Part 3

Tuskin oli hän saanut selityksensä loppuun, kun jo marseillelaiset, seuraten pakolaisten verisiä jälkiä, lähestyivät portaissa. Paronin mieleen juolahti silloin eräs ajatus. Hän töytäsi heitä vastaan huutaen:

-- Tännepäin, ystävät, tännepäin!

-- Oletko Croix-Rougen tykkimies? kysyivät marseillelaiset.

-- Olen. Olimme joutua vihollisten käsiin, nuo kunnon kansalliskaartilaiset ja minä, ja varmaankin olisi meidät surmattu, elleivät nämä naiset olisi kätkeneet meitä tähän huoneeseen. Heidän henkensä on säästettävä, sillä he ovat pelastaneet meidän henkemme.

-- Olkoon menneeksi. Huutakoot vain: "Eläköön kansa!"

Naisparat huusivat niinkuin käskettiin. Sitten marseillelaisten joukko hajosi ympäri huoneita vieden kansalliskaartilaiset mukaansa.

-- Entä nämä naiset, pelastajamme! huusi paroni. -- Tännekö he ovat jätettävät muitten murhattaviksi? Eiväthän muut tiedä missä määrin he ovat olleet meille avuksi.

-- Eivät kyllä, sanoivat marseillelaiset palaten takaisin, -- mutta mitä me sille taidamme?

-- Täytyy saattaa heidät kotiinsa ja palkita heidän auliutensa, sanoi paroni.

-- Tarttukoot sitten käsivarteemme ja sanokoot missä asuvat.

-- Missä sinä asut, kansalainen? sanoi paroni vaimolleen.

-- Verneuil-katu 6, vastasi rouva de Marsilly.

-- Kuulehan, toveri, sanoi paroni eräälle marseillelaiselle, joka hänen mielestään oli luotettavan näköinen, ota sinä tämä saatettavaksesi, sillä hän varsinkin piti minusta huolta ja hän asuu aivan vastapäätä, Seinen toisella rannalla, silta vain kuljettava.

-- Ole huoletta, vastasi mies, kyllä minä muijasta huolen pidän. Ja kotiin vien, siitä minä vastaan.

-- Entä sinä, kansalainen, minne sinä joudut? huudahti vaimo parka tarttuen miehensä käsivarteen.

-- Minäkö? sanoi paroni, puheessaan matkien niitä, joiden puvun hän hetkeksi oli lainannut, minä pistäydyn hiukan kuningasta katsomaan.

Paronitar huokasi syvään, päästi miehensä käden ja seurasi suojelijaansa.

Sitten paroni meni takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin ja pukeutui jälleen omiin vaatteisiinsa, joista hän oli luopunut ainoastaan voidakseen valepukunsa avulla pelastaa vaimonsa.

Paronitar odotti miestänsä turhaan koko 10:nnen päivän ja vielä seuraavankin, 11 p:nä illalla, kun ruumiit korjattiin Sveitsiläis-pihasta pois, eräs ovenvartija, joka oli apuna heittämässä niitä rattaille, tunsi paronin ruumiin ja antoi viedä sen omaan kotiinsa. Sitten hän meni ilmoittamaan paronittarelle, joka oli hyvässä turvassa kotonaan, että hänen miehensä oli tavattu kuolleiden joukosta.

IV LUKU.

Roche-Bertaud'n markiisitar.

Paronitar suri syvästi miestään, mutta vakaumus, että tämä oli kuollut uskollisena velvollisuudelleen, piti häntä siitä huolimatta pystyssä, sillä hän oli vaatimaton ja urhea mieleltään. Sitäpaitsi jäihän hänelle äitinsä ja pieni tyttärensä, joiden hyväksi kannatti elää.

