Part 4

-- Kyllä kai.

Ja Hans otti häntä kädestä ja rientomarssi alkoi taasen. Vähän ajan päästä hän huomasi, ettei tyttö jaksanut jatkaa tätä kyytiä, silloin hän riisui takin yltään, antoi sen tytölle ja nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä. Tätä ei Beret millään olisi sallinut. Mutta Hans kantoi häntä niin köykäisesti, ja Beret piteli kiinni hänen kauluksestaan, häneen itseensä ei hän uskaltanut koskea. Hetken perästä hän arveli levänneensä tarpeeksi; kyllä hän jo taas jaksaisi kävellä. Hans laski hänet maahan, otti itse takkinsa ja ripusti sen pyssyn päähän -- ja sitten sitä mentiin. Purolle he hiukan pysähtyivät lepäämään ennenkuin Beret joi. Kun hän nousi, hymyili Hans ja katsoi häneen: -- Oletpa sinä kaunis pieni tyttö. Oli jo ilta, kun he pääsivät perille. Beret haki turhaan sekä karjakartanolta että tunturin syrjältä, huudot hukkuivat kaukaisuuteen ja molemmat pelästyivät, kun Hans huomasi, että koira nuuhisteli jotakin. He riensivät katsomaan: se oli Mildridin huivi. Hans antoi paikalla koiralle merkin, että se etsisi sitä, jonka huivi oli -- ja koira menemään. He seurasivat sitä tunturin poikki toiselle puolelle, siis alas Tingvoldiin päin. Olisiko hän lähtenyt kotiin? Beret kertoi ajattelemattomasta kysymyksestään ja sen seurauksista, ja Hans vastasi, että kyllä hän sen käsitti. Beret rupesi itkemään. Lähteäkö nyt häntä hakemaan vai ei? Beret kehoitti: "Mennään, mennään!" hän oli ihan suunniltaan. Ensin heidän täytyi poiketa naapurin karjakartanolle saadaksensa sieltä jonkun apumiehen pitämään huolta karjasta. Heidän vielä puhuessaan tästä ja kaiken aikaa seuratessaan koiraa näkivät he sen pysähtyvän ja kääntyvän katsomaan, häntää heiluttaen. He karkasivat sinne ja siellä makasi Mildrid.

Hän makasi käsivartensa varassa, kasvot puoleksi kanervikkoon käännettyinä. He astuivat hiljaa hänen luokseen, koira nuoli hänen kättään ja poskeaan, hän siveli kasvojaan ja muutti asentoa, mutta nukkui nukkumistaan.

-- Anna hänen vain nukkua! kuiskasi Hans, -- ja mene sinä karjaa vastaan, minä kuulen kellot... Beret oli jo menossa, mutta Hans tuli perässä; -- ota mukaasi ruokaa, kun palaat, kuiskasi hän.

Sitten hän asettui vähän matkan päähän Mildridistä, kutsui koiran luokseen, komensi sen makaamaan ja istui ja piteli sitä kiinni estääkseen sitä haukahtamasta, jos lintu tai muu eläin sattuisi kulkemaan ohi.

Ilta oli pilvinen, tunturit ja vuorenharjat häämöttivät harmaina; ympärillä vallitsi hiljaisuus; ei kuulunut edes pikkulinnun piipatusta. Hans istui tai oli pitkänään, käsi koiran selällä. Mitä oli puhuttava, kun Mildrid heräsi, siitä hän pian oli selvillä. Tulevaisuuden taivaalla ei ollut pilveäkään; hän lepäsi huolettomana ja katseli ylös korkeuteen. Hän tiesi, että heidän tapaamisensa oli ihme; Jumala itse oli heille sanonut, että heidän piti vaeltaa yhdessä elämän läpi.

Hänen ajatuksensa askartelivat taasen morsiusmarssissa; ilo värisi hiljaa hänen sielussaan, siihen hän sulki ajatukset.

