Part 5

Kumpikaan vanhemmista ei saanut lisätyksi soimauksen sanaa katumukseen, jota hän näytti tuntevan. Sentähden oli tuvassa hiljaista. Tätä hiljaisuutta olisi voinut kestää kauan, mutta Hans Haugen tunsi vuorella istuessaan, että nyt Mildrid tarvitsi apua. Metsästäjän tarkka silmä oli nähnyt tytön heittäytyvän pöytää vastaan ja hän karkasi pystyyn. Pian kuuluivat hänen keveät askeleensa eteisestä. Hän koputti, kaikki nostivat katsettaan, mutta kukaan ei sanonut: "sisään!" Mildrid nousi puoleksi, kasvot hehkuivat kyynelten takaa; ovi avautui, Hans seisoi koirineen, pyssyineen keskellä ovea, kalpeana, mutta levollisena. Hän kääntyi sulkemaan, koira tuli häntää heiluttaen Mildridin luo. Hans oli liiaksi ollut muissa ajatuksissa huomatakseen, että koira seurasi.

-- Hyvää päivää, sanoi hän.

Mildrid painui takaisin istumaan, veti syvältä henkeään ja katsoi häneen kuin vapautuneena; hänen pelkonsa, hänen paha omatuntonsa oli poissa, hän _oli oikeassa_, niin, _hän oli_ oikeassa -- tulkoon nyt, mitä Jumala tahtoo antaa.

Kukaan ei ollut vastannut tulijan tervehdykseen eikä kukaan pyytänyt häntä peremmälle.

-- Minä olen Hans Haugen, sanoi hän hiljaa, laski pyssyn alas ja jäi seisoessaan pitelemään siitä kiinni. Vanhempien vaihdettua katsetta pari kertaa jatkoi hän, kamppaillen: -- minä seurasin Mildridiä tänne. Sillä jos hän on tehnyt hullusti, niin on syy minun.

Täytyihän jotakin sanoa, äiti katsoi isään, ja tämä sanoi vihdoin, että se oli tapahtunut heidän tietämättään eikä Mildrid osannut selittää, miten se oli tapahtunut. Mutta Hans vastasi, ettei hänkään osannut sitä selittää.

-- Minä en ole mikään poikanulikka, sanoi hän, -- sillä minä olen 28 vuoden vanha, ja kuitenkin se tapahtui niin, etten minä, joka en koskaan ole pitänyt kenestäkään, siitä hetkestä, jolloin hänet näin, enää osannut ajatella mitään muuta maailmassa. Jos hän olisi sanonut "ei", -- niin, en tiedä -- mutta senjälkeen minusta varmaan ei olisi ollut paljon mihinkään.

Hiljainen, suora tapa millä hän tämän lausui, teki hyvän vaikutuksen. Mildrid vapisi siinä istuessaan, sillä hän tunsi, että tämä pani asiat toiseen valoon. Hans seisoi lakki päässä, sillä täällä laaksossa ei vieraan ollut tapana ottaa lakkia päästään sisään tullessaan, mutta nyt hän ehdottomasti otti sen päästään, ripusti pyssynpiipulle ja piteli käsiään sen päällä. Siinä pojassa oli jotakin, joka ehdottomasti vaati kohteliaisuutta.

-- Kun Mildrid on niin nuori, sanoi äiti, -- niin ei kukaan meistä ollut ajatellut, että hän ryhtyisi sellaisiin.

-- Se on ehkä totta, mutta olenhan minä sitten sitä vanhempi, vastasi Hans, -- eikä minun talouteni ole suuri, ei se niin paljon kysy voimia -- ja apua minulla on yllin kyllin.

Vanhemmat katsoivat toisiinsa, Mildridiin, häneen.

-- Onko tarkoitus, että hän seuraisi sinua kotiisi? kysyi isä epäluuloisena, melkeinpä hiukan ivallisesti.

-- On, vastasi Hans, -- minä en kosi taloa.

