Part 1

MORSIUSPUKU

Kirj.

Alexandre Dumas

Suomentanut G. C. [Gertrud Colliander]

Alkuperäinen nimi: Cécile

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

Johdanto.

Oli Tilsitin rauhanteon ja Erfurtin kongressin aika, siis keisarikunnan ensimäinen loistokausi.

Eräs nainen, pitseillä koristettu musliininen aamupuku yllä, pienet samettiset tohvelit jalassa ja punertavanruskea tukka ajan muodin mukaan nostettuna solmuksi päälaelle ja käherrettynä otsaa kehystäviksi pieniksi kiharoiksi, joiden säännöllisyys ilmaisi kähertäjän vastikään käyneen, loikoi sinisellä silkillä päällystetyllä leposohvalla muhkeassa kammiossaan, Taitbout-kadun varrella sijaitsevan talon ensi kerroksessa olevan asunnon sisimmässä huoneessa.

Tästä naisesta ja kammiosta on meidän sanottava sananen, ennenkuin käymme itse asiaan.

Naisella oli, puhumattakaan vyötäistensä solakkuudesta, jalkansa hentoudesta ja kätensä valkeudesta, kasvot sellaiset, jotka kaikkina aikoina ovat kyenneet hurmaamaan tervejärkisimpienkin miesten mielet. Kauniiksi häntä ei juuri käynyt sanominen, ei ainakaan hänen oman aikansa ihanteen mukaan; hänen viehätyksensä ei ollut piirteiden säännöllisyydestä tai säännöttömyydestä riippuvainen. Hänen silmänsä olivat kenties liian suuret, nenänsä liian pieni, huulensa liian punaiset, ihonsa liian läpikuultava, mutta nuo oudot virheet huomasi vain silloin, kun hänen kasvonsa olivat levossa ja liikkumattomina. Niin pian kuin joku ilme pääsi niitä elähyttämään, olipa se sitten ilon tai surun, säälin tai veitikkamaisuuden ilme -- sillä tämä nainen saattoi luoda kasvoilleen mitä erilaisimpia ilmeitä, niin hyvin viattoman immen kainoutta kuin bakkantin hurjaa raivoa -- hänen piirteissään syntyi sellainen sopusointu, että pieninkin korjaus olisi pilannut kokonaisuuden.

Hänellä oli kädessään paperikäärö, missä näkyi kirjoitusta, kahta erilaista käsialaa. Vähänväliä hän nosti suloisen raukealla liikkeellä käärön silmiensä tasalle ja luki muutamia rivejä nyrpistäen somasti huuliaan; sitten hän huoaten jälleen laski kätensä, jaksaen tuskin pitää kiinni tuosta onnettomasta paperikääröstä, josta hänen silminnähtävä ikävystyneisyytensä tuntui johtuvan. Tämä nainen oli eräs Théâtre Français'n suosituimpia näyttelijättäriä, ja käärö hänen kädessään sisälsi murhenäytelmän, aikansa ikävimpiä; edellinen olkoon nimeltään "Fernande", jälkimäisen nimeä emme uskalla mainita.

Mitä huoneeseen tulee, oli ajan huono maku, sen komeasta sisustuksesta huolimatta, painanut siihen leimansa. Se oli sievä, pieni, neliömäinen kammio, seinät sinisellä silkillä verhotut. Silkkikaistoja eroittivat hienot, korinttilaistyyliset pylväät, joiden kullatut päät kannattivat kipsifriisiä, mihin oli maalattu pompeijilaistyyliin jousella ja viinellä varustettuja amoriineja ja melkoinen joukko avioliiton alttareita, joilla mainitut amoriinit uhrasivat satuttamansa sydämet. Sitäpaitsi huoneessa oli neljä ovea, joista kaksi oli valeovia symmetrian tähden. Nämä kaikki olivat valkeiksi maalatut ja koristetut kullatuilla Bacchuksen sauvoilla sekä Thalian ja Melpomenen naamioilla. Yksi näistä ovista oli auki ja päästi huoneeseen hajuvesikylvyn kosteata ja tuoksuvaa höyryä. Huonekalut olivat niinkuin seinätkin verhotut sinisellä silkillä ja olivat muuten sitä jäykkää ja epämiellyttävää muotoa, joka nykyaikana hämmästyttää aistikkuuteen ja mukavuuteen tottunutta katsojaa, hänen kun on mahdoton käsittää, miten voitiin sietää noita antiikin jäljittelyjä, ja vielä vähemmän, miten niitä voitiin käyttää; sillä sohvilla oli tuskin mahdollista maata ja tuoleilla tuskin sopi istumaan. Emme nyt puhu noista X-muotoisista jakkaroista, sillä ne olivat oudosta muodostaan ja ateenalaisista koristuksistaan huolimatta sittenkin ainoat, jotka jotakuinkin vastasivat tarkoitustaan.