Kello saattoi olla yli kahdeksan, kun Beret palasi, tuoden ruokaa mukanaan. Mildrid ei vielä ollut herännyt. Beret asetti kantamuksen maahan, katseli heitä hetkisen, istuutui sitten itse, mutta kappaleen matkan päähän muista. Taasen he odottivat runsaan tunnin ja sinä aikana nousi Beret usein, jottei vaipuisi uneen. Kymmenen tienoissa heräsi Mildrid. Hän käännähteli muutamia kertoja, avasi vihdoin silmänsä, näki missä makasi, nousi sitten istumaan ja näki toiset. Hän oli vielä unenhorroksissa, joten ei selvään käsittänyt missä oli ja mitä näki, kunnes Hans nousi ja hymyillen likeni. Silloin tyttö ojensi molemmat kätensä häntä vastaan. Hans istuutui hänen viereensä.

-- Nyt sinä olet nukkunut, Mildrid.

-- Niin, nyt minä olen nukkunut.

-- Nyt sinun on nälkä.

-- Niin, minun on nälkä, -- ja Beret toi ruuan. Hän katseli ruokaa ja katseli heitä. -- Nukuinko minä kauan? kysyi hän.

-- Jotakuinkin. Kello on kai nyt yhdeksän -- katso aurinkoa!

Vasta nyt näytti kaikki muistuvan Mildridin mieleen.

-- Oletteko istuneet täällä kauan?

-- No -- emme; mutta syö nyt! -- Mildrid rupesi syömään. -- Olit varmaan matkalla laaksoon? kysyi Hans hiljaa, pistäen päätään likemmä.

Mildrid punastui.

-- Olin, kuiskasi hän.

-- Huomenna, kun oikein olet nukkunut tarpeeksesi, menemme sinne molemmat.

Mildridin silmät kiinnittyivät hänen silmiinsä -- ensin suurina ja hämmästyneinä, sitten hymyillen ja täynnä kiitosta; mutta hän ei sanonut mitään. Senjälkeen hän näytti virkoavan; hän kysyi Beretiltä, missä hän oli ollut, ja Beret kertoi käyneensä noutamassa Hansia ja Hans kertoi loput. Mildrid söi ja kuunteli ja selvää oli, että hän vähitellen joutui entisen lumouksen valtaan. Häntä huvitti suuresti kuulla, että koira oli löytänyt hänet ja nuollut hänen kasvojaan ilman että hän oli herännyt. Koira istui juuri ahneena seuraten jokaista palaa, jonka hän otti. Hän rupesi jakamaan ruokaansa sen kanssa.