Hän punastui, samaten Mildrid. Jos talo olisi vaipunut maan alle, eivät vanhemmat olisi voineet hämmästyä enemmän kuin he hämmästyivät sitä, että taloa ylenkatsottiin -- ja Mildridin vaikeneminen osoitti, että hän oli samaa mieltä. Tämä nuorten päätös asetti joka tapauksessa vanhemmat jonkun verran ulkopuolelle ratkaisua. He tunsivat nöyryytystä.

-- Sinähän sanoit, ettet jättäisi meitä, huomautti äiti hiljaa nuhdellen, ja se sattui.

Mutta Hans riensi hänen avukseen.

-- Jättäisi teitä? Täytyyhän jokaisen lapsen, joka menee naimisiin, jättää vanhempansa! -- Hän hymyili ja lisäsi ystävällisesti: -- eihän matka ole pitkä, täältä on vähän enemmän kuin kolme neljännespenikulmaa Haugeniin.

Mutta eiväthän asiat tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan riipu sanoista: ajatukset kulkevat omia teitään, niistä riippumatta. Nuorten päätös teki, että vanhemmat tunsivat olevansa hylätyt ja petetyt. Kyllähän he sen tiesivät, että Haugenilla hyvin tultiin toimeen: matkustajat olivat antaneet paikalle mainetta, siitä oli puhuttu lehdissäkin, mutta Haugen pysyi kuitenkin Haugenina ja oli se sentään liikaa, että _Mildrid_, heidän rakkain lapsensa, tekisi suvun retken takaisin Haugeniin! Jotkut toiset olisivat ehkä tällaisten asianhaarojen vallitessa suuttuneet, mutta nämä molemmat toivoivat vain kaikessa hiljaisuudessa pääsevänsä eroon siitä mistä eivät pitäneet. He vaihtoivat sentähden merkitsevän katseen, ja isä sanoi sävyisästi:

-- Tässä on liian paljon asioita yhtaikaa, me emme vielä voi antaa vastausta.

-- Ei, sanoi äitikin, -- me emme olleet odottaneet saavamme kuulla niin suurta uutista -- eikä sillä tavalla.

Hans odotti hiukan ennenkuin sanoi:

-- Mildridin olisi ensin pitänyt kysyä vanhemmiltaan. Mutta kun ei kumpikaan meistä tietänyt koko asiasta ennenkuin oli myöhäistä. Sillä lailla se nimittäin tapahtui. Me emme sitten osanneet muuta kuin tulla paikalla kun se oli tapahtunut, molemmat, ja sen me teimme. Te ette saa katsoa asiaa liian ankarasti.

Tämän perästä ei heidän menettelystään oikeastaan osannut sanoa mitään, ja Hansin levollinen käytös teki sen vieläkin todemmaksi. Isä huomasi kuin huomasikin, ettei hän voinut pitää puoliaan Hansia vastaan, niin vähän itseluottamusta kuin hänellä oli, ja sentähden hän kaikin voimin koetti päästä irti asiasta.

-- Me emme tunne sinua, sanoi hän ja katsoi vaimoonsa, -- meidän täytyy ajatella asiaa.

-- Niin, se on varmaan parasta, arveli Randi, -- sillä täytyyhän meidän tuntea se, jolle annamme lapsemme.

Mildrid tunsi loukkauksen näissä sanoissa, mutta katsoi rukoillen Hansiin.

-- Se on totta, vastasi Hans ja rupesi kiertelemään pyssyä toisessa kädessään, -- vaikken luule paikkakunnalla olevan montakaan paremmin tunnettua kuin minä. Mutta ehkä joku on puhunut minusta pahaa?

Hän nosti heihin katseensa. Mildridiä hävetti vanhempien puolesta, ja nämä tunsivat ehkä itsekin herättäneensä epäluuloa, jota eivät olleet tahtoneet.