Kamiinin koristeet olivat samaa sekasotkua. Kello esitti suurta, pyöreätä, neljän laihan, taakkansa painaman amoriinin kantamaa kilpeä, ja haarakynttiläjalat olivat nekin muodostetut ryhmäksi yhdistyneistä neljästä amoriinista, joiden ilmassa liehuvat soihdut tarjosivat kynttilöille sijaa.

Mutta kuten jo olemme sanoneet, pilaantuneesta makusuunnasta huolimatta huone oli rikas, muhkea, ylellinen ja sellaisena viehättävä, varsinkin kun siinä asuva seireeni, käyttääksemme mekin sen ajan mytologista puhetapaa, kirkasti sitä suloutensa ja kauneutensa loisteella.

Tämän pienen temppelin jumalatar loikoi siis, kuten on mainittu, veltosti leposohvallaan, ollen lukevinaan rooliansa, mutta ajatellen itse asiassa vain kuinka pukunsa oli järjestettävä, peploni kannettava ja tunika laskostettava esitettävässä tragediassa. Silloin ovi aukeni ja kamarineitsyt astui sisälle, esiintyen tuttavallisesti ja rohkeasti niinkuin ainakin palvelijatar, joka on tottunut olemaan emäntänsä neuvonantajana ja uskottuna arkielämän kaikissa vaiheissa.

-- Mitä! Joko te taaskin tulette! huudahti näyttelijätär, jonka näennäistä suuttumusta lievensi salainen mielihyvä keskeytyksen johdosta. -- Sanoinhan minä teille, että tahdon olla yksin, ehdottomasti yksin, voidakseni työskennellä rauhassa. Tätä roolia en saa ikinä päähäni, ja se on teidän syynne, neiti Cornélie!

-- Hyvä Jumala! Pyydän tuhannesti anteeksi, sanoi palvelijatar, ja suostun ottamaan syykseni myöhästymisen, jos näytelmänkirjoittaja sattuisi panemaan pahakseen, mutta täällä on kaunis, nuori herra, joka niin itsepintaisesti tahtoo päästä teidän puheillenne, että minun oli mahdotonta käskeä häntä pois.

-- Suvainnette kai sanoa mikä on tuon kauniin, nuoren herran nimi?

-- Herra Eugène.

-- Herra Eugène? sanoi näyttelijätär hitaasti kerraten palvelijattarensa sanat, -- herra Eugène? Mutta eihän se ole mikään nimi.

-- On kyllä, hyvä rouva, ja vieläpä sangen kaunis nimi. Minä puolestani pidän paljon siitä nimestä.

-- Vai niin. Ja nyt tahdotte saada minutkin yhtymään mielipiteeseenne. Ja voitteko nyt sanoa minkä näköinen tuo suosikkinne on?

-- Tietysti. Hän on, niinkuin jo sanoin, sangen kaunis, nuori mies, kookas vartaloltaan, hiukset mustat, silmät mustat, viikset mustat. Hän esiintyy siviilipuvussa, mutta voisin lyödä vetoa, että hän on upseeri; sitä paitsi hänellä on napinlävessä kunnialegioonan nauha.