Heti kun hän oli lopettanut, läksivät he hitaasti karjakartanoa kohti ja vähän ajan perästä oli Beret nukkumassa. Kahden istuutuivat he oven ulkopuolelle. Rupesi sataa tuhuttamaan, mutta katto ulkoni niin kauas, etteivät he sitä huomanneet. Sumu sakeni karjakartanon ympärillä, he istuivat kuin lumotussa piirissä. Oli luonnollisesti pikemmin pimeä kuin valoisa. Sanat tulivat hiljaa, ja joka sana teki heitä toisilleen tutummiksi. Ensi kertaa saattoivat he puhua keskenään. Hans pyysi Mildridiltä kauniisti anteeksi, ettei ennemmin ollut muistanut kuinka toisellaisen Mildridin täytyi olla kuin hänen ja että hänellä oli vanhemmat, joiden kanssa täytyi neuvotella. Mildrid tunnusti pelänneensä ja sanoi, ettei hän ollut siitä hetkestä, jolloin oli tavannut Hansin, ollut oma itsensä, jopa hän oli unohtanut vanhemmatkin. Varmaan hänellä oli enemmänkin sanomista, mutta hän ei tahtonut puhua loppuun. Mutta heidän vapisevassa ilossaan puhui kaikki, hiljaisimpaan hengitykseen asti. Ensimäinen herkkä sielun siirtyminen sieluun sai alkunsa; muilla se tavallisesti käy ensi syleilyn edellä ja valmistaa sitä; näillä se tuli jälkeenpäin. Ensimäiset arat kysymykset hiipivät hämärään ja ensimäiset arat vastaukset tulivat takaisin. Hentoina kuin henget, pehmeinä kuin untuvat putosivat sanat ja liitelivät sellaisina takaisin. Vihdoin sai Mildrid rohkeutta hiljaa ja varovasti kysyä, eikö hän Hansista ollut usein käyttäytynyt kummallisesti. Hans vakuutti, ettei hänen mielestään, ei kertaakaan. Eikö hän ollut pannut merkille, että hän eilen koko heidän tapaamisensa ajan oli vaiennut? Ei, Hans ei ollut pannut sitä merkille. Eikö hänen mielestään (Mildrid ei pitkiin aikoihin tahtonut saada sitä sanotuksi, mutta vihdoin hän sen sanoi, kasvot käännettyinä poispäin ja kuiskaamalla) hän ollut liian pian ollut suostuvainen? Ei, Hans oli vain ajatellut, miten kauniisti se oli tapahtunut. Mutta mitä hän siitä ajatteli, että Mildrid oli itkenyt ensimäisellä kerralla? Niin, silloin ei Hans ollut sitä ymmärtänyt, mutta nyt hän sen kyllä käsitti -- ja hän iloitsi siitä, että Mildrid oli sellainen kuin oli.

Kaikki nämä vastaukset tekivät Mildridin niin onnelliseksi, että hänelle tuli tarve olla yksin. Ja kun Hans arvasi tämänkin, nousi hän hiljaa ja pyysi häntä lähtemään levolle. Mildrid nousi hänkin. Hans nyökytti päätään ja läksi hitaasti latoon, missä hänen piti nukkua, mutta Mildrid riensi sisään, riisuutui ja vasta vuoteessa pani hän kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa -- oi kuinka hän Häntä kiitti, kiitti Häntä Hansista, hänen rakkaudestaan, hänen alttiudestaan, hänen kauneudestaan. Hänen sanansa eivät riittäneet. Sitten hän kiitti Jumalaa kaikesta, kaikesta, näiden kahden päivän tuskastakin, sillä kuinka suureksi se olikaan tehnyt ilon! -- hän kiitti tunturilla kokemastaan yksinäisyydestä, ja rukoili Jumalaa saattamaan hänet siitä pois ja vanhempien luo -- käänsi sitten taas ajatuksensa Hansiin ja kiitti hänestä, oi, miten kiittikään!

Kun hän aamulla tuli ulos -- Beret nukkui vielä --, seisoi Hans jo pihamaalla. Koira oli saanut selkäänsä, se oli hätyyttänyt peltokanaa ja makasi nyt luimistellen maassa. Kun Hans näki Mildridin, päästi hän koiran pinteestä, se karkasi häntä vastaan ja Mildridiä vastaan, se haukkui ja tervehti ja ilmaisi täydellisesti heidän omaa aamunvaloisaa onneaan. Hans auttoi Mildridiä ja poikia aamuaskareissa, ja kun he vihdoin ruokapöydässä istuivat, oli Beretkin noussut. Joka kerta kun Hans katsoi Beretiin, punastui tyttö, ja kun Mildrid ruuan jälkeen piteli kiinni hänen kellonperistään puhellessaan hänen kanssaan, kiirehti Beret ulos. Häntä oli vaikea löytää, kun heidän piti lähteä.

-- Kuule Mildrid, virkkoi Hans, kun he olivat päässeet vähän matkaa tielle, tuli likemmä ja asteli hiljaa, -- olen ajatellut jotakin, jota en eilen saanut sinulle sanotuksi... Hänen äänensä kuului niin vakavalta, että tyttö katsahti häneen; hän puhui hitaasti ja häneen katsomatta: -- minä tahtoisin pyytää, että sinä -- jos Jumala suo meidän molempien saada toisemme -- häiden jälkeen seuraat minua kotiini.