-- Ei, me emme ole kuulleet sinusta mitään pahaa, sanoivat he sentähden molemmat yhtaikaa, ja äiti riensi lisäämään, että he todellakaan eivät tunteneet häntä, sillä he olivat niin harvoin kuulleet mitään Haugenin väistä.

Hän ei tarkoittanut pahaa, mutta vasta kun sanat olivat päässeet hänen huuliltaan, huomasi hän, ettei sitä olisi pitänyt sanoa, ja hän huomasi sekä miehestään että Mildridistä, että he olivat samaa mieltä. Vastausta täytyi jonkun aikaa odottaa.

-- Jollei Tingvoldin suku ole kuullut mitään Haugenin väistä, niin ei syy ole meidän, sillä me olemme olleet köyhiä ihmisiä viime vuosiin asti.

Nämä harvat sanat sisälsivät soimauksen, jonka he kaikki kolme tunsivat oikeutetuksi pohjaa myöten. Mutta miehen ja vaimon mieleen ei milloinkaan ollut juolahtanut, arkoina ja oman surunsa vallassa kun olivat eläneet, että he tässä olivat laiminlyöneet velvollisuuden. Eivät he koskaan, ennenkuin nyt, olleet ajatelleet, ettei köyhien sukulaisten Haugenilla olisi pitänyt kärsiä heidän onnettomuuksiensa takia, sillä olivathan he aivan syyttömät. He katselivat hämillään toisiinsa ja jäivät sitten istumaan kukin haaralleen, todella häpeissään. Hans oli lausunut sanat ystävällisesti, vaikka emännän vastaus oli varmaankin häntä ärsyttänyt. Molemmat tunsivat sentähden, että mies heidän edessään mahtoi olla kelpo ihminen ja että tässä oli kaksinkerroin hyvityksen varaa. Sentähden virkkoi isä: -- Anna meille vähän enemmän aikaa; etkö sinä voi jäädä tänne syömään kanssamme? Niin voimme hiukan puhua.

-- Tule peremmälle istumaan, lisäsi äiti. Molemmat nousivat.

Hans laski pyssyn lakkineen käsistään ja astui sinne, missä Mildrid istui. Tyttö nousi paikalla, hän ei itsekään tietänyt miksi. Äiti sanoi, että hänellä oli asiaa keittiöön ja läksi. Isä näytti haluavan tehdä seuraa, mutta Mildrid ei tahtonut olla yksin Hansin kanssa niin kauan kuin vanhemmat eivät olleet antaneet suostumustaan, joten hän läksi toista ovea kohti. He näkivät hänen sitten astuvan pihan poikki isoäidin luo. Silloin ei isäntä voinut jättää Hansia yksin, joten hän palasi ja istuutui.

Molemmat miehet juttelivat sekalaisista asioista, ensinnä metsästyksestä ja yhteisistä toimistaan tunturilla kesämajoissa, niiden tuottamista ansioista j.n.e. Sitten he siirtyivät Haugeniin ja sikäläisiin matkustavaisiin ja maanviljelykseen, ja kaikesta sai sen käsityksen, että Haugenilla nyt elettiin hyvin ja että siellä oli sangen vilkasta. Äiti kulki päivällisaskareissaan edestakaisin, joten hän usein kuunteli, ja molemmista vanhuksista saattoi nähdä, että he arkailtuaan vähitellen olivat käyneet turvallisemmiksi, sillä kysymykset olivat tulleet tuttavallisemmiksi.

