Part 2

Naiset tottelivat ja menivät vahtihuoneeseen. Mies jäi seisomaan hevosensa viereen.

Virkamies avasi virkahuoneensa oven ja päästi sisään naiset ja lapsen. Sitten hän sulki oven.

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka kestäessä virkamies katseli tarkasti naisia. Nämä eivät tietäneet mitä ajatella sellaisesta sanattomasta tarkastuksesta, kun virkamies äkkiä siirsi nojatuolin vanhemmalle ja kädellään osoitti nuoremmalle istuinta sanoen:

-- Tehkää hyvin ja istukaa, rouva markiisitar. Ja te, rouva paronitar, käykää istumaan.

Naiset kävivät kalmankalpeiksi ja vaipuivat hervottomina heille osoitetuille istuimille.

-- Erehdytte, hyvä herra, sanoi vanhempi.

-- Kansalainen, vakuutan teille, että olette pettynyt, huudahti nuorempi.

-- Älkää teeskennelkö minulle, hyvät rouvat, sanoi virkamies. -- Se on tarpeetonta, sillä teillä ei ole mitään peljättävää.

-- Mutta kuka te olette, ja kuinka te meidät tunnette?

-- Olen Lorges'in herttuattaren entinen vouti. Herttuatar pakeni Pariisista prinssien kanssa ja jätti minut tänne pitämään huolta hänen omaisuudestaan. Olen monta kertaa nähnyt teidät herttuattaren kodissa ja tunsin hyvin teidät jo ensi silmäyksellä.

-- Henkemme on teidän vallassanne, virkkoi nuorempi naisista, jota virkamies oli sanonut paronittareksi, -- sillä meidän ei käy enää kieltäminen, että olemme ne henkilöt, joiksi meitä luulette. Lorges'in herttuatar oli meidän parhaimpia tuttaviamme. Mutta te kai armahdatte meitä, eikö niin?

-- Voitte olla huoleti, hyvät rouvat, vastasi entinen taloudenhoitaja, sillä aion tehdä minkä vähänkin voin auttaakseni teidät pakosalle.

-- Oi, hyvä herra! huudahti markiisitar, saatte uskoa, että ikuisesti olemme teille kiitolliset, ja jos suosittelumme olisi teille missään suhteessa hyödyllinen, niin lupaan...

-- Voi, äiti kulta! sanoi paronitar, mitä hyötyä meidän suosituksestamme enää voi olla herralle? Vahingoksi se vain olisi. Emme voi enää mitään muitten hyväksi, itse me tarvitsemme apua.

-- Niin, olet oikeassa, tyttäreni, vastasi markiisitar. -- Unohdan aina, että ajat ovat muuttuneet niin meidän kuin onnettoman maammekin suhteen...

-- Vaiti, äiti! sanoi nuorempi naisista, älä taivaan nimessä sellaisia puhu...

-- Oh, ei teillä ole mitään pelkäämistä, sanoi virkamies, niin kauan kuin ei ole muita kuuntelemassa teitä kuin minä... Mutta, rouva markiisitar, neuvoisin teitä puhumaan niin vähän kuin suinkin, jatkoi virkamies hymyillen. -- Teidän puheessanne on hienostunut sävy, jota ei meidän aikanamme suosita, ja jos uskallan antaa teille vielä toisenkin neuvon, niin sinutelkaa puhutellessanne ihmisiä ja sanokaa heitä kansalaisiksi.

-- En koskaan, hyvä herra, en koskaan! huudahti markiisitar.

-- Ettekö minunkaan tähteni ja pienen tyttäreni tähden? sanoi paronitar. -- Häneltä on jo riistetty isä; minne hän joutuu, jos hän jää meistäkin orvoksi?

-- No niin, olkoon menneeksi, sanoi markiisitar. -- Lupaan, rakas tyttäreni, että teen minkä voin.

-- Ja nyt, hyvät rouvat, tahdotteko jatkaa matkaanne tällä passilla?

-- Mitä te siihen sanotte? kysyi paronitar.

-- Ettei se ole teille miksikään hyödyksi, päinvastoin vain vahingoksi. Te ette kumpikaan näytä sen ikäisiltä kuin teitä matkapassissa sanotaan, ja niinkuin äsken sanoin, lastahan ei passissa mainita ollenkaan.

-- Mitä meidän sitten tulee tehdä? Meillä ei ole toista.

-- Mutta minä voin hankkia teille toisen.

-- Voi, hyvä herra! huudahti paronitar, olisitteko todellakin niin jalomielinen!

-- Tietysti, mutta siinä tapauksessa teidän täytyy odottaa täällä puoli tuntia, kenties vielä kauemminkin.

-- Yhdentekevää, herra, kuinka kauan vain tahdotte, sanoi paronitar, sillä tiedän, että teidän luonanne olemme turvassa.

Kaupunginpalvelija pistäytyi ulos ja palasi hetken kuluttua, matkapassi puoleksi palasina ja lian tahraamana.

-- Kansalainen kirjuri, sanoi hän kutsuen luokseen nuoren miehen, jolla niinkuin hänelläkin oli vyötäisillä kolmivärinen nauha, -- mene pormestarinvirastosta hakemaan minulle allekirjotuksilla varustettu passikaavake. ... Näytä heille tämä ja sano, että se putosi minulta likaan ja joutui vaununpyörän alle sekä että siinä mainitut henkilöt ovat virkahuoneessani. Panen kyllä itse siihen heidän nimimerkkinsä.

Nuori mies otti virkamiehen kädestä passin ja lähti tekemättä vähintäkään vastaväitettä.

-- Ja nyt, hyvä herra, sanoi paronitar, saammeko vuorostamme kysyä teiltä nimeänne, jotta aina muistaisimme sen rukoillessamme Jumalalta siunausta henkemme pelastajalle.

-- Hyvä rouva, onneksi minulle ja ken ties teillekin on nimeni aivan halpa ja tuntematon. Niinkuin äsken sanoin, olen ollut taloudenhoitajana Lorges'in herttuattaren luona, ja hän naitti minut englantilaisen kotiopettajattarensa kanssa, jonka hän oli tuottanut luokseen tyttärensä kasvatusta varten. Vaimoni seurasi herttuatarta maanpakoon pienen, kuuden vuoden ikäisen poikamme kanssa. Nyt he ovat Englannissa, Lontoossa, ja koska arvaan, että teilläkin on aikomus mennä sinne...

-- Olette oikeassa, sinne aiomme lähteä, vastasi paronitar.

-- ... niin, voin antaa teille herttuattaren osoitteen. Hän asuu edelleenkin yhdessä hänen kuninkaallisen ylhäisyytensä, Artois'n herttuattaren kanssa.

-- Ja hänen osoitteensa? kysyi paronitar.

-- Regent street 14.

-- Kiitos herra, kyllä muistan. Ja onko teillä mitään asiaa vaimollenne?

-- Sanokaa hänelle, että minulla on ollut onni tehdä teille pieni palvelus ja että isänmaallinen mieleni on suojellut minua tähän asti kaikista rettelöistä. Mutta kun en uskalla luottaa siihen, aion tulla hänen luokseen ja asettua Englantiin asumaan, niin pian kuin olen saanut omat asiani järjestetyiksi ja pienen omaisuuteni lopullisesti luovutetuksi hänen käsiinsä.

-- Hyvä herra, saatte luottaa siihen, etten unohda sanaakaan siitä, mitä nyt olette sanonut. Mutta nimeänne emme sittenkään vielä tiedä.

-- Sen saatte lukea allekirjoittamastani passinne vahvistuksesta. Suokoon Jumala, että siitä olisi teille turvaa silloinkin, kun en itse ole teitä suojelemassa.

Samassa kirjuri palasi, uusi passi kädessään. Vanha oli otettu pormestarinvirastoon todisteeksi.

-- Asetu tuohon ja kirjoita, sanoi virkamies kirjurille.

Tämä totteli ja pantuansa paperille tavalliset alkulauseet hän keskeytti kirjoituksen kuullakseen siihen pantavat nimet.

-- Mikä on miehesi nimi ja ikä, kansalainen? kysyi virkamies.

-- Pierre Durand, kolmekymmentäkuusi vuotta.

-- Hyvä. Ja äitisi?

-- Gervaise Arnoult, ja hän on neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen.

-- Ja itse olet nimeltäsi?

-- Catherine Payot. Kahdenkymmenenviiden vuoden ikäinen.

-- Ja tyttäresi.

-- Cécile.

-- Ikä?

-- Neljä vuotta.

-- Hyvä on, sanoi virkamies. -- Ja nyt, paljonko olet maksanut tästä, Joseph?

-- Kaksi frangia, vastasi kirjuri.

Markiisitar otti kukkarostaan kultarahan maksaakseen, mutta paronitar tarttui hänen käteensä varoittaen:

-- Äiti, äiti!

Sitten hän otti itse taskustaan kuparirahoja, joita hän vähitellen laski kirjurin käteen, kunnes summa oli täysi. Kirjuri kiitti ja poistui.

Sillä aikaa virkamies kirjoitti vahvistuksensa ja ojensi sen tehtyään kallisarvoisen paperin paronittarelle sanoen:

-- Nyt, hyvä rouva, voitte jatkaa matkaanne, ja toivon, että se päättyy onnellisesti.

-- Herra, sanoi paronitar, olkoon palkkanne ikuinen kiitollisuutemme, niin äitini puolesta kuin minunkin ja pienen tyttäreni puolesta, kun hän joutuu siihen ikään, että hän ymmärtää mitä kiitollisuus on.

Markiisitar teki virkamiehelle juhlallisen kumarruksen, ja pikku Cécile lennätti hänelle suudelman.

Sitten he nousivat kaikki kolme rattaille, Pierre Durand asettui entiselle paikalleen aisalle ja katsottuaan, oliko kaikki reilassa, hän näpsäytti piiskallaan hevosta, joka lähti liikkeelle.

-- Louis Duval, sanoi paronitar, joka ensi työkseen oli hakenut passista pelastajansa nimen.

-- Louis Duval, toisti markiisitar. -- Eivät sentään kaikki kansanmiehet ole jakobiineja ja murhaajia.

Tämä viimeinen sana sai kyyneleet vuotamaan paronittaren silmistä.

Mutta hänen pikku tyttärensä kuivasi ne suudelmillaan.

II LUKU.

Kuningattaretkin itkevät niinkuin rahvaannaiset.

Nyt muutamia sanoja lapsesta ja näistä kahdesta naisesta, jotka arvokkaan kaupunginpalvelijan avulla pelastuivat niin suuresta vaarasta.

Vanhempi näistä naisista oli Roche-Bertaud'in markiisitar, syntyisin de Chémillé, siis niin hyvin omansa kuin puolisonsa suvun puolesta valtakunnan etevimpiä.

Nuorempi, hänen tyttärensä, oli paronitar de Marsilly.

Tyttö, hänen lapsenlapsensa, oli, niinkuin jo on mainittu, nimeltään Cécile. Hän on kertomuksemme päähenkilö.

Paroni de Marsilly, Cécilen isä, oli kahdeksan vuotta ollut kaartin upseerina. Paronitar de Marsilly puolestaan oli viisi vuotta palvellut kuningatarta hovinaisena.

Molemmat olivat jääneet hallitukselleen uskollisiksi. Paroni olisi kyllä vuosina 1791 ja 1792 voinut paeta ulkomaille niinkuin moni hänen vertaisistaan, mutta hän oli luullut velvollisuudekseen jäädä kuninkaansa luo ja, jos hänen oli kuninkaansa edestä kuoltava, kuolla hänen rinnallaan. Paronittaren mieleen ei olisi koskaan johtunut erota miehestään, jota hän sydämensä pohjasta rakasti, ja kuningattarestaan, jota hän kunnioitti.

Kun kuningas ja kuningatar tekivät pakoyrityksensä, niin paroni ja paronitar vetäytyivät Verneuil-kadun varrella sijaitsevaan asuntoonsa, valmistuakseen hekin pakenemaan Ranskasta pois ja yhtyäkseen ulkomailla kuninkaalliseen perheeseen. Mutta kuultuaan, että tämä oli vangittu Varennesissa ja palautettu Pariisiin, he riensivät takaisin Tuileries-palatsiin tervehtiäkseen ensimäisinä kuningasta ja kuningatarta heidän sinne saapuessaan ja ryhtyäkseen uudestaan heidän palvelukseensa.

Ja siitä lähtien asema kävi niin vakavaksi, etteivät sellaiset uskollisuudenosoitukset voineet olla herättämättä huomiota. Kesäkuun 20:s valmisti elokuun 10:ttä ja elokuun 10:s tammikuun 21:ttä.

Pariisi oli muuttunut oudon näköiseksi. Kadullakulkijat eivät enää näyttäneet välittävän omista asioistaan, vaan mielettömästi rientävän minne intohimot käskivät. Tavallisen, lapsellisuuksia tavoittelevan alhaison asemesta kuohui kaduilla vihasta yltynyt joukko; toiset, alakynnessä olevat, pakenivat henkensä edestä, toiset, valtansa päihdyttäminä, harjoittivat kostoa. Joka päivä tiedettiin luetella uusia murhia. Milloin kerrottiin, että Reuilly-kadulla onneton prokuraattori oli piesty kuoliaaksi, kun hän muka oli Lafayetten kätyri; milloin taas, että entinen henkivartioston sotamies oli hukutettu Tuileries-puiston suureen lammikkoon, suuren, näytännöstä iloitsevan, rähisevän ja nauravan väkijoukon nähden; milloin että kapinoitseva pappi oli hirtetty katulyhdyn pylvääseen, milloin että Duval d'Epremesnil oli Feuillants'in penkerellä ruhjottu kuoliaaksi. Ja näitä julmuuksia, näitä murhia, näitä hirmutöitä ylistettiin juhlallisesti kansan oikeudentunnon vaatimiksi. Kun sellaiset uutiset saapuivat kuninkaalliseen hoviin, niin ne herättivät siellä yleistä hämmästystä, ja siellä ihmeteltiin tuota uutta valtaa, joka rankaisematta asettui kuninkaan vallan sijaan.

Päästiin elokuun 3:nteen v. 1792. Päivällä vallitsi masentava kuumuus, ja aurinko poltti hellittämättä Pariisin katuja. Omituinen voimattomuus ja pelko, jonkinlainen synkkä alakuloisuus tuntui vaivaavan ihmisiä. Naapurit puhuttelivat pelonalaisina toisiaan talojensa ovilta tai ikkunoista, osoittaen vaskenvärisiä, ahtaiden katujen yllä taivaalla liiteleviä pilviä, jotka päivän laskiessa yhtyivät toisiinsa muodostaen äärettömän, verenkarvaisen meren. Ei ollut taivas koskaan niin uhkaavalta näyttänyt, eivätkä päivän jäähyväiset olleet koskaan niin mieltäahdistavilta tuntuneet.

Ei aikaakaan, niin rajuilma puhkesi. Mutta ihmiset eivät heti suostuneet peräytymään. Ukkosen jyristessä ja tulta iskiessä tuo muukalaisjoukko, jota sanottiin marseillelaiseksi, ei siksi, että se olisi ollut Marseillesta kotoisin, vaan siksi, että se niinkuin myrskytkin tuli etelästä, kuohui kaduilla raivoten ja kiljuen kilpaa irtipäässeiden luonnonvoimien kanssa. Mutta lopuksi taivaan myrsky pääsi voitolle, ja karjuvat joukot hajaantuivat, jättäen kadut autioiksi sadevirtojen huuhdottaviksi.

Tuileries-linnassa ei sinä hirveänä yönä kukaan ummistanut silmiänsä. Kerta toisensa jälkeen kuningas ja kuningatar katsahtivat raollaan olevista ikkunaluukuista rantakatuja ja vapauden klubin rakennuksia. Kaupunki niinkuin sen väestökin tuntui heistä vieraalta ja muuttuneelta.

Vasta seitsemän aikaan ukonilma asettui.

Silloin kuului kummia uutisia. Salama oli iskenyt ainakin viiteenkymmeneen eri paikkaan, tappaen lähes kaksikymmentä henkilöä ja kaataen Issyn tasangon, Crosnen, Hay-hautausmaan ja Charentonin sillan ristit.

Ja tänä yönä Danton, Camille Desmoulin, Barbaroux ja Panis laativat ukkosenjyrinän säestäminä elokuun 10 p:n ohjelman.

Elokuun 9 päivänä paroni de Marsilly suoritti linnassa vahtipalvelusta. Paronitar hoiti tapansa mukaan tointansa kuningattaren luona.

Kahdeksan aikaan aamulla kuului Pariisin eri osissa rummunpärrytystä. Mandar, kansalliskaartin ylipäällikkö, kutsui väkensä kokoon Tuileries-linnaa puolustamaan, koska tiedettiin, että etukaupungit edellisestä päivästä lähtien hankkivat rynnäkköä sen kimppuun.

Tätä käskyä totteli tuskin kolme tai neljä pataljoonaa. Näistä sijoitettiin osa n.s. Prinssien pihaan, toinen Sveitsiläispihaan ja loput linnan alakerrokseen. Prinssien piha vei Floran rantakadun-puoleiselle paviljongille, Sveitsiläispiha Marsanin, Rivoli-kadun puoleiselle paviljongille.

Kahdentoista aikaan herra de Maillardor määräsi sveitsiläisille, mitä paikkoja heidän tuli vartioida.

Puoli yhden aikaan paroni de Marsilly sai käskyn seurata kuningasta kappeliin. Koko kuninkaallinen perhe tahtoi olla jumalanpalveluksessa läsnä.

Juhlallinen oli tämä messu, kuninkaalle viimeisen edellinen. Viimeisessä messussaan Ludvig XVI kävi tammikuun 21 päivänä.

Loppupäivä kului jotenkin rauhallisesti. Sen kestäessä pantiin linjan sisällä kuntoon muutamia puolustusvarustuksia.

Yhdentoista aikaan illalla Péthion, Pariisin pormestari, kävi kuninkaan luona viipyen siellä puoliyöhön saakka.

Heti sen jälkeen kuningas avasi erään vahtihuoneen oven ja huomattuaan herra de Marsillyn vartioväen päälliköksi hän sanoi:

-- Voin ilmoittaa teille, että vietämme rauhallisemman yön kuin mitä olimme odottaneet. Pormestari vakuuttaa minulle, että kaupunki on rauhoittumaan päin. Toimittakaa tämä hyvä uutinen herra de Maillardorille, mutta älköön se kuitenkaan estäkö häntä olemasta valveilla.

Paroni kumarsi ja meni täyttämään kuninkaan käskyä. Mutta kun hän saapui pääportaitten vartioväen luo, sai epämääräinen hälinä hänet pysähtymään ja kuuntelemaan. Tuliko hänen uskoa korviaan? Hälyytyskello soi, ja rumpua lyötiin. "Joka mies paikalleen", huudettiin linnan toisesta päästä toiseen, ja Carrousel-torin suuri rautainen portti suljettiin.

Puoli tuntia sen jälkeen levisi huhu, että kansalliskaartin tykkimiehet, jotka oli kutsuttu kokoon puolustamaan kuningasta ja sijoitettu pihaan, olivat kääntäneet tykkinsä linnaa kohti.

Kahden aikaan paroni de Marsilly sai käskyn tulla kuninkaan puheille.

Paroni tapasi kuninkaan ja kuningattaren läheisten ystäviensä ympäröiminä kuninkaan työhuoneen vieressä olevassa huoneessa. Paronitar seisoi ikkunan edessä kahden toisen hovinaisen kanssa.

Kaikki naiset olivat kalmankalpeat. Kuningas ei ollut sinä yönä ollenkaan mennyt levolle. Paronin astuessa sisään hän lepäsi sohvalla, sinipunerva takki yllä ja miekka vyöllä.

Ludvig XVI nousi, meni paronia vastaan ja tarttuen hänen takinnappiinsa, niinkuin hän tavallisesti puhutteli läheisiä tuttaviaan, vei hänet huoneen nurkkaan.

-- Kuulkaahan, rakas paroni, sanoi hän, herra Péthionin rauhoittavista sanoista huolimatta asiat näyttävät kääntyvän pahimpaan päin. Joukot kuuluvat kokoontuvan, ja väitetään, että päivän koittaessa he aikovat käydä linnan kimppuun. Mitä heillä lie mielessä, sitä en tiedä. Tappaa meidät, epäilemättä... Luuletteko, että linna on puolustuskunnossa?

-- Teidän majesteettinne tahtoo kai kuulla totuuden, eikö niin?

-- Tietysti, ehdottoman totuuden. Jos minulle olisi aina puhuttu totta, niin eivät asiani olisi sillä kannalla, millä ovat.

-- Jos ahdistajiamme on jonkinmoinen joukkio ja jos he tekevät rajun rynnäkön, niin linna ei kestä kahtakaan tuntia, vastasi paroni.

-- Mitä! Luuletteko siis, että puolustajani luopuvat minusta?

-- En, teidän majesteettinne, vastasi paroni, mutta kahdessa tunnissa he ovat kaikki kaatuneet.

-- Paroni, tuota älkää sanoko julki; säästäkää toki kuningatarta! Sekö on todellakin mielipiteenne?

-- Niin, teidän majesteettinne.

-- Samaa mieltä on Maillardorkin, jonka äsken haetin puheilleni. Paroni, ottakaa mukaanne viisikymmentä miestä, rohkeimmat mitkä tunnette, ja asettukaa Kelloporttia puolustamaan. Se on varustettu kahdella tykillä. Tahdon täysin luotettavia miehiä tähän linnamme tärkeimpään paikkaan.

-- Kiitän teidän majesteettinne minulle osoittamasta luottamuksesta ja koetan näyttää ansainneeni sen, sanoi paroni kumartaen poistuakseen. Mutta kuningas pidätti hänet.

-- Sallin teidän puhutella paronitarta, ennenkuin menette, sanoi hän.

-- Kiitän teidän majesteettianne! En olisi koskaan uskaltanut anoa tätä armoa, mutta teidän majesteettinne tuntee palvelijainsa sydämet ja arvaa heidän hartaimmat toivomuksensa.

-- Olenhan itse isä ja puoliso niinkuin tekin, vastasi kuningas, ja rakastanhan minäkin kuningatarta kaikesta sydämestäni. -- Sitten hän hiljaa lisäsi: Marie parka! Jumala häntä suojelkoon!

Paroni lähestyi vaimoaan.

-- Louise, sanoi hän, mahdotonta on tietää mitä voi tapahtua. Jos linna joutuu kapinallisten valtaan, niin pakene rouva Elisabetin kirjastohuoneen takana olevaan pieneen kammioon. Jos elän, niin haen sinut sieltä.

-- Mutta jos kuningatar lähtee Pariisista pois?

-- Siinä tapauksessa meidän ei tarvitse erota toisistamme, sillä minä puolestani aion seurata kuningasta. He puristivat toistensa kättä.

-- Syleilkää häntä, kuiskasi kuningas paronin korvaan. Ja pannen kätensä hänen olkapäälleen hän lisäsi: -- Kuka sen tietää, tapaavatko koskaan enää toisiaan ne, jotka nyt toisistaan eroavat.

-- Kiitos, teidän majesteettinne, kiitos! huudahti paroni painaen vaimonsa syliinsä. Kuningatar pyyhkäisi kyynelen silmästään. Paroni huomasi tämän myötätuntoisuuden osoituksen; hän notkisti toisen polvensa kuningattaren edessä. Kuningatar ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.

Paroni syöksyi ovesta ulos. Karaistunut soturi tunsi hyrskähtävänsä itkuun niinkuin lapsi.

III LUKU.

Croix-Rougen tykkimies.

Paroni de Marsillyn mentyä kuningas, kuningatar ja rouva Elisabet lähtivät kiertämään linnaa tervehtiäkseen puolustajiaan. Jokaiselle vartiojoukolle kuningas koetti sanoa jotakin rohkaisevaa. Kuningatar tahtoi puhua hänkin, mutta nyyhkytykset tukahduttivat hänen äänensä.

Tuileries-linnan tarjoama näky ei ollutkaan omiaan mieltä rohkaisemaan.

Sveitsiläiset ja ranskalaiset henkivartijaväet olivat paikoillaan, valmiina kuolemaan kuninkaansa puolesta, mutta kansalliskaartin riveissä tuntui olevan eripuraisuutta. Petit-Pères'in, Butte-des-Moulins'in ja Filles-Saint-Thomas'in pataljoonat olivat pysyneet uskollisina ja seisoivat järkähtämättöminä paikoillaan Sveitsiläisten ja Prinssien pihassa. Mutta muut pataljoonat olivat jo tähdänneet tykkinsä linnaa kohti.

Kuningas palasi kiertomatkaltaan murtunein mielin. Kuningatar ja rouva Elisabet olivat menettäneet viimeisenkin toivonkipinän. Linnassa ei sinä yönä nukkunut kukaan muu kuin perintöprinssi.

Kuuden aikaan seuraavana aamuna kuului kovaa hälinää; etukaupunkien etujoukot saapuivat Carrousel-torille. Samassa kuninkaan, kuningattaren ja vallanperijän nähtiin laskeutuvan linnan pääportaita alas. Kuningatar kantoi lasta sylissään. He menivät kaikki kolme kansankokoukseen.

Prinssi puristi puolustajiensa kättä, ja näiden pieni joukko huusi yhdestä suusta:

-- Eläköön kuningas!

Mutta niin ei ollut laita kuninkaallisen perheen lähestyessä vapauden klubin pengertä, joka oli täynnä ihmisiä. Sieltä heitä vastaan kaikui hirveitä häväistyshuutoja. Muuan sapööri riisti kuningattarelta lapsen sylistä häväisten häntä solvauksillaan.

Tämän miehen kantamana kuninkaallinen lapsi vietiin kokoukseen.

Samassa ensimäiset tykinlaukaukset jyrähtivät.

Tämän kuullessaan paronitar de Marsilly muisti miehensä kehoituksen ja meni hänen osoittamaansa huoneeseen. Häntä seurasi pari kolme kuningattaren hovinaista.

Tykkien pauke kävi hetki hetkeltä yhä kauheammaksi. Tuontuostakin pyssyt pamahtivat joukkoon. Linna tärisi pitkin pituuttaan, ikkunaruudut särkyivät kylväen asuinhuoneiden lattiat lasisirpaleita täyteen, ja luodit rapisivat seinien laudoitusta vastaan. Kohta kuului huutoja, jotka lähestyivät lähestymistään. Ne tulivat linnan portailta, jossa oli käynnissä kansalliskaartilaisten ja sveitsiläisten teurastus. Kuningas oli kansankokouksesta lähettänyt linnan puolustajille pikakäskyn antautua ja lakata ampumasta. Mutta se tuli liian myöhään, sillä linna oli rynnäköllä valloitettu.

Pakenevien askelet alkoivat kaikua asuinhuoneissa, jonne taistelu oli siirtynyt portaista, edeten huoneesta huoneeseen. Paronitar kuunteli painaen korvansa ovea vasten ja luullen jokaista huutoa miehensä hätähuudoksi. Äkkiä ovi antoi perään kovan sysäyksen painosta. Kolme Butte-des-Moulins'in pataljoonan kansalliskaartilaista töytäsi huoneeseen apua rukoillen. He tapasivat siellä paronittaren ja hänen toverinsa itkettynein silmin. Paronitar tiedusteli miehensä kohtaloa, mutta kaartilaiset eivät tunteneet paronia eivätkä tietäneet kertoa mitään.

Nähdessään nämä miehet, joiden ryysyiset vaatteet olivat veren tahraamat, nuo naisparat joutuivat kauhun valtaan. Huoneessa oli ovi, joka vei käytävään ja siitä salaportaita myöten alempana sijaitseviin huoneistoihin. Eräs naisista ehdotti, että paettaisiin tätä tietä, ja muut kuullessaan viereisestä huoneesta pyssynlaukauksia ja kuolevain hätähuutoja suostuivat heti siihen. Suinpäin miehet ja naiset syöksyivät käytävään ja laskeutuivat nopeasti portaita alas. Vain paronitar, valmistautuen hänkin ensi hetkessä lähtemään, pysähtyi rappusten ensimäiselle portaalle. -- Olihan hänen miehensä käskenyt hänen odottaa tässä huoneessa; tämä käsky, joka keskellä kaikkea kauhua muistui hänelle mieleen, pysähdytti hänet yhtäkkiä ja pakoitti hänet palaamaan.

Hän luuli jo toveriensa pelastuneen. Kurkottaen rappusten käsipuun yli hän näki jo heidän katoavan portaista ja kuuli heidän juoksevan käytävää pitkin. Pian askelet häipyivät kuulumattomiin. Mutta kohta kuului sieltäpäin pari kolme laukausta, sitten huutoja ja hälinää ja vihdoin pakenevien hätäistä juoksua. Paronittaren seuralaiset ja heidän kanssaan paenneet kansalliskaartilaiset olivat käytävän toisessa päässä törmänneet marseillelais-joukkoa vastaan ja palasivat, näiden takaa-ajamina, samaa tietä takaisin sitä huonetta kohti, jossa paronitar yksin odotti.

Portaissa yksi kaartilaisista kaatui pyssynluodin lävistämänä.

Verilöyly lähestyi nyt kummaltakin puolen.

Huoneeseen ei voinut enää jäädä. Marseljeesia laulettiin täyttä kurkkua käytävässä. Kirjastohuoneen kautta oli tie suljettu; siellä oli teurastus pahimmillaan. Naiset painuivat polvilleen maahan, ja miehet tarttuivat tuoleihin käyttääkseen niitä aseinaan, sillä taistella he tahtoivat viimeiseen asti henkensä puolesta.

Tällä hetkellä eräs mies, Croix-Rougen tykkimiesten vormu yllä, heittäysi huoneeseen ikkuna-aukosta, joka oli puhkaistu tämän huoneen ja sen takana olevan pienen kammion väliseinään. Naiset väistyivät huudahtaen kauhusta, ja kansalliskaartilaiset nostivat tuolinsa musertaakseen tykkimiehen, kun äkkiä paronitar asettui kädet levällään tämän eteen häntä suojellakseen: hän oli tuntenut paronin. Muutkin naiset tunsivat hänet, ja kaartilaiset arvasivat hänen olevan ystäviä.

Muutamilla sanoilla paroni selitti heille aseman. Hän oli tuon pienen, syrjäisen huoneen ovella löytänyt kaatuneen Croix-Rougen tykkimiehen, oli laahannut ruumiin huoneeseen, riisunut siltä vaatteet ja pukenut ne päälleen; sitten hän oli heittäytynyt ikkuna-aukosta siihen huoneeseen, missä tiesi paronittaren odottavan.