Mutta Pariisiin hän ei uskaltanut jäädä markiisittaren kanssa, sillä hän olisi siten antautunut tuhansien vaarojen alaiseksi. Markiisitar oli niitä luonteita, jotka eivät suostu peittelemään, ei siksi, että mielenylevyys tai vakaantunut valtiollinen kanta olisi estänyt häntä siitä, vaan siksi, että hän oli niin piintynyt kasvatuksen häneen istuttamiin katsantotapoihin ja ennakkoluuloihin, ettei hän hetkeksikään voinut unohtaa kuka oli eikä koskaan pystynyt salaamaan syntyperäänsä, mielipidettään, vihaansa eikä suosiotansa. Sitäpaitsi ajat kävivät yhä myrskyisemmiksi. Kuningas ja kuningatar olivat Temppelitornissa vankeina, ja puoluemurhat kaduilla jatkuivat yhä suuren kansallisverilöylyn salaa valmistuessa. Ja herra Guillotin oli lakiasäätävälle kokoukselle esittänyt mestauskoneen, jonka hän oli onnistunut keksimään ihmiskunnan onneksi. Oli siis jo aika lähteä Ranskasta.

Mutta Ranskasta lähteminen ei ollut tällä hetkellä helpointa. Mitä ankarimmat rangaistukset odottivat pakolaisia, jos he joutuivat kiinni. Suuri varovaisuus oli siis tarpeen, jos mieli kiertää vielä pahempaa vaaraa.

Markiisitar tahtoi järjestää kaikki. Hän puhui matkavaunuista, kyytihevosista ja passeista, joita hän muka aikoi hankkia ulkomaalaisten lähettiläiden kautta; kyllä kai nämä tietäisivät maansa hallituksen nimessä pakoittaa nuo moukat taipumaan ja suostumaan hänen, hänen tyttärensä ja lapsenlapsensa lähtöön. Mutta paronitar rukoili äitiään jättämään hänelle kaikki huolet ja matkavalmistukset ja sai hänet vihdoinkin suostumaan. Paronitar sai siis pitää huolen kaikesta. Hänellä oli Abbevillestä Montreuiliin johtavan tien varrella maatila, jonka vuokraajaan hän uskalsi täydellisesti luottaa, syystä että tämä oli kunnon mies ja että vuokraajantoimi Marsilly-suvun tiluksilla oli ainakin sata vuotta ollut hänen esivanhempainsa käsissä kulkien perintönä isältä pojalle. Hän lähetti tämän luo vanhan palvelijansa, joka oli ollut ainakin neljäkymmentä vuotta perheen palveluksessa, ja uskoi hänelle suulliset käskynsä, sillä kirjoittaa hän ei uskaltanut kotitarkastusten pelosta. Oli näet sepitetty sellainen tuuma, että tilanvuokraaja, jolla ei ollut muuta perhettä kuin vaimo ja äiti, tulisi näiden kanssa Pariisiin valmistaakseen paronittarelle ja markiisittarelle tilaisuuden lähteä pääkaupungista pois käyttämällä heidän matkapassiaan. Odottaessaan heidän tuloaan markiisittaren ja paronittaren tuli valmistua matkalle.

Viimemainitun matkavalmistukset eivät olleet pitkäaikaiset; niissäkin hänen luonteensa vaatimattomuus ja järkevyys tulivat ilmi. Mutta niin ei ollut markiisittaren laita. Hänellä oli laatikoita, matkakirstuja ja myttyjä niin paljon, että niissä olisi ollut kuormaa tarpeeksi kolmelle hevoselle. Hän ei olisi tahtonut luopua ainoastakaan hameesta, ei ainoasta liinavaatekappaleestakaan. Paronitar käydessään hänen luonaan ja nähdessään tämän tavarakasan pudisti surullisena päätään sanoen:

-- Äiti kulta, turhaa vaivaa tuo kaikki. Jos emme tahdo herättää epäluuloa, niin emme voi ottaa mukaan muuta pukua kuin mikä on päällämme, ja mitä liinavaatteihin tulee, niin yksi ainoa teidän kirjauksilla koristettu ja pitsitetty nenäliinanne riittäisi antamaan meidät ilmi ja johtamaan vankilaan.

-- Mutta, rakas lapseni, vastasi markiisitar, täytyyhän meillä kumminkin olla vaatteet päällä, kun lähdemme.

-- Täytyy kyllä, äiti kulta, vastasi paronitar, luopumatta hetkeksikään hiljaisesta lempeydestään, -- mutta lähtemään pääsemme ainoastaan sillä ehdolla, että vaatteemme ovat aivan yksinkertaiset ja passissamme mainitun säädyn mukaiset. Älkää unohtako, lisäsi hän heikosti hymyillen, että olemme talonpoikaisnaisia, te talonpojan äiti, minä talonpojan vaimo, että te olette niineltänne Gervaise Arnoult ja minä Catherine Payot.

-- Kaikkea tässä täytyy nähdäkin, hyvä Jumala! valitti markiisitar. -- Ja kun ajattelee, että jos hänen majesteettinsa olisi heti alussa osannut panna vastaan, hirtättänyt Neekerin ja ammuttanut Lafayetten, niin emme olisi joutuneet siihen, missä nyt olemme.

-- Äiti kulta, teidän täytyy muistaa, että on ihmisiä, joita on kohdannut vielä kovempi onni kuin meitä; siten opitte kärsivälliseksi. Ajatelkaa kuningasta ja kuningatarta, jotka kituvat Temppeli tornissa, ajatelkaa vallanperijää, pientä prinssi raukkaa, ja säälikää, jos ette itseänne ja minua, niin ainakin pikku Cécileä, joka jäisi orvoksi, jos kadottaisi meidät.

Markiisittaren täytyi tunnustaa, että tytär oli oikeassa, mutta nurkumatta hän ei sitä tehnyt. Hän oli ylellisyydessä syntynyt, oli tottunut siinä elämään ja toivoi saavansa ylellisyydessä kuoliakin, ja vähinkin ylellisyystavara oli tullut hänelle ehdottoman välttämättömäksi.

Tilanvuokraaja, hänen vaimonsa ja äitinsä saapuivat. Paronitar kohteli heitä kunnioittaen, henkensä pelastajina, markiisitar alentuvaisesti, ihmisinä, joille hän tuotti suurta kunniaa suostuessaan heidän pelastettavakseen. Paitsi omia matkapukujaan oli tulijoilla mukanaan parhaimmat pyhävaatteensa; nämä olivat paronittarelle ja markiisittarelle aiotut. Jo samana iltana kuin vuokraajan perhe saapui, suljettiin ikkunaluukut ja pukuja koeteltiin. Onneksi ne kävivät jotakuinkin hyvästi.

Päätettiin lähteä parin päivän kuluttua. Näinä päivinä Catherine Payot valmisti pikku Cécilelle täydellisen talonpoikaispuvun, ja lapsi oli herttaisen näköinen uusissa tamineissaan. Itse Cécile oli ihastuksissaan, kun uudet vaatteet pantiin ylle. Lapsille vaihtelu tuottaa onnea.

Paronitar itki hiljaa jättäessään kotinsa, missä oli viettänyt onnensa päivät, uskolliset palvelijansa sekä nuo kunnon talonpoikaisnaiset, joiden ystävyys oli tehnyt hänen pelastuksensa mahdolliseksi. Pikku Cécile taas ei osannut muuta kuin kysyä:

-- Missähän isä on? Miksei isä lähde meidän kanssamme matkalle?

Kaikki onnistui hyvin, kunnes matkustajat saapuivat Saint-Denis'n tulliportille, missä edelläkerrottu kohtaus oli vähällä tehdä tyhjäksi heidän kaikki matkasuunnitelmansa. Onneksi se kumminkin päättyi paremmin kuin ensi hetkenä saattoi toivoa, ja emigranttiperhe pääsi onnellisesti jatkamaan matkaansa.

Niinkuin tuo kunnon kaupunginpalvelija oli ennustanut, uusi matkapassi suojeli heitä kaikilta rettelöiltä. Sitäpaitsi he varmuuden vuoksi pysähtyivät vain pieniin kyläkievareihin, niinkuin ainakin vähävaraiset matkustajat. Hevonen oli hyvä, ja kulku sujui niin nopeasti, että viivyttiin vain viisi päivää matkalla. Kuudetta vasten yöllä saavuttiin Boulogneen.

Abbevillessä Pierre Durand oli tarkastuttanut passin päästäkseen jatkamaan matkaa.

Emme huoli viivytellä kertomalla markiisittaren epätoivosta ja loppumattomasta tyytymättömyydestä kievarisänkyihin ja talikynttilöihin. Paronitar osoitti aina mitä suurinta kärsivällisyyttä äitinsä nuristessa ja koetti yhtämittaisella lempeydellään lieventää markiisittaren ylpeätä käytöstä.

Pikku Cécile vain riemuitsi nähdessään kukkia, puita ja peltoja. Lapset ovat niinkuin linnut; enempää he eivät vaadi.

Yöllä siis saavuttiin Boulogneen ja pysähdyttiin Pariskadun varrella sijaitsevaan "Ranskan hotelliin".

Tämän hotellin emäntä, rouva Ambron, oli sielunsa pohjasta kuninkaallismielinen, ja häntä oli paronittarelle suositeltu kaikin puolin luotettavana henkilönä. Tuskin olikaan paronitar uskonut hänelle huolensa, ennenkuin tämä kunnon vaimo jo lupasi järjestää asiat, niin että perhe mitä pikimmin, jos tuuli oli suotuisa, pääsisi purjehtimaan Englantiin.

Jo seuraavana aamuna rouva Ambron, joka tunsi kaikki rannikkolaivurit, teki sopimuksen pienen purjelaivan omistajan kanssa, joka 100 louisdorista sitoutui viemään pakolaiset Boulognesta Doveriin.

Viiden aikaan matkustajat nousivatkin uudestaan rattaille, ja Pierre Durand asettui entiselle paikalleen aisalle. Kun he näkyivät palaavan samaa tietä takaisin, ikäänkuin mennäkseen Montreuiliin, ja kun heidän matkapassinsa oli viranomaisten tarkastama ja siis täydessä kunnossa, ei kukaan estänyt heitä menemästä ulos kaupungista. Mutta muutamia kilometrejä ajettuaan he poikkesivat valtatieltä pienelle oikotielle, joka johti rouva Ambronin ostamalle, noin neljännestunnin matkan päässä rannikolta sijaitsevalle pienelle maatalolle. Tässä talossa Englantiin pyrkivät pakolaiset tavan mukaan odottivat sopivaa hetkeä lähteäkseen.

Tällä kertaa rouva Ambron tahtoi itse saattaa vieraitaan, ja kun nämä kymmenen aikaan saapuivat määräpaikalle, oli talon emäntä itse ottamassa heitä vastaan. Täällä heidän täytyi odottaa puoliyöhön saakka.

Kahdentoista aikaan koputettiin ovelle. Laivuri tuli noutamaan matkustajia. Sopimuksen mukaan oli hänelle maksettava puolet matkarahoista matkalle lähdettäessä, toinen puoli Englannin rannikolle noustaessa.

Naiset kääriytyivät turkkeihinsa. Rouva Ambron otti pitääkseen huolta markiisittaresta, jota tämä jalkamatka keskellä yötä suuresti peloitti. Pierre Durand otti Cécilen syliinsä, ja seurue lähti liikkeelle.

Sikäli kuin he lähestyivät rannikkoa, valtameren hengitys, tuo kumea ja surunvoittoinen kohina, kävi heille yhä kuuluvammaksi. Markiisitarta värisytti ajatus, että hänen oli näin keskellä yötä uskaltauduttava valtamerelle pienessä purjealuksessa, ja hän alkoi jo peräytyä sanoen mieluummin kätkeytyvänsä jonnekin maaseudulle.

Vähänväliä paronitar katseli pikku tyttöään, joka oli nukkunut talonpojan syliin, ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä.

Saavuttiin rantatörmälle, joka jyrkkäreunaisena muurina ulottui pitkin rannikkoa, niin kauas kuin silmä kantoi. Tätä jyrkkää rinnettä täytyi nyt laskeutua kahden jalan levyistä, kiertelevää polkua myöten. Markiisitar huusi kauhistuksesta. Paronitar otti pienen tyttönsä Pierre Durandin sylistä ja astui sitten edellä painaen sydänkäpynsä rintaansa vasten. Rouva Ambron seurasi sitten, vuokraajan käsivarteen nojaten, ja lopuksi tuli markiisitar laivurin tukemana.

Vihdoinkin päästiin rannalle. Siellä paronittaren valtasi hetkellinen säikähdys, sillä venettä ei näkynyt missään, enemmän kuin venemiehiäkään. Mutta laivuri vihelsi pilliään, ja samassa ilmestyi merelle jonkun matkan päähän rannalta pieni musta piste, joka lähestyessään suureni, kunnes saattoi huomata, että se oli pieni, kahden miehen soutama vene.

-- Pian veneeseen! huusi laivuri keskeyttäen kaikki jäähyväispuheet; sattuisipa vain joku tullivahti kiertämään täältä kautta, niin saatte uskoa, että olisimme kaikki hukassa.

Laivuri oli oikeassa. Paronitar puristi vielä kerran Pierre Durandin karkeata kättä, syleili rouva Ambronia ja hyppäsi veneeseen, jossa markiisitar ja lapsi jo odottivat.

-- Ken siellä? kuului samassa karkea ääni rannalta.

-- Nyt pojat soutamaan, ja aika kyytiä! huusi laivuri työntäisten jalallaan veneen vesille.

Kymmenen minuuttia soudettuaan matkustajat nousivat purjealukseen, ja seuraavana aamuna paronitar oli perheineen turvassa Doverissa.

V LUKU.

Koti Englannissa.

Maalle noustuaan paronitar tahtoi heti vuokrata vaunut Lontooseen, mutta markiisitar väitti, että koska hän nyt kerran onnekseen oli päässyt Ranskasta pois ja oli turvassa vieraalla maalla, niin hän ei enää hetkeäkään tahtonut esiintyä noissa naurettavissa tamineissa, joihin hänen oli täytynyt paetessaan pukeutua. Kun ei enää ollut mitään syytä kieltää, paronitar suostui mielellään noudattamaan äitinsä tahtoa, niinkuin hän ylipäänsä aina teki, olivatpa markiisittaren oikut kuinka mielettömiä tahansa, osoittaen siinä sitä lapsen kuuliaisuutta, josta ei oltu vielä luovuttu hienoissa perheissä, missä seitsemännentoista vuosisadan katsantotavat edelleen olivat vallalla.

Paronitar antoi siis ajaa Doverin parhaaseen hotelliin, ja siellä markiisitar huolimatta matkan aiheuttamasta väsymyksestä ja hetkeäkään lepäämättä avasi matka-arkun, jonka oli tuonut muassaan rattaihin kätkettynä. Siitä hän otti omat alusvaatteensa ja pukunsa heittäen inholla luotaan nuo talonpoikaisryysyt. Hän järjesti hiuksensa ja puuteroi kasvonsa yhtä suurella huolella, kuin jos hänen olisi ollut esiinnyttävä kuningattaren kutsuissa.

Mitä paronittareen tulee, kaikki hänen huolensa kohdistuivat pikku Cécileen, joka onneksi oli jotenkin hyvin kestänyt merimatkan rasitukset. Mutta kun hänellä oli kiire joutua Lontooseen asuntoa puuhaamaan, tilasi hän jo samana iltana kaikki paikat seuraavana aamuna yhdeksän aikaan Lontooseen lähtevissä yhteisvaunuissa.

Matka Doverista Lontooseen tapahtui tavallisella nopeudella. Canterburyssä ja Rochesterissa pysähdyttiin vain hetkiseksi ja samana iltana saavuttiin Lontooseen. Matkustajamme sijoittuivat siellä erääseen rouva Ambronin heille suosittelemaan hotelliin Golden Squaressä, muutaman sadan askelen päähän Regent streetistä. Sieltä paronitar lähetti heti kirjeen Lorges'in herttuattarelle ilmoittaakseen hänelle tulostaan.

Jo samana iltana herttuatar riensi heidän luokseen auttaakseen paronitarta neuvoillaan, jos tämä aikoi asettua Lontooseen asumaan.

Mutta rouva de Marsillyta ei haluttanut jäädä Lontooseen. Hän oli päättänyt viettää sangen hiljaista elämää ollessaan ulkomailla ja kysyi sen tähden, eikö herttuatar voinut neuvoa hänelle jotakin sievää kylää, jossa hän voisi kaikessa rauhassa kokonaan antautua tyttärensä kasvatukseen. Herttuatar mainitsi hänelle Hendonin kylän sanoen paikkaa sangen miellyttäväksi ja mukavaksi, se kun tarjosi asukkailleen maalaiselämän kaikki edut olematta kuitenkaan liian kaukana kaupungista. Paronitar päättikin kohta käydä katsomassa tuota pikku paratiisia, jota herttuatar niin suositteli.

Seuraavana päivänä paronitar ja markiisitar menivät vastakäynnille herttuattaren luo. Paronitar kysyi heti rouva Duvalia, jonka mies, niinkuin muistamme, oli toimittanut matkustajille uuden matkapassin Saint-Denis'n tulliportilla. Herttuatar lähetti heti hakemaan häntä, ja muutaman hetken kuluttua rouva Duval saapui poikansa, sievän kuusivuotiaan lapsen kanssa, joka heti annettiin Cécilelle leikkitoveriksi.

Paronitar, kerrottuaan ensin rouva Duvalille, kuinka auliisti hänen miehensä oli auttanut heitä heidän paetessaan Ranskasta, lausui sitten terveiset, jotka hän oli ottanut toimittaakseen perille. Rouva Duval oli suuresti kiitollinen näistä terveisistä, sillä kolmeen kuukauteen hän ei ollut kuullut miehestään mitään. Tämä ei näet uskaltanut kirjoittaa postissa, vaan lähetti kirjeensä matkustajien mukana, kun vain sopiva tilaisuus tarjoutui, mikä kävi päivä päivältä yhä harvinaisemmaksi. Viimeksi kuluneiden kuukausien kestäessä olivat elokuun 10 päivän ja syyskuun 2 ja 3 päivien verilöylyt tapahtuneet, eikä vaimo parka tietänyt mitään miehensä kohtalosta. Hänkin oli mahdollisesti uhrien joukossa.

Huomattuaan täten pelkonsa turhaksi rouva Duval kutsui luokseen poikansa, joka saapui taluttaen pikku Cécileä käsikoukussa.

-- Edvard, sanoi äiti hänelle, pyydä, että paronitar sallii sinun suudella kättänsä, ja kiitä häntä sydämesi pohjasta, sillä hän vakuuttaa minulle, että isäsi on vielä elossa.

-- Entä minun isäni? sanoi pikku Cécile. -- Missä minun isäni on, äiti?

Paronitar purskahti itkuun ja vetäen lapset luokseen painoi heidät syliinsä yhteiseen syleilyyn, markiisittaren suureksi harmiksi.

Illalla paronitar sai herttuattarelta kirjeen, missä tämä lupasi tulla seuraavana päivänä vaunuillaan hakemaan häntä ja markiisitarta, käydäkseen heidän kanssaan katsomassa Hendonin kylää.

Lontoosta Hendoniin ei ollut kuin kahden tunnin matka. Paronitar ihastui suuresti englantilaisiin maalaistaloihin, jotka näyttivät niin rauhallisilta ja vaatimattomilta. Jok'ainoa ohi vilahtava pieni asunto tien varrella tuntui tarjoavan hänelle sitä yksinäisyyttä ja lepoa, josta hän oli aina ja varsinkin paronin kuoltua uneksinut. Hänestä tuntui, että noissa kodeissa varmaankin vietettiin, jos ei aina onnellista, niin kumminkin melkein aina rauhallista elämää.

Hendon oli, niinkuin herttuatar oli vakuuttanut, mitä sievin pieni kylä. Paronitar tiedusteli, oliko noista kauniista taloista mikään vuokrattavana, ja heti hänelle neuvottiin viisi kuusi, jotka tuntuivat mainiosti täyttävän hänen vaatimuksensa. Hän halusi niin kiihkeästi päästä tuollaisen talon haltijattareksi, että hän heti meni ehdotettuja asuntoja katsomaan, ja ensimäinen, jossa hän kävi, miellytti häntä jo niin suuresti, että hän muitta mutkitta tahtoi tehdä vuokrasopimuksen, sillä hän ei uskonut parempaa löytävänsä. Mutta herttuatar, joka oli enemmän perehtynyt maan oloihin, ei ollut tyytyväinen huoneiden keskinäiseen asemaan, vaan väitti löytävänsä paljonkin mukavampia. Paronitar päätti siis jatkaa etsintää ja vihdoin, katsottuansa useampia, hän tapasi erään, joka kaikin puolin oli niin mukava ja sopiva, ettei herttuattarenkaan mielestä voinut saada parempaa. Sovittiin vuokrasta, ja rouva de Marsilly sai jo heti samana päivänä talon haltuunsa kahdeksankymmenen punnan suuruisesta vuotuisesta vuokrasta.

Se oli pieni, kolmikerroksinen valkea rakennus, jonka ikkunaluukut olivat vihreät. Pitkin taloa kulki niinikään vihreäksi maalattu säleikkö, kokonaan leveälehtisten köynnöskasvien peitossa, jotka tähän vuoden aikaan hohtivat mitä kauneimman purppuravärin eri vivahduksissa. Taloon kuuluva, puolen tynnyrinalan suuruinen puutarha tarjosi silmälle vihreät nurmikkonsa, akaasia- ja syreenipuiden reunustamat käytävänsä ja kapean, somasti kiertelevän puronsa, joka loristen huuhteli pieniä kallionlohkareita, muodostaen näiden alapuolella vähäisen lammikon, niin pienen, että etelän aurinko olisi yhtenä ainoana päivänä juonut sen kuiviin.

Talon sisustus oli mitä yksinkertaisin. Alakerroksessa oli keskellä käytävä, johon aukeni neljä ovea, ruokasalin, salin, arkihuoneen ja yhden makuuhuoneen. Keskikerrokseen vievät portaat päättyivät etehiseen, jonka kolmesta ovesta keskimäinen johti sangen sievään saliin ja toiset kaksi salin kummallakin puolen oleviin makuuhuoneisiin ja näihin kuuluviin pukuhuoneisiin.

Yläkerroksessa olivat palvelijain huoneet ja sitäpaitsi liinavaatesäiliö.

Huonekaluja talossa ei tietysti ollut; kaikki oli ostettava tai vuokrattava. Herttuatar ja markiisitar, jotka yhä vahvasti uskoivat, että Ranska, liittoutuneiden valtojen kurittamana, pian tointuisi sekasorrostaan ja palauttaisi pakolaiset asetettuansa lailliset hallitsijat jälleen valtaistuimelle, puolustivat vuokraamista, mutta paronitar, jonka suru oli tehnyt tarkkanäköiseksi, oli toista mieltä. Hän laski, että kolmen vuoden vuokrasumma vastaisi ostohintaa ja että siis oli edullisempi ostaa kaikki, niin huonekalut kuin muutkin talousesineet. Lopuksi hän kehoitti äitiään päättämään mitkä huoneet olivat hänelle sopivimmat, koettaakseen sitten järjestää kaikki hänen mielensä mukaiseksi.

Markiisittaren mielestä ei talossa kokonaisuudessaankaan ollut liiaksi tilaa hänelle ja kaikille hänen puvuilleen; olihan hänellä Tourainessa linnassaan ollut vaatesäiliöitä, joihin tämän hökkelin kaikki huoneet olisivat mahtuneet. Mutta täytyihän tyytyä oloihin, koska nyt oltiin Englannissa eikä Tourainessa.

Juostuaan portaita ylös ja alas senkin seitsemän kertaa ja tarkastettuaan vastaisen asuntonsa kaikki nurkat ja sopukat hän päätti vihdoin ottaa haltuunsa alakerroksen makuuhuoneen ja arkihuoneen.

Kun asia oli ratkaistu, palattiin Lontooseen.

Viikon kuluttua talo oli asuttavassa kunnossa. Sen kalusto oli äärettömän yksinkertainen, jos kohta siisti ja aistikas. Mutta kun kaikki oli täytynyt ostaa, huonekalut, hopeat, liinavaatteet, niin oli kaikesta säästäväisyydestä huolimatta talon sisustaminen maksanut paronittarelle kaksikymmentätuhatta frangia, viidennen osan hänen omaisuudestaan.

Puhdasta rahaa hänellä ei ollut enää kuin kymmenentuhatta frangia, mutta olihan vielä markiisittaren timantit, joiden arvo nousi kuuteenkymmeneen- tai kahdeksaankymmeneen tuhanteen frangiin. Olihan siinä tarpeeksi viideksi tai kuudeksi vuodeksi, ja vaikka kohtalon iskut olivat riistäneet paronittarelta luottamuksen tulevaisuuteen, niin hän ei voinut olla salaa toistamatta äitinsä ja rouva de Lorges'in sanoja:

-- Johan siinä ajassa voi tapahtua yhtä ja toista.

Ja paljonhan näinä viitenä tai kuutena vuotena tapahtuikin. Mutta onneksi ei meidän tällä hetkellä tarvitse kertoa muusta kuin Hendonin pienestä kodista ja sen asukkaista.

VI LUKU.

Kasvatus.

Markiisittaresta ei tietysti voinut olla mitään apua talon järjestämisessä, jonka vuoksi hän jäikin Lontooseen Lorges'in herttuattaren luo, kun sitävastoin rouva Duval läksi herttuattaren pyynnöstä auttamaan paronitarta.

Olemme jo kertoneet, että rouva Duval oli Englannista kotoisin. Vaikka hän olikin porvarisperheestä, oli hän saanut sangen hyvän kasvatuksen, mikä olikin tehnyt hänelle mahdolliseksi antautua opettajanuralle. Yhteiset onnettomuudet olivat jo herättäneet paronittaressa suurta myötätuntoisuutta häntä kohtaan, ja tämä myötätuntoisuus muuttui vähitellen miltei ystävyydeksi heidän viettäessään yhdessä nuo viisi kuusi päivää kodin järjestämispuuhissa. Rouva Duval oli sitäpaitsi tarpeeksi hienotunteinen ymmärtääkseen mitkä rajat yhteiskunnalliset olot olivat pystyttäneet heidän välillensä ja pysytelläkseen aina vaatimattomasti näiden rajojen sisällä.

Lapset, jotka eivät vielä tietäneet mitään luokkaeroituksista tai sääty-ylpeydestä, leikkivät päiväkaudet yhdessä piehtaroiden heinikossa tai salin matoilla ja juosten käsitysten puutarhan kiertelevillä käytävillä.