Part 7

Ja nyt oli hänen erottava tästä huoneesta, niinkuin hänen oli erottava puutarhastakin, missä äidin muisto vielä tuntui elävän kaikissa hänen kasvattamissaan kukkasissa. Cécilen täältä lähtiessä oli tämä muistokin kuoleva, äiti toisen kerran haudattava ja lapsi toisen kerran jäävä orvoksi.

Mutta markiisittaren tahtoa ei käynyt vastustaminen. Markiisitar oli paronittarelta perinyt äidin vallan, ja Cécilen ohjaaminen hämärää tulevaisuutta kohti oli joutunut hänen käsiinsä.

Päivä alkoi lähestyä loppuaan, ja Cécile pyysi markiisittarelta lupaa käydä jäähyväisillä äidin haudalla.

Pieni valkea risti osoitti sitä paikkaa, missä Cécilen äiti lepäsi suurten, vihreiden puitten siimeksessä ja missä hautakumpu vielä oli kaivamisen jälkeen tuoreella mullalla. Cécile polvistui sen juurelle ja suuteli hellästi maata. Ollen liian köyhä pystyttääkseen kiven haudalle hän oli aikonut istuttaa siihen puutarhansa kauneimmat ruusut ja liljat, joiden tuoksussa hän seuraavana keväänä saisi tuntea äitinsä sielun elävän. Nyt hänen täytyi siitäkin lohdutuksesta luopua; puutarha, huone, hauta, kaikki oli jätettävä.

Cécile päätti piirtää kuvan äitinsä haudasta. Sitä myöten kuin kuva paperilla valmistui, hänestä tuntui, että Henrikin muisto, joka näinä surun päivinä oli hämärästi häämöittänyt hänen sydämessään, äkkiä kävi selväksi ja näkyväksi, ikäänkuin se olisi astunut esiin haihtuvasta sumusta. Karkoitettuna hetkeksi hänen elämästään koko hänen olemustaan järkyttävien tapauksien vaikutuksesta tuo muisto pyrki nyt vaativana asettumaan etualalle ja kävi eläväksi, niinkuin se olisi ollut ruumiillisesti läsnä.

Samassa Cécile kuuli takanansa liikuttavan ja kääntyi katsomaan: Henrik oli siellä.

Eikö meille ole joskus tapahtunut kaikille, että sielumme jonkinlaisella magneettisella vaistolla aavistaa rakkaan henkilön läsnäolon, ennenkuin ruumiillinen silmämme on hänet havainnut ja kätemme häntä koskettanut? Niin oli Cécile nyt tuntenut Henrikin läsnäolon, niin ettei hän ollenkaan hämmästynyt hänen tulostaan.

Cécile, joka ei ennen uskaltanut katsoa Henrikkiä silmiin, hymyili hänelle nyt ystävällisesti niinkuin veljelle.

Henrik tervehti ja sanoi:

-- Oh, olen itkenyt paljon teidän tähtenne, kun en ole saanut itkeä kanssanne.

-- Herra Henrik, vastasi Cécile, kiitän teitä, että tulitte.

Henrik kumarsi.

-- Niin, kiitän teitä, jatkoi Cécile, sillä olen ajatellut teitä. Voisitte olla minulle suureksi avuksi.

-- Oh, hyvä Jumala, missä suhteessa voisin olla teille avuksi? huudahti Henrik. -- Suurin iloni on palvella teitä, uskokaa se.

-- Herra Henrik, lähdemme matkalle, Englannista pois, luultavasti kauaksi aikaa, ainiaaksi kenties.

Cécilen ääni katkesi, ja kyynelet tulvivat hänen silmiinsä, mutta hän koki hallita itseään ja jatkoi:

-- Herra Henrik, tahtoisin pyytää teitä hoitamaan äitini hautaa.

-- Neiti, vastasi Henrik, Jumala tietää, ettei tämä hauta ole minulle vähemmän rakas kuin teillekään, mutta minäkin aion lähteä Englannista pois, kauaksi aikaa, ainiaaksi kenties.

-- Tekö myöskin?

-- Niin, neiti Cécile.

-- Mutta minne sitten aiotte lähteä?

-- Lähden, vastasi Henrik punastuen, lähden Ranskaan.

-- Ranskaanko! kuiskasi Cécile, katsoen häneen pitkään.

Tuo sana tuli muuttamaan koko Cécilen kohtalon, se loi valoa hänen tulevaisuuteensa.

Henrik tuli siis hänkin Ranskaan, ja elämä oli siis sielläkin mahdollinen. Kuka olisi sitä uskonut?

Ja samassa hänelle kävi selväksi, että Ranska kumminkin oli hänen oikea synnyinmaansa ja Englanti vain hänen äitinsä valitsema, satunnainen olopaikka.

Hänelle selveni, että Ranska oli ainoa maa, missä puhuttiin hänen äitinsä kieltä, joka oli hänenkin ja Henrikin kieli.

Hänelle selveni, että hänen olonsa vieraalla maalla, olipa se kuinka suloinen tahansa, kumminkin oli vain maanpakolaisuutta. Ja hän muisti äidin sanoneen, ennenkuin kuoli: "Olisinpa kumminkin suonut kuolevani Ranskassa."

Mikä onkaan tuo mahtisana, joka yhdessä ainoassa tuokiossa kohottaa edestämme taivaanrantaa peittävän esiripun ja avaa silmälle rajattomia näköaloja!

Cécilellä ei ollut enää mitään pyytämistä Henrikiltä, ja kun palvelija huomautti hänelle, että alkoi hämärtää, hän kumarsi Henrikille ja poistui.

Kuljettuaan vähän matkaa hän heitti silmäyksen taakseen ja näki Henrikin istuvan samalla paikalla, missä hän itse oli istunut.

Hautausmaan portilla hän näki satuloidun hevosen, jota toisen hevosen selässä istuva palvelija piteli suitsista.

Henrik oli siis, niinkuin oli sanonutkin, tullut vartavasten haudalla käymään ja aikoi heti sieltä palata takaisin kotiinsa.

XV LUKU. Lähtö.

Kun Cécile palasi kotiin, tapasi hän siellä herra Duvalin ja ymmärsi heti, että tämä oli tullut raha-asioiden vuoksi, vaikkei niistä hänen tultuaan enää puhuttu.

Lähtiessään herra Duval tarjosi markiisittarelle asuntoa talossaan siksi aikaa kuin heidän Lontoossa-olonsa kestäisi, mutta markiisitar vastasi, että jos hänen täytyi viipyä Lontoossa, hän aikoi asua Lorges'in herttuattaren luona, jonne hänet oli jo pyydetty. Luultavaa oli kumminkin, ettei hänen tarvinnut jäädä Lontooseen kuin joksikin päiväksi vain, ja siinä tapauksessa hän aikoi neiti Cécilen kassa majoittua hotelliin.

Cécile huomasi, että herra Duval oli hyvin alakuloisen näköinen sanoessaan heille jäähyväisensä, mutta että tämä alakuloisuus tuntui johtuvan enemmän sääliväisyydestä heitä kohtaan kuin omista huolista.

Lähdön piti tapahtua pari päivää tämän jälkeen. Markiisitar kehoitti sentähden Cécileä valitsemaan heidän tavaroistaan tarpeellisimmat ja rakkaimmat mukaan otettaviksi, sillä herra Duval oli ottanut myydäkseen loput.

Kuullessaan myynnistä puhuttavan Cécile tunsi sydäntänsä kouristavan. Pyhyyden loukkausta oli hänestä äidin tavarain myyminen. Hän huomautti siitä isoäidilleen, mutta tämä vastasi, että heidän oli mahdotonta ottaa kaikki huonekalut ja muut tavarat mukaansa, koska rahti tulisi nousemaan niiden arvoa kahta vertaa kalliimmaksi.

Tämä vastaus oli käytännölliseltä kannalta niin järkevä, ettei sitä käynyt vastustaminen tunteihin perustuvilla syillä, ja Cécilen täytyi alistua. Mutta sensijaan hän ryhtyi innokkaasti kokoamaan kaikki äidin käyttämät vaatteet ja muut tarvekalut, vakuuttaen isoäidilleen, että kaikki mahtuisi kahteen matkakirstuun ja että hänestä olisi sanomattoman suloista käyttää omiksi puvuikseen rakkaan äitinsä perintöä.

Markiisitar puolestaan ei tahtonut kieltää, huomautti vain, että ylhäisissä perheissä oli tapana polttaa kuolleiden vaatteet tartunnan ehkäisemiseksi.

Cécile hymyili surunvoittoisesti, kiittäen isoäitiä suostumuksesta, ja aikoi lähteä, kun markiisitar kutsui hänet takaisin, käskien häntä tarkasti valvomaan, ettei mikään paronittaren käyttämä kappale soljahtaisi hänen, markiisittaren, tavarain joukkoon.

Kuudenkymmenen ikäinen markiisitar pelkäsi kuolemaa enemmän kuin kuudennellatoista oleva lapsenlapsensa.

Cécile käski tuoda matka-arkut äidin huoneeseen ja siellä hän, ottamatta palvelijatartakaan avukseen, yksin täytti pyhän velvollisuutensa kuollutta kohtaan, kokoamalla kaikki rakkaan vainajan muistot. Vaikka näiden muistojen käsittelemisessä oli kaipaukselle kiihoketta, niin siinä oli samalla niin suurta suloutta, että yön hiljaiset tunnit kuluivat häneltä tässä työssä aivan huomaamatta. Seuraavana päivänä hän järjesti omat tavaransa. Kaikki hänen lapsuutensa aarteet olivat mukaan otettavat, ja näiden joukossa olivat hänen kuva-albuminsa kalleimmat. Illalla kaikki oli valmista.

Ja sitten saapui lähtöpäivä, jolloin täytyi erota rakkaasta lapsuudenkodista. Varhain aamusella Cécile nousi käydäkseen vielä kerran puutarhassaan, mutta rankkasade esti häntä menemästä.

Sydän surusta pakahtumaisillaan Cécile asettui ikkunan ääreen katsomaan syksyistä kukkasarkaa, joka sekin tuntui olevan surua ja kaipausta täynnä. Sateen pieksämät puut varistivat lehtiänsä käytäville, viimeiset kukat nuokkuivat läpimärkinä, sateen liottaman mullan tahraamina.

Sade ei lakannut hetkeksikään; virtanaan se valui pitkin päivää, niin ettei Cécile voinut käydä hautausmaallakaan, niinkuin oli aikonut.

Kolmen aikaan matkavaunut saapuivat, ja matkatavarat ja kirstut kannettiin pihalle. Jäähyväishetki oli tullut.

Markiisitar säteili ilosta. Vaikka hän oli viettänyt Englannissa kaksitoista vuotta, ei hän ollut tottunut sikäläisiin ihmisiin, ei oloihin eikä maisemiin, vaan oli aina ikävöinyt kotimaahansa. Nyt oli vihdoinkin vapaudenhetki koittanut.

Cécile juoksi huoneesta huoneeseen kuin mieletön, suuteli huonekaluja ja itki. Hendoniin hän jätti osan sydämestään.

Itse hän otti huostaansa talon avaimen, joka oli jätettävä Lontoossa herra Duvalille. Hän pani sen sydämelleen. Olihan tuo avain hänen menneisyytensä avain; Jumalalla yksin oli tulevaisuuden avain käsissään.

Hän pyysi ajajaa kiertämään hautausmaan kautta ja pysähtymään sen portille. Sade kyllä esti häntä haudalla käymästä, mutta porttiristikon lomista hän saattoi nähdä suurten puitten varjossa piilevän vähäisen hautakummun risteineen.

Mutta markiisitar kiirehti lähtöä, sillä hautausmaiden läheisyydessä hän ei viihtynyt. Ne tekivät häneen liian kamalan vaikutuksen.

Viimeisen kerran Cécile huusi:

-- Hyvästi, äiti kulta, hyvästi! Sitten hän laski mustan harson kasvoilleen, kätkeytyi vaunujen perälle ja sulki silmänsä. Vasta vaunujen pysähtyessä hän avasi ne ja huomasi, että oli saavuttu Lontooseen, Roi Georges'in hotelliin.

Hotellin pihassa toiset vaunut odottivat heitä. Lorges'in herttuatar oli heitä vastassa ilmoittaen heille, että heidän oli heti jatkettava matkaa Doveriin, sillä herra de Sennones oli sieltä kirjoittanut, että jo seuraavana päivänä oli tilaisuus päästä laivalla purjehtimaan Ranskaan. Jos siis tahtoi käyttää tätä tilaisuutta, oli lepoaikaa vain pari tuntia.

Cécile tahtoi mennä rouva Duvalia tervehtimään, mutta tämä asui niin kaukana, että yksin matka olisi vaatinut kokonaisen tunnin. Markiisitar pani siis vastaan ja kehoitti häntä kirjoittamaan. Lapsi parka ymmärsi kyllä, ettei jäähyväiskirje ollut tarpeeksi äidin vanhoista ystävistä erotessa. Mutta eihän hän voinut mitään markiisittaren tahtoa vastaan. Täytyi totella.

Hän kirjoitti siis kirjeen, jonka herttuatar otti toimittaakseen seuraavana päivänä entiselle taloudenhoitajalleen. Sitäpaitsi herttuatar tarjoutui auttamaan matkustajia rahalainoilla, jommoiset palvelukset hienoissa piireissä tuskin ansaitsevat kiitostakaan, mutta myytyänsä loput timanteistaan markiisitar luuli hankkineensa tarpeeksi rahoja tullakseen toimeen, kunnes jälleen saisi haltuunsa entiset rikkautensa.

Matkaa jatkettiin siis läpi pääkaupungin, jota Cécile ei ollut koskaan ennen nähnyt ja jonka komeudet vilahtivat vaununikkunan ohitse kiinnittämättä hänen huomiotaan. Pian oltiinkin kaupungin ulkopuolella maantiellä, missä vaunut vierivät tasaisemmin ja ilma tuntui puhtaammalta.

Pysähdyttiin ainoastaan hevosia muutettaessa, joten matka kului nopeasti, ja seuraavana aamuna viiden aikaan saavuttiin Doveriin.

Siellä ajettiin hotellin pihaan, ja Cécile, joka oli nukkunut, heräsi soihtujen valoon. Hän avasi silmänsä ollen vielä aivan huumauksissa kauan kestäneestä ajamisesta, ja hänen ensimäinen katseensa kohtasi Henrikin.

Henrik oli siis odottanut heidän tuloaan.

Cécile tunsi punastuvansa ja veti harson silmilleen.

Henrik ojensi ensin kätensä markiisittarelle auttaakseen häntä vaunuista alas, sitten Cécilelle, joka nyt ensimäistä kertaa pani kätensä Henrikin käteen. Se tuntuikin nuoresta miehestä vapisevan niin arasti, ettei hän uskaltanut sitä puristaakaan.

Huoneet oli hotellissa tilattu, ja kaikki oli valmista, ystävällisen huolenpidon järjestämää. Kun laivan piti lähteä vasta kymmenen aikaan, oli matkustajilla muutamia tunteja levähdysaikaa. Cécile sulkeutui hioneeseensa, mutta vaikka hän olikin hyvin väsynyt, ei hän saanut unta silmiinsä. Henrikin odottamaton ilmestyminen oli tehnyt hänen mielensä niin levottomaksi, ettei hän saanut ajatuksiltaan rauhaa. Henrik oli sanonut lähtevänsä hänkin Ranskaan. Aikoiko hän tulla heidän kanssaan yhtä matkaa, samassa laivassa? Tätä kysymystä hän lakkaamatta hautoi mielessään saamatta siihen vastausta. Ja Henrikiltä hän ei olisi koskaan uskaltanut sitä kysyä.

Mutta tuo unettomuus ei häntä vaivannut; suloiselta se päinvastoin tuntui. Sillä olihan nyt joku pitämässä hänestä huolta, niinkuin äidinkin eläessä. Osoittihan kaikki tuota ystävällistä huolenpitoa: palvelijat, jotka pihalla odottivat heidän tuloaan, huoneet, jotka oli heille varattu, tavarat, jotka toimitettiin valmiiksi laivalle. Rakkaus yksin kykeni noin edeltäpäin arvaamaan hänen tarpeensa ja toivomuksensa, valvomaan hänen parastaan, luomaan hänessä noin täydellistä turvallisuudentunnetta.

Rakastiko Henrik siis häntä todellisesti, vilpittömästi, kaikesta sydämestään?

Kuinka suloiselta tuntuikaan!

Ja nauttiakseen tuosta suloisesta turvallisuudentunteesta nuori tyttö karkoitti väkisinkin unen silmistään, kun se vihdoinkin pyrki tulemaan. Hän näki päivän koittavan ja laski tunnit. Sitten hän nousi, ja kun määrättyyn aikaan tultiin koputtamaan hänen ovelleen, hän oli jo täydellisesti pukeutunut.

Cécile meni ikkunan luo katsoakseen aikansa vietteeksi vilkasta katuliikennettä, edestakaisin kulkevia vaunuja ja rattaita. Eräät vaunut, jotka tulivat satamasta päin, vierivät nopeasti hotellia kohti ja pysähtyivät portille. Cécile arvasi jo heti kuka tulija oli, ja hänen sydämensä alkoi kovasti tykyttää. Ja kun hän näki Henrikin keveästi hyppäävän vaunuista ja huomasi oikein arvanneensa, kävi hänen sydämensä tykytys vieläkin kovemmaksi. Nopeasti hän vetäytyi ikkunasta pois verhojen taa.

Mutta Henrik oli jo ennättänyt nähdä hänet.

Cécile joutui aivan hämilleen ja jäi seisomaan liikkumattomana paikoilleen, kasvot polttavan kuumina, toinen käsi sydämellä, toinen ikkunaverhon lievettä pidellen. Hetken kuluttua hän kuuli ovikelloa soitettavan, oven aukeavan ja Henrikin äänen:

-- Tehkää hyvin ja ilmoittakaa markiisittarelle ja neidille, että täytyy kiirehtiä, sillä puolen tunnin kuluttua laiva on lähtövalmiina.

-- Olen itse täällä, sanoi Cécile astuen ovesta ulos ja unohtaen, että hänen vastauksensa ilmaisi hänen kuunnelleen. -- Olen itse täällä ja menen heti isoäidille ilmoittamaan, että odotatte.

Sitten tervehdittyään hän kulki nopeasti salin poikki ja katosi markiisittaren huoneeseen.

Markiisitar oli jo melkein valmis ja viiden minuutin kuluttua hän astui ulos Cécilen seuraamana. Henrik tarjosi hänelle kätensä, ja Cécile kulki heidän jäljessään Aspasia neidin kanssa, josta markiisitar ei tahtonut erota.

Matkalla Cécileä vaivasi yhä sama ajatus, josta hän yölläkin oli pääsemättömissä: laivalle astiko Henrik vain aikoi saattaa heitä, vai oliko hänelläkin matka mielessä? Saavuttiin satamaan, missä oli varattu vene heitä varten. Naiset astuivat siihen, ja Henrik yhä seurasi heitä. Soudettiin laivalle.

Henrik tarjosi kätensä markiisittarelle auttaakseen häntä laivaan, sitten Cécilelle. Tällä kertaa, vaikka tuo pieni käsi nytkin vapisi hänen kädessään, Henrik ei voinut olla sitä hellästi puristamatta. Cécile tunsi silmäinsä pimenevän ja päätänsä pyörryttävän. Tuo kädenpuristus ilmaisi hänelle mitä katseet jo olivat ilmaisseet: Henrik rakasti häntä.

Mutta jäähyväisiksikö vain Henrik oli hänen kättänsä puristanut?

Päästyään kannelle Cécile vapisi niin kovasti, että hänen täytyi nojautua maston ympärille päällekkäin ladottuihin matkatavaroihin, joita laivamiehet, pahaa ilmaa peläten, paraikaa peittelivät öljykankaalla. Siinä seisoessaan hän huomasi eräässä matka-arkussa nimen, johon hänen silmänsä heti kiintyivät:

"Kreivi Henrik de Sennones. Pariisi. Ranska."

Tuossa osoitteessa oli hänelle vastaus. Nyt hän tiesi minkä tahtoi tietää.

Cécile huokasi syvään ja nosti silmänsä kohdaten samassa Henrikin katseen.

Tuo katse tuntui Cécilen kasvoilta lukeneen hänen sydämensä ajatukset, sillä sen ilme oli hellästi nuhteleva.

-- Ah, Cécile! sanoi Henrik tuokion kuluttua pudistaen päätänsä, -- oletteko hetkeäkään voinut uskoa, että minä eroaisin teistä?

XVI LUKU.

Matka.

Äkilliset ilmanmuutokset ovat tavalliset merenrannikolla. Nytkin olivat syksyiset sadepilvet hajonneet, ja taivas kuulti selkeänä ja kirkkaana kuin keväällä. Matkustajat saattoivat oleskella kannella, ja Henrik sai seurustella Cécilen kanssa, mikä olisi ollut mahdotonta, jos sade olisi pakoittanut Cécileä hakemaan suojaa naistensalongista. Henrikillä oli täysi syy kiittää Jumalaa.

Ensimäisen kerran äidin kuoleman jälkeen Cécile jaksoi kiinnittää huomionsa ympäristöön ja hän kysyi uteliaasti Henrikiltä selitystä kaikkeen mitä näki. Henrik vastasi näihin kysymyksiin miehenä, joka on perehtynyt kaikkeen, ja hänen äänensä sointu oli nuorelle tytölle niin suuri nautinto, että hän yhä jatkoi kyselemistään yksinomaan kuullakseen hänen puhuvan. Hänelle tuntui aukeavan aivan uusi elämä, johon hän astui Henrikin opastamana. Tämä laiva, joka kantoi häntä toista maata, synnyinmaata kohti, irroitti hänet menneisyydestä ja kiidätti häntä tuntemattoman tulevaisuuden rantoja kohti.

Matka kului onnellisesti. Taivas oli, kuten jo olemme maininneet, niin kaunis kuin Englannin syksytaivas voi olla, niin että kahden tunnin matkan päästä Doverista Ranskan rannikko alkoi häämöittää usvaisena taivaanrannalla, kun taas Englannin rannikko oli vielä selvästi näkyvissä. Cécilen silmät siirtyivät vuorotellen toisesta toiseen. Kumpi näistä kahdesta oli hänelle onnen maa?

Seitsemättä käydessä saavuttiin Boulogneen. Markiisitar muisti, että he viime kerran siellä käydessään olivat asuneet Postihotellissa, mutta hän ei muistanut sen emännän nimeä.

Mutta Cécile, joka monta monituista kertaa oli kuullut äitinsä kertovan myrskyisen lähtöillan tapahtumista ja yhtä monta kertaa kuullut rouva Ambronin, hotellin ystävällisen emännän nimeä mainittavan, ei ollut yhtä huonomuistinen kuin hänen isoäitinsä, ja tuo nimi oli jäänyt hänelle mieleen.

Heti hotelliin saavuttuaan hän kysyikin rouva Ambronia, ja tämä, joka oli aina aulis palvelemaan vieraitaan, saapui heti.

Cécile, nähdessään tämän kunnon naisen, joka oli auttanut heitä niin ystävällisesti heidän paetessaan Ranskasta, tahtoi heittäytyä hänen syliinsä, mutta markiisitar viittasi hänelle epäävästi.

-- Miten voin teitä palvella, hyvät rouvat, kysyi rouva Ambron.

-- Hyvä rouva, sanoi markiisitar, minä olen markiisitar de la Roche-Bertaud, ja tässä on neiti de Marsilly, lapsenlapseni.

Rouva Ambron kumarsi, mutta hänen kasvojensa ilmeestä huomasi, etteivät nämä markiisittaren mainitsemat nimet herättäneet hänessä mitään muistoa. Markiisitar huomasi sen.

-- Ettekö siis muista, että jo ennenkin kerran olemme asuneet hotellissanne?

-- Mahdollista kyllä, että minulle jo ennenkin on tapahtunut se kunnia, vastasi rouva Ambron, mutta minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten voi muistaa milloin se olisi ollut ja missä tilaisuudessa.

-- Rakas rouva Ambron, sanoi Cécile, aivan varmaan tulette pian muistamaan. Tulihan teidän luoksenne eräänä syyskuun iltana v. 1792 kaksi Pariisista pakenevaa naista, talonpoikaisvaatteihin puettuina, ajaen talonpoikaisrattaissa ja tilansa vuokraajan Pierre nimisen talonpojan saattamina.

-- Niin, niin, aivan oikein, huudahti rouva Ambron, muistan toki vallan mainiosti. -- Nuoremmalla näistä naisista oli vielä pieni tytär, kolmen tai neljän vuoden ikäinen herttainen lapsi, oikea taivaan enkeli...

-- Lopettakaahan toki, rakas rouva Ambron, keskeytti hymyillen Cécile, sillä jos vielä jatkatte siihen suuntaan, niin en enää uskalla sanoa teille, että tuo herttainen lapsi, tuo taivaan enkeli on...

-- No?

-- Edessänne.

-- Mitä! Tekö, rakas lapseni? huudahti rouva Ambron.

-- Entä sitten! mutisi markiisitar närkästyneenä mokomasta tuttavallisuudesta.

-- Oh, suokaa anteeksi! sanoi rouva Ambron säikähtäen itsekin tungettelevaisuuttaan, vaikkei hän kuullutkaan markiisittaren huomautusta, suokaa anteeksi, neiti, mutta olen nähnyt teidät niin pienenä.

Cécile ojensi hänelle kätensä.

-- Mutta teitähän oli silloin kolme? kysyi rouva Ambron, katsoen ympärilleen ikäänkuin hakeakseen paronitarta.

Cécile huokasi syvään ja painoi päänsä alas. Rouva Ambron ymmärsi heti.

-- Niin, niin, sanoi hän, maanpakolaisuus on kova koulu. Monen olen nähnyt lähtevän, mutta en palaavan. Rohkaiskaa kuitenkin mieltänne, neiti kulta! Jumala tietää miksi hän meitä koettelee ja vain omia lapsiaan hän kurittaa.

-- Jättäkäämme nuo asiat, hyvä rouva Ambron! sanoi markiisitar kärsimättömästi. -- Olen sangen herkkätuntoinen, ja nuo asiat vaivaavat minua sietämättömästi.

-- Pyydän anteeksi, rouva markiisitar. -- Sanoin sen vain neitiä varten, osoitteeksi että muistan. Ja nyt markiisitar kenties suvaitsee sanoa minulle mitä asiaa varten olette kutsuneet minua.

-- Minulla ei ole mitään asiaa teille. Neiti de Marsilly tahtoi teitä puhutella, voitte kääntyä hänen puoleensa.

-- Siinä tapauksessa neiti kenties sanoo...

-- Olen pyytänyt teitä puheilleni, rakas rouva Ambron, ensiksikin kiittääkseni teitä kaikesta sydämestäni, sillä olette tehnyt meille niin suuren palveluksen, että voimme korvata sen ainoastaan ikuisella kiitollisuudellamme. Ja sitten olen tahtonut kysyä teiltä, ettekö tuntisi ketään, joka voisi näyttää minulle tietä meren rannalle, siihen paikkaan, missä kaksitoista vuotta sitten nousimme laivaan paetessamme Ranskasta... Siinä tapauksessa tietysti, ettei isoäiti kiellä minua menemästä.

-- En tietysti, jos rouva Ambron voi ehdottaa sinulle luotettavan henkilön toveriksi. Tarjoaisin Aspasia neidin, mutta tiedäthän, että aamusella varsinkin minun on vaikea tulla toimeen ilman häntä.

-- Menen itse, rouva markiisitar, menen itse, huudahti rouva Ambron. -- Mielelläni saatan neitiä, ja koska, Jumalan kiitos, minä satuin olemaan siellä, kun läksitte, niin jos neiti haluaisi tarkempia tietoja, niin minä osaan vastata paremmin kuin kukaan muu.

-- Rouva markiisitar, sanoi Henrik, joka suurella mielenkiinnolla oli kuunnellut keskustelua, -- sallitteko minunkin saattaa neitiä tuolle matkalle?

-- Miksikäs ei, en minä näe siinä mitään sopimatonta, ja koska tuollaiset romantilliset muistot ovat teidän mieleenne, niin menkää vain, lapseni, menkää vain!

Ja sitten ikäänkuin rauhoittaakseen omaatuntoaan hän teki rouva Ambronille pienen viittauksen, joka merkitsi:

"Uskon heidät teidän huostaanne. Valvokaa heitä."

Rouva Ambron vastasi nyökäyttäen päätänsä, ja päätettiin tehdä kävelymatka seuraavana päivänä.

Kun Cécile oli tahtonut nähdä varsinkin sen paikan, missä laivaannousu oli tapahtunut, niin oli rouva Ambronin mielestä tarpeetonta tehdä sama kierros kuin tuona muistettavana iltana, jolloin se oli ollut tärkeä epäluulojen välttämiseksi. Kuljettiin sentähden vain Nationkatua päähän asti; sitten tulliportille saavuttua käännyttiin vasemmalle pientä, peltojen poikki kulkevaa tietä, joka johti rantakalliolle.

Tämä matka olisi varmaankin tuntunut jotenkin mitättömältä ja vähäpätöiseltä jokaisesta muusta kuin Cécilestä. Hänelle, maalla kasvaneelle tytölle, joka ei ollut nähnyt mitään kodin ulkopuolella ja jonka kävelymatkat tähän saakka olivat ulottuneet joko pikku puutarhan muuriin tai kirkon porttiin, kaikki oli uutta ja huomiota herättävää.

Saavuttiin vihdoinkin rantakalliolle, missä heidän eteensä aukeni suurenmoinen näköala yli aavan meren. Mahtavan vaikutuksen teki heihin meren synkkä majesteettisuus. Cécile pysähtyi hetkeksi juhlallisen tunteen valtaamana. Kuolema, Jumala, iankaikkisuus kävi hänen sielulleen selväksi tuon rajattoman suuruuden edessä, ja hän tunsi kyynelten vierivän poskilleen.

Sitten hän katsoi maahan ja huomasi pienen polun, joka kierteli törmää alas. Rouva Ambronilta kysymättä hän arvasi heti, että juuri tätä tietä hänen äitinsä tuona myrskyisenä yönä oli kulkenut kantaen häntä sylissään kuohuvaa valtamerta kohti. Hän lähti kulkemaan polkua pitkin, ja Henrik riensi hänen jälkeensä, valmiina auttamaan, jos hänen jalkansa sattuisi kivikossa luiskahtamaan. Hänen rinnallaan ei Henrik voinut astua, sillä polku oli liian kaita kahdelle.