Mildrid lensi punaiseksi ja vastasi vihdoin vältellen:

-- Mitä isä ja äiti siihen sanovat? Hans asteli hetkisen ennenkuin puhui.

-- Arvelin, ettei heistä olisi niin väliä, kunhan me molemmat vain olemme yksimieliset.

Ensi kertaa hän sanoi jotakin, joka koski Mildridiin. Hän ei vastannut. Hans tuntui odottavan häntä ja lisäsi vihdoin lujemmin:

-- Minä tahtoisin, että me molemmat olisimme yksiksemme, -- tottuisimme toisiimme.

Nyt Mildrid alkoi paremmin ymmärtää häntä; mutta hän ei osannut vastata. Hans asteli entiseen tapaansa hitaasti ja häneen katsomatta; nyt hän vaikeni kokonaan. Mildridiä ahdisti ja hän katsahti Hansiin tutkistellen. Silloin oli Hans ihan kalpea.

-- Mutta Hans! huusi tyttö ja pysähtyi itse tietämättään.

Hans pysähtyi hänkin, vilkaisi Mildridiin ja sitten pyssyyn, jonka oli laskenut maahan ja jonka piippua nyt kieritteli käsissään:

-- Etkö sinä voi seurata minua kotiin? Ääni oli hillitty, mutta katse tähtäsi avoimena ja lujana.

-- Kyllä minä voin! riensi tyttö vastaamaan. Hänen silmänsä pysyivät rauhallisina Hansin silmissä, punastus lehahti miehen kasvoille, hän siirsi pyssyn vasempaan käteen oikeasta, jonka ojensi tytölle.

-- Kiitos! kuiskasi Hans ja painoi lujasti Mildridin kättä.

He jatkoivat matkaa.

Sitä ainoaa ajatusta, jonka tyttö tästä sai, punoi hän mielessään ja vihdoin ei hän enää voinut pitää sitä omana tietonaan:

-- Sinä et tunne vanhempiani. Hans asteli hetkisen ennenkuin vastasi:

-- En -- mutta kun sinä seuraat minua kotiini, opin heidät tuntemaan.

-- He ovat niin hyvät, lisäsi Mildrid.

-- Niin olen kuullut kaikkien sanovan.

Hans sanoi sen varmasti, mutta kylmästi.

Ennenkuin Mildrid ehti mitään ajatella tai sanoa, alkoi Hans kertoa omasta kodistaan, sisaruksistaan, köyhyydestään, josta he työllä olivat itsensä nostaneet, sisartensa kunnollisuudesta, uskollisuudesta, hilpeydestä, matkustajista ja heidän tuottamastaan työstä, majoista ja varsinkin siitä uudesta rakennuksesta, jota hän ryhtyisi rakentamaan, heitä varten. Mildridin piti nyt saada käsiinsä kaikki johto, mutta myöskin tarpeellinen apu, niin, jokainen tulee kantamaan häntä käsillään, ennen kaikkea hän, Hans! Hänen puhuessaan olivat he ruvenneet kävelemään nopeammin, Hans puhui lämpöisesti, tuli likemmä Mildridiä ja asteli vihdoin käsi tytön kädessä.

Se oli totta: hänen rakkautensa kotiinsa ja omaisiinsa teki Mildridiin vaikutuksen, ja tuntematon veti puoleensa. Mutta jollakin lailla tässä asiassa tehtiin väärin hänen sydämellisen hyviä vanhempiaan kohtaan. Mildrid alkoi siis taasen:

-- Kuule, Hans, äiti, ja varsinkin isä, ovat vanhempaa väkeä, he ovat kärsineet paljon -- he tarvitsevat apua; he ovat paljon saaneet ponnistella ja -- hän joko ei tahtonut tai ei voinut sanoa enempää.