-- Herra Eugène, mustaverinen, kunnialegioonan nauha napinlävessä... toisti Fernande vaivaten muistiaan päästäkseen asiasta selville. Kääntyen sitten kamarineitsyensä puoleen hän kysyi:

-- Muistatteko koskaan ennen nähneenne tätä kaunista nuorta herraa luonani vuoden kuluessa, jonka olette ollut palveluksessani?

-- En koskaan, hyvä rouva.

-- Kuka hän sitten on?... Eugène d'Harville kenties?

-- Ei ole hän, hyvä rouva.

-- Eugène de Chastellux?

-- Ei hänkään.

-- Eugène de Clos-Renaud?

-- Hän vielä vähemmän.

-- No siinä tapauksessa saatte sanoa tuolle herralle, etten ole kotona.

-- Mitä! Käskeekö rouva minun...?

-- Menkää!

Fernande lausui tämän viimeisen sanan sellaisella traagillisen prinsessan arvokkuudella, että kamarineitsyt, vaikka häntä olisi vielä enemmän haluttanut puolustaa suosikkiaan, näki hyväksi tehdä kokokäännöksen ja totella niin ryhdikästä käskyä.

Cornélie neiti lähti siis huoneesta. Fernande, vielä entistänsä hajamielisempänä ja hermostuneempana, alkoi uudelleen silmäillä käsikirjoitusta. Mutta hän oli tuskin saanut neljä säettä luetuksi, kun ovi taas aukeni ja kamarineitsyt jälleen astui sisään.

-- Kas niin, joko taas? sanoi Fernande äänellä, jota hän koetti pakottaa vakavaksi, mutta josta ankaruus jo oli osaksi kadonnut.

-- Voi, hyvä Jumala! vastasi Cornélie. -- Täällähän minä taas olen, mutta rouvan täytyy suoda anteeksi. Herra Eugène ei ota lähteäkseen.

-- Mitä, eikö hän ota lähteäkseen?

-- Hän sanoo, ettei rouva lähde koskaan aamuisin niin varhain ulos.

-- Totta on, mutta aamusella otan vain ystäviä vastaan.

-- Hän sanoo olevansa hänkin ystävänne.

-- Sepä omituista. Asia käy yhä sekavammaksi. Eugène... mustaverinen... kunnialegioonan nauha... ystävä... Eihän vain lie Eugène de Miremont?

-- Ei toki. Kauniimpi.

-- Eugène d'Harcourt kenties?

-- Ei sinnepäinkään, hän on paljon kauniimpi!

-- Eugène d'Argy?

-- Hän on tuhat kertaa kauniimpi!

-- Mutta, neiti Cornélie, te saatatte minut vallan uteliaaksi.

-- Sitäpaitsi, jatkoi kamarineitsyt ojentaen rouvalleen pienen viidenfranginkappaleen suuruisen, nahkaisen kotelon, -- hän sanoi: "Antakaa tämä Fernandelle, hän heti arvaa kuka olen."

-- Fernandelleko? Sanoiko hän niin?

-- Niin, rouva, hän sanoi: "Fernandelle".

-- Ihmeellistä. Minä joudun aivan pyörälle päästäni, sanoi Fernande siirtäen kannen pientä koukkua ja avaten uteliaana kotelon.

-- Hyvänen aika! Rouvan kuvahan siinä on! huudahti kamarineitsyt. -- Voi, kuinka se on onnistunut! Kuinka rouva on kaunis tuo liehuva huntu päässä!

-- Minun kuvani? mutisi Fernande suuresti ihmeissään. -- Minun kuvani?... Kuka siellä on? Toden totta, minä en pääse selville.

Sitten hetken vaiti oltuaan hän huudahti:

-- Ah, Eugènekö?

-- Niin.

-- Mustaverinen?

-- Niin.

-- Kunnialegioonan nauha?

-- Niin.