Huomattiin kuinka sivistyneesti Hans käyttäytyi päivällispöydässä. Hän istui seinän luona, ihan vastapäätä äitiä ja Mildridiä. Isä istui päässä kunniasijalla. Väki oli syönyt keittiössä, jossa heidän itsensä muuten oli tapana syödä väen kanssa, mutta asia kyllä oli niin, etteivät he tänään mielellään tahtoneet näyttää Hansia. Pöydässä tunsi Mildrid, että äiti katsoi häneen, kun Hans hymyili. Hän oli nimittäin niitä ihmisiä, joiden kasvot ovat vakavat, mutta jotka hymyillessä käyvät hyviksi. Monta tällaista asiaa liitti Mildrid itsekseen siihen summaan, jonka tahtoi saada kokoon. Mutta niin turvattomalta hänestä kuitenkin tuntui, että jännitys huoneessa kävi hänelle liian suureksi, joten hän puolestaan halusi päästä pois ja läksi aterian jälkeen taasen isoäidin luo.

Miehet menivät nyt kävelemään maille, kuitenkin katsoen, etteivät joutuneet sinne, missä työväki oli, tai että isoäiti saattoi heidät nähdä. Myöhemmin istuutuivat he tupaan, ja silloin oli äitikin valmis ja saattoi olla mukana. Vähitellen kävi keskustelu tutunomaisemmaksi, kuten odottaa sopi, ja ajan kuluessa (tosin ei ennenkuin likempänä iltaa) uskalsi äiti pyytää häntä kertomaan, miten hänen ja Mildridin oikein oli käynyt. Eihän Mildrid itse ollut osannut antaa mitään tietoja. Ehkäpä lienee äiti kysynyt asiaa naisellista uteliaisuuttaan, mutta Hansille oli kysymys tavattoman tervetullut.

Hans ei kertonut heidän ensi kohtaamisestaan, sillä sitä hän ei voinut, mutta laveasti ja syvän iloisena kertoi hän eilispäivästä, Beretistä, joka pikamarssissa nouti hänet sentähden, että Mildrid virui sieluntuskissa vanhempien takia. Ja kun hän pääsi Mildridiin itseensä ja kuvasi hänen pakoansa vanhempien luo ja kuinka hänen, sekä hengen että ruumiin puolesta näännyksissä, oli täytynyt levätä ja vaipua hyljättynä ja onnettomana uneen, -- silloin tunsivat vanhukset taasen lapsensa. Ja melkeinpä he mielestään, varsinkin äiti, jo olivat olleet liian ankarat.

Mutta kertoihan poika, kertoessaan Mildridistä, tietämättään itsestään, sillä Hansin rakkaus Mildridiin loisti hänen joka sanastaan ja tuotti vanhemmille iloa. Hanskin tunsi sen lopulta ja ilostui, ja vanhukset, jotka olivat tottumattomat tällaiseen tasaiseen suoruuteen ja miehekkyyteen, olivat todella onnelliset. Tämä onnen tunne nousi nousemistaan, joten äiti ehdottomasti tuli hymyillen kysyneeksi:

-- Olette jo taitaneet päästä häihin asti -- ennenkuin meiltä kummaltakaan on kysytty?

Isä hymyili hänkin, edistääkseen kysymystä ja Hans vastasi, koska tilaisuus sattui, hiljaa hyräillen yhtä morsiusmarssin säettä:

"Viulu soi, viulu soi, kiire on mun ja sun!"

-- ja hymyili; mutta kääntyi vaatimattomuuttaan samassa puhumaan muusta. Kerran hän tuli katsoneeksi Randiin ja näki, että hän oli ihan kalpea. Heti paikalla hän huomasi tehneensä hullusti tuomalla mieleen tuon nuotin, ja juuri nyt. Endrid katseli säikähdyksissään vaimoansa, jonka mielenliikutus kasvamistaan kasvoi, kunnes se joutui sellaiseen käyntiin, ettei hän voinut olla huoneessa, vaan nousi ja läksi.

-- Kyllä minä nyt tein hullusti, sanoi Hans peloissaan.

Isäntä ei vastannut. Ihan onnettomana nousi Hans lähteäkseen perässä pyytämään anteeksi, istuutui kuitenkin taas ja vakuutti, ettei ollut tarkoittanut mitään pahaa.

-- Ethän sinä voinut tietää sitä, vastasi Endrid.

-- Etkö sinä voi lähteä hänen perässään hyvittämään sitä!

Hän oli saanut sellaisen luottamuksen tuohon mieheen, että hän uskalsi pyytää tätä. Mutta Endrid vastasi:

-- Ei, antaa hänen olla yksin nyt, minä tunnen hänet.

Hans, joka hiljan oli luullut olevansa ihan toiveittensa perillä, tunsi nyt syöksyneensä pettymyksen kuiluun eikä rauhoittunut, vaikka isä kärsivällisesti ponnisti siihen suuntaan. Koira auttoi häntä, tullen heidän luokseen, sillä Endrid kyseli lakkaamatta siitä ja kertoi sitten laveasti koirasta, joka hänellä oli ollut ja jota hän oli tarkasti seurannut, kuten yksinäisten ihmisten tapa on.

Mutta Randi oli mennyt ulos ovesta ja istuutunut paadelle. Tyttären aikomus sai aikaan, että morsiusmarssi vielä voimakkaammin törmäsi yhteen hänen muistojensa kanssa. _Hän_ ei ollut, kuten tytär, antautunut miehelle, jota rakasti. Hänen morsiusmatkansa häpeä oli siis ollut oikeutettua, sillä hän ei ollut rehellisenä istunut sulhasensa rinnalla. Häpeä ja suru ja lasten menettäminen, pitkien vuosien kärsimykset ja taistelut pääsivät taasen valloilleen. Kaikki, mitä hän oli lukenut ja rukoillut päästäkseen vapaaksi tästä tuskasta, oli siis ollut tehotonta. Hänen mielensä myrskysi mitä kiivaimmassa kapinassa! Se että tämä vielä saattoi tapahtua hänelle, paiskasi hänet epätoivoisen syvään itsesoimaukseen. Hän tunsi taasen pitäjäläisten pilkkaavan hänen valheellista morsiusmatkaansa, hän kävi taasen ruoskimaan omaa viheliäisyyttään: ettei hän silloin saanut hillityksi itkuaan eikä nyt muistojaan -- että hän hillittömyydellään oli asettanut vanhempansa väärään valoon, tuhonnut oman terveytensä ja senkautta surmannut molemmat lapsensa -- ja kaiken tämän aikana teeskennellyt jumalisuutta, jota ei hänessä ollut, sillä sen hän nyt tiesi! Oi, ettei hän ollut päässyt pitemmälle! Hän tunsi olevansa niin kurja, niin kurja, ettei uskaltanut nostaa silmiään Jumalan puoleen, sillä kuinka hän olikaan pettänyt itseään ja Häntä! Mutta minkätähden, täytyi hänen kysyä itseltään -- minkätähden juuri nyt herättää kaikkea sitä pahuutta, joka oli kietoutunut hänen sielunsa ympäri? Kadehtiko hän Mildridiä? Kadehtiko hän omaa tytärtään! Ei, sen hän tunsi -- ja hän alkoi taasen nousta! Päinvastoin tyttären piti sovittaa hänen oma syntinsä, se oli ihana ajatus! Saattoivatko lapset sen tehdä? Saattoivat. Niin totta kuin he ovat meidän tekomme, saattoivat he sen tehdä, sillä sen totuuden, joka oli Mildridissä, oli toki äiti heikkoudessaan kasvattanut. Mutta päästäkseen siitä osalliseksi täytyi hänen itsensä olla mukana katumassa, kiittämässä! -- Ja ennenkuin Randi tiesikään, osasi hän taas rukoilla, syvästi nöyrtyneenä ja särjetyin sydämin taipua Herransa eteen, joka taasen oli osoittanut hänelle, mitä hän oli ilman Häntä. Armoa hän rukoili, rukoili, kuten se rukoilee, joka rukoilee henkensä puolesta, sillä nyt sai hän elämän uudelleen, sen hän tunsi! Nyt oli velka pyyhitty pois, tämä oli ollut viimeinen tilinteko, se oli vain niin valtavasti vaikuttanut häneen. Ja hän nousi ja nosti silmänsä, kyynelten valuessa alas kasvoja; hän tunsi olevansa hyvä; yksi oli, joka oli ottanut tuskan hänen sydämestään! Eikö hän usein ennenkin ollut tuntenut tätä! Ei, ei milloinkaan kuten nyt, vasta nyt oli voitto voitettu! Ja hän läksi astumaan ja tunsi taas olevansa oma itsensä! Jotakin oli katkennut, joka tähän asti oli sitonut; joka liikkeessä hän sen tunsi, että nyt hän oli vapaa sekä sielun että ruumiin puolesta! -- Jos hänen, lähinnä Jumalaa, oli kiittäminen tytärtään tästä, niin piti toki tyttären saada nauttia onneaan täysin määrin! Hän tuli isoäidin tuvan porstuaan, mutta huoneessaolijat eivät tunteneet hänen askeleitaan. Hän kävi kääkään ja avasi, ikäänkuin hän olisi ollut toinen.