Hans asteli hitaammin ja katseli häneen hymyillen.

-- Mildrid, tarkoitatko että he ovat määränneet talon sinulle?... Mildrid punastui, mutta ei vastannut. -- No -- niin -- hätä keinon keksii. Jos he tahtovat meitä avukseen, niin on _heidän_ pyydettävä meitä.

Hän lausui sen ystävällisesti, mutta Mildrid kyllä tunsi mitä siinä piili. Arkana ja tottuneena antamaan muiden ajatuksille enemmän arvoa kuin omilleen taipui hän. Mutta hetken perästä tulivat he niin kauas, että näkivät Tingvoldin allansa. Ja silloin kääntyivät tytön silmät talosta häneen, ikäänkuin ilmaisten, että talo itse puhuu puolestaan! Suuret, vaaleat mäkitasangot metsäseppeleen ympäröiminä, rakennukset hiljaisina, mutta suurina ja tukevina auringossa, joka paistoi puolelta terältä -- kaikki tämä näytti ihanalta. Alempana päilyi laakso, joki kiemurteli kohisten sen läpi; tasangolla ja toisella tunturirinteellä oli talo talon vieressä ja tällä puolella niinikään talo talon vieressä; mutta ei yksikään, ei ainoakaan ollut Tingvoldin kaltainen, niin rehevä, niin sorea silmälle, ei yksikään uinunut niin oman kotoisuutensa kätkössä ja samalla hohtaen joka taholle! Kun Mildrid huomasi näköalan tenho voiman Hansiin, punastui hän ilosta.

-- Niin, vastasi hän, sillä olihan tyttö kysynyt --, niin, se on totta, Tingvold on kaunis talo; tuskin sillä on vertaa... Hän hymyili ja kumartui: -- mutta minä pidän sinusta, Mildrid, enemmän kuin Tingvoldista -- ja ehkäpä sinäkin pidät minusta enemmän kuin Tingvoldista? -- Kun hän katseli asiaa siltä kannalta, niin eihän hän voinut muuta kuin vaieta. Muuten oli Hans niin iloisen näköinen ja hän istuutui ja Mildrid hänen viereensä. -- Nyt minä laulan sinulle jotakin, kuiskasi Hans.

Tyttö ilostui.

-- En ole koskaan kuullut sinun laulavan, sanoi hän.

-- Et, et ole kuullut, ja vaikka siitä huhutaan, niin älä luule, että se on ihmeellistä, sillä ei minun laulussani ole muuta taikaa kuin se, että nyt tunnen, että minun _täytyy_ laulaa.

Ja hetkisen istuttuaan mietteissään lauloi hän tytölle hääretken, lauloi sen suvun morsiusmarssin nuotilla. Hän lauloi sen ihan hiljaa, mutta sellaista riemua äänessä ei tyttö milloinkaan ollut kuullut! Talo oli hänen silmiensä edessä, talo, josta heidän piti lähteä, hän seurasi tietä silmillään sillalle asti ja yli joen, seurasi sitten tietä talon toisella puolella kirkolle, koivikkoon, kummulla olevaan kirkonkylään. Kuva ei paistanut, sillä päivä ei ollut kirkas, mutta se sopi parhaiten yhteen hänen sieluunsa painuneen hiljaisen kuvan kanssa; sillä kuinka monta sataa kertaa hän ajatuksissaan olikaan tehnyt tämän retken, hän vain ei ollut tietänyt kenen kanssa! Sanat ja sävel lumosivat hänet; omituisen lämmin, hiljainen ääni avasi hänen syvimmän kätkönsä; hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä, mutta hän ei itkenyt, hän ei myöskään hymyillyt; käsi Hansin käden päällä hän istui ja katseli, vuoroin häntä, vuoroin maisemaa, ja kun kotipiipusta samassa nousi ensimäinen sauhu päivällispadoille sytytettäessä pesää, kääntyi hän ja viittasi sinne. Hanskin oli lopettanut ja jäi katselemaan.

