Part 5

Cécilekin, jolla ei ollut vähintäkään aavistusta heidän asemastaan ja joka ei tietänyt mitään tämän maailman asioista, oli huomannut äitinsä alakuloisuuden ja itkettyneet kasvot, joissa ruumiillisen kärsimyksen jäljet kävivät näkyviin, sikäli kuin niistä katosi tuo tasainen hilpeys, johon lapsi oli tottunut. Levottomana hän väijyi käytävässä herra Duvalin tuloa, ja kun tämä astui sisään, hän tarttui hänen käteensä tuskaisesti kuiskaten:

-- Herra Duval, rakas herra Duval, olen kärsimättömänä odottanut teitä. Äiti on hyvin pahoilla mielin, enkä tiedä siihen mitään syytä. Olen kysynyt häneltä, mutta hän sanoo minua lapseksi eikä suostu vastaamaan. Hyvä herra Duval, jos voitte tehdä jotakin hänen hyväkseen, niin tehkää se, pyydän teitä!

-- Rakas neitiseni, vastasi tuo kunnon mies katsellen hellästi nuorta tyttöä, -- olen monta kertaa tahtonut auttaa rouva paronitarta kaiken mahdollisuuden mukaan, mutta hän on aina kieltäytynyt ottamasta apuani vastaan. En voi sille mitään.

-- Mutta mikä äitiä sitten vaivaa? kysyi lapsi.

-- Mikäkö häntä vaivaa? Siihen voisin kyllä vastata, sanoi herra Duval.

-- Koska tiedätte, niin sanokaa heti... Ja jos minä voin siihen mitään, niin...

-- Voitte paljonkin, lapseni.

-- No, siinä tapauksessa teidän vain tarvitsee käskeä.

-- Menen äitinne luo, rakas lapseni, ja aion puhua vakavasti hänen kanssaan. Jos hän suostuu siihen, mitä aion hänelle ehdottaa, niin... hänen asiakseen tulee pyytää teiltä sitä rakkauden osoitusta, josta kaikkien meidän onnemme riippuu.

Cécile loi häneen hämmästyneet silmänsä, mutta herra Duval ei antanut hänelle mitään selitystä, puristi vain hänen kättään ja meni rouva de Marsillyn puheille.

X LUKU.

Tulevaisuudentuumia.

Rouva de Marsilly näytti todellakin herra Duvalista niin muuttuneelta, että tämä ensi sanakseen kysyi häneltä, oliko hän sairas. Rouva de Marsilly pudisti kieltävästi päätään ja ojentaen kätensä herra Duvalille pyysi häntä istumaan viereensä.

-- Hyvä herra Duval, sanoi hän hetken kuluttua -- minun ei tarvinne sanoa teille minkätähden olen kutsunut teidät luokseni. Johan arvaatte, eikö niin?

-- Arvaan kyllä, valitettavasti, hyvä rouva, vastasi herra Duval, ja tunnustan teille, että kun sain kirjeenne, niin päätin mielessäni pyytää teiltä vähäistä selitystä.

-- Olen valmis kuuntelemaan, vastasi paronitar. -- Ystävyytemme teitä kohtaan on jo niin suuri, ettei meidän tarvitse salata teiltä mitään, ja olen vakuutettu siitä, että mitä ikinä tahdottekaan tietää, tahdotte sen meidän hyväksemme.

-- Rouva paronitar, sanoi herra Duval kumartaen, tämä on jo kolmas kerta, kun myytätte minulla timanttejanne, enkä tiedä, onko teillä vielä paljon jäljellä.

-- Suunnilleen yhtä paljon kuin jo olemme myyneet.

-- No niin, suokaa anteeksi, että teen teille huomautuksen. Jos olisitte myyneet kaikki yhdellä kertaa, niin olisitte voineet saada niistä noin kuusikymmentä- tai seitsemänkymmentätuhatta, ja tämä summa olisi Lontoon pankissa voinut tuottaa teille noin satakahdeksankymmentä puntaa vuotuista korkoa. Lisäämällä siihen tuhat tai kaksituhatta frangia vuodessa olisitte voineet tulla toimeen.

-- Sen tiedän, ja niin olin aikonut tehdäkin. Mutta nämä timantit eivät ole minun omiani, ne ovat äitini, ja kun ehdotin hänelle mitä nyt olette ehdottanut minulle, niin hän kielsi jyrkästi.

-- Niin, niin, se on aivan hänen kaltaistaan, jatkoi herra Duval. -- Liian järkevää se olisi ollutkin... Oh, pyydän anteeksi, rouva paronitar, nuo sanat pääsivät minulta aivan vahingossa.

-- Ei mitään anteeksi pyytämistä, hyvä herra. Tiedänhän kyllä, että äidilläni on omituisuutensa, joille kyllä kannattaa nauraa, ja onhan minun tunnustettava, ettette ole koskaan ennen ollut niitä huomaavinanne. Mutta päästäksemme nyt asiaan, minulla olisi tässä solki, jonka arvo on noin kymmenentuhatta frangia ja joka olisi muutettava rahaksi. Tahdotteko ottaa sen tehdäksenne?

-- Mielelläni, vastasi herra Duval käännellen soikea käsissään, -- taikka kun sanon: "mielelläni", niin sanon sen vain kohteliaisuudesta, sillä minusta on todellakin hyvin ikävä nähdä teidän noin luopuvan entisen rikkautenne jätteistä.

-- Minkä me sille mahdamme, sanoi rouva de Marsilly surunvoittoisesti hymyillen. -- Täytyyhän meidän tyytyä Jumalan lähettämiin koetuksiin.

-- Mutta niinkuin itse äsken mainitsitte... suokaa anteeksi, että yhä vielä palaan samaan asiaan... teillä ei ole enää jäljellä kuin puolet timanteistanne. Toinen puoli on riittänyt teille kuudeksi tai seitsemäksi vuodeksi; teillä on siis varoja tarpeeksi kuudeksi tai seitsemäksi vuodeksi vielä. Ja näiden kuluttua, niin, minne sitten joudutte?

-- Jumala yksin tietää, herra Duval.

-- Ja te ette ole tuumineet mitään tulevaisuuden varalta.

-- Ei mitään.

-- Eikä teillä ole mitään toivoa, että asiat voivat tulevaisuudessa parantua?

-- Ei muuta, kuin että Ludvig XVIII kenties kerran nousee valtaistuimelle ja antaa meille takaisin valtiolle peruutetut tilamme.

-- Voi, hyvä rouva, siitä toivosta teidän on luovuttava, sillä päivä päivältä käy yhä selvemmäksi, että kaikki on hukassa. Bonaparte on kenraalista kohonnut konsuliksi, ja nyt sanotaan, että hänellä on mielessä julistautua keisariksi. Tehän ette ole niitä, eikö totta, jotka uskovat, että hän aikoo antaa valtaistuimen takaisin Bourboneille.

Paronitar pudisti päätään.

-- No niin, toistan vieläkin, kun niin pitkälle olette päässyt, mitä sitten aiotte tehdä?

Paronitar päästi huokauksen eikä vastannut mitään.

-- Neiti Cécile on neljäntoista vuotias, eikö niin? Paronitar pyyhkäisi kyynelen silmistään.

-- Kahden tai kolmen vuoden kuluttua teidän täytyy ajatella hänen myötäjäisiään.

-- Älkää, rakas herra Duval, siitä puhuko! huudahti rouva de Marsilly. -- Kun rupean ajattelemaan lapseni kohtaloa, niin minusta tuntuu, että Jumala on meidät hyljännyt.

-- Olette väärässä, hyvä rouva, jos niin ajattelette. Täytyy toivoa, ettei Jumala lähetä enkeleitään noin vain hyljätäkseen heidät, sitten. Kohtaa kai neiti Cécilekin jonkun jalon nuoren miehen, johon hän voi mieltyä ja joka pitää onnenaan tarjota hänelle sydämensä.

-- Hyvä herra Duval, Cécile on köyhä, ja epäitsekästä rakkautta on maailmassa vähän. Sitäpaitsi, kuka löytäisi hänet täältä? Kymmenen vuotta olemme olleet täällä, eikä meillä ole muita tuttavia kuin teidän perheenne... Mutta perheestänne puhuttaessa, suokaa anteeksi, etten ole vielä kysynyt mitä teille kuuluu. Kuinka rouva Duval voi, ja rakas Edvardinne, kuinka hän voi?

-- Sangen hyvin kumpikin, Jumalan kiitos. Kiitän kysymyksestänne, hyvä rouva. Olenpa vielä sangen tyytyväinenkin poikaani. Hänestä tulee kunnon mies, josta voin vastata niinkuin itsestäni ja joka, siitä olen varma, kerran tekee vaimonsa onnelliseksi.

-- Jos hän vain seuraa isänsä esimerkkiä, sanoi paronitar hymyillen, niin kyllä hänestä tulee hyvä ihminen. Olette oikeassa, onnelliseksi sopii sanoa sitä tyttöä, joka voittaa hänen rakkautensa.

-- Onko teidän mielipiteenne todellakin se, rouva paronitar? kysyi vilkkaasti herra Duval.

-- Epäilemättä. Ei kai minulla olisi mitään syytä sanoa muuta kuin mitä ajattelen.

-- Ajattelin vain, että sanoitte sen ainoastaan jotain sanoaksenne, minulle mieliksi.

-- En ollenkaan. Sydämeni ajatuksen minä lausuin.

-- Ah, sepä vallan mainiota, että lausuitte ajatuksenne, sillä se antaa minulle rohkeutta. Kuulkaahan, rouva paronitar, tänne tullessani aioinkin tehdä teille erään ehdotuksen. Lontoossa tämä ehdotus tuntui minusta vallan yksinkertaiselta, mutta mikäli lähestyin Hendonin kylää, se alkoi näyttää minusta liian rohkealta, jopa naurettavaltakin.

-- En ymmärrä, herra Duval...

-- Se vain todistaa, että ehdotukseni on kaikkea järkeä vailla.

-- Odottakaahan, jatkoi paronitar, ettehän tarkoittane...

-- Te hymyilette, rouva paronitar, se rohkaisee mieltäni. Sanoinhan minä sitä miestä onnelliseksi, joka saa sanoa neiti Cécilen omakseen, ja nyt te sanoitte samaa siitä naisesta, joka voittaa Edvardin rakkauden... Kas niin, nyt olen saanut teidät itkemään.

-- Itken kyllä, rakas herra Duval, sillä sananne sattuvat suoraan sydämeeni. Ojennan teille käteni ja sanon teille, ettei sellainen ehdotus teidän puoleltanne minua kummastuta. Suostun siihen omasta puolestani, mutta ymmärrättehän, että minun ensin täytyy puhua siitä Cécilelle ja äidilleni. Ja Cécile on vasta neljäntoista vuotias; vasta kahden vuoden kuluttua voimme keskustella vakavasti tästä asiasta. Ja nyt minun täytyy vieläkin kerran pyytää teiltä sitä palvelusta, jota varten olen kutsunut teidät luokseni.

Herra Duval ymmärsi, ettei hänen sopinut enää pitkittää tätä keskustelua, ja kun hän halusi kiireesti päästä kertomaan vaimolleen iloisia uutisiaan, hän sanoi hyvästi ja lähti.

Vieraan mentyä paronittaren ensimäinen ajatus oli kiittää Jumalaa. Epäilemättä moni hänen vertaisistaan olisi halveksinut sellaista onnea, mutta kymmenen kovan onnen vuotta oli opettanut paronitarta arvostelemaan asioita niiden todellisen arvon mukaan.

Ilman taistelua hän ei kumminkaan tehnyt lopullista päätöstään. Hänen täytyi erikseen punnita joka ainoata tämän liiton tuottamaa etua, ennenkuin uskalsi pakoittautua sellaiseen päätökseen, ja sittenkään hän ei saanut omaltatunnoltaan rauhaa. Sentähden, kun hän suostui, hän suostuikin ainoastaan omasta puolestaan tehden asian lopullisen ratkaisun riippuvaksi tyttärensä ja äitinsä suostumuksesta.

Niin kävikin, kuin rouva de Marsilly oli arvannut. Cécile kuunteli levottomana ja hämmästyneenä äitinsä tulevaisuudentuumia ja kysyi sitten:

-- Täytyykö minun siinä tapauksessa erota teistä, äiti?

-- Ei, lapseni, vastasi paronitar; se on kenties päinvastoin ainoa keinomme ollaksemme edelleenkin yhdessä.

-- Siinä tapauksessa voitte päättää puolestani. Luotan teihin täydellisesti.

Cécilen tunteet Edvardia kohtaan olivat siis ainoastaan sisaren. Olihan äiti jo arvannut sen, mutta olihan toiselta puolen mahdollista, että lapsi parka siinä suhteessa erehtyi. Eihän hän tuntenut maailmaa eikä tietänyt rakkaudesta mitään. Sentähden kai hän suostui, vähääkään epäröimättä, varsinkin kun äiti vakuutti, ettei heidän tarvinnut toisistaan erota.

Mutta Roche-Bertaud'n markiisitar ei ollut niin helposti voitettavissa. Jo ensimäiset sanat kuullessaan hän väitti, ettei ikinä aikonut suostua sellaiseen ennenkuulumattomaan epäsäätyiseen avioliittoon.

XI LUKU.

Ihminen päättää.

Seuraavana sunnuntaina Duvalin perhe tapansa mukaan tuli paronittaren luo. Markiisitar ei näyttäytynyt; hänellä oli tavallinen päänkivistyksensä.

Ei puhuttu sanaakaan kysymyksessä olleesta naimisliitosta, mutta paronitar ja rouva Duval syleilivät toisiaan, ja Edvard suuteli kädelle Cécileä, joka lensi punaiseksi. Selvää oli, ettei yksikään seurasta ollut tietämätön puheena olleesta asiasta. Ja yhtä selvää oli, että Duvalin perheen kaikki jäsenet olivat siitä suuresti hyvillään.

Mitä paronittareen tulee, niin hän ei voinut ottaa osaa heidän iloonsa. Syvä alakuloisuus painoi hänen mieltään hänen ajatellessaan, että kolmeensataan vuoteen tämä oli kenties ensimäinen kerta, jolloin sukuylpeyttä tällä tavalla loukattiin. Ja vaikka hän oli vakuutettu siitä, että hänen rikoksensa niitä lakeja vastaan, joita hänen ylimykselliset esivanhempansa olivat ehdottomasti totelleet, oli hänen tyttärellensä onneksi, niin hänen mielensä oli kuitenkin sangen levoton.

Cécile katsoi äitiinsä. Jo muutamia päiviä sitten hän oli alkanut huomata, ettei hänen äitinsä terveys ollut entisellään. Sinä päivänä varsinkin, epäilemättä syvän mielenliikutuksen takia, väri vaihteli paronittaren kasvoilla niin, että ne toisin ajoin olivat kalmankalpeat, toisin hehkuvanpunaiset, ja vähänväliä hän yskäisi kuivasti, tuskallisesti. Päivällistä syötäessä paronittaren täytyi nousta kesken pöydästä, ja Cécile, joka hetken kuluttua levottomana seurasi äitiään, tapasi hänet käytävästä, missä hän seisoi pitäen nenäliinaa suunsa edessä. Huomatessaan tyttärensä paronitar pisti kiireesti nenäliinan piiloon, mutta Cécile oli jo ehtinyt huomata siinä veren jälkiä. Hän päästi huudon ja tahtoi rientää hakemaan apua, mutta äiti painoi hänet hellästi syliinsä vakuuttaen, ettei ollut mitään hätää ja että hänen pahoinvointinsa jo oli ohi. Yhdessä he palasivat ruokasaliin.

Tämä kohtaus teki tuskallisen vaikutuksen kaikkiin. Paronittaren rauhoittavista vakuutuksista huolimatta vieraat nousivat lähteäkseen, ja Cécilen silmät olivat kyyneleitä täynnä.

Tuskin oli Duvalin perhe mennyt ja paronitar jäänyt tyttärensä kanssa kahdenkesken, kun lapsi päästi kauan pidätetyn surunsa valloilleen ja puhkesi haikeaan itkuun. Hän olisi tahtonut salata äidiltään levottomuutensa, mutta hän ei osannut vielä peitellä ei ainakaan suruansa; onnettomuus oli hänelle vielä aivan tuntematon.

Päivät kuluivat toinen toisensa perästä tuomatta mitään muutosta perheen oloihin. Paronittaren terveys vain kävi yhä huonommaksi.

Eräänä päivänä tuli Lorges'in herttuattarelta kirje, missä tämä, palattuaan matkoilta, ilmoitti aikovansa seuraavana päivänä käydä Hendonissa ystäviänsä tervehtimässä. Tämä uutinen tuotti iloa kaikille, mutta varsinkin markiisittarelle, joka täten sai tilaisuuden "puhdistautua" noitten Duvalien ainaisesta seurasta ja kerrankin puhutella vertaisiaan.

Seuraavana päivänä kahden aikaan, kun perhe oli salissa koolla, kuultiin vaunujen pysähtyvän portille, ja kohta kuuluva ovikellon soitto kajahti aivan erikoisen ylhäisesti. Heti senjälkeen kamarineitsyt ilmoitti Lorges'in herttuattaren ja kreivi Henrik de Sennones'in tulon.

Seitsemään kahdeksaan vuoteen herttuatar ja rouva de Marsilly eivät olleet tavanneet toisiaan, ja he heittäytyivät toistensa syliin niinkuin ainakin vanhat ystävät, joiden tunteita ei aika eikä ero pysty jäähdyttämään. Herttuatar hämmästyi suuresti nähdessään ystävättärensä taudin hivuttamat kasvot ja aikoi lausua myötätuntoisuutensa, kun paronitar, joka arvasi sen, ehätti kuiskaamaan:

-- Olen paljon muuttunut mielestänne, eikö totta? Mutta pyydän teitä, ei sanaakaan siitä Cécile paran tähden. Menemme aivan heti puutarhaan ja siellä saamme keskustella rauhassa.

Herttuatar puristi hänen kättään ja sanoi vain:

-- Yhä olette entisellänne.

Sitten hän kääntyi markiisittareen, joka vieraansa kunniaksi oli pukeutunut juhlapukuun, onnitellen häntä hänen hyvästä terveydestään, ja lopuksi hän tervehti Cécileä.

-- Kaunis lapseni, sanoi hän tälle, teistä on tullut mitä lapsuudessamme teistä toivottiin. Tulkaa, jotta saan teitä suudella ja onnitella, sillä olen kuullut noilta kunnon Duvaleilta, että olette kaikin puolin täydellinen nuori tyttö. Duval kävi eilen perheineen minua tervehtimässä.

Cécile lähestyi herttuatarta, joka suuteli häntä otsalle. Sitten palaten rouva de Marsillyn luo herttuatar sanoi:

-- Rakas paronitar ja te, rakas markiisitar, sallikaa minun esittää teille sisareni poika, Henrik de Sennones, jonka minä puolestani pyydän sulkea teidän suosioonne. Hän on sangen miellyttävä nuori mies.

Herra de Sennones ei joutunut vähääkään hämilleen herttuattaren peittelemättömistä kiitoksista, vaan tervehti vapaasti ja sirosti niinkuin suuren maailman tapoihin tottunut mies ainakin.

-- Teidän tulee tietää, hyvät rouvat, että herttuatar on ollut minulle äidin sijassa ja ettei siis tarvitse ihmetellä, jos hän liioittelee kiitostaan.

Kreivi de Sennones'in vaatimattomasta vastauksesta huolimatta täytyi tunnustaa, etteivät herttuattaren kiitokset olleet liioittelevat. Henrik oli vasta täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja oli kaunis nuori mies, joka, saaden kasvatuksensa kodissa, oli säilyttänyt sen hienojen tapojen kiillon, jonka kouluopetus usein hankaa pois. Muuten Henrik oli köyhä niinkuin useimmat muutkin maanpakolaiset. Hänen äitinsä oli kuollut hänen aivan pienenä ollessaan, ja isä oli joutunut giljotiinin uhriksi. Guadeloupessa hänellä oli setä, joka oli antautunut kauppa-alalle, mutta tämä oli valitettavasti omituisen oikukas luonteeltaan ja väitti itsepäisesti, ettei hän aikonut antaa veljensä pojalle mitään, ellei tämä ruvennut kauppamieheksi niinkuin hänkin. Korkeasukuisen perheen muut jäsenet tietysti suuresti loukkaantuivat sellaisesta ehdotuksesta, ja Henrik kasvatettiin aivan toisia tarkoitusperiä silmälläpitäen eikä suinkaan kahvi- ja sokerikauppiaan ammattia varten.

Markiisitar, joka aina piti velvollisuutenaan vastustaa tyttärensä tuumia, oli heti Henrikin nähdessään selvillä siitä, että tämä hieno nuori herra oli paljon sopivampi sulhanen pikku Cécilelle kuin nuoren Duvalin kaltainen halpasukuinen moukka.

Sen tähden hän, heti kun paronitar oli vieraansa kanssa mennyt huoneesta ulos, teki parastaan saadakseen rakkaan lapsenlapsen esiintymään niin edullisessa valaistuksessa kuin suinkin, käskien hänen näyttää milloin käsitöitään, milloin piirustusalbumiaan, huvittaaksensa muka siten nuorta herraa.

Vaikka Henrik, olkoon se sanottu hänen kunniakseen, kyllä oli pätevä arvostelemaan kirjailutaidon mestariteoksia nähtyänsä niitä tehtävän joukoittain Englannissa ja Saksassa iltapuhteiden kestäessä, ihastui hän paljon enemmän piirustusalbumeihin. Näissä oli, niinkuin jo olemme kertoneet, Cécilen puutarhan kauneimmat kukat kuvattuina, ja jokaisella oli oma nimensä sivun alareunaan merkittynä. Mikä varsinkin herätti nuoren miehen huomiota, oli, että jokaisella näistä kukista oli niin sanoaksemme oma omituinen ilmeensä, joka oli täydellisesti sopusoinnussa sille annetun nimen kanssa. Hän pyysi Cécileä selittämään tätä omituista seikkaa, ja nuori tyttö kertoi hänelle yksinkertaisesti ja luontevasti kuinka hänet oli kasvatettu kukkien keskellä, kuinka niistä oli tullut hänen lähimmät ystävänsä ja ainaiset rakkaat toverinsa, kuinka hän oli vähitellen oppinut tuntemaan ruusujensa ja liljojensa ilot ja surut, luonteenominaisuudet ja merkilliset elämänvaiheet ja kuinka hän oli jokaiselle antanut sen nimen, joka parhaiten tuntui sopivan itsekunkin luonteelle.

Henrikistä tuntui tämä kertomus ihanalta sadulta, sillä eroituksella vain, että satu oli tosisatu ja haltija hänen edessään nuoren tytön hahmossa. Olisipa toinen nuori tyttö tullut kertomaan hänelle sellaisia, niin mieletöntä se olisi hänestä ollut, turhanpäiväistä teeskentelyä vain. Mutta niin ei ollut Cécilen laita. Elämänsä tarua nuori tyttö tuntui kertovan hänelle, ilojensa ja surujensa tarua. Jos kohta hänen kukkiensa persoonallinen elämä ei ollut muuta kuin hänen oman persoonallisuutensa heijastusta, niin hän ainakin itse uskoi sen todeksi ja esitti viehättävät satunsa niin liikuttavasti, että Henrik tunsi silmänsä vettyvän.

Markiisitar kuunteli tätä keskustelua ja koetti vähänväliä kääntää puhetta toisaalle; kaikki nuo kasviopilliset tarut tuntuivat hänestä sangen mitättömiltä ja joutavilta. Mutta Henrik, joka oli toista mieltä, palasi aina samaan aineeseen, niin suuri oli hänestä sen viehätys. Kumminkin, niin pian kuin markiisitar rupesi puhumaan soitannosta ja avasi pianon, Henrik, joka itse oli taitava soittaja, pyysi Cécileä laulamaan.

Nuori tyttö oli heti valmis ja istuutui pianonsa ääreen uutta pyyntöä odottamatta. Oliko hänellä taitoa vai ei, siitä hän ei itse tietänyt mitään, tuskinpa hän tiesi mitä taito onkaan.

Hänen soittonsa ja laulunsa niinkuin hänen maalauksensakin olivat tunnetta täynnä. Kun hän oli laulanut sanomattoman suloisesti ja viehättävästi muutamia lauluja, kysyi Henrik, eikö hän osannut soittaa mitään omasta päästään.

Heti Cécile, tekemättä verukkeita, alkoi soittaa noita outoja ja surunvoittoisia säveleitä, joita hänen oli tapana sepitellä, istuessaan yksin pianon ääressä. Heikko, sordiinin himmentämä sävel kuvasi yön hiljaisuutta; elämän äänet toinen toisensa perästä laimenivat ja kuolivat, kunnes yksin vähäisen puron hiljainen lorina keskeytti äänettömyyden. Sitten äkkiä kohosi yöstä linnun soinnukas laulu, tuntemattoman linnun, joka ei ollut satakieli eikä kerttu, vaan Cécilen sydämessä laulava lintu, joka äänessään kertasi taivaan sulosäveliä, toivon, uskon ja rakkauden sinfoniaa.

Henrik kuunteli tätä haavemielistä soittoa pää käsien varassa. Sitten, kun hän jälleen nosti katseensa, muistamatta pyyhkiä pois silmäripsissään kiiltävää kyyneltä, hän näki Cécilen istuvan kostea katse taivaalle luotuna, kokonaan ihanien unelmiensa vallassa. Henrik olisi tahtonut heittäytyä hänen jalkojensa juureen rukoillakseen häntä niinkuin madonnaa.

Samassa hetkessä paronitar ja herttuatar palasivat huoneeseen.

XII LUKU.

Jumala säätää.

Kun vieraat olivat lähteneet, markiisitar mennyt omalle puolelleen ja paronitar huoneeseensa, kun sanalla sanoen Cécile vihdoinkin oli yksin, niin hänestä tuntui, että hänen elämässään oli tapahtunut suuri muutos. Ja kuitenkin, jos häneltä olisi kysytty missä suhteessa se oli muuttunut, niin hän ei kuolemakseen olisi voinut sitä sanoa.

Rakkaus oli ensimäisen kerran taikasauvallaan koskettanut tätä lapsensydäntä, ja heti oli maailma muuttunut. Auringonsäde oli tunkenut yöhön ja äkkiä valaissut lapsen silmälle kokonaisen, tähän saakka välinpitämättömyyden pimeään peittyneen uuden maailman.

Tuo häntä vaivaava outo ahdistus tuntui hänestä ensin johtuvan ilman puutteesta, ja hän riensi puutarhaan vapaammin hengittääkseen. Ukonilma oli kohoamassa, ja kukat nuokkuivat ikäänkuin ilma olisi niitäkin painostanut. Ennen oli Cécile lohdutellut niitä rajuilman lähestyessä, nyt hän itse astui allapäin, lohdutusta kaivaten hänkin.

Alkoi putoilla suuria pisaroita, ja ukkonen alkoi jyristä. Cécile ei kuullut jyrinää eikä tuntenut sadepisaroita. Levottomana hänen äitinsä huusi hänet luokseen, mutta vasta kolmannen kerran kutsuttaessa Cécile tunsi äitinsä äänen ja noudatti käskyä.

Paronitar oli tavallistaan kalpeampi, ja hänen hymyssään oli sanomattoman surunvoittoinen ilme. Cécile säpsähti, sillä hän luuli, että äiti alkoi puhua hänelle Henrikistä.

Mutta siinä hän pettyi. Paronitar kertoi hänelle herttuattaren tuomia uutisia valtiollisten olojen tilasta. Bourbonien oli täytynyt luopua kaikista toiveista, ja Bonaparte vakaannutti valtaansa yhä enemmän omaksi hyödykseen. Herttuatar oli sentähden päättänyt toistaiseksi jäädä ulkomaille niinkuin paronitarkin.

Tätä kertoessaan ei paronitar maininnut mitään nimeä, ja kumminkin Cécilestä tuntui, että puhe koko ajan koski Henrikkiä. Mutta äitipä olikin koko ajan ajatellut Edvardia. Olihan päivänselvää, että jos valtiolliset olot pakoittivat äitiä ja isoäitiä yhä pitkittämään maanpakolaisuutta, niin Duvalin perheen kanssa solmittava liitto kävi taloudellisista syistä välttämättömäksi.

Rouva de Marsilly jatkoi puhettaan siirtyen oman terveytensä tilaan. Cécile silloin unohti itsensä ja omat huolensa ja nojasi itkien päänsä äitinsä olkapäähän.

-- Älä pelkää, kuiskasi hän sydämessään, jaksamatta kuitenkaan pakoittaa huuliaan ajatusta ilmilausumaan, älä pelkää, olenhan luvannut mennä Edvardille.