-- Ystäväni?... Tämä muotokuva... tämä nimimerkki kannessa, jota en äsken huomannut: E.B. Nyt olen jo selvillä! Hyvä Jumala! kuinka huonoksi muistini onkaan käynyt! Kuinka olenkaan hajamielinen! Käskekää sisään tuo Eugène parka! Ja minä kun annoin hänen odottaa! Ja kun vielä ajattelee, että sama asia tapahtui minulle tuskin kuukauttakaan sitten, kun Jérôme tuli käymään!

Cornélie neiti ei odottanut toista käskyä, vaan katosi nuolena huoneesta, ja tuskin oli Fernande saanut sanotuksi itseensä kohdistetut nuhdesanat, kun tuo kaunis mustatukkainen, mustasilmäinen ja mustaviiksinen nuori mies jo ilmestyi ovelle kiiltävänpunaisine kunnialegioonan nauhoineen.

-- Anteeksi, rakas Fernande, huusi hän nauraen, mutta, kunniani kautta, en voinut todellakaan arvata, että poissaoloni kestäessä on käynyt noin mahdottomaksi päästä teidän puheillenne!

-- Mutta kuinka minä sitten olisin voinut arvata, että te siellä olitte, rakas prinssini? vastasi Fernande, ojentaen kätensä vastatulleelle, joka ylpeänä voittajana suuteli sitä. -- Minähän tunnen niin monta Eugène-nimistä herraa...

-- Ettette osaa eroittaa minua joukosta. Kunniaksi minulle todellakin... Ah, anteeksi!... Muotokuva. Olkaa hyvä ja antakaa se minulle takaisin!

-- Siis yhä välitätte siitä? sanoi Fernande veitikkamaisesti kiemaillen.

-- Yhä, vastasi prinssi vetäen jakkaran leposohvan viereen.

-- Cornélie! sanoi Fernande. -- Niin kauan kuin hänen keisarillinen ylhäisyytensä on luonani, en ota ketään vastaan.

Cornélien silmät repesivät suuriksi. Hän oli nähnyt rouvansa luona käyvän paljon ylhäisiä herroja, mutta ei yhtäkään, jota olisi hänen ylhäisyydekseen mainittu, vielä vähemmin "hänen keisarilliseksi ylhäisyydekseen". Ja Cornélie neiti menikin pois sanaakaan sanomatta.

-- Joko siitä on kauan, kun palasitte Pariisiin, rakas Eugène? sanoi Fernande Cornélien mentyä. -- Ah, anteeksi! Puhuttelen teitä yhä, niinkuin vielä olisitte vain everstinä ensimäisen konsulin kaartissa.

-- Olette oikeassa, kaunis Fernande. Jatkakaa niinkuin olette alkanutkin. Että olenko ollut kauan Pariisissa? Eilisestä lähtien. Ja ensimäisen käyntini olin varannut teitä varten, kiittämätön!

-- Todellakin? Kävittekö täällä eilen?

-- En, sillä tiesin, ettette ollut kotona, koska teidän oli esiinnyttävä illalla.

-- Niin, se on totta.

-- Olin teatterissanne.

-- Keisarin aitiossako? Mutta enhän minä teitä siellä huomannut.

-- Olisitte kyllä huomannut, jos olisin ollut siellä, sillä tarpeeksi sinne katsoitte. Olihan Poniatowsky siellä.

-- Todellako? En nähnyt häntäkään.

-- Vai ette, valehtelija! huudahti prinssi. -- Olette oikeassa, en ollut siellä. Olin tuntemattomana yksityisaition perällä.

-- Yksinkö?

-- En, teidän kuvanne seurassa.

-- Hyvä Jumala, kuinka kohteliaasti te osaatte puhua! Ja minä voin vannoa teille, etten usko sanaakaan kaikesta mitä sanotte.

-- Täyttä totta se sittenkin on.

-- No niin. Teidän ei olisi pitänyt käydä siellä eilen.

-- Miksikä niin? Olitte mainio Zaïrena ja ihmeellinen Roxelanena.

-- Minulla ei ollut eilen edullinen päivä.

-- Älkää laskeko leikkiä! Päinvastoin, hurmaava olitte.

-- En, olin pahalla tuulella.

-- Puhutteliko Poniatowsky liian usein naapuriaan?