Hetken perästä he taas olivat matkalla koivumetsän läpi ja Hansilla oli aika työ saada koira pysymään hiljaa. Mildridin sydän alkoi lyödä. Hans sopi hänen kanssaan, että hän pysyttelee likeisyydessä, mutta Mildrid menee yksinään sisään. Hans kantoi tytön rämeisten paikkojen yli ja hän tunsi, että tytön käsi oli polttavan kuuma.

-- Älä ajattele mitä sinun pitää sanoa, kuiskasi hän, -- anna sen vain tulla itsestään.

Mildrid ei päästänyt ääntäkään vastaukseksi, ei hän liioin katsonut Hansiin. He joutuivat nyt pois metsästä, joka tässä kasvoi suuria, totisia mäntyjä; hiljaa he olivat astelleet sen läpi, ja Hans oli kuiskaten kertonut kuinka Mildridin isoisän isä kosi hänen tätiään Aslaugia; ne olivat vanhoja, ihmeellisiä juttuja, joita Mildrid kuunteli vain puolella korvalla, mutta jotka kuitenkin vahvistivat häntä, -- he joutuivat nyt metsästä niittyjen ja peltojen heleyteen, ja silloin vaikeni Hanskin. Mildrid katsoi häneen ja hänen pelkonsa oli niin suuri ja ilmeinen, että hänen tuli ihan paha olla. Hän ei löytänyt avukseen ainoaakaan sanaa, asia oli liiaksi hänen omansa. He astuivat rinnan; pieni pensaikko peitti heitä talonväen silmiltä. Kun he tulivat niin kauas, että Hansin mielestä Mildridin täytyi jatkaa matkaa yksinään, vihelsi hän hiljaa koiralle, ja sitä piti Mildrid eron merkkinä. Hän seisahtui ja näytti niin hyljätyltä ja onnettomalta, että Hansin täytyi kuiskata:

-- Minä rukoilen täällä sinun puolestasi, Mildrid -- ja sitten minä tulen, kun sinä tarvitset.

Mildrid kiitti silmillään, mutta vain puolittain, sillä hän ei voinut ajatella eikä nähdä selvästi. Ja sitten hän läksi. Heti kun hän tuli pensaiden toiselle puolelle, saattoi hän nähdä suoraan päärakennuksen suureen tupaan, jopa ihan sen läpi, sillä tuvassa oli ikkunoita molemmin puolin, sekä metsään että kylään päin. Hans päätti, koira vierellään, istuutua likimmäisten pensaiden taakse, hän näki siis kaiken mitä tuvassa oli yhtä hyvin kuin Mildrid; mutta nyt oli tupa tyhjänä. Kerran Mildrid kääntyi katsomaan taakseen, kun hän tuli ladon kohdalle; silloin nyökkäsi Hans hänelle päätään. Hän kiersi ladon kulman -- ja tuli pihamaalle.

Siellä oli kaikki vanhassa, tavallisessa järjestyksessä ja siellä oli hiljaista. Muutamia kanoja käveli ladon sillalla. Aitanseinää vastaan oli siitä, kun hän viimeksi kävi kotona, nostettu haasiapuita, muuta muutosta ei hän huomannut. Hän aikoi kääntyä oikealle, isoäidin tuvalle, -- pelko varmaan pyysi tätä lykkäystä vanhempien kohtaamisesta, -- mutta kahden rakennuksen välissä, havutukin luona, seisoi hänen isänsä panemassa kirveeseen vartta. Hänen yllään oli kudottu takki, housunkannattimet päälläpäin. Hän oli paljain päin, ohuet pitkät hiukset heilahtivat eteenpäin tuulessa, joka juuri alkoi käydä laaksosta. Hän näytti siinä työssään terveeltä, miltei iloiselta, niin että hänen näkemisensä antoi Mildridille rohkeutta. Isä ei huomannut häntä, niin hiljaa ja arasti hän käveli hiekkatietä. Hän kuiskasi:

-- Hyvää päivää!

