Part 4

Viikon päästä, kun järjestämispuuhat olivat päättyneet, rouva Duval otti toimekseen hankkia paronittarelle palvelijattaren, joka pystyisi hoitamaan taloudessa niin hyvin keittäjän kuin sisäkönkin tehtävät, ja sitten hän palasi takaisin Lontooseen.

Seuraavana päivänä Lorges'in herttuatar saapui tuoden mukanaan vaunuissaan Roche-Bertaud'n markiisittaren sekä tämän palvelukseensa pestaaman ranskalaisen kamarineitsyen.

Tämä odottamaton palveluskunnan liiallinen lisäys herätti kyllä paronittaressa hiukan levottomuutta, mutta hän alistui nytkin nurkumatta, sillä hän tiesi, että äitinsä oli tottunut hemmotteluun, eikä tahtonut kieltää häneltä vielä tätä mukavuutta muitten kieltäymyksien lisäksi.

Pikku Cécile ei vielä tietänyt mitään tämän maailman menoista. Onni ja onnettomuus olivat hänelle vain tyhjiä sanoja, joita hän matki muitten mukaan niinkuin kaiku, ymmärtämättä ollenkaan niiden merkitystä.

Hän oli muuten herttainen pikku tyttö, neljän vuoden ikäinen, kaunis ja lempeä kuin taivaan enkeli. Naisen parhaimmat ominaisuudet olivat jo hänessä taimella, ja hyvät ja jalot työt saivat hymyn puhkeamaan hänen huulilleen, niinkuin kevään aurinko saa kukan puhkeamaan kuorestaan. Äidinrakkauden hoivissa tällainen lapsenluonne kehittyi nopeasti kaikkien hyveiden palvelijaksi.

Lapsen hyvät taipumukset eivät jääneetkään äidiltä huomaamatta, ja hän päätti yksin ohjata pienokaisen kasvatusta oman ihanteensa mukaiseksi.

Mutta jo ensi päivästä lähtien hän kohtasi tässä suhteessa jyrkkää vastarintaa markiisittaren taholta. Tämä olisi tahtonut antaa lapsenlapselleen loistavan kasvatuksen valmistaakseen hänet siihen yhteiskunnalliseen asemaan, johon hän oli joutuva, kun kuningas, kostettuaan vihollisillensa ja noustuansa jälleen valtaistuimelle, antaisi paronittarelle takaisin hänen entiset, kiitollisuuden korkojen suurentamat rikkautensa. Hänen mielestään piti Cécilelle etupäässä opettaa kieliä, piirustusta ja tanssia ja hankkia lapselle taitavia näiden aineiden opettajia.

Paronitar oli tässä suhteessa aivan toista mieltä. Hänen terve järkensä ei sallinut hänen eksyä sellaisiin haaveihin, ja hän otti asiat todellisuuden kannalta. Kuningas ja kuningatar olivat Temppelitornissa vankeina, ja itse hän oli äitinsä ja lapsensa kanssa maanpaossa. Tulevaisuus ei herättänyt hänessä kullanhohteisia toiveita; hyvin epävakaalta se päinvastoin hänestä näytti, häämötti hänelle suruharson synkistämänä. Tällaista tulevaisuutta varten oli Cécile kasvatettava. Hänestä oli tehtävä vaatimaton nainen, joka ei asettanut elämälle liikoja vaatimuksia ja joka ymmärsi tyytyä vähään. Ja olihan sitten hänen omassa vapaassa vallassaan, jos ajat muuttuisivat paremmiksi, ommella äidin kutomalle vahvalle kankaalle loistavan kasvatuksen hienot kirjaukset.

Sitäpaitsi tanssin, piirustuksen ja kieltenopettajan palkkaaminen edellytti rikkauksia, joita hänellä ei enää ollut. Totta on, että markiisitar tarjoutui uhraamaan osan timanteistaan Cécilen kasvatukseen, mutta siinäkin suhteessa paronitar näki kauemmaksi kuin hän. Kiittäen sydämensä pohjasta äitiään, joka rakkaudesta lapseen oli valmis uhraamaan kalleimpansa, hän pyysi häntä säästämään aarteitaan tositarvetta varten, sillä jolleivät olot Ranskassa muuttuneet, niin tositarve kyllä kerran oli heillä edessä.

Ja osasihan paronitar, jos hän itse otti tyttärensä kasvattaakseen, yhtä hyvin kuin muutkin opettaa hänelle nuorelle tytölle tarpeellisten taiteiden ja tieteiden alkeet, kehittämällä samalla hänen taipumuksiaan, joita ei kukaan paremmin tuntenut kuin hän, ja sen ohessa hän kykeni varjelemaan lasta ulkoa tulevilta vahingollisilta vaikutuksilta.

Markiisitar, joka ei kauan jaksanut väittää vastaan, peräytyi nytkin pian, ja rouva de Marsilly, pitäen äitinsä äänettömyyttä suostumuksena, ryhtyi heti opettajantoimeensa.

Ensi työkseen hän määräsi opetusajat. Vakuutettuna siitä, että lapsi voi leikkiessään oppia niiden tietojen alkeet, joita hänen täysikasvaneena oli täydennettävä, hän tarjosi Cécilelle työn huvin muodossa. Lapsi taipui heti ja sitä mieluummin, kun työ oli hänen rakkaan äitinsä määräämä. Aamupäivä käytettiin lukemiseen, kirjoittamiseen ja piirustamiseen, iltapäivä soittamiseen ja kävelymatkoihin. Nämä vaihtelevat henkiset ja ruumiilliset harjoitukset keskeytti kolme ateriaa, joiden jälkeen perhe vietti jonkun aikaa yhdessä alakerroksen salissa.

Talvi kului näin, hiljaisesti ja säännöllisesti, ja se olisi maanpaossa oleville ollut kaikin puolin siedettävä, elleivät Ranskasta saapuvat tiedot olisi käyneet yhä synkemmiksi. Ja koittipa kerran päivä hirveämpi vielä kuin elokuun 10:s ja syyskuun 2:nen, joka puistatti ei ainoastaan Ranskaa, vaan koko Eurooppaa, tammikuun 21:s, kuninkaan kuolinpäivä.

Isku oli kova. Kuninkaan kuolema ennusti samaa kohtaloa kuningattarellekin. Siten katkesi viimeinen side vallankumouksen ja kuninkuuden välillä, ja yksinvaltius oli kumottu kenties ainiaaksi Ranskassa. Markiisitar ei tahtonut uskoa tätä veristä uutista, mutta niin ei ollut paronittaren laita. Tulevaisuus oli aina näyttänyt uhkaavalta, siksi että hänen oma surunsa oli sitä hänen silmissään synkistänyt. Onneton ennustaa onnettomuutta. Hän oli peljännyt pahinta, ja kaikki oli toteutunut.

Mutta nämä hirveät tapaukset eivät kuitenkaan vaikuttaneet mitään muutosta paronittaren hiljaisessa kotielämässä. Äitinsä kyynelistä huolimatta pikku Cécile varttui varttumistaan ja kevään tullen hän tuntui puhkeavan kukoistukseen kilpaa puutarhan kanssa.

Silloin koitti lapselle onnen aika. Englannin synkkä, kylmä ja sateinen talvi oli häneltä kulunut melkein samalla tavalla kuin talvet Pariisissa, niin ettei ero voinut tuntua hänestä suurelta, jos hän ylipäänsä ollenkaan muisti entisiä talviaan. Hänen oli täytynyt viettää se huoneisiin suljettuna niinkuin ennenkin, Verneuil-kadun varrella asuessaan. Mutta kevät, tuo Pariisissa tuntematon vieras, oli hänelle jotain aivan uutta. Valtavana se tuli, niin lähelle, että käsin pääsi sitä koskettelemaan, loistavana, rehevänä, kukoistavana, eloa uhkuvana. Silloin Cécilen ilolla ei ollut rajoja, ja jokaisen joutohetkensä hän vietti pienessä puutarhassa.

Paronitar rukoili miehensä ja kuninkaansa, manalle menneiden, puolesta; hän rukoili kuningattaren ja vallanperijän puolesta, joille kuolemaa ennustettiin.

Ei aikaakaan, niin tuli sanomia tasavaltalaisten saavuttamista voitoista, ja Fleurusin ja Valmyn maine levisi aina Hendonin pieneen kylään saakka.

VII LUKU.

Jumala kaikessa.

Yksinäisyys, jossa perhe eli, ja markiisittaren haaveileva mielikuvitus ympäröivät Cécilen kasvatuksen aivan erikoisella ilmakehällä. Puutarhassa hän eli onnellisimmat hetkensä.

Paronitar, joka yksin hoiti tätä puutarhaa, kasvatti siinä mitä kauneimpia kukkia. Siellä liljat, ruusupensaat, orapihlajat ja jasmiinit huojuttelivat oksiaan ja levittivät suloisia tuoksuja iloksi lapselle, joka itse kukkasena liehutteli muiden keskellä lyhyttä hamettaan ja kullalta hohtavia hiuksiaan. Mutta oli tämä tarha tyttöselle muutakin kuin liljojen ja ruusujen tarha; ihmeiden maailma se hänelle oli, missä kaikenmuotoiset kullanväriset hyönteiset välkkyivät heinikossa, käytävien hiekassa ja pensaikkojen siimeksessä, missä ikäänkuin taivaasta satelevat kiiltosiipiset perhoset tanssien lentelivät kukkasarkojen päällä, missä tiklit ja leivoset rakensivat pesiään sammalista ja korsista ja syöttivät piipittäviä, pesästä päätään kurkottavia poikasiaan.

Kun Cécilellä ei ollut muita tuttavia tai leikkitovereita, otti hän kukat, linnut ja perhoset ystävikseen. Kukat olivat kumminkin hänestä parhaimmat. Sillä kun hän juostessaan tavotteli perhosia, niin nämä livahtivat hänen sormiensa lomista pakoon, ja kun hän kurotti kätensä ottaakseen pensaassa visertävän lintusen kiinni, niin tämä pakeni laulujansa lopettamaan puun oksalle, johon lapsen käsi ei ulottunut. Mutta kukkaset, nuo rakkaat kukkaset jäivät siivosti paikoilleen; kun hän tahtoi niitä käsillään hyväillä, antautuivat ne vastustelematta hänen suudeltavikseen, jopa poimittavikseenkin. Tosin ne kyllä poimittuina kalpenivat ja kuolivat. Miksi? Sitä täytyi kysyä äidiltä.

Ja äiti tiesi vastata kaikkeen. Aukenevasta ruususta hän sai aihetta selittää elämän ilmiöitä, katkenneesta liljasta kuoleman kolkkoa tarua.

Senjälkeen Cécile ei enää katkonut kukkia. Vakaumus että puutarhan asukkaat elivät niinkuin hänkin, tunsivat niinkuin hänkin tuskaa, surua tai iloa, herätti lapsessa myötätuntoisuutta niitä kohtaan. Milloin kukat olivat sairaita ja tarvitsivat hoitoa, milloin heikkoja ja kaipasivat tukea. Kun ne olivat terveet ja onnelliset, täytyi iloita niiden kanssa, kun suru painoi niiden mieltä, oli niitä lohdutettava.

Lapsen mielikuvitus oli täynnä kukkia. Kukkien kuvia hän piirsi kynällään paperille ja kakkien kuvia hän neulallaan kirjaeli kankaalle. Kun puutarhassa joku lilja aukeni kauniimpana kuin muut, oli se maalattava; kun ruusujen joukosta joku pääsi siskoistaan voitolle väriensä rikkaudessa tai nuppujensa runsaudessa, oli sen kuva silkillä ommeltava liinalle, jottei se koskaan unohtuisi. Keväällä, kesällä ja syksyllä Cécile oli puutarhassa luonnollisten kukkien seurassa, talvella niiden kuvat olivat hänen tovereinaan.

Aika-ajoin kumminkin Lorges'in herttuattaren tai rouva Duvalin käynti tuli keskeyttämään kodin yksinäistä rauhaa. Nämä käynnit, varsinkin rouva Duvalin, olivat alussa Cécilelle juhlahetkiä, sillä Edvard oli aina äitinsä mukana. Silloin lapset mielensä mukaan leikkivät puutarhassa, piiloutuivat pensaitten alle, tallasivat juostessaan nurmikkoja ja kukkasarkoja, ajoivat perhosia, peloittelivat lintuja ja katkoivat oksia koettaessaan kiivetä puihin. Mutta vähitellen, sikäli kuin kukat, linnut ja perhoset Cécilen mielikuvituksessa saivat oman persoonallisuutensa, hän alkoi pelätä tuon rajun pojan tuhotöitä puutarhassa. Alussa hän koetti selittää hänelle kukkiensa iloja ja suruja, opettaa hänelle lintujensa kieltä ja kertoa perhosten huikentelevaisuudesta, mutta poika nauroi hänelle väittäen, etteivät sellaiset olennot ymmärtäneet mitään ja etteivät ne välittäneet rahtuakaan rakkaudesta, vihasta, ilosta tai surusta. Kerran kun Cécile oli unohtunut niin tärkeään keskusteluun vastapuhjenneen ruusun kanssa, ettei hän enää muistanutkaan katsoa minne toveri oli juossut, tämä palasi hänen luokseen nuppineulan lävistämä komea perhonen hatussaan. Cécile hyrähti itkemään nähdessään kuinka eläin parka tuskissaan kiemurteli, mutta poika ei hänen suruaan ymmärtänyt. Olihan hänellä kotonaan alun neljättä sataa perhosta, jotka hän oli neulalla lävistänyt ja järjestänyt rasiaan ja jotka olivat yhtä kauniit kuin elossa olevat.

Tästä päivästä lähtien Cécile ei enää päästänyt poikaa puutarhaan. Hän pidätti häntä jos jollakin tekosyyllä huoneessa tarjoten hänelle nukkensa, talouskalunsa, kauppapuotinsa ja muut aarteensa ympäri lattiaa heitettäviksi ja särjettäviksi. Mutta puutarhaan ei vieras päässyt pilkkaamaan kukkia, hätyyttämään lintuja ja rääkkäämään perhosia.

Rouva de Marsilly, joka oli huomannut tyttärensä menettelyn, kysyi häneltä vieraiden lähdettyä miksi hän oli estänyt poikaa menemästä puutarhaan. Silloin Cécile kertoi äidilleen miten leikkitoveri oli käyttäytynyt kysyen, oliko hän menetellyt väärin.

-- Et, lapseni, vastasi hänelle äiti, päinvastoin, olet ollut oikeassa. Väärin käsitämme Luojan tarkoitusperiä, jos ylpeydessämme luulemme, että maailma oli luotu yksin meitä varten, meidän hävitettäväksemme ja särjettäväksemme. Jumalan työtä on kaikki tässä maailmassa, niin ihminen kuin kaikki luontokappaleetkin. Jumala on kukassa ja linnussa, hän on haihtuvassa vesipisarassa yhtä hyvin kuin maailmaa valaisevassa auringossa. Jumala on kaikessa.

VIII LUKU.

Aika kuluu.

Maanpakolaisten nauttiessa pienessä englantilaisessa kodissaan maaseudun rauhaa tapahtui muualla Euroopassa suuria mullistuksia. Ranskassa kuninkaan murha kantoi, hedelmänsä. Murhaajat alkoivat raadella toisiaan, ja hirmuhallitus pääsi valloilleen. Louis Duval, joka salaa oli kuninkaallismielisten puolella, ei enää uskaltanut jäädä kotimaahansa, vaan päätti mennä hänkin Englantiin perheensä luo jättäen sikseen vielä myymättä olevat maatilansa. Vaimonsa suureksi iloksi hän eräänä päivänä odottamatta saapui Lontooseen astuakseen uudestaan Lorges'in herttuattaren palvelukseen. Mutta kun tämä ei enää tarvinnut taloudenhoitajaa, hänellä kun ei enää ollut käytettävänään viiteensataantuhanteen frangiin nousevia korkoja, ja kun herra Duval vielä oli liian nuori jäädäkseen toimettomaksi ja liian köyhä voidakseen elää yksinomaan koroillaan, hän hankki itselleen paikan suuressa englantilaisessa pankkihuoneessa, tarjoten takaukseksi neljään tai viiteenkymmeneentuhanteen nousevan omaisuutensa. Siellä hän kohta osoittautui rehelliseksi ja työkuntoiseksi virkamieheksi ja saavutti niin suuressa määrässä pankin hallituksen luottamuksen, että hänet otettiin liikkeen osakkaaksi.

Vastoin kaikkia markiisittaren toiveita liittoutuneiden valtain armeijat olivat joutuneet tappiolle ja paenneet Ranskan rajojen ulkopuolelle, niin ettei maanpakolaisilla enää ollut toivoakaan päästä nauttimaan niitä tuloja, joihin he olisivat olleet oikeutetut. Päinvastoin vallankumouksellinen hallitus palautti valtiolle heidän maatilansa ja talonsa ja möi ne kansan yhteisenä omaisuutena.

Paronittaren täytyi siis turvautua timanttien myymiseen hankkiakseen varoja perheen toimeentuloksi. Hän ehdotti sentähden markiisittarelle, että kaikki timantit myytäisiin samalla kertaa ja että niistä saatu summa pantaisiin Englannin pankkiin korkoa kasvamaan, jotta, ainakin osa heidän toimeentulostaan olisi näillä koroilla turvattu. Tämä ehdotus oli tietysti sangen järkevä, mutta ilman markiisittaren suostumusta sitä ei voitu panna toimeen, ja markiisitar ei tahtonut luopua aarteistaan. Hän tiesi keksiä jos minkälaisia esteitä ja verukkeita, ja kun ei muu auttanut, koetti hän viivytellä luvaten miettiä asiaa.

-- Niin, miettikää, äiti, sanoi paronitar ja suudellen markiisittaren kättä hän jätti sillä kertaa asian sikseen.

Mutta kun hän viikon kuluttua taas otti asian puheeksi, oli markiisitar ennättänyt niin lujasti varustautua puolustaakseen kantaansa, että paronitar kohta huomasi kaikki hyökkäykset turhiksi. Hän päätti sentähden kääntyä herra Duvalin puoleen ja kirjoitti jo samana päivänä tälle pyytäen häntä seuraavana pyhänä saapumaan perheineen Hendoniin koko päiväksi.

Markiisitar ei tässäkään suhteessa hyväksynyt tyttärensä käytöstä. Hänen mielestään paronitar osoitti liian suurta taipumusta alhaison seuraan. Kohtelihan hän esimerkiksi Duvalin perhettä kuten vertaisiaan. Kun paronitar muistutti äidilleen mistä tämä ystävyys oli saanut alkunsa ja kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa he olivat herra Duvalille, niin markiisitar ei tosin uskaltanut suoraan kieltää sitä, mutta teki parastaan vähentääkseen heille osoitetun palveluksen arvoa sanoen, ettei herra Duval ollut tehnyt muuta, kuin mitä jokainen kunnon mies olisi hänen sijassaan tehnyt. Mutta olihan siinäkin muka ansiota tarpeeksi sellaisena aikana, jolloin kunnon ihmiset olivat niin vähissä. Ja tästä seurasi, että markiisitar mainittuna pyhänä sairastui päänkivistykseen, juuri samana hetkenä, jolloin Duval rouvansa ja poikansa kanssa astui salin ovesta sisään, niin ettei hän voinut olla läsnä päivällisellä. Paronittaren tuli pyytää hänen puolestaan vierailta anteeksi.

Päivällisen jälkeen paronitar pyysi saada puhutella herra Duvalia kahdenkesken omassa huoneessaan. Pyydettyänsä vierasta istumaan hän otti esille pienen arkun, missä hänellä oli ainoat kalleuksensa, pari korvarengasta ja risti. Jalon luonteensa yksinkertaisuudella hän selitti herra Duvalille rahapulansa pyytäen häntä Lontooseen palattuaan muuttamaan rahaksi nämä koristeet myymällä ne jollekin jalokivikauppiaalle, joka olisi tarpeeksi rehellinen maksaakseen niistä niiden täyden arvon.

Herra Duval tarjoutui heti lainaamaan paronittarelle rahoja, jotta kivet säästyisivät parempia aikoja varten, sillä, niinkuin herttuatar ja markiisitar, hänkin toivoi, että asiain tilassa kumminkin piakkoin joku muutos tapahtuisi. Mutta paronitar ei suostunut ottamaan vastaan tätä tarjousta ollen Duvalin auliudesta niin kiitollinen, ettei kielto voinut tuntua loukkaukselta ja niin luja päätöksessään, ettei käynyt tarjousta toistaminen.

Herra Duvalin täytyi siis tyytyä auttamaan paronitarta sillä tavalla kuin tämä itse tahtoi. Hän vei timantit muassaan Lontooseen, ja parin päivän kuluttua paronitar sai vastaanottaa yhdeksäntuhatta frangia, mikä summa kivistä oli maksettu.

IX LUKU.

Oireita.

Timanteista saatu summa riitti paronittarelle kahdeksi vuodeksi, ja näiden vuosien kuluessa eivät valtiolliset olot suinkaan parantuneet. Asiat eivät tosin jääneet ennalleen, mutta muutokset kävivät siihen suuntaan, että kuninkaallismielisiltä kaikki toiveet raukesivat.

Bonaparte oli palannut Egyptistä, hajoittanut direktorion, kohonnut konsuliksi ja voittanut Marengon tappelun.

Olihan kyllä vielä kuninkaallismielisten joukossa muutamia, jotka uskalsivat toivoa ja jotka väittivät, että Bonaparte raivasi tietä Bourboneille ja että hän, voitettuansa jakobiinit, panisi valtikan -- niinkuin tähän aikaan sanottiin -- laillisten kuninkaiden käteen. Mutta tervejärkiset eivät uskoneet siitä sanaakaan. Koko Eurooppa pelkäsi Lodin, Pyramidien ja Marengon voittajaa. Paronitar koetti saada rahansa riittämään niin kauan kuin suinkin ja vasta viime tingassa hän päätti vielä kerran kääntyä markiisittaren puoleen. Siitä päivästä lähtien, jolloin timanttikysymys ensimäisen kerran oli otettu puheeksi, markiisitar tuntui unohtaneen koko asian. Hän ei puhunut siitä sanaakaan eikä välittänyt vähääkään tyttärensä toimeentulosta tai raha-asioista. Yhdentekevää, mistä tämä otti rahat, kun ei puutetta ollut. Kun paronitar nyt toisen kerran otti saman kysymyksen puheeksi, oli markiisitar suuresti hämmästyvinään ja asettui heti puolustusasemaan. Paronittaren täytyi oikein lujasti vaatia, esittäen asian samalla arvokkaasti ja vakavasti, ennenkuin äiti vihdoinkin taipui. Syvään huoaten markiisitar otti arkustaan kaulakoristeen, noin viidentoistatuhannen frangin arvoisen, antaakseen sen paronittarelle.

Mutta tytär ei siihen tyytynyt. Vieläkin kerran hän koetti selittää äidilleen, kuinka tärkeätä olisi ollut myydä kaikki koristeet samalla kertaa ja panna rahat pankkiin, mutta markiisitar pani niin jyrkästi vastaan, että paronittaren täytyi peräytyä ja tyytyä siihen, minkä oli saanut. Sitäpaitsi markiisitar vaati, että hänelle annettaisiin kolmetuhatta frangia kaulakoristeen myyntisummasta hänen omia menojansa varten. Timantit myytiin niinkuin ensimäiselläkin kertaa herra Duvalin välityksellä, ja rahakysymys oli taas joksikin aikaa ratkaistu.

Tietämättä mitään äitinsä huolista Cécile kasvoi ja kehittyi kodin hoivissa. Hän oli nyt kahdentoista vuoden ikäinen, lempeä ja vakava nuori tyttö. Usein äiti ikkunastaan katsoi tytärtä, joka itse ruusuna käyskenteli puutarhassa ruusujen keskellä. Kolme vuotta vain enää, ja lapsuuden aika oli Cécileltä lopussa, ja hän oli varttumaisillaan naiseksi. Mitä kantoikaan tulevaisuus helmassaan neitoselle, jolle luonto oli tuhlannut parhaimmat lahjansa?

Mikä varsinkin äidin mieltä painoi, oli, että hän tunsi terveytensä horjuvan. Hänen keuhkonsa olivat aina olleet huonot ja olivat nyt tuntuvasti heikontuneet Englannin kostean ilmanalan ja ainaisten kalvavien huolien vaikutuksesta. Syksyllä varsinkin tuon hirveän ja leppymättömän taudin oireet aikoivat häntä rasittaa. Hän aavisti, että tämä tauti oli hänelle kuolemaksi, ja suri tyttärensä tähden, joka hänen kuoltuaan jäisi turvattomaksi.

Nämä oireet jäivät kumminkin toistaiseksi paronittaren salaisuudeksi. Muitten silmissä hän päinvastoin näytti terveemmältä kuin koskaan ennen. Hänen kiiltävät silmänsä ja hehkuvat poskensa, jotka asiantuntijalle olisivat ilmaisseet kuumetta, kaunistivat häntä ikäänkuin uudella nuoruudella, samalla kuin hermojen kiihotus antoi hänen puheilleen ja liikkeilleen vilkkautta, jota olisi voinut luulla elpyneen elämänvoiman vaikutukseksi.

Itse paronitar ei pettynyt. Kun v. 1802 Ranska taas avasi porttinsa pakolaisille, paronittaren valtasi kiihkeä halu päästä synnyinmaahansa kuolemaan, ja hän ajatteli hetkeksi tätä paluumatkaa mahdolliseksi, vaikka hän tiesi, että hänen talonsa Verneuil-kadun varrella ja hänen monet maatilansa Tourainessa ja Normandiassa olivat polkuhinnasta luovutetut niin sanottujen _kansanmaiden_ ostajille. Mutta kun hän sitten ajatteli, ettei hänellä ollut siellä turvattua toimeentuloa ja että huone- ja talouskalujen myynti, muutto, jopa matkakin olisivat tuottaneet hänelle niin paljon menoja, että perheen jo ennestäänkin niukat varat olisivat tuntuvassa määrässä vähentyneet, niin hän luopui allapäin tästä viimeisestä toivostaan. Tämä oli hänelle sitä vaikeampi, kun markiisitar alinomaa kiusasi häntä tyytymättömyydellään ja rukoili häntä palaamaan Pariisiin, missä entiset tuttavat ja suosijat muka kyllä auttaisivat heitä. Ja oli kai noiden entisten ystävien joukossa sellaisiakin, joilla olisi valtaa tarpeeksi hankkiakseen heille takaisin heidän entiset oikeutensa ja rikkautensa. Mutta paronitar ei uskaltanut luottaa äitinsä toiveihin ja taloudellisiin laskelmiin.

Täten aika vierähti vuoteen 1803. Cécile oli silloin kolmentoista ikäinen, mutta häntä olisi voinut luulla viisitoistavuotiaaksi. Hänen tunteensa eivät olleet enää lapselliset, mutta hän oli säilyttänyt lapsenuskonsa ja viattomuutensa. Kun perheellä ei ollut muita miestuttavia kuin herra Duval ja Edvard, joka viimeksimainittu oli vuosien kuluessa käynyt Cécilelle yhä vieraammaksi, ja kun paronitar oli yksin pitänyt huolta hänen kasvatuksestaan ja ollut hänelle ainoana opettajana, niin hän oli aina vain tottunut naisten seuraan. Hänen katsantotapansa ja tietonsa olivatkin sentähden hiukan yksipuoliset ja jonkun verran syvyyttä vailla, mutta sensijaan oli hänelle opetettu kaikkea mikä tekee hienon naisen miellyttäväksi. Hän osasi taidokkaasti piirtää ja vesiväreillä maalata kukkia ja maisemia; hänen äänensä oli heleä ja sointuva, kun hän lauloi, ja hän osasi soittaa pianoa tarpeeksi säestääkseen laulujaan ja soittaakseen omaksi huvikseen ja muitten iloksi; hän puhui sujuvasti italian, ranskan ja englannin kieliä ja tunsi erinomaisesti historian ja maantieteen. Häneltä ei siis puuttunut mitään siitä, mitä täysikasvuiselta naiselta vaadittiin.

Duvalin perhe, jonka varallisuus perheenisännän ahkeruuden ja työkunnon kautta lisääntymistään lisääntyi, oli aina yhtä hyvissä väleissä paronittaren kanssa. Yhä useammin herra Duval kävi Hendonin pienessä kodissa, missä hänet aina otettiin ystävällisesti vastaan. Markiisitar yksin pysytteli erillään ja kohteli aina Duvalin perheen jäseniä jäykästi ja ylpeästi, varsinkin kun hän ei koskaan voinut hyväksyä tyttärensä läheistä seurustelua noiden alhaissäätyisten kanssa.

Kului vielä muutamia kuukausia, ja paronittarelta alkoi taas puuttua rahoja. Markiisitar oli saanut vaatimansa kolmetuhatta frangia, jotka hän oli kuluttanut kaikki turhanpäiväisiin ostoksiin. Nyt kun tytär taas tuli valittamaan hänelle rahapulaansa, ei hän tahtonut ottaa sitä kuuleviin korviinsakaan eikä suostunut auttamaan, ennenkuin hänelle oli tehty tarkka tili kaikesta. Silloin vasta, tuskallisen väittelyn jälkeen, hän veti kätköstään soljen, jonka arvo saattoi nousta noin kymmeneentuhanteen.

Rouva de Marsilly kirjoitti tapansa mukaan herra Duvalille, ja niinkuin aina tämä nytkin kiiruhti kutsua noudattamaan. Paronitar näytti hänestä suuresti muuttuneelta, vaikka tuskin oli kulunut viikkoakaan siitä, kun hän viimeksi oli käynyt Hendonissa; kyynelet olivat jättäneet selvät jäljet hänen kasvoilleen.