-- Mildrid, tule tänne! sanoi hän, ja Mildrid ja isoäiti katsoivat toisiinsa; sillä eihän se ollut hän. -- Mildrid riensi hänen luokseen: mitä oli tapahtunut? Äiti tarttui hänen käsivarteensa, sulki oven hänen perässään, joten he olivat yksin, ja heittäytyi sitten hänen kaulaansa ja itki ja itki itkemistään, syleillen häntä väkevänä ja autuaana. Ja rakkautensa nostamana saattoi Mildrid sydämestään antaa hänelle takaisin hellyyttä. -- Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua! kuiskasi äiti.

Molemmat miehet tuvassa näkivät heidän käsi kädessä tulevan pihan poikki ja niin nopeaan, että he rupesivat aavistamaan Jotakin. Ovi avautui ja molemmat naiset astuivat sisään ja peremmälle. Mutta sensijaan että olisi antanut tyttärensä Hansille tai sanonut jotakin isälle tai hänelle, veti Randi ainoastaan vielä kerran tyttären rintaansa vastaan ja puhkesi uudestaan tulvehtivan liikutuksen valtaamana huudahdukseen:

-- Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua!

Hetken perästä istuivat he kaikki neljä isoäidin tuvassa. Vanhus oli tullut iloiseksi. Olivathan nuoret pitkien aikojen kuluessa kertoneet hänelle kuka Hans Haugen oli, ja hän käsitti paikalla tämän liiton poikansa ja miniänsä elämän sovitukseksi. Elämänhaluisen vanhuksen mielestä Hans Haugen sitäpaitsi oli niin kaunis! He viipyivät kaikki hänen luonaan ja päivä päättyi siihen, että isä virren perästä luki rukouskirjasta paikan, joka alkoi näin: "Herra on ollut talossamme!"

* * * * *

Heidän vastaisesta elämästään otan vain kaksi päivää ja kummastakin vain muutamia hetkiä.

Ensimäinen oli nuorten hääpäivä. Inga, Mildridin orpana, joka nyt itse oli naimisissa, oli saapunut puettamaan morsianta. Pukeminen tapahtui yliskamarissa; vanha kirstu, jossa suvun morsiushopeita, kruunua, vyötä, huivia, solkia ja sormuksia säilytettiin, oli otettu esiin. Isoäiti säilytti sen avainta, hän oli itse mukana avaamassa ja Beret seurasi adjutanttina. Mildrid oli jo pukeutunut morsiushameeseen ja kaikkiin omiin koreuksiinsa, kun nämä komeudet (jotka Beret ja isoäiti edellisellä viikolla olivat kiilloittaneet) raskaina ja hohtavina tulivat päivänvaloon. Kappale kappaleelta niitä koetettiin. Beret piteli morsiamelle peiliä. Vanhus kertoili kuinka moni hänen suvustaan juhlapäivänään oli kantanut näitä hopeita, mutta kaikista onnellisimpana hänen oma äitinsä, Aslaug Haugen. Samassa kajahti ulkoa heidän korvaansa suvun vanha morsiusmarssi; kaikki yliskamarissa pysähtyivät, kuuntelivat, riensivät ovelle katsomaan, mikä oli. Ensimäinen jonka he näkivät, oli Endrid, morsiamen isä. Hän oli nähnyt Hans Haugenin ja hänen sisarustensa ajavan taloa kohti. Harvoinpa Endrid sai tavallisuudesta poikkeavan päähänpiston -- mutta tällä kertaa hänen mieleensä juolahti, että heidät olisi vastaanotettava suvun morsiusmarssilla. Hän toimitti pelimannit ulos ja marssin soimaan; ja siellä hän sitten seisoi heidän joukossaan, yliskamarin ulkopuolella, kädessä hääoluella täytetty hopeatuoppi. Muutamia muita oli liittynyt hänen seuraansa. Hans ja hänen uskolliset sisarensa ajoivat kaksilla rattailla pihaan, ja saattoi nähdä, että vastaanotto vaikutti heihin.

Tuntia myöhemmin pantiin morsiusmarssi taasen soimaan, se tapahtui silloin, kun morsian ja sulhanen ja morsiamen vanhemmat ja isoäiti ja Beret ja sulhasen sisaret parittain, pelimannit etunenässä, astuivat ulos noustakseen rattaille. Joskus sattuvat meidän elämässämme kaikki enteet yhteen, ja niin läksi morsiussaatto tänään Tingvoldista säteilevässä kevätilmassa. Kirkolla oli sellainen kansanpaljous, ettei kukaan muistanut missään tilaisuudessa moista nähneensä. Nämä pitäjäläiset tunsivat kaikki suvun tarinan ja millä tavalla se liittyi marssiin, joka riemuiten helisi aurinkoisessa ilmassa, värähdellen yli morsiamen ja sulhasen iloisen saaton.

Ja koska kaikkien ajatukset yhtyivät tässä samassa asiassa, valitsi pappi vihkiäistekstin, joka antoi hänelle tilaisuuden selittää, miten lapset ovat meidän elämämme kruunu, joka säteilee _meidän_ kunniaamme, meidän kehitystämme, meidän työtämme.

Kirkosta lähtiessä pysähtyi Hans oven edustalle. Hän sanoi jotakin; taivaallisessa onnessaan ei morsian sitä kuullut, mutta hän aavisti sen. Sulhanen tahtoi, että hän katselisi Ole Haugenin hautaa, joka oli niin runsaiden kukkien peitossa. Morsian teki niin ja he kulkivat pois ihan hänen hautapatsaansa ohi. Vanhemmat perässä.

Toinen hetki heidän elämästään, jonka johdamme mieleemme, on se, jolloin Endrid ja Randi ensi kertaa isovanhempina kävivät heitä tervehtimässä. Hans oli kuin olikin ajanut tahtonsa läpi, että vastanaineet muuttivat Haugeniin, vaikka hänen olikin täytynyt luvata ottaa Tingvold, kun eivät vanhemmat kerran enää jaksaneet tai tahtoneet sitä pitää ja vanha isoäiti oli kuollut. Koko tästä vierailusta koskee meitä kuitenkin yksi ainoa asia: se, että kun Randi hyvän vastaanoton ja kestityksen perästä istui sylissään tyttärensä pieni tytär, rupesi hän kiikuttamaan sitä ja hyräilemään morsiusmarssia. Tytär löi hämmästyksissään kätensä yhteen, mutta hillitsi itsensä samassa hetkessä ja vaikeni. Hans kehoitti Endridiä juomaan lisää, mutta tämä kieltäytyi. Se oli kummaltakin puolelta vain tekosyy, jonka nojalla he pääsivät vaihtamaan silmäyksen.