Isä katseli häneen hetkisen hämmästyksissään.

-- Rakas lapsi, sinäkö se oletkin? Onko jotakin tapahtunut? lisäsi hän nopeasti ja tutkisteli Mildridin kasvoja.

-- Ei, vastasi tyttö ja punastui hiukan. Mutta isän silmät pysyivät suuntautuneina hänen silmiinsä, eikä hän nostanut niitä. Isä laski kirveen kädestään:

-- Mennään sisään äidin luo, sanoi hän. Matkalla kyseli hän kaikenlaista karjakartanon asioista ja sai tyydyttävät tiedot. Nyt näkee Hans meidän menevän sisään, ajatteli Mildrid kun he tulivat ladon ja aitan väliseen solaan. Heidän päästyään tupaan, meni isä keittiön ovelle ja avasi oven. -- Tule sisään, äiti, sanoi hän ovesta, -- Mildrid on tullut kotiin.

-- Hyvät ihmiset, onko jotakin tapahtunut? vastattiin keittiöstä.

-- Ei, vastasi Mildrid isän takaa ja tuli itsekin näkyviin, meni sitten äidin luo, joka istui kuorimassa perunoita pataan. Äiti katsoi nyt vuorostaan yhtä tutkivasti Mildridiä kuin äsken isä, ja vaikutus oli sama. Randi nousi, laskettuaan vadit käsistään, meni toisella puolen olevalle ovelle, puhui sinne, palasi sitten, riisui keittiöesiliinan, pesi kätensä ja tuli esiin. Kaikki läksivät tupaan.

Tunsihan Mildrid vanhempansa, joten hän tiesi näiden valmistusten merkitsevän, että he odottivat jotakin epätavallista. Hänellä ei ennestäänkään ollut paljoa rohkeutta, ja se väheni yhä. Isä istuutui kunniasijalle, siis ihan viimeisen kylänpuoleisen ikkunan ääreen. Äiti oli istuutunut samalle penkille, mutta likemmä keittiötä. Mildrid istuutui etu- eli pitkälle penkille pöydän eteen. Siitä saattoi Hans nähdä hänet; hän saattoi niinikään nähdä isän kasvot, mutta tuskin äitiä.

Äiti kyseli, kuten vasta isä, karjakartanon asioita, sai samat tiedot ja vähän lisää; sillä hän kyseli tarkemmin. Vaikka kummaltakin puolen silminnähtävästi koetettiin venytellä keskustelua, oli aine pian tyhjennetty. Sitä seuraavan äänettömyyden aikana katselivat molemmat vanhemmat Mildridiin. Tämä väitteli ja kyseli paikkakunnan uutisia. Vaikka tätä aihetta venyteltiin niin kauan kuin suinkin, loppui _sekin_. Sama hiljaisuus, sama odottava silmäys tyttäreen. Mildridillä ei ollut enempää kysymistä, mutta hän rupesi kädenlappeellaan silittämään penkkiä, jolla istui.

-- Oletko ollut isoäidin luona? kysyi äiti. Häntä alkoi peloittaa.

Ei, Mildrid ei ollut käynyt isoäidin luona, se merkitsi että tyttärellä oli erityistä asiaa _tänne_. Nyt ei juuri käynyt odottaminen kauempaa.

-- Olihan minulla sellaistakin, jota minä olen velvollinen sanomaan, pääsi häneltä vihdoin, kasvojen kaiken aikaa vaihtaessa väriä ja silmien tähdätessä maahan.

Vanhemmat katselivat huolestuneina toisiinsa. Mildrid nosti päätään suurin, rukoilevin katsein.

