen setä olisi kyllä suostunut auttamaan, jos Henrik olisi täyttänyt hänen ehtonsa ja ruvennut kauppiaaksi. Mutta kun Henrik ei sitä tahtonut, täytyi hänen luottaa yksinomaan itseensä ja raivata itselleen oma tiensä. Mutta tähän aikaan ei pidetty muita aloja tarpeeksi arvokkaina korkeasukuisen miehen valittavaksi kuin sota- ja diplomaattialaa, ja nämä olivat kumpikin hallituksesta riippuvaiset. Oliko hänen siis pysyttävä entiselle katsantokannalleen uskollisena vai tuliko hänen tunnustaa uusi hallitus, siinä kysymys.

Cécile oli vielä liian lapsellinen kuuluakseen mihinkään määrättyyn valtiolliseen puolueeseen, ja kun hänelle isoäidin kautta ehdotettiin paikka vastaisen keisarinnan hovissa, lykkäsi hän asian markiisittaren päätettäväksi. Markiisitar ei jaksanut kieltää, ja Cécile riensi kertomaan sulhaselleen minkä käänteen hänen kohtalonsa oli saanut. Henrik ei tarvinnut muuta kehoitusta suostuakseen hänkin ottamaan vastaan hänelle tarjotun paikan ja hän valtuutti välittäjänä olleen ystävän vastaamaan hänen puolestaan. Sinä iltana puhuttiin peittelemättä markiisittaren edessä siitä loistavasta tulevaisuudesta, joka aukeni Henrikille hänen antautuessaan upseeriksi keisarin armeijaan ja Cécilelle hänen suostuessaan ottamaan vastaan hovinaisen paikan Tuileries-linnassa.

Pari päivää sen jälkeen Henrik tuli kotiin komea sotilaspuku yllä. Cécile puolestaan oli ollut rouva Louis Bonaparten puheilla ja oli kertonut tälle kaikista perheensä onnettomuuksista voittaen samassa lempeän suosijattarensa ystävyyden. Tämä nuori ja miellyttävä rouva, joka sittemmin Hortense kuningattaren nimisenä kauan eli kansan muistossa, lupasi puhua Cécilen puolesta keisarinnalle.

Kaikki näytti onnistuvan hyvin, ja odotettiin vain ratkaisevaa päätöstä, kun eräänä aamuna hirveä uutinen levisi Pariisin kaduilla.

Enghienin herttua oli ammuttu Vincennes'in vallihaudassa.

Samana päivänä Henrik de Sennones jätti eronhakemuksensa ja Cécile kirjoitti rouva Louis Bonapartelle ilmoittaen luopuvansa hänelle ehdotetusta kunniasta ja että hänelle luvattu paikka oli avoin toiselle tarjottavaksi.

Muutamia päiviä näiden tapauksien jälkeen markiisitar sai kirjeen herra Duvalilta. Tämä kertoi myyneensä paronittaren talous- ja huonekalut ja lähetti markiisittarelle niistä saadut rahat, 6,000 frangia.

Myyntisumma oli ainoastaan viisisataa frangia pienempi kuin ostosumma, ja markiisitar, vaikkei hän ylipäänsä ollut halukas tunnustamaan herra Duvalin ansioita, myönsi tällä kertaa, että hän oli raha-asioissa sangen etevä ja asiamiehenä luotettava.

XVIII LUKU.

Päätös.

Cécile ja Henrik olivat siis luopuneet loistavasta tulevaisuudesta, joka hetkeksi oli heille häämöittänyt, mutta asia ei ollut sillä hyvä. Tulevaisuus oli uudestaan luotava ja neuvottelut uudestaan aloitettavat. Vihdoinkin, kun kaikkia muita mahdollisuuksia oli punnittu, tarkastettu ja hyljätty, hyväksyttiin se, joka ensimäiseksi oli ollut heillä kaikilla mielessä ja joka kaikesta huolimatta oli ainoa järkevä: Henrikin oli lähdettävä Guadeloupeen ja ruvettava liikemieheksi.