-- Olin ärtyisällä mielellä.

-- Onko Duroc kuollut?

-- Olin alakuloinen.

-- Onko Murat tehnyt vararikon?

-- Niin, Murat'sta puhuttaessa, suurherttuahan hänestä on tullut, eikö niin? Ja varakuningashan hänestä tehdään niinkuin teistä ja Josephista, eikö niin?

-- Olen kuullut siitä huhuiltavan.

-- Sukkelata. Ja ovatko kaikki nuo kuninkaan virat edes palkan puolesta edulliset?

-- Jotakuinkin. Ja jos tämä puheenaine teitä miellyttää, niin puhutaan siitä paremman puutteessa.

-- Mutta teitä nuo virat eivät turmele, rakas Eugène. Prinssinä pysytte nyt niinkuin ennenkin. Toista on keisarinne laita.

-- Vai niin. Ja mitä pahaa keisarini on tehnyt teille? Luulin hänen tehneen teistä keisarinnan.

-- Niin, onhan hän hyvin ystävällinen. Mutta puhumme siitä myöhemmin. Kuulkaahan, minua haluttaa matkustaa pois Ranskasta ja mennä Milanoon.

Samassa Cornélie astui sisään.

-- No, mitä nyt? kysyi Fernande. -- Mitä tahdotte?

-- Pyydän anteeksi, rouva, mutta siellä on joku, joka pyytää päästä rouvan puheille.

Ja tätä sanoessaan hän iski rouvalleen silmää ikäänkuin kuiskatakseen: "Olkaa huoletta, tiedän mitä teen."

-- Joko nyt taas joku kaunis nuori herra? kysyi Fernande.

-- Ei tällä kertaa, rouva, vaan köyhä, nuori tyttö, joka näyttää hyvin alakuloiselta ja tuntuu olevan pahoilla mielin.

-- Ja mikä hänen nimensä on?

-- Cécile.

-- Cécile? Entä sukunimi?

-- Ei hän muuta nimeä sanonut. Cécile vain.

-- Eikö hänkään? naurahti prinssi. -- Taitaapa olla tänään ristimänimien päivä.

-- Ja mitä hän tahtoo? kysyi Fernande.

-- Hän tahtoo näyttää rouvalle jotakin, johon rouva varmaankin suuresti ihastuu. Sanoin hänelle ensin, ettei maksanut vaivaa puhua siitä rouvalle, koska tiesin, että rouva nyt aikoo tulla säästäväiseksi, mutta hän pyysi niin hartaasti, lapsi parka, etten hennonut käskeä häntä pois. Käskin odottaa ja sanoin, että niin pian kuin rouva saa aikaa, niin rouva varmaankin ottaa hänet vastaan. Silloin hän nöyrästi istuutui tuolille etehisen nurkkaan, rasia polvillaan, ja siellä hän nyt odottaa rouvan kutsua.

-- Salliiko hänen keisarillinen ylhäisyytensä, että otan hänet vastaan? kysyi Fernande.

-- Tietysti, kuinkas muuten, vastasi prinssi. -- Haluan sitäpaitsi suuresti nähdä tuota nuorta tyttöä ja tietää mitä hänellä on tuossa rasiassa, jota hän niin nöyrästi pitää polvillaan.

-- No, kutsukaa hänet sitten sisään, sanoi Fernande.

Cornélie meni ja palasi hetken kuluttua ilmoittaen: "Neiti Cécile", ja mainittu henkilö astui hänen takanaan huoneeseen.

Hän oli kaunis, nuori tyttö, noin yhdeksäntoistavuotias, vaaleatukkainen, sinisilmäinen, hienohipiäinen ja vyötäisiltä hoikka kuin kaisla. Hän oli surupuvussa, ja hänen mustissa vaatteissaan ei ollut ainoatakaan koristetta, enemmän kuin hänen mustassa päähineessäänkään. Hänen poskensa olivat kalpeat ja silmät itkusta punaiset. Näki, että hän oli paljon kärsinyt ja paljon itkenyt. Liikkumattomana ja mitään sanomatta hän jäi seisomaan ovelle.

-- Tulkaa lähemmäksi, neiti, sanoi Fernande, ja sanokaa minulle asianne.

-- Hyvä rouva, vastasi Cécile vapisevalla äänellä, jossa kumminkin oli enemmän surua kuin pelkoa, tässä rasiassa on puku, jota olen kaupitellut monessa paikassa, mutta sen hintaa on aina sanottu liian korkeaksi. Viimeisessä paikassa sanottiin minulle, että kuningattaret yksin ostavat sellaisia pukuja, ja silloin päätin käydä teidän luonanne, koska tiedän, että olette kuningatar.

-- Olen kyllä kuningatar, mutta ainoastaan seitsemästä kymmeneen illalla, näyttämö kuningaskuntana, maalatut paperit linnana ja vaskirengas kruununa. Mutta ette ole sentään kokonaan eksyksissä, sillä jos minussa näettekin ainoastaan valekuningattaren, niin tapaatte luonani todellisen kuninkaan.

Nuori tyttö loi vakavan katseensa prinssiin, ja hänen suurissa sinisilmissään oli ilme, joka todisti, ettei hän täysin tajunnut noiden sanojen sisällystä. Sillä aikaa Cornélie nosti rasian kantta.

Fernandelta pääsi ihastuksen ja hämmästyksen huudahdus.

-- Mikä ihmeellinen puku! huudahti hän tarttuen siihen turhamaisen naisen ihastuksella, levittäen sen sohvalleen ja pistäen kätensä kankaan alle, voidakseen paremmin arvostella kudoksen hienoutta ja mallin kauneutta.

Prinssikin, vaikkei ollut pätevä arvostelemaan neulalla valmistettuja mestariteoksia, ymmärsi mitä ääretöntä kärsivällisyyttä ja taitoa sellainen työ oli kysynyt.

Fernande jäi hetkeksi katsomaan kirjauksen verrattoman hienoja kukkakiehkuroita; sitten hän kääntyi uudestaan Cécilen puoleen ja kysyi:

-- Kuka on tehnyt tämän puvun?

-- Minä, hyvä rouva, vastasi Cécile.

-- Ja kuinka kauan olette tehnyt sitä?

-- Puolen kolmatta vuotta.

-- Sen kyllä uskon. Katsokaahan toki, prinssi, kaikki on tehty käsin eikä koneella, ja se sen juuri tekeekin arvokkaaksi. Puolen kolmatta vuottako vain? Mutta silloin kai olette hirveästi rasittanut itseänne?

-- Olen työskennellyt yötä päivää, hyvä rouva.

-- Oletteko nähnyt sellaista vaivaa vain myydäksenne puvun?

-- En myydäkseni. Toinen minulla oli tarkoitus.

-- Ymmärrän kyllä, ettette ole saanut tälle ostajaa, sillä kuninkaallinen hinta tästä on pyydettävä.

-- On kyllä, valitettavasti. Minun täytyy pyytää siitä jotensakin suurta hintaa. Senpätähden juuri en ole saanutkaan sitä myydyksi, vaikka olen suuressa rahantarpeessa.

-- Ja mikä on sitten hintanne? kysyi prinssi hymyillen. Nuori tyttö pysyi hetken ääneti uskaltamatta lausua noita sanoja, joista kaupan huono menestys tähän asti oli johtunut. Sitten hän melkein kuulumattomasti kuiskasi:

-- Kolmetuhatta frangia.

-- Kuinka paljon? kysyi Fernande.

-- Kolmetuhatta frangia, toisti Cécile.

-- Kallista on, on kyllä, mutta sen arvoinen puku on, sanoi Fernande epämääräisen näköisenä.

-- Mutta ostaessanne tämän, hyvä rouva, huudahti nuori tyttö, heittäytyen polvilleen ja pannen kätensä ristiin, -- te tekisitte samalla hyvän työn, jalon ja hyvän työn, vannon sen teille.

-- Lapsi parka, sanoi Fernande, täyttäisin mielelläni toivomuksenne ja tunnustan, että minua suuresti haluttaisi, mutta kolmetuhatta frangia...

-- Oi, hyvä Jumala, eihän kolmetuhatta frangia merkitse mitään teille, sanoi nuori tyttö, katsoen ympärilleen ja arvostellen huoneenhaltijan varallisuutta kuvaamamme muhkean kaluston mukaan.

-- Ei merkitse minulle mitään! huudahti näyttelijätär. Kolmen kuukauden palkka! -- Kuulkaahan, neiti, kääntykää prinssin puoleen. Kenties hän ostaa puvun jollekin kauniille hovinaiselle.

-- Todellakin, sanoi prinssi, rouva on oikeassa. Ostan teiltä puvun, lapseni.

-- Ostatteko te, herra, tai prinssikö! huudahti nuori tyttö. -- Aivanko todella ostatte sen minulta pyytämästäni hinnasta?

-- Ostan kyllä, sanoi prinssi, ja jos suurempi summa olisi teille tarpeen...

-- Ei, armollinen herra, sanoi nuori tyttö, kolmetuhatta frangia tarvitsen, siinä on minulle tarpeeksi. Puku ei sitäpaitsi ole enemmän arvoinen.

-- No niin, sanoi prinssi, olkaa hyvä ja viekää tämä rasia kamaripalvelijalleni, Jeanille, jonka tapaatte portilla, käskekää panna se vaunuihini ja antakaa hänelle osoitteenne, jotta voisin jo tänään lähettää teille rahat, joita näytätte niin suuresti tarvitsevan.

-- Niinpä todellakin. Vannon teille, etten olisi koskaan luopunut tästä puvusta, ellei sellaista tarvista olisi ollut.

Nämä sanat sanoessaan lapsi parka painoi monta kertaa huulensa kankaaseen, jonka luovuttaminen nosti hänessä sellaisen tunteitten kuohun, että hänen sydämensä oli pakahtua. Sitten kumartaen vielä kerran Fernandelle ja prinssille hän kääntyi lähteäkseen.

-- Vielä sananen, sanoi Fernande. -- Suokaa anteeksi, että teen teille kysymyksen, joka luullakseni johtuu yhtä paljon myötätuntoisuudesta teitä kohtaan kuin uteliaisuudesta. Kenelle tämä puku oli aiottu?

-- Minulle itselleni, hyvä rouva.

-- Teillekö? Ja mitä tilaisuutta varten?

-- Morsiuspuvukseni sen aioin.

Ja tämän sanottuaan nuori tyttö syöksyi ovesta ulos, tukehduttaen nyyhkytyksen.

Kahden tunnin kuluttua Cécile sai rahansa.

Mutta viikon päästä Fernande esiintyi kappaleessa: "Filosofi vastoin tietoaan", niin ihana puku yllään, että yleisesti luultiin sulttaani Solimanin lahjoittaneen sen hurmaavalle Roxelanelle.

Ja historioitsijana, jonka etuoikeutena on tuntea kaikki salaisuudet, tahdomme nyt tutustuttaa lukijan tuohon nuoreen tyttöön, joka hetkeksi oli näyttäytynyt Fernandelle ja prinssille ja joka oli kadonnut Coq-kadun varrella sijaitsevasta asunnostaan, missä hänelle ei tiedetty muuta nimeä kuin Cécile.

I LUKU.

Saint-Denis'n tulliportti.

Syyskuun 20 p:nä 1792 pienet kangaskatoksen suojaamat talonpoikaisrattaat, joiden pohja oli oljilla peitetty, lähestyivät puoli kuuden aikaan aamusella Saint-Denis'n tulliporttia, aisalla istuvan talonpojan ohjaamina. Ne olivat viimeisinä pitkässä jonossa samanlaisia rattaita, jotka kaikki pyrkivät pääkaupungista pois, mikä ei ollut suinkaan helppoa tänä emigranttien aikana.

Rattaat pysähtyivät itsekukin vuorostaan vahtihuoneen eteen, missä niitä tutkittiin pienimpiäkin pohjukoita myöten. Nähtävästi niissä ei kuitenkaan havaittu mitään epäluulonalaista, sillä ne pääsivät kaikki esteettä kulkemaan, kunnes rivin viimeiset saapuivat ristikkoportille ja vuorostaan jäivät seisomaan vahtihuoneen eteen.

Silloin talonpoika, odottamatta virkamiehen tutkivia kysymyksiä, nosti itse katoksen ja ojensi hänelle matkapassinsa.

Tämä Abbevillen pormestarinviraston luovuttama passi kehotti viranomaisia päästämään Pariisiin aikovan tilanvuokraajan Pierre Durandin, hänen vaimonsa Catherine Payot'in ja äitinsä Gervaise Arnoult'in esteettä kulkemaan. Paperin toisella puolella Pariisin kunnallishallitus valtuutti mainitut henkilöt palaamaan Nouvionin kylään, mikä oli heidän varsinainen asuntopaikkansa.

Virkamies pisti päänsä verhojen alle ja näki kaksi naista, joista toinen oli iältään neljänkymmenenviiden tai viidenkymmenen paikoilla, toinen noin kahdenkymmenenviiden ikäinen, sekä noin nelivuotiaan tytön.

-- Kuka teistä on Gervaise Arnoult? kysyi virkamies.

-- Minä, hyvä herra, vastasi vanhin vaunuissa istujista.

-- Kuka on nimeltään Catherine Payot?

-- Minä, kansalainen, vastasi nuorempi.

-- Miksikä ei tätä pientä tyttöä ole passissa mainittu?

-- Ka, minun syynihän se on, sanoi talonpoika, vastaten naisten puolesta. -- Kyllähän vaimoni sanoi, että tytönkin nimi oli paperille pantava, mutta minä sanoin, että kukapa nyt sellaisesta tytön typykästä välittää, annetaan olla.

-- Onko tyttö sinun lapsesi? kysyi virkamies.

Lapsi avasi suunsa vastatakseen, mutta äiti pani kätensä hänen huulilleen.

-- Minun tietysti, sanoi talonpoika, eipähän se kenenkään muun lie.

-- Hyvä on, sanoi virkamies, mutta, niinkuin vaimo sanoi, lapsi olisi pitänyt mainita passissa. Ja taitaa tässä olla toinenkin erehdys, sillä äitiäsi sanotaan kuudenkymmenenviiden ja vaimoasi kolmenkymmenenviiden ikäiseksi, ja molemmat näyttävät paljon nuoremmilta.

-- Olen minä kumminkin kuudenkymmenenviiden vuoden vanha, sanoi vanhempi naisista.

-- Ja minä kolmenkymmenenviiden, sanoi nuorempi.

-- Ja minä, hyvä herra, olen neljän vuoden vain ja minä osaan jo lukea ja kirjoittaa, pisti pieni tyttö väliin.

Naiset hätkähtivät ja talonpoika ehätti sanomaan:

-- Osannethan toki. Johan sinua on tarpeeksi koulutettu ja vieläpä maksettu kuusi frangia kuukaudessa Abbevillen koululle. Jos et siitä hinnasta oppisi, niin käräjiin haastaisin opettajasi. En kai minä suotta ole Normandiasta kotoisin.

-- Jo riittää, sanoi virkamies, saatte kaikki laskeutua rattailta ja pistäytyä minun huoneeseeni siksi aikaa, kun tutkitaan ajopeliänne ja katsotaan, eikö sinne ole ketään kätketty.

-- Kuulkaahan, hyvä herra... alkoi vanhempi naisista, mutta nuorempi puristi häntä käsivarresta, sanoen varottavasti:

-- Äiti!

-- Kas niin, tehkää niinkuin kansalainen käskee, sanoi talonpoika. -- Joutavat tutkia, ja kun näkevät, ettei meillä ole mitään ylimyksiä olkiin kätkettyinä, niin päästävät kai sitten lähtemään. Eikös niin, hyvä herra?