-- Mikä on, lapseni? sanoi äiti puolestaan peloissaan. -- Minä olen kihloissa, sanoi Mildrid painaen alas päänsä ja purskahti itkuun.

Kovempaa iskua ei tähän pieneen piiriin olisi voinut langeta! Kalpeina, äänettöminä katselivat vanhemmat toisiinsa. Arka, hiljainen Mildrid, jonka sävyisästä luonteesta ja tottelevaisuudesta vanhemmat niin usein ennen olivat kiittäneet Jumalaa, oli kysymättä heiltä neuvoa ja heidän tietämättään ottanut tärkeimmän askeleen elämässä, joka myöskin ratkaisi vanhempien menneisyyden ja tulevaisuuden. Mildrid tunsi samassa hetkessä joka ajatuksen, joka heidän mielessään liikkui, ja pelko salpasi itkun. Lempeästi, hitaasti kysyi isä:

-- Kenen kanssa sitten, lapseni? Pitkän äänettömyyden perästä tuli vastaus kuiskaten:

-- Hans Haugenin kanssa.

Siinä tuvassa ei kai ollut mainittu mitään nimeä tai tapahtumaa Haugenista yli kahteenkymmeneen vuoteen. Vanhempien silmillä katsoen oli Haugenista tullut tähän taloon paljasta pahaa. Mildrid ymmärsi taasen heidän ajatuksensa. Hän istui liikkumattomana, odottaen tuomiotaan. Mutta isä virkkoi taasen lempeästi ja hitaasti:

-- Emme tunne tätä miestä -- en minä enempää kuin äitisikään. Emme myöskään ole tietäneet, että _sinä_ hänet tunsit.

-- Minä en myöskään ole tuntenut häntä, sanoi Mildrid.

Hämmästyneet vanhemmat katsoivat toisiinsa.

-- Kuinka tämä sitten on tapahtunut? Äiti teki tämän kysymyksen.

-- Niin, sitä en itsekään tiedä, sanoi Mildrid.

-- Mutta, rakas lapsi, toki ihmisen pitää osata itsensä hallita!

Mildrid ei vastannut.

-- Me ajattelimme sinusta, lisäsi isä sävyisästi, -- että saisimme luottaa sinuun.

Mildrid ei vastannut.

-- Mutta kuinka se tapahtui? toisti äiti kiihkeämmin --, täytyy sinun toki se tietää.

-- Ei, minä en tiedä sitä... tiedän vain, etten voinut sille mitään, en voinut... ja hän piteli molemmin käsin kiinni penkistä.

-- Herra siunaa ja varjele, mikä sinulle sitten silloin tuli?

Mildrid ei vastannut. Silloin isä taasen tyynnytti keskustelua. Ystävällisen levollisesti kysyi hän:

-- Mikset sinä ole puhunut meille jommallekummalle, lapseni?

Äitikin kävi nyt kiinni ja sanoi hiljaa:

-- Sinä tiedät kuinka me rakastamme lapsiamme, me, jotka olemme eläneet niin yksinämme -- ja, saahan sen sanoakin, varsinkin sinua, Mildrid; sillä sinä olet ollut meille kallein.

Mildrid ei enää tuntenut sijaa, missä istui.

-- Me emme luulleet, että sinä niin jättäisit meidät.

Tämän sanoi isä. Vaikka sanat tulivat hiljaa, niin eivät ne silti sattuneet heikommin.

-- En minä jätä teitä, kangersi Mildrid.

-- Älä puhu sellaista, sanoi isä nyt entistä vakavammin, -- sillä sinä olet jo jättänyt meidät.

Mildrid tunsi, että se oli totta eikä kuitenkaan totta; mutta hän ei osannut sitä selvittää. Äiti sanoi:

-- Mitä hyötyä siitä nyt on ollut, että me olemme eläneet lastemme kanssa rakkