Part 6

Mutta sellaisen lupauksen täyttäminen tuntui hänestä tällä hetkellä hyvin raskaalta. Melkein tietämättänsä hän oli alkanut verrata Lorges'in herttuattaren sisaren poikaa Edvard Duvaliin, ja vertailu ei suinkaan ollut eduksi viimeksi mainitulle. Molemmat olivat samanikäiset, molemmat olivat saaneet huolellisen kasvatuksen, molemmat olivat kasvoiltaan kauniit ja luonteeltaan miellyttävät. Mutta sittenkin, mikä eroitus! Edvard oli vielä kahdestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta ujo ja kehittymätön koulupoika, kun sitävastoin Henrik oli suureen maailmaan tottunut nuori mies, sanalla sanoen toisen esiintyminen oli alhaissäätyläisen, jos kohta sivistyneenkin, toisen täydellisen aatelismiehen. Seuraavana sunnuntaina varsinkin, kun Edvard vanhempiensa kanssa tuli paronittaren perhettä tervehtimään, tämä eroitus tuli yhä selvemmin esiin. Markiisitar oli näet sinä päivänä vastoin tapaansa suvainnut ottaa osaa päivällisiin ja oli käyttänyt tilaisuutta pannakseen Edvardin saman koetuksen alaiseksi kuin äskettäin Henrikin. Herra Duvalin mentyä vähäiselle asiamatkalle kylään ja paronittaren kävellessä rouva Duvalin kanssa puutarhassa markiisitar kehoitti Cécileä näyttämään Edvardille piirustusalbumiaan. Nuori tyttö, joka tähän asti vaistomaisesti oli pitänyt kaikki henkistä elämäänsä koskevat asiat Edvardilta salassa, totteli vastenmielisesti ja haki albuminsa Edvardille selailtavaksi. Nuori mies ihaili piirustuksissa esiintyvää taitoa, mutta pysyi koko ajan kylmänä käsittämättä mitään niistä tunteista ja mielikuvista, joista nämä kukat olivat puhjenneet. Cécile, joka ymmärsi, ettei selityksistä tässä suhteessa olisi ollut mitään apua, ja joka muisti kuinka Edvard ennen heidän lapsina ollessaan oli nauranut hänen kukkasalaisuuksilleen, antoi hänen selailla sanomatta sanaakaan. Siten ei tämä albumi ollut Edvardille muuta kuin tavallinen kuvakirja, jonka lehtiä hän välinpitämättömästi käänteli.

Markiisitar, joka koko ajan piti häntä silmällä, huomasi minkä vaikutuksen Edvardin arkipäiväinen käsitystapa teki Cécileen, ja vaikkei hän itsekään voinut kerskailla käsittävänsä noita haavemielisiä unelmia, ymmärsi hän kuitenkin, että tämä runollisuuden puute teki nuoren Duvalin Cécilelle vastenmieliseksi. Hän päätti siis jatkaa samalla tavalla, ja kun albumi oli loppuun selailtu, hän kehoitti Cécileä soittamaan.

Soiton suhteen kävi samoin kuin kuva-albuminkin. Edvard kiitteli ja ylisteli, mutta kiitteli ja ylisteli ymmärtämättä. Siitä seurasi, että hänen kiitoksissaan oli epätosi kaiku, josta Cécile loukkaantui enemmän kuin täydellisestä vaitiolosta.

Kun sitten markiisitar kehoitti Cécileä soittamaan Edvardillekin sitä sinfoniaa, jota hän oli Henrikin kuullen soittanut, kieltäytyi Cécile jyrkästi. Hänestä tuntui mahdottomalta paljastaa vieraalle sisäistä tunne-elämäänsä, niinkuin hän oli paljastanut sen hengenheimolaiselle.

Muuten päivä kului niinkuin ainakin, sillä eroituksella vain, ettei Cécile, vaikka hän kuinka olisi koettanut, voinut salata alakuloisuuttaan. Tätä eivät kumminkaan muut huomanneet kuin äiti ja isoäiti.

Paronitar, joka oli sangen väsynyt, vetäysi heti vieraitten lähdettyä omaan huoneeseensa, jonne Cécile häntä seurasi. Nuori tyttö luuli huomaavansa, että äiti vähänväliä levottomasti katsoi häneen. Mitähän tuo outo katse merkitsi? Cécilen teki mieli kysyä ja hän yritti pari kertaa saamatta kumminkaan sanoja huuliltaan.

Paronitarkaan ei puhunut mitään, painoi vain tytärtä tavallistaan lujemmin syliinsä hyvää yötä sanoessaan ja suuteli häntä otsalle syvästi huoaten.

Raskas oli Cécilellä mieli, kun hän hitaasti astui ulos äitinsä huoneesta mennäkseen omalle puolelleen. Mutta käytävässä Aspasia neiti, isoäidin kamarineitsyt, odotti häntä kutsuakseen häntä markiisittaren puheille.

Markiisitar oli mennyt nukkumaan ja luki pitkällään. Hän oli ennen kahdeksannellatoista vuosisadalla vallitsevan tavan mukaan vuoteessa maatessaan ottanut vieraita vastaan ja tätä tapaa hän nyt koetti sovitella perheensä jäseniin, kun hänen luonaan ei täällä käynyt enää vieraita.

-- Olette kutsunut minut luoksenne, isoäiti, sanoi Cécile suudellen häntä kädelle. -- Pelkäsin jo teitä sairaaksi, mutta näen ilokseni, että olette terveen näköinen kuten ennenkin.

-- Vai niin, rakas lapseni, vastasi markiisitar, mutta tällä kertaa ulkomuoto pettää. En kärsi nähdä noita Duvaleja, vielä vähemmin kuulla heidän arkipäiväistä puhettaan. Heti rupeaa päätäni pakoittamaan.

-- Onhan kumminkin herra Duval erinomaisen hyvä ihminen, rakas isoäiti. Olenhan monta kertaa kuullut teidänkin niin sanovan.

-- Enhän minä sitä kielläkään. Onhan hän kauan ollut Lorges'in herttuattaren palveluksessa ja kelpo mies hän kuuluu olevan. Ja enhän minä sano mitään pahaa hänen vaimostaankaan. Mutta koska nyt kerran on Duvalin perheestä puhe, niin mitä sinä sanot heidän pojastaan?

-- Edvardistako? vastasi Cécile aivan hämillään. -- Mitä minä sanoisin hänestä muuta, kuin että hän on miellyttävä nuori mies, ahkera, rehellinen, hyvin kasvatettu...

-- Hyvin kasvatettu kyllä, oman säätynsä mukaan, sillä ovathan hänen vanhempansa siksi viisaat, että pysyvät alallaan. Naurettavaahan olisi kerrassaan, jos hänen kasvatuksensa esimerkiksi olisi ollut sellainen kuin nuoren herra de Sennones'in.

Cécile säpsähti ja loi silmänsä maahan punastuen korvia myöten. Hänen ilmeinen hämmästyksensä ei jäänyt markiisittarelta huomaamatta.

-- Etkö osaa vastatakaan? sanoi hän.

-- Mitä minä siihen vastaisin, rakas isoäiti? kysyi Cécile.

-- Voisithan minun mielestäni sanoa mitä herra de Sennones'ista ajattelet.

-- Onko sopivaa, isoäiti, että nuoret tytöt näin lausuvat mielipiteensä nuorista herroista?

-- Etpähän sinä salannut minulta mielipidettäsi Edvardista.

-- Oh, Edvardista, sehän on aivan toista, huudahti nuori tyttö.

-- Onhan tietysti, sillä Edvardista sinä et pidä ja...

-- Isoäiti kulta! keskeytti Cécile estääkseen häntä jatkamasta.

Mutta isoäiti ei hellittänyt.

-- Ja Henrikistä sinä pidät, jatkoi hän armottomasti.

-- Oh! kuiskasi Cécile kätkien päänsä markiisittaren tyynyyn.

-- Kas niin, sanoi tämä, eihän sinun tarvitse sitä hävetä. Jos pitäisit Edvardista, niin se olisi sinulle häpeäksi, mutta Henrikhän on kaikin puolin rakastettava nuori mies ja sulhaseksi sangen sopiva.

-- Mutta, hyvä isoäiti, huudahti Cécile, unohdatteko mitä äiti on päättänyt Edvardin suhteen! Unohdatteko...

-- Rakas lapseni, äitisi on ollut aina heikko päästään, ja onnettomuus on tehnyt hänet kokonaan hulluksi. Täytyyhän toki pysyä lujana vastoinkäymisessäkin eikä heti pitää kaikkea menneenä. Äitisi tahtoisi, että menisit Edvardille, mutta minä sanon, että sinä menet Henrikille.

Tällä hetkellä kuului paronittaren huoneesta kova kellonsoitto. Säikähtäen Cécile hypähti tuoliltaan ja jättäen markiisittaren yksin juoksi äitinsä huoneeseen.

Rouva de Marsilly oli mennyt tainnoksiin kovasta verensyöksystä. Heti Cécile unohti kaikki markiisittaren puheet Edvardista ja Henrikistä ajatellen vain äitiään. Palvelijattaren avulla hän hoiti sairasta, käytti hajusuoloja ja kylmää vettä ja näki pian ilokseen äitinsä jälleen tointuvan.

-- Lapsi parka, kuiskasi paronitar herätessään.

-- Johan te toinnutte, rakas äiti, ei se ollut ollenkaan vaarallista, sanoi Cécile hellästi rauhoittaen.

Kohtaus olikin nyt ohi, mutta paronitar oli vielä sen johdosta niin heikko, ettei Cécile uskaltanut jättää häntä yksin. Palvelijatar sai laittaa hänelle vuoteen paronittaren sängyn viereen, ja siellä nuori tyttö vietti yönsä kuunnellen noita yskänkohtauksia, jotka vähänväliä keskeyttivät äidin levottoman unen. Sellaisia olivat siis nuo yöt, joita äiti yksinäisessä kamarissaan vietti taistellen tuskia vastaan ja saamatta tarpeeksi lepoa, jaksaakseen kestää joka päivä uudistuvia huolia! Ääretön hellyys täytti tyttären sydämen ja piti hänet valveilla yön hitaasti kuluvien tuntien kestäessä. Aamun tullen paronitar vihdoinkin vaipui uneen. Vähän aikaa Cécile vielä valvoi, mutta sitten luonto sai hänessäkin voiton, ja hän nukkui.

Nukkuessaan hän näki outoa unta. Hän oli kävelevinään ihanassa puutarhassa, missä kukkien tuoksut olivat niin suloiset ja lintujen laulut niin ihanat, ettei hän ollut koskaan ennen sellaista tuntenut tai kuullut. Ja hänelle kävi selväksi, että hän oli taivaassa.

Mutta hän ei ollut siellä yksin, Henrik oli hänen kanssaan. Hän oli kalmankalpea niinkuin kuollut. Cécile pani kätensä sydämelleen ja huomasi, että sen sykintä oli lakannut; hänkin siis oli kuollut samoin kuin Henrik.

Äkkiä hän näki naisen lähestyvän ruumisliinaan käärittynä ja tunsi hänet äidikseen. Ja katsoen tarkemmin itseään ja Henrikkiä hän huomasi, että hekin olivat käärinliinoihin verhotut.

-- Oi äiti, sanoi hän ojentaen kätensä syleilläkseen äitinsä hahmoa, -- mikä sanomaton onni, että olemme kaikki kolme kuolleet!

Hän oli unissaan lausunut nämä sanat aivan ääneen ja heräsi samassa kuullessaan sydäntäsärkevän nyyhkytyksen. Hän aukaisi silmänsä ja näki äitinsä seisovan sängyn vieressä yövaatteissaan valkeana kuin äsken unessa hahmo, kalpeana kuin kuollut ja hämärässä läpikuultavan näköisenä kuin varjo.

Paronitar oli herännyt ennen tytärtään ja valvonut hänen untansa, niinkuin tytär äsken oli hänen nukkuessaan valvonut, ja huomatessaan, että Cécile näki tuskallista unta, hän oli noussut herättääkseen lapsensa ja karkoittaakseen hänestä ahdistavat mielikuvat. Samassa hän oli kuullut nuo sanat, jotka olivat riistäneet nyyhkytyksen hänen rinnastaan.

-- Olet siis hyvin onneton, lapseni, sanoi hän, -- koska kuolema tuntui sinusta onnelta?

-- En toki, äiti kulta, kun vain teidän terveytenne jälleen palajaa, niin mitäpä minun onnestani puuttuisi. Olen nähnyt mieletöntä unta vain. Antakaa minulle anteeksi!

-- Minunhan päinvastoin on sinulta anteeksi pyydettävä, sanoi paronitar. -- Olenhan tehnyt kaikki, Jumala sen tietää, totuttaakseni sinua yksinkertaiseen ja nöyrään elämään. Minkä tähden Jumala on pannut sydämeesi tunteita ja toivomuksia; jotka kyllä ovat sopusoinnussa syntyperäsi, mutta eivät nykyisen asemasi kanssa? Sano lapseni, olenko tietämättäni kasvattanut sinussa sukusi ennakkoluuloja ja sääty-ylpeyttä?

-- Oi, äitini, olette tehnyt kaikki mitä voi tehdä, ja jos minussa siitä huolimatta on ylpeyttä ja ennakkoluuloja, niin teitä ei suinkaan voi syyttää siitä.

-- Rakastatko siis häntä? kysyi paronitar huoaten.

-- En tiedä, äiti kulta, mutta unessani tuntui, että kuolema hänen kanssaan oli suloisempi kuin elämä toisen kanssa.

-- Tapahtukoon siis Jumalan tahto eikä minun, sanoi paronitar pannen kätensä ristiin ja nostaen silmänsä taivasta kohti, alistuvainen ilme katseessa.

XIII LUKU.

Hurskaan kuolema.

Alistuminen ei ollut tässä suhteessa paronittarelle helppoa. Tähän asti kaikki hänen huolensa olivat tarkoittaneet Cécilen eroittamista maailmasta ja sen kiusauksista ja tuon viattoman sielun suojelemista intohimon turmelevilta vaikutuksilta. Pysytelläkseen tytärtä valtiollisten vainojen ulkopuolella hän oli tahtonut kätkeä hänet halpaan kotiin ja suostumalla herra Duvalin ehdotukseen hän oli tahtonut valmistaa lapselleen hiljaisen ja tasaisen onnen. Hän oli kyllä odottanut kohtaavansa vastarintaa markiisittaren puolelta ja oli valmistautunut sitä torjumaan, mutta Cécilen suhteen hän oli pettynyt. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että aiotun liiton solmiminen voisi tuntua lapsesta uhraukselta. Eikä nuori tyttö tuntenutkaan sydämessään vastenmielisyyttä Edvardia kohtaan, ennenkuin oli tavannut Henrikin. Päinvastoin äidin tahdon täyttäminen oli tuntunut hänestä onnelta, ja olihan hän pari kertaa itsekin kääntänyt puheen tähän asiaan rauhoittaakseen äitiään. Mutta sattuma, tai sanoisimmeko onnettomuus, oli johtanut Henrikin Hendoniin. Markiisitar, joka vastusteli tyttärensä suunnittelemaa epäsäätyistä avioliittoa, oli huomannut nuorten mieltyneen toisiinsa ja Cécilen kanssa ottanut asian puheeksi. Tämän keskustelun johdosta nuo hämärät tunteet olivat Cécilen sydämessä kohonneet tietoisuuteen. Kerran valveille päästyään ne olivat hänen nukkuessaankin hereillä, ja hänen vuoteensa ylitse kumartuneelle äidille oli lörpöttelevä uni ilmaissut hänen salaisuutensa.

Henrik puolestaan oli jo ensi näkemältä ihastunut Cécileen. Hän oli suuresti hämmästynyt tavatessaan tässä syrjäisessä pienessä kylässä nuoren tytön, joka äitinsä kasvattamana, ilman koulua ja opettajia, oli kehittynyt niin eteväksi, ettei nuori mies ollut laajoissa seurapiireissään tavannut hänen vertaistaan. Cécilen vaikutus nuoreen mieheen oli niin suuri, ettei tämä kotimatkalla voinut puhua tädilleen muusta kuin hänestä. Hänen pyynnöistään herttuatar oli kertonut minkä tiesi rouva de Marsillyn merkillisistä vaiheista, hänen paostaan äitinsä ja pienen tyttärensä kanssa Ranskasta ja hänen tulostaan Englantiin. Seuraus tästä kaikesta oli, ettei Henrik Lontooseen jouduttuaan muuta ajatellut kuin päästä jollakin tekosyyllä palaamaan Hendoniin Cécileä tapaamaan.

Valitettavasti hänen ei tarvinnut kauan odottaa tätä tekosyytä. Rouva de Marsillyn liikutus hänen huomatessaan, että tyttären sydän oli herännyt ja lahjoittanut rakkautensa toiselle, aiheutti uudistuvan taudinkohtauksen. Seuraavana päivänä hän oli niin heikko, ettei jaksanut nousta vuoteesta. Markiisitar kirjoitti heti Lorges'in herttuattarelle paronittaren tilasta, mainitsematta kumminkaan mitään niistä tapauksista, jotka olivat aiheuttaneet hänen äkillisen huonontumisensa.

Cécile puolestaan kirjoitti kirjeen herra Duvalille pyytäen häntä lähettämään heille lääkärin ja ilmoittaen hänelle pelkonsa äidin tilan johdosta.

Seuraus näistä kahdesta kirjeestä oli, että melkein samaan aikaan kahdet vaunut pysähtyivät pienen asunnon ovelle. Toisista laskeutuivat herttuatar ja hänen sisarenpoikansa, toisista rouva Duval ja Edvard.

Jos Henrik ja hänen tätinsä olisivat tulleet yksin, niin Cécile kenties olisi voinut sulkeutua huoneeseensa ja kieltäytyä tapaamasta Henrikkiä, mutta vierasten saapuminen samaan aikaan teki kaiken pakenemisen mahdottomaksi. Nuoret herrat jäivät naisten käydessä paronitarta tervehtimässä saliin odottamaan, ja markiisitar, jonka täytyi pitää heille seuraa, lähetti heti noutamaan Cécileä.

Henrik ja Edvard olivat jo ennestäänkin tutut, mutta heidän välinsä olivat jäykät niinkuin ainakin ylhäisen herran ja hänen palvelijansa. Henrik oli kyllä liian hienotunteinen osoittaakseen millään tavoin syntyperästään ja yhteiskunnallisesta asemastaan johtuvaa etevämmyyttään, mutta Edvard oli kasvatettu tätä etevämmyyttä tunnustamaan, ja tämä katsantotapa oli häneen niin juurtunut, ettei hänen olisi koskaan johtunut mieleenkään asettautua toisen vertaiseksi. Muitten seurassa hän tunsi olevansa varakkaan pankkimiehen poika ja perillinen, mutta Henrikin seurassa hän ei voinut koskaan unohtaa, että isänsä oli ollut Lorges'in herttuattaren palveluksessa.

Tämä ero ei jäänyt Cécileltä huomaamatta, ja markiisitar, joka yhä piti omia tarkoitusperiään silmällä, käytti vähintäkin tilaisuutta hyväkseen teroittaakseen hänelle oman suosikkinsa etevämmyyttä.

Vaikkei markiisitar kevytmielisessä välinpitämättömyydessään huomannut paronittaren tilassa mitään levottomuuden aihetta, niin Cécile ei siinä suhteessa pettynyt. Lääkärin käyntikään ei pystynyt häntä rauhoittamaan. Äiti oli kuolinvuoteellaan, sen tytär selvään huomasi, ja hänen hellyydellään ja huolenpidollaan ei ollut mitään rajoja. Jokainen ajatus, joka ei tarkoittanut äitiä ja hänen parastaan, oli Cécilen mielestä anteeksiantamaton rikos.

Henrik tuli melkein joka päivä tiedustelemaan rouva de Marsillyn terveyttä, milloin yksin ratsastaen, milloin vaunuissa herttuattaren seurassa. Mutta harvoin hän sai tavata Cécileä. Jonkinlainen epämääräinen velvollisuudentunne kielsi Cécileä menemästä minne sydän käski. Kun hän ikkunastaan suljettujen uutimien takaa tähysteli Henrikin tuloa ja lähtöä, oli hän jo mielestään uskoton tuolle ainoalle hellyydelle, joka eheänä ja jakamattomana oli äidille tuleva.

Mitä Edvardiin tulee, kävi hän ainoastaan sunnuntaisin Hendonissa, sillä arkena hän ei voinut päästä konttoristaan.

Kun syksy tuli sateineen ja sumuineen, kävi paronitar niin huonoksi, että selvään huomasi lopun olevan käsissä. Cécile ei enää hievahtanut äitinsä vuoteen äärestä.

Tulipa sitten kerran ratkaiseva päivä. Edellisenä iltana paronitar oli tuntenut itsensä paremmaksi niinkuin ainakin keuhkotautiset kuoleman lähestyessä, ja hänen hartaista pyynnöistään Cécile suostui menemään hetkeksi levolle kehoittaen palvelijatarta, joka asettui hänen sijalleen valvomaan, heti ilmoittamaan, jos mitä erikoisempaa tapahtuisi.

Alkupuoli yötä kului jotenkin rauhallisesti. Mutta aamupuolella Cécile heräsi äkkiä unestaan kuullessaan nimeänsä mainittavan. Hän hypähti sängystään, heitti aamupuvun yllensä ja riensi äitinsä huoneeseen.

Paronitarta oli taas kohdannut verensyöksy, niin runsas tällä kertaa, ettei palvelijatar uskaltanut jättää häntä yksin, vaan huusi apua.

Tämä hätähuuto oli herättänyt Cécilen. Ensimäinen ilme, joka rouva de Marsillyn toinnuttua elvytti hänen kasvojaan, oli tytärtä tervehtivä hymy. Kohtaus oli tällä kertaa ollut niin ankara, että hän oli luullut kuolevansa, ennenkuin Cécile ehtisi saapua. Ja nythän Jumala armeliaisuudessaan salli hänen nähdä tytärtä vielä kerran.

Cécile heittäysi polvilleen tarttuen sairaan käteen, itkien ja rukoillen yhtaikaa. Vaikka äiti alkoi rauhoittua, ei tytär suostunut palaamaan huoneeseensa, sillä hänestä tuntui, että jos hän hetkeksikään menisi pois, Jumala käyttäisi juuri sitä hetkeä kutsuakseen äidin luokseen. Ja tosin ei paronittarella tuntunut olevankaan monta hetkeä jäljellä.

Päivällä heikkouskohtaukset vähänväliä uudistuivat, mutta tuskia ei enää ollut. Iltasella hän käski avata ikkunan, jotta mailleen menevän auringon viimeiset säteet pääsisivät huonetta kirkastamaan.

Cécile katsoi äitiinsä. Kuume oli poissa, ja kalpeus peitti sairaan kasvot. Kädet olivat kylmät. Kun ikkuna oli avattu, kääntyi sairas käyttäen viimeiset voimansa nähdäkseen laskeutuvan auringon kultaaman taivaan.

Samassa kuului satakielen laulu.

-- Kuuntele, sanoi paronitar, vetäen tytärtä lähemmäksi. Cécile painoi päänsä paronittaren rintaa vasten ja kuunteli. Sydämen sykintä oli hidas ja epätasainen; väliin se tuntui kokonaan lakkaavan, elpyäkseen uudestaan hetken kuluttua. Cécile kuunteli yhä. Satakieli oli lentänyt pois noin sadan askelen päähän, missä se jatkoi soinnukasta lauluaan.

Hetken kuluttua lintu taas nosti siipensä lähteäkseen vielä kauemmas laulamaan. Sitten yhtäkkiä laulu kokonaan taukosi.

Samassa hetkessä sairaan sydänkin herkesi sykkimästä.

Cécile säpsähti. Oliko tuo satakieli, jonka laulu oli lakannut, oliko se äidin sielu, joka kohosi linnun muodossa taivaaseen? Hän nosti päätään. Paronitar lepäsi kalpeana ja liikkumattomana, suu ja silmät puoliavoinna. Cécile kumartui hänen ylitsensä ja kuuli hiljaisen kuiskeen: "Hyvästi". Sitten silmät sulkeutuivat, vähäinen väristys puistatti ruumista, käsi vavahti heikosti ikäänkuin tarttuakseen tyttären käteen, ja kaikki oli lopussa.

Paronitar oli kuollut.

Cécile ei valittanut eikä nyyhkyttänyt. Jäykkänä hän siinä seisoi, ja runsaat kyynelet vierivät hänen poskiaan pitkin.

Sitten hän laskeutui puutarhaan, taittoi kauniin, tuoksuvan liljan ja palasi takaisin pannen kukan kuolleen käteen. Ja hänestä tuntui, että äiti levätessään noin kuolinvuoteellaan oli vahaan valettu taivaan autuasten kuva.

Cécile polvistui vuoteen viereen ja käski kutsua markiisitarta. Olihan äidinkin rukoiltava tyttärensä puolesta niinkuin tyttären äitinsä.

XIV LUKU.

Jäähyväiset.

Emme huoli viivytellä kertomalla kaikista niistä toimenpiteistä ja juhlamenoista, jotka kuolemantapausta seurasivat. Heti saatuansa tuon surullisen uutisen Lorges'in herttuatar ja herra Duval riensivät Hendoniin, edellinen lohduttaakseen ystävällisillä sanoillaan jäljellejääneitä, jälkimäinen tarjotakseen heille kokeneen miehen apua, joka tällaisissa tapauksissa on niin tärkeä turvattomille. Hienotunteisuudesta herttuatar jätti tällä kertaa kotiin nuoren sukulaisensa, ja herra Duvalkin tuli samasta syystä yksin.

Paronitar haudattiin kylän pieneen hautausmaahan. Jo aikoja sitten hän oli itse valinnut sen paikan, missä tahtoi levätä ja oli antanut papin siunata sen.

Markiisittareen kolaus koski kipeästi. Hän oli rakastanut tytärtään niin paljon kuin hänen luontonsa salli, mutta hän oli pintapuolisen aikakauden lapsi, jolla ei ollut tunteellisuutta kuin nimeksi vain. Ja sen tähden ei hänessä surukaan päässyt syvemmälle juurtumaan. Ennenkuin herra Duval palasi Lontooseen, tarjosi hän kaikinpuolista apuaan Cécilelle virkkamatta sanaakaan puheena olleista tulevaisuudentuumista, ja Cécile vastasi ilmaisten äänellään sydämensä vilpittömimmät kiitollisuudentunteet, että jos hän milloin oli avun tarpeessa, niin vanhaan ystäväänsä hän aikoi turvautua eikä kehenkään muuhun.

Markiisitar piti herttuattaren kanssa pitkää neuvottelua tulevaisuudesta. Nyt kun ei paronitar enää ollut estämässä, oli markiisitar lujasti päättänyt palata Ranskaan, jonne hän jo kauan oli ikävöinyt. Hän ei ollut koskaan voinut käsittää millä oikeudella valtio oli anastanut hänen maatilansa, ja hän toivoi yhä, että asiamiehensä tavalla tai toisella saisi laittomat myynnit peruutetuiksi.

Pari päivää hautajaisten jälkeen markiisitar kutsutti Cécilen luokseen ja ilmoitti hänelle, että hänen oli valmistauduttava lähtemään Ranskaan.

Cécile hämmästyi suuresti tästä uutisesta. Hänelle ei ollut koskaan johtunut mieleen, että hänen oli kerran luovuttava tästä seudusta, joka oli tullut hänen isänmaakseen. Täytyikö hänen siis erota tästä talosta, jossa hän oli kasvanut, tästä puutarhasta, missä hän oli nuoruutensa viettänyt ruusujensa ja liljojensa seurassa, tästä huoneesta, jossa hänen lempeä, kärsivällinen ja puhdas äitinsä oli heittänyt henkensä, tästä hautausmaasta, missä vainaja nukkui viimeistä untansa. Hän ei alussa uskaltanut oikein luottaa korviinsa, ja vasta kun markiisitar oli toistanut sanansa, pääsi hän asiasta selville. Silloin vasta hän totteli ja meni huoneeseensa valmistautuakseen kestämään elämässänsä tapahtuvaa perinpohjaista mullistusta, sillä niin hiljaisesti oli hänen elämänsä tähän asti kulunut, että pieninkin muutos oli hänestä perinpohjainen mullistus.

Cécilestä tuntui ensin, ettei hän tulisi kaipaamaan muuta kuin kotiseutua, kotia, puutarhaa, äidin kuolinhuonetta ja hautausmaata, mutta tutkiessaan tarkemmin itseään hän huomasi, että Henrikin kuva oli jollain tavalla yhtynyt kaikkien näiden kaipaukseen. Silloin vasta hän oikein ymmärsi mikä onnettomuus lähtö oli hänelle.

Hän meni äitinsä huoneeseen. Siellä kaikki hänen lapsuutensa muistot ikäänkuin tulvivat häntä vastaan. Huone oli yhä samassa kunnossa kuin paronittaren aikana, kaikki vanhat tavarat paikoillaan. Cécile, joka oli luullut jäävänsä koko elämänsä ajaksi Hendoniin, oli täten tahtonut säilyttää kaikki entisellään ja kuvitella mielessään, että äiti oli millä hetkellä tahansa kotiin odotettavissa. Monta kertaa äidin kuoleman jälkeen Cécile oli sulkeutunut tähän huoneeseen hakeakseen surulleen lievennystä. Sillä todellinen lievennys, Jumalan ihmiselle lahjoittama lievennys tuskien ahdistaessa, kyynelten suoma lievennys, oli hänellä täällä tarjona. On kuitenkin hetkiä, jolloin kyynelten lähde, olkoon suru kuinka suuri tahansa, tuntuu ehtyneen; silloin rintaa ahdistaa, silloin sydäntä paisuttaa, silloin ikävöi kyyneliä. Mutta silmä ei jaksa vettyä. Vaan jos sellaisina hetkinä muisto heräjää, jos kaukaa kaikuva sävel muistuttaa meille vainajan äänen sointua tai jos katseemme kiintyy johonkin esineeseen, jota hänen kätensä on koskettanut, silloin sydämen kuivuus jälleen sulaa, silloin tunteiden tulva puhkee kyynelvirtaan, mielemme ahdistus nyyhkytyksiin, ja surumme saa omasta kyllyydestään huojennusta. Niin kävi Cécilenkin hänen itkiessään äitinsä huoneessa.