Mutta tämä ammatti, sellaisena kuin Henrik sen käsitti, edellytti pitkiä merimatkoja ja niistä johtuvia tuhansia vaaroja. Sellainen seikkailijaelämä, joka Henrikistä oli ainoa hänen vastaisen ammattinsa valopuoli, peloitti Cécileä. Sentähden olikin vasta viime tingassa ryhdytty tähän päätökseen, sitten kun kaikki muut keinot oli huomattu mahdottomiksi. Olihan tämä tuuma kumminkin ainoa, joka tarjosi heille runsaan ja varman toimeentulon. Henrik tiesi, että jos hän saapuisi Guadeloupeen tuoden mukanaan kauppavaraston, vaikka kuinkakin pienen, niin setä varmaankin avaisi hänelle sylinsä ja maksaisi hänelle hänen tavaroistaan hinnan, joka olisi niiden arvoa kahta vertaa suurempi. Vähin mitä tämä miljoonamies saattoi tehdä veljensä pojan hyväksi, oli valmistaa hänelle tilaisuus sadan tai kahdensadantuhannen voittoon. Tämän voiton saatuaan Henrik oli vapaa tekemään uuden kauppamatkan ansaitakseen vielä enemmän tai tyytyen tähän vähäiseen varallisuuteen asettumaan Cécilen kanssa johonkin syrjäkylään, missä he rauhassa saisivat nauttia hiljaista onneaan, kunnes uusi valtiollisten olojen mullistus sallisi heidän astua esiin elämän kilvoitukseen. Ja kävipä vaikka niinkin, että Henrik oli elinajakseen tuomittu toimettomuuteen, olihan hänen rakkautensa Cécileä kohtaan niin suuri, että hän hyvin tyytyi hiljaiseen elämään ja kätkettyyn onneen hänen rinnallaan.

Päätöksen tehtyään he määräsivät lähdön tapahtuvaksi marraskuussa. Kolme kuukautta oli kihlatuilla vielä edessä, ennenkuin eron hetki saapui, ja heidän iällään on kolme kuukautta sama kuin vuosituhansia. Kummallekin oli tuo päätös tuottanut paljon kärsimystä, mutta matkan viivytys lohdutti heitä, ikäänkuin ei kolmesta kuukaudesta koskaan olisi loppua tullutkaan. Elinkaudelta se heistä tuntui.

Mutta aika, joka ensimäisenä kuukautena kului hitaasti ja tasaisesti, tuntui jo toisena juoksujalkaa rientävän ja kolmantena, sikäli kuin lähtöpäivä lähestyi, se jo siivillä lensi. Kolmannen kuukauden viimeisinä päivinä Henrik oli aikonut purjehtia Plymouthiin. Hän oli Pariisissa kuluttanut viimeiset rahansa ja hänen täytyi turvautua. Englannissa asuviin sukulaisiin ja tuttaviin saadakseen kokoon tavaravarastoa ja matkaa varten tarvittavan summan.

Ei ole maailmassa mitään surkeampaa järkeville ja yleväluontoisille ihmisille kuin olla kaikissa toimissaan ja teoissaan sidottuja varojen puutteen takia.

Jos Henrikillä ja Cécilellä olisi ollut vain kymmenes osa vanhempiensa varallisuudesta, niin he olisivat voineet viettää täysin onnellista elämää.

Henrikin määräämä lähtöpäivä saapui, mutta kun ei mikään muu pakoittanut häntä tähän lähtöön kuin hänen oma tahtonsa, ei hän jaksanutkaan panna päätöstänsä toimeen, vaan vietti koko päivän Cécilen seurassa sanallakaan mainitsematta tuota hirveätä eroa. Cécilekään ei siitä puhunut. Vihdoin kumminkin, kun ilta jo oli niin pitkälle kulunut, että maatamenon aika joutui, katsoivat nuoret toisiinsa surunvoittoisesti hymyillen. Olihan heillä kummallakin sama asia mielessä, eikä toinen ollut toisen ajatuksista tietämätön.

-- Milloin aiot lähteä, Henrik? kysyi vihdoin Cécile.

-- En koskaan omasta tahdostani, vastasi Henrik, ellei tahtoani mahtavampi voima pakoita minua siihen.

-- Sitten jäätkin tänne ainiaaksi, jos tuo mahtava voima on minun tahtoni, sillä minä en koskaan henno pakoittaa sinua lähtemään.

-- Mitä meidän sitten on tehtävä? kysyi Henrik.

Cécile otti häntä kädestä ja vei hänet ristiinnaulitunkuvan eteen, jonka hän oli tuonut muassaan äitinsä huoneesta. Henrik ymmärsi hänen tarkoituksensa.

-- Vannon, sanoi hän katse tähän kuvaan kiinnitettynä, -- hänen kauttansa, joka kuoli, että lähden viikon kuluttua tästä päivästä luettuna ja että pitkin matkaa ainoa ajatukseni on oleva palata niin pian kuin suinkin hänen lapsensa onnea rakentamaan.

-- Ja minä, sanoi Cécile, vannon odottavani Henrikkiä uskollisesti, kunnes hän palaa, ja jos hän ei palaa koskaan...

Henrik pani kätensä hänen suulleen estääkseen häntä lopettamasta lausetta. Sitten ristiinnaulitunkuvan edessä hän painoi morsiamensa huulille ensimäisen suudelman, puhtaan ja viattoman kuin veljen suudelma.

Seuraavana päivänä Henrik meni Cécilen kanssa markiisittaren huoneeseen tiedustellakseen tältä morsiamensa toimeentuloa hänen poissa ollessaan. Markiisitar, joka vihasi kaikkia raha-asioita, ei ollut ensin kuulevinaan, mutta kun Henrik ei hellittänyt ja Cécilekin yhtyi sulhasensa pyyntöön, päätti hän heittää koko kiusan heidän niskoilleen antaen raha-arkkunsa avaimen Cécilelle ja käskien häntä itseään pitämään huolta toimeentulostaan.

Arkussa ei ollut kuin kahdeksantuhattaviisisataa frangia, jäännös perheen yhteisestä omaisuudesta. Mutta siinä oli markiisittarelle ja Cécilelle tarpeeksi puoleksitoista vuodeksi, jos he säästäväisesti elivät, ja Henrik ei aikonut viipyä matkallaan kuin kuusi kuukautta. Ei siis tarvinnut siitä asiasta huolehtia. Kumminkin Henrik varmuuden vuoksi kehoitti markiisitarta muuttamaan pois hotellista ja vuokraamaan pienen kalustetun huoneuston, joka tulisi hänelle paljon halvemmaksi. Ja kiirehtiäkseen tätä muuttoa, joka kumminkin ennen pitkää oli tehtävä, hän sanoi tahtovansa ennen lähtöään nähdä sen kodin, missä Cécile hänen poissa ollessaan asuisi. Kuinkapa hän muutoin tietäisi, mistä morsian oli hänen muistoissaan etsittävä, kun hän ei enää silmillään voinut häntä nähdä.

Markiisitar ei mielestään pitänyt tätä viimeksimainittua syytä tärkeänä, mutta rahallinen puoli voitti.

Jo seuraavana päivänä Henrik rupesi asuntoa tiedustelemaan ja löysi sopivan Coq-Saint-Honoré-kadun varrelta.

Muutto tapahtui. Hotellilaskut, jotka nousivat viiteensataan frangiin, maksettiin, ja Cécilelle ei enää jäänyt kuin vähän vaille kahdeksantuhatta frangia.

Henrik sai auttaa Cécileä kodin järjestämisessä. Yhdessä he asettivat huonekalut paikoilleen ja järjestivät kuva-albumit pöydille. Ja sitten päätettiin, että kaikki oli säilytettävä samassa kunnossa Henrikin palaamiseen asti.

Päivät vierivät. Henrik kysyi Cécileltä mitä hän aikoi tehdä yksin jäätyään.

-- Kirjailen morsiuspukuani, vastasi Cécile.

Lähtöpäivän aattona Henrik toi Cécilelle komean musliinikankaan morsiuspukua varten.

Cécile ompeli siihen ensimäisen kukan Henrikin nähden, ja päätettiin, että viimeinen oli hänen takaisin tultuaan siihen kirjaeltava.

Illalla he erosivat vasta kolmen aikaan. He eivät raskineet nukkumiseen kuluttaa yhdessäolonsa viimeisiä hetkiä. Kahdeksan aikaan aamulla he jo taas olivat yhdessä. Juhlalliselta tämä viimeinen päivä heistä tuntui. Valansa vannottuaan Henrik ei hetkeäkään ajatellut viivytellä lähtöään ja hän oli jo tilannut itselleen paikan matkavaunuissa.

Emme tahdo yksityiskohtia myöten luetella tämän päivän tapahtumia. Kyyneleitä, lupauksia, valoja, pitkiä ja helliä suudelmia, sitä tiesi kertoa eron päivä, surullisin minkä Cécile oli elämässään kokenut äidin kuolinpäivän jälkeen.

Armottomasti tämän viimeisen päivän hetket vierivät. Henrik ja Cécile katsoivat toisistaan kelloon, jonka viisarit eivät hetkeksikään pysähtyneet, ja kellosta taas toisiinsa. He olisivat vaihtaneet vuosia elinajastaan yhteen ainoaan yhdessä vietettyyn päivään, päiviä yhteen ainoaan tuntiin.

Kello kävi jo viidettä; oli enää neljännestunti jäljellä, sitten kymmenen minuuttia, sitten viisi. Viimeisen kerran he polvistuivat yhdessä ristiinnaulitunkuvan eteen. Noustuansa heillä ei ollut enää aikaa kuin suudelman vaihtamiseen.

Henrik lähti kiireesti huoneesta, mutta Cécileltä pääsi silloin sellainen tuskanhuudahdus, että hänen vielä täytyi palata. Viimeinen sana, viimeinen lupaus, viimeinen suudelma, viimeinen kyynel! Sitten Henrik riistäytyi irti ja pakeni.

Cécile nojautui kaiteeseen nähdäkseen hänen juoksevan portaita alas. Sitten hän riensi ikkunaan katsomaan kuinka hän nousi vaunuihin. Henrik huomasi hänet, tervehti hattuansa heiluttelemalla. Vaunut vierivät Saint-Honoré-katua pitkin. Hetkeksi ne pysähtyivät tungoksen estäminä. Henrik kääntyi ja huiskutti nenäliinaansa Cécilen ikkunaa kohti. Iltahämärästä huolimatta hän näki siinä varjon vilahtavan ja valkean nenäliinan vastaukseksi liehuvan. Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, mutta Henrik yhä kumartui niistä ulos tervehtien ikkunaa kohti, kunnes käännyttiin toiselle kadulle; silloin vasta hän nyyhkyttäen heittäytyi vaunujen perälle.

Cécile oli jo hänestä kaukana; tuskinpa valtameren laineetkaan olisivat voineet häntä kauemmaksi siirtää.

XIX LUKU.

Kirjeenvaihto.

Cécile puolestaan, kun näki vaunujen katoavan kadun käänteessä, lyyhistyi tuolille istumaan melkein tajuttomana.

Kymmenen minuutin kuluttua hän kuuli ovelle koputettavan ja nousi avaamaan. Siellä oli asiamies, joka toi hänelle kirjelipun. Cécile katsahti osoitteeseen ja tunsi Henrikin käsialan. Hän huudahti ilosta, tyhjensi kukkaronsa miehen käteen ja riensi omaan huoneeseensa vavisten tästä odottamattomasta onnesta.

Niin, onnesta, sillä kun rakastaa ensimäistä kertaa, sillä rakkaudella, jonka juuret tunkevat niin syvälle olentomme sisimpään, ettei mikään myöhempi rakkaus pysty niitä hävittämään, ei sydämessä ole sijaa onnen ja onnettomuuden välisille laimeille tunteille. Kaikki on sille silloin joko suurinta autuutta tai syvintä epätoivoa.

Cécile avasi kirjeen ja luki puoleksi itkien, puoleksi nauraen:

"Rakas Cécile, olen juuri saapunut kievarin pihaan, ja hetken kuluttua yhteisvaunut lähtevät liikkeelle. Mutta jalka vaunun astimella minun täytyy vielä kirjoittaa sinulle muutama sana taskukirjastani revitylle lehdelle.

"Rakastan sinua, Cécile, niin paljon kuin kuolevaisen sydän voi rakastaa. Sinä olet vaimoni maan päällä, enkelini taivaassa, iloni ja onneni joka paikassa. Rakastan sinua.

"Vaunut lähtevät. Jää hyvästi, armaani!"

Tämä oli ensimäinen Henrikin Cécilelle kirjoittama kirje. Nuoren tytön täytyi lukea se yhä uudestaan, ainakin kymmenen kertaa. Sitten, ikäänkuin kiittääkseen Jumalaa tästä rakkauden lahjasta, hän polvistui ristiinnaulitunkuvan eteen ja rukoili.

Vielä samana iltana Cécile teki luonnoksen morsiuspukunsa kirjaukseen. Hänestä tuntui, että kuta enemmän hän joudutti tätä työtä, sitä pikemmin Henrik palaisi. Mailiksi hän valitsi albuminsa kauneimmat kukat, tehden siten lapsuutensa ystävät ja toverit osallisiksi onnestaan.

Vähänväliä hän keskeytti työnsä kirjettä lukeakseen.

Yöllä malli tuli valmiiksi. Sitten Cécile pani maata, kirje kädessä, käsi sydämellä.

Herätessään seuraavana aamuna hän ei heti päässyt todellisuudesta selville. Hän luuli nähneensä unta, että Henrik oli lähtenyt. Mutta sitten hän muisti, että hänen nyt täytyi tyytyä vain pieneen kirjelippuunsa, ainoaan lohdutukseensa.

Hän alkoi ommella kaunista morsiuspukuansa ja huomasi, että kirjaus, sellaisena kuin hän oli sitä suunnitellut, vaati valmistuakseen ainakin seitsemän tai kahdeksan kuukautta. Ja matkan piti kestää enintään kuusi kuukautta. Mitä, jos ei puku joutuisikaan ajoissa valmiiksi?

Mitä markiisittareen tulee, hän ei välittänyt mistään. Kaikki oli hänelle yhdentekevää, matkat, meret ja myrskyt, kunhan hän vain itse sai elää rauhassa ja mukavuudessa, ja hän puhui tulevaisuudesta, ikäänkuin hänellä vielä olisi ollut sata vuotta elettävänään.

Parin päivän kuluttua Cécile, joka oli herännyt viiden aikaan aamulla ja valvonut vuoteessaan koettaen jouduttaa ajan kulkua seuraten silmillään viisarien juoksua kellotaululla, sai yhdeksän aikaan näin kuuluvan kirjeen:

"Olen Boulognessa, rakas Cécile.

"Asun samassa huoneessa, missä sinä asuit täältä kulkiessasi. Olen siis yhä seurassasi.

"Olen haettanut luokseni rouva Ambronin ja olen puhunut hänelle sinusta.

"Tuhannet näkymättömät mutta todelliset siteet sitovat meitä vielä toisiimme. Nähdessäni niitä paikkoja, joita olemme yhdessä nähneet, minusta tuntuu, että olet vielä näkyvänä ja elävänä luonani. Mutta kuta kauemmas joudun vieraille maille, purjehtiessani Ranskasta Englantiin ja Englannista Ameriikkaan, sitä enemmän kuvasi kai käy henkiseksi, liitelee enkelinä rinnallani. Taivas on sama joka paikassa, niin täällä kuin sielläkin; taivasta minä katson, kun olen sinusta kaukana, sillä tiedän, että sieltä olet kotoisin ja sinne kerran palajat.

"Tultiin juuri ilmoittamaan minulle, että kahden tunnin kuluttua pieni laiva lähtee täältä Englantiin. Minun täytyy siis kiiruhtaa käydäkseni sillä rannalla, joka on kolminkertaisesti minulle muistettava, sillä rannalla, jossa sinä olet käynyt yksin, jossa olemme yhdessä käyneet ja jonne minä olen yksin palannut. Lasken siis kynän kädestäni, hetkeksi vain, rakas Cécile. Jatkan kun palaan.

"Kuinka näyttääkään meri suurelta ja kauniilta, kun katselemme sitä sydän täynnä rakkauden suurta ja kaunista tunnetta! Sopusoinnussa se tuntuu olevan kaikkien jalojen ja ylevien ajatuksien kanssa. Se kohottaa meidät maasta taivaaseen ja johtaa mieleemme Jumalan suuruuden ja ihmisen kurjuuden.