Part 10

Hänen siinä istuessaan hänet valtasi tuollainen outo tunnelma, joka on meille todisteena siitä, ettei aika ole itsessään mitään, tyhjä sana vain. Nuo pitkät, odotuksessa kuluneet päivät tuntuivat hänen mielestään katoavan, ikäänkuin ei niitä olisi ollutkaan ja ikäänkuin Henrikin lähtö olisi tapahtunut edellisenä iltana ja koko yhdeksän kuukautta kestänyt matka olisi ollut unennäköä vain.

Yö kävi yhä pimeämmäksi, mutta taivas oli kirkas, eikä Cécile hievahtanut paikaltaan, ennenkuin päivä alkoi koittaa. Silloin vasta hän murtuneena väsymyksestä, raskain mielin ja itku kurkussa heittäysi vuoteelleen.

Hän nukkui levottomasti. Yhtämittaa hän säpsähti unestaan luullen kuulleensa ovikelloa soitettavan. Ja tätä yötä seurasi päivä, joka kului samassa tuskallisessa odotuksessa kuin edellinen.

Silloin hän päätti turvautua järkeensä. Eihän laivojen kulku tapahdu niinkään edeltäpäin määrättyjen sääntöjen mukaan. Kaikenlaisista seikoistahan se on riippuvainen. Nuo kuuman ilmanalan niin tavalliset tyvenet olivat voineet viivyttää Anna-Bellin lähtöä päiviä, jopa viikkokausiakin. Cécile päätti malttaa mielensä ja olla kolme päivää kokonaan odottamatta. Mutta mitä tuli hänen tehdä näinä kolmena päivänä?

Hän otti morsiuspukunsa esille ja päätti täydentää mallia ompelemalla vieläkin kukkavihkon jokaiseen kiehkuraan.

Nuo kolme päivää kuluivat, ja niitä seurasi vielä neljä, ja viikko oli täysi. Tämän viikon kuluessa Cécile sai kukkavihkonsa valmiiksi.

Nyt oli jo kulunut kaksi viikkoa yli sen ajan, jolloin Henrikin olisi pitänyt tulla kirjeen mukaan, ja Cécilen maltittomuus alkoi muuttua levottomuudeksi.

Silloin kaikki kiihtyneen mielikuvituksen tuottamat kauhut alkoivat hätyyttää häntä. Tuo ääretön meri, jonka kumea kohina Boulognessa oli tehnyt häneen niin valtavan vaikutuksen, tuo ärjyvä meri oikkuineen, myrskyineen ja kuohuvine aaltoineen, mitä se oli tehnyt Henrikille ja Anna-Bellille?

Odotus ja levottomuus kiduttivat häntä alituisesti päivällä, mutta yöllä ne vasta oikein kovalle ottivat. Tuo ainainen ajatus, joka Cécilen valvoessa kumminkin oli järjen hallitsema, paisui yöllä mahtavaksi hirviöksi, joka vaivasi häntä unessakin näyttäen hänelle milloin äidin, milloin sulhasen tuhansien vaarojen uhkaamana, niin että hän heräsi kauhuun ja itkun puistatuksiin.

Henrik oli jo myöhästynyt kokonaisen kuukauden.

Täyttääkseen tyhjät tuntinsa ja viihdyttääkseen kipeää sydäntään Cécile turvautui morsiuspukuunsa siroittaen reunuskiehkurain välisen pohjan kukkavihkoja täyteen.

Mutta ei aikaakaan, niin tuli uusia huolia entisten lisäksi. Markiisitar jatkoi entistä elämäänsä huolettomassa itsekkyydessään välittämättä vähääkään tulevaisuudesta. Kerran kun Cécile avasi laatikon, missä hänen isoäidillään oli kaikki rahansa, huomasi hän kauhukseen, että koko heidän omaisuutensa oli huvennut tuhanteenviiteensataan frangiin.

Hän riensi markiisittaren luo ja selitti hellä varoen tälle aseman ja siitä johtuvat pelkonsa.

-- No ei hätää, sanoi markiisitar, riittävät kai nämä rahat vielä kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi, ja siihen mennessä Henrik jo palaa.

Cécile avasi suunsa sanoakseen: "Niin, mutta jos hän ei palaakaan", mutta nämä sanat eivät päässeet hänen huuliltaan. Oliko hänellä oikeutta epäillä näin Jumalan armoa? Hänestä tuntui, että epäillessään hän itse manasi onnettomuuden esiin. Hän palasi omaan huoneeseensa, mieli isoäidin vakaumuksen rauhoittamana.

Ja todellakin, miksi Henrik ei palaisi? Eihän vielä ollut niin pitkää aikaa kulunut. Henrik oli muutamia viikkoja myöhästynyt, siinä kaikki. Olihan Henrik pelännyt, ettei Anna-Bell pääsisi määräpäivänä lähtemään, ja niin kai oli käynytkin. Henrik oli epäilemättä nyt matkalla, lähestyi kenties jo Englantia tai saapui Ranskaan. Kenties hän jo oli tulossa, ennenkuin uusi morsiuspuvussa aloitettu työ oli ehtinyt valmistua.

Kolme kuukautta kului näin. Puku oli jo ommeltu kukkavihkoja täyteen, ja ihmeellisen kaunis siitä oli tullutkin. Ne, jotka näkivät sen, väittivät sitä liian komeaksi ihmislapsen kannettavaksi. Loretten tai Mont-Carmelin kirkon pyhälle neitsyelle se olisi ollut lahjoitettava.

Cécile päätti nyt täyttää lomat vihkojen välillä yksityisillä kukilla.

Eräänä aamuna Aspasia neiti tuli Cécilen huoneeseen, jossa hän ei juuri koskaan käynyt.

-- Mitä nyt, neiti Aspasia! huudahti Cécile. -- Onko isoäidille tapahtunut jotain?

-- Ei toki, mitään, Jumalan kiitos, vastasi tämä. -- Mutta laatikossa ei ole enää ollenkaan rahoja, ja minä tulin neidiltä kysymään mistä minä niitä otan.

Cécilen otsalle nousi kylmä hiki. Nyt siis tuo pelätty hetki oli käsissä.

-- Hyvä on, sanoi hän. -- Käyn puhuttelemassa isoäitiä asiasta.

Cécile meni isoäitinsä luo.

-- Mitä nyt on tehtävä, isoäiti? sanoi hän. -- Nyt on käynyt niinkuin minä ennustin.

-- Missä suhteessa, lapseni? kysyi markiisitar.

-- Rahat ovat lopussa, eikä Henrik vielä ole palannut.

-- Oh, kyllä hän palaa, lapseni, aivan varmaan hän palaa.

-- Mutta siihen mennessä, isoäiti, mitä meidän on tehtävä?...

Markiisitar katsahti käteensä. Hänellä oli pikkusormessaan sormus, jonka kantana oli timanttikehän ympäröimä, soikea medaljongi.

-- Öh, sanoi hän, en minä mielelläni eroaisi tästä sormuksesta, mutta mitäpä sille taitaa.

-- Isoäiti kulta, sanoi Cécile, eihän teidän tarvitse erota muusta kuin timanteista vain. Voimmehan panettaa kultakehän timanttikehän sijaan, ja sitten saatte sormuksenne takaisin.

Markiisitar huokasi vielä kerran, sillä timantit ne juuri olivatkin hänelle rakkaat. Mutta hän veti sormuksen sormestaan ja antoi sen Cécilelle.

Nuorella tytöllä ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut uskoa sormuksen myymisen, ja vaikka hänellä olisi ollutkin, ei hän olisi tahtonut ilmaista kenellekään, että puute oli pakoittanut hänet sellaiseen toimenpiteeseen, kaikkein vähimmän Aspasia neidille. Hän meni sentähden itse hakemaan sille ostajaa. Jalokivikauppias, jonka puoleen hän kääntyi, antoi kivistä kahdeksansataa frangia luvaten panna sormuksen jälleen käyttökuntoon laittamalla kultakehän timanttikehän sijaan.

Tästä hetkestä lähtien Cécile ymmärsi, että entisestä onnettomuudesta oli kasvanut uusi onnettomuus, jonka torjumiseen hänen täytyi varustautua, kun hän ei voinut mitään edellistä vastaan. Kun hän muutaman päivän kuluttua meni sormusta hakemaan, otti hän mukaansa korko-ompelumallejaan näyttääkseen niitä kauppiaalle, jonka rehelliset kasvot olivat herättäneet hänessä luottamusta, ja kysyäkseen tältä, eikö hän tietänyt mitään käsityötarpeiden kauppaa, josta hän voisi saada piirustustyötä. Kauppias haetti vaimonsa katsomaan, ja ihastuneena malleihin tämä lupasi puhua Cécilen puolesta eräälle tuttavalleen. Kolmen päivän kuluttua Cécile sai työtä, joka tuotti hänelle kuusi tai kahdeksan frangia päivässä.

Siitä lähtien ei mikään muu huoli estänyt Cécileä omistamasta kaikki ajatuksensa Henrikille.

Aika kului, eikä Henrikkiä kuulunut. Neljä kuukautta oli jo vierähtänyt siitä, kun hänen olisi pitänyt tulla. Cécile ei enää nauranut, Cécile ei enää itkenyt, Cécile tuntui muuttuvan yhä enemmän kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Hänen surunsa tuntui paatuvan sydäntä ympäröiväksi jääkuoreksi, niin että tunteetkin jäätyivät ja kuolivat. Joskus vielä tuo jäätynyt sydän säpsähti, kun ovikello soi siihen aikaan, jolloin kirjeenkantaja ennen oli tullut. Mutta kello ei kajahtanut entisellä äänellään, ja Cécile painui takaisin tuolilleen, josta hän jo puoleksi oli noussut. Ja hän tarttui uudestaan neulaansa jatkaakseen morsiuspukunsa kirjaamista, joka työ oli käynyt hänelle miltei elämänehdoksi. Kangas täyttyi kukilla. Joka päivä siihen ilmestyi uusia, toiset toisiaan ihanampia. Eikä kirjettä kuulunut! Eikä mikään viesti palauttanut hymyä lapsi paran huulille tai kyyneleitä hänen silmiinsä.

Näiden kolmen kuukauden vieriessä sormuksesta saadut rahat olivat kulutetut, mutta sitä ei kukaan huomannut, kun Cécilen ansiot riittivät talouden pienten menojen suorittamiseen. Viikottain Cécile sai nostaa neljä- tai viisikymmentä frangia työstään eikä hänen kuitenkaan tarvinnut siihen käyttää niin tarkasti aikaansa, ettei häneltä olisi riittänyt pari tuntia päivässä morsiuspuvun kirjaamiseen. Hänestä tuntui, että niin kauan kuin kankaassa vielä oli sijaa uusille kukille, niin side, joka sitoi häntä menneisyyteen, ei ollut vielä katkennut, eikä toivo vielä kokonaan rauennut.

Saapuipa sitten vihdoinkin päivä, jolloin ei enää ollut mahdollista lisätä malliin mitään. Kaikki, vähimmätkin välit olivat täytetyt. Puku oli valmis.

Eräänä aamuna Cécile levitteli sitä polvillaan pudistaen surullisena päätään. Vaikka hän kuinka olisi hakenut, ei hän löytänyt siitä tilaa vähimmällekään kukalle tai koukerolle. Silloin äkkiä ovikello kilahti. Cécile hypähti tuoliltaan. Tällä kertaa hän oli tuntenut kirjeenkantajan.

Ja niin olikin. Cécile sai kirjeen, mutta nimi ei ollut Henrikin kirjoittama. Se oli suuri neliskulmainen ministeristön leimalla varustettu kirje. Cécilen käsi vavahti ottaessaan sen.

-- Mitä tämä on? kysyi hän melkein kuulumattomalla äänellä.

-- En tiedä, neiti, vastasi kirjeenkantaja, mutta eilen meidät kutsuttiin kaikki poliisiviraston puolesta koolle ja meiltä tiedusteltiin, tiesikö kukaan neiti Cécile de Marsillyn osoitteen. Minä vastasin, että joku aika sitten olin vienyt useampia kirjeitä sen nimiselle neidille ja että hänen osoitteensa silloin oli Coq-Saint-Honoré-katu N:o 5. Osoite kirjoitettiin muistiin ja tänään minulle annettiin tämä kirje teille tuotavaksi. Se on meriministeristöstä.

-- Voi hyvä Jumala! kuiskasi Cécile, mitähän tämä sisältää?

-- Hyviä uutisia toivottavasti, neiti, sanoi kirjeenkantaja ja lähti.

Cécile katsoi kirjettä kauan uskaltamatta avata sitä. Vihdoinkin hän mursi sinetin ja luki.

"Kauppalaivan Anna-Bellin kannella. Laivanpäällikkö kapteeni John Dickins.

"Tänään, maaliskuun 28 päivänä 1805, kolmen aikaan iltapäivällä, ollessamme Azorien tasalla 32:sen leveysasteen ja 42:sen pituusasteen kohdalla, minun, Anna-Bell nimisen prikin ensimäisen perämiehen, Edvard Thomsonin ollessa vahdinpidossa kannella, toinen perämies tuli ilmoittamaan, että kreivi Charles Henrik de Sennones, merkitty matkustajaluetteloon numerolla yhdeksän, oli juuri kuollut.

"Lääketieteen kandidaatti, herra Williams Smithin seuraamana menin hyttiin N:o 5, jossa tapasin kuolleen ja tunsin hänet yllämainituksi herra Charles Henrik de Sennones'iksi.

"Todistaja Samuel ilmoitti minulle silloin, että viisi minuuttia vailla kolme herra Henrik de Sennones oli heittänyt henkensä hänen nähden, että hän, Samuel, tullakseen vakuutetuksi siitä, että henki todellakin oli lähtenyt, oli pitänyt peiliä hänen suunsa edessä sekä että hän, nähdessään, että lasi pysyi puhtaana ja että hengitys siis oli lakannut, oli mennyt ilmoittamaan esimiehelleen kuolemantapauksen.

"Ruumiinavauksessa matkustaja, herra Williams Smith, lääketieteen kandidaatti, joka oli hoitanut sairasta, antoi seuraavan lausunnon:

'Minä allekirjoittanut Williams Smith vannon sieluni ja omantuntoni kautta, että kreivi Charles Henrik de Sennones on kuollut keltakuumeeseen, jonka hän epäilemättä on saanut ollessaan Guadeloupessa, että kolme päivää sitten ensimäiset oireet huomattiin ja että kuume on ollut niin ankara, että hoidosta ja lääkkeistä huolimatta sairas heitti henkensä tänään kello viisi minuuttia vailla kolme.'

"Minkä lausunnon perustuksella tämä pöytäkirja on laadittu ja asianomaisilla allekirjoituksilla varustettu.

"Pöytäkirja laadittu Anna-Bellin kannella yllämainittuna päivänä, kuukautena ja vuotena.

"Allekirjoitukset:

"John Dickins, laivan kapteeni; Edvard Thomson, ensimäinen perämies; Williams Smith, lääketieteen kandidaatti.

"Mitä todistajaan, yllämainittuun perämieheen tulee, pani hän puumerkkinsä, koska hän ei sanonut osaavansa kirjoittaa."

Luettuansa tämän kirjeen Cécile päästi huudon ja kaatui lattialle tajuttomana.

XXII LUKU.

Onnettomuus onnettomuuden jälkeen.

Cécile toipui hajusuolojen kitkerästä hajusta, joita Aspasia neiti oli tuonut hänelle. Hänen huutonsa oli kuulunut markiisittaren huoneeseen saakka, ja tämä oli lähettänyt kamarineitsyensä tiedustelemaan mitä oli tapahtunut.

Hetken kuluttua markiisitar, nähden ettei Aspasia neiti palannut, tuli itse katsomaan.

Vaikkei Cécilen suhde markiisittareen ollut hellimpiä, heittäysi hän isoäitinsä sylin ojentaen hänelle tuon hirveän pöytäkirjan, joka yhdellä iskulla oli lyönyt sirpaleiksi kaikki hänen unelmansa ja toiveensa, ja toisti kerta toisensa perästä:

-- Kuollut! Kuollut! Kuollut!

Mitä markiisittareen tulee, hän lysähti kokoon tuon masentavan uutisen kuullessaan. Jo ensi silmäyksellä hänelle selveni mitä kauheita seurauksia tästä iskusta oli hänelle ja hänen lapsenlapselleen. Kaikki hänen tulevaisuuden toiveensa, lepo, mukavuus ja ylellisyyden nautinnot olivat olleet Henrik de Sennones'ista riippuvaiset. Hän oli perustanut kaikki laskelmansa viimeiseen Guadeloupesta saapuneeseen kirjeeseen, jossa Henrik oli tehnyt selkoa rahallisesta asemastaan. Ja nyt oli kaikki hukassa. Henrik oli kuollut, timantit myydyt, onnettoman perheen kaikki tulolähteet ehtyneet. Heillä ei ollut enää mitään jäljellä, ei kerrassaan mitään, varsinkaan ei markiisittaren mielestä, sillä hän ei tietänyt mitään Cécilen ansioista, joista perhe jo pari kuukautta oli elänyt. Aspasia neiti yksin oli arvannut mistä rahat saatiin ja oli, peläten köyhyyttä, ilmoittanut markiisittarelle haluavansa erota palveluksesta ja lähteä maalle lepäämään muka huonontuneen terveytensä tähden.

Markiisittaren suru oli suurempi kuin Cécile olisi voinut odottaa, ja lapsiparka, joka ei voinut aavistaakaan tämän surun todellisia vaikutteita, tunsi siitä lievennystä. Nähdessään isoäidin horjuvan heitä kohdanneen iskun kovuudesta Cécile koetti karaistua tukeakseen häntä. Aspasia neidin avulla hän saattoi markiisittaren takaisin hänen huoneeseensa ja auttoi hänet vuoteeseen.

Mutta Cécile ei voinut tyytyä tähän kylmään ja viralliseen tiedonantoon. Hän tahtoi tarkempia tietoja sulhasensa kuolemasta ja halusi selitystä siihen, mitä tietä kirje oli ministeristöön saapunut. Sanalla sanoen, lapsi parka ei vielä suostunut uskomaan, vaan vaati suullisia todisteita.

Kirjeissä oli meriministeristön leima. Sinne hänen siis oli kääntyminen, jos mieli päästä asian perille.

Hän jätti isoäitinsä Aspasia neidin huostaan, heitti kiireesti harson hattunsa ympäri ja pisti vasta saapuneen tuhoisan kirjeen taskuunsa; sitten hän kiiruhti portaita alas ja heittäytyi ajurinvaunuihin käskien ajaa meriministeristöön.

Saavuttuaan portille hän näytti kirjeensä ovenvartijalle ja kysyi mistä toimistosta se oli lähtenyt. Hänelle vastattiin, että se tuli sihteerinvirastosta.

Cécile meni sinne ja pyysi puhutella sitä virkamiestä, jonka lähettämä kirje oli.

Virkamies ei ollut vielä saapunut. Cécilen täytyi odottaa. Liikkumattomana ja kylmänä hän siellä istui, silmät kuivina. Hän ei ollut vuodattanut kyyneltäkään siitä asti, kun kirje oli hänelle annettu.

Vihdoin virkamies saapui. Hän selitti nuorelle tytölle, että kirje oli tullut Plymouthista, jonka satamaan Anna-Bell oli laskenut ankkurinsa palattuaan Guadeloupesta ja että sitä oli seurannut näin kuuluva tiedonanto:

"Kun kreivi Henrik de Sennones kuoli Anna-Bell laivalla maaliskuun 28 p:nä 1805 ja kun hänellä ei meidän tietääksemme ole sukulaisia Englannissa, pyydämme Ranskan hallitusta ilmoittamaan hänen kuolemastaan neiti Cécile de Marsillylle, josta hän on usein puhunut laivan luotsille Samuelille sanoen mainitun neidin olevan hänen kihlatun morsiamensa. Kaikesta päättäen mainittu neiti asuu Ranskassa.

"Myötäliitetään kuolemantapausta todistava pöytäkirja."

Cécile kuunteli kaikkia näitä yksityiskohtia murtunein mielin, mutta kasvot kylminä ja jäykkinä kuten ennenkin. Hän kysyi virkamieheltä, tiesikö hän minne ruumis oli pantu.

Virkamies vastasi, että kun laivassa merimies tai matkustaja kuolee, ei ruumista pidetä laivassa, vaan se heitetään muitta mutkitta mereen.

Cécilestä tuntui, ikäänkuin hän näkisi salamanvälähdyksen valaisemana äärettömän valtameren kohisevan ja lainehtivan sellaisena kuin se oli näyttäytynyt hänelle hänen kävellessään Henrikin kanssa Boulognen rantakalliolla.

Hän kiitti virkamiestä saamistaan tiedoista ja lähti.

Kaikki oli nyt selvinnyt. Tuo pitkä aika, joka oli kulunut Henrikin kuolinpäivästä siihen hetkeen, jolloin ilmoitus oli saapunut hänelle ja jonka hän oli viettänyt tuskallisessa odotuksessa, oli virastolta kulunut hänen osoitteensa tiedustelemiseen. Virasto oli siinä suhteessa, noudattanut tavallista tapaansa, kun on kysymys vähäpätöisistä yksityisiä koskevista tiedonannoista. Sanomalehtiin oli pantu ilmoituksia, jotka eivät koskaan saapuneet Cécilen tietoon, hän kun ei sanomalehtiä lukenut. Sitten vihdoinkin oli keksitty kysyä kirjeenkantajilta, ja yksi niistä oli muistanut tuoneensa puolitoista vuotta sitten kirjeitä Cécile de Marsilly nimiselle neidille, jonka osoite oli Coq-Saint-Honoré-katu N:o 5. Eipähän siinä mitään sen kummempaa ollut.

Cécile palasi kotiin, nousi portaita viidenteen kerrokseen ja aikoi soittaa, mutta huomasi samassa, ettei ovi ollutkaan lukossa. Otaksuen, että Aspasia neiti oli pistäytynyt jonkun naapurin luona käymään, meni hän sisään sulkematta hänkään ovea.

Ensi työkseen hän meni markiisitarta katsomaan. Tämä makasi vuoteessaan ja tuntui nukkuvan.

Cécile poistui hiljaa ja meni omaan huoneeseensa.

Siellä hän meni suoraan kirjoituspöytänsä ääreen, jonka laatikkoon hän oli kätkenyt ainoan aarteensa, Henrikin kirjeet.

Niistä hän valitsi yhden, jonka Henrik oli kirjoittanut Boulognesta, ja luki seuraavan sivun:

"Kuinka näyttääkään meri suurelta ja kauniilta, kun katselemme sitä sydän täynnä rakkauden suurta ja kaunista tunnetta! Sopusoinnussa se tuntuu olevan kaikkien jalojen ja ylevien ajatuksien kanssa. Se kohottaa meidät maasta taivaaseen ja johtaa mieleemme Jumalan suuruuden ja ihmisen kurjuuden.

"Ah, tällä hetkellä, Cécile -- suokoon Jumala minulle anteeksi tämän ajatuksen, jos se johtuu jumalattomasta ylpeydestä -- uskallan väittää, ettei mikään tässä maailmassa, ei edes kuolemakaan, pysty eroittamaan meitä toisistamme. Yhtyy ja sekoittuuhan kaikki luonnossa, tuoksut tuoksuihin, pilvet pilviin, elämä elämään; miksei kuolema sitten yhtyisi kuolemaan? Ja koska kaikki yhtyessään hedelmöittyy, miksikä kuolema yksin, joka on luonnon elämisen ehto ja rengas iäisyyden ketjussa, miksikä kuolema yksin olisi hedelmätön? Jumala ei olisi luonut kuolemaa ainoastaan hävityksen välikappaleeksi, ja ellei se, eroittaen ruumiit, yhdistäisi sieluja toisiinsa.

"Ja sentähden, Cécile, ei kuolemakaan pysty meitä eroittamaan, sillä sanotaanhan raamatussa, että Herra on voittanut kuoleman.

"Ja sentähden, Cécile, on jäähyväisissäni jälleennäkemisen toivoa, sillä tiedän tapaavani sinut jälleen, jos en tässä maailmassa, niin varmaankin tulevassa."

Niin on, kuiskasi Cécile. Oikeassa olet, Henrik. Näkemiin asti.

Tällä hetkellä Cécile kuuli huudon markiisittaren huoneesta. Hän lähti juoksemaan sinnepäin ja tapasi käytävässä Aspasia neidin, joka kalpeana ja vapisevana tuli häntä vastaan.

-- Mitä on tapahtunut? huudahti Cécile.

Mutta Aspasia neiti ei osannut vastata mitään. Silloin Cécile juoksi isoäitinsä huoneeseen.

Markiisittaren pää oli luisunut tyynyltä, ja toinen käsi riippui hervotonna vuoteesta.

-- Isoäiti kulta! huudahti Cécile tarttuen hervottomaan käteen.

Käsi oli kylmä.

Cécile nosti pään takaisin vuoteelle ja suuteli sitä kerta toisensa perästä rukoillen vastausta. Mutta turhaan. Vastausta ei kuulunut, ja käsi pysyi kylmänä. Markiisitar oli kuollut.

Aspasia neidin ollessa hetkisen ulkona markiisitar oli saanut halvauksen ja oli jo silloin ollut hengetönnä, kun Cécile, kotiin tultuaan, oli käynyt hänen huoneessaan ja luullut hänen nukkuvan.

Mutta hän oli kuollut kipua tuntematta, valitusta päästämättä, liikettä tekemättä; hän oli kuollut, niinkuin hän oli elänytkin, ajattelematta kuolemaa, yhtä vähän kuin hän oli eläessään elämää ajatellut. Hän oli kuollut hetkellä, jolloin elämä ensimäisen kerran oli muuttumaisillaan hänelle raskaaksi ja katkeraksi.

Merkillistä on, että kun sama henkilö yhtä aikaa joutuu kahden onnettomuuden alaiseksi, auttaa toinen näistä onnettomuuksista häntä toista kestämään. Cécilekin olisi kenties hetkeä aikaisemmin iäksi murtunut häntä kohdanneen ensimäisen iskun johdosta, mutta nyt hän ponnahti pystyyn uuden iskun sattuessa.

Ja mahdollista on sitäpaitsi, että isoäidin kuolema oli hänelle huojennukseksi, sillä se helpoitti hänelle erään tuuman toteuttamista, jota hän oli alkanut hautoa saatuaan tiedon Henrikin kuolemasta.

Kun Aspasia neiti näki, että markiisitar oli kuollut, sanoi hän surevansa niin suuresti, ettei tahtonut hetkeksikään enää jäädä taloon.

Cécile nousi isoäitinsä vuoteen äärestä, niissä oli polvillaan rukoillut, maksoi kamarineitsyelle hänen saatavansa ja kiitti häntä hänen monista markiisittarelle osoittamistaan palveluksista, joita ei voinut rahassa arvostella.

Sitten hän kääntyi talonomistajan puoleen pyytäen häntä pitämään huolta kaikista kuolemantapauksesta johtuvista toimenpiteistä. Tämä suostui mielellään auttamaan häntä, sillä nuori tyttö, vaikkei hän juuri lähestynyt ketään, oli siivolla ja hiljaisella käytöksellään voittanut kaikkien talon asukkaiden rakkauden ja kunnioituksen.

Saatuansa kaikki asiat selville Cécile meni omaan huoneeseensa ja otti morsiuspukunsa esille. Tämän nähdessään hän vihdoinkin puhkesi kyyneliin, onneksi kyllä, sillä tuo pidätetty suru oli jo vähällä hivuttaa tuhkaksi hänen sydämensä. Itkettyään kauan morsiuspuku pölyillään, suudeltuaan jokaista sen kukkaa, rukoiltuaan taivaalta rohkeutta ja kuiskattuaan monta kertaa lemmittynsä nimeä hän heitti vielä kerran hunnun päähänsä ja meni ulos.

Aspasia neidin palkan maksettuaan ei Cécilellä enää ollut rahoja ollenkaan, ja saadakseen isoäitinsä hautaan hänen täytyi turvautua viimeiseen keinoon: myydä morsiuspukunsa.

Hän riensi sen kauppiaan luo, joka osti häneltä hänen piirustuksensa, ja levitteli hänen nähtäväkseen tuon ihmeellisen teoksen, jonka valmistaminen oli kysynyt niin paljon kärsivällisyyttä, ahkeruutta ja taitoa. Mutta kauppias kieltäytyi heti ostamasta sitä sanoen, ettei hän voinut maksaa siitä tarpeeksi suurta hintaa. Muualle oli Cécilen kääntyminen.

Jo samana iltana Cécile kävi muutamien kauppiaan neuvomien henkilöiden luona pukua kaupittelemassa, mutta turhaan.

Seuraavana päivänä markiisitar haudattiin. Talonomistaja, joka luuli, ettei perhe ollut aivan varaton, oli ottanut Cécilen puolesta suorittaakseen kaikki hautajaismenot.

Sitten Cécile taas lähti matkalle pukuansa kaupittelemaan. Olemme jo kertoneet kuinka hän, käytyään turhaan monessa paikassa, vihdoinkin tuli Fernanden luo ja kuinka prinssi, heltyneenä hänen kyynelistään ja tehdäkseen Fernandelle mieliksi, osti tuon ihmeellisen puvun maksaen siitä Cécilen vaatiman hinnan.

Rahat saatuaan Cécile kutsui luokseen talonomistajan ja maksoi hänelle sekä hautajaismenot että vielä suorittamatta jääneen vuokran sanoen tahtovansa muuttaa pois jo seuraavana päivänä.

Mutta talonomistajan pyynnöistä huolimatta Cécile ei suostunut ilmoittamaan minne aikoi mennä.

Cécile pysyi sanassaan. Seuraavana päivänä hän katosi talosta teille tietymättömille.

Jonkun aikaa vielä puhuttiin Cécilen pienessä tuttavapiirissä hänen katoamisestaan ja ihmeteltiin minne hän oli joutunut. Mutta vähitellen väsyttiin koko asiaan, ja kun ei Cécileä enää koskaan kuulunut, joutui hän kokonaan unohduksiin.

XXIII LUKU.

Loppu.

Kolme kuukautta vastakerrottujen tapauksien jälkeen kaunis kauppalaiva kiiti Antillien saaria kohti kuumalle vyöhykkeelle ominaisten pasaadituulien purjeita pullistaessa.

Tämä laiva ei ollut muu kuin vanha tuttavamme Anna-Bell, joka täydessä lastissa purjehti Lontoosta Guadeloupea kohti.

Se oli jo ollut kaksi viikkoa matkalla, kun viiden aikaan iltapäivällä vahtia toimittava laivamies kaikuvalla äänellä ilmoitti:

-- Maata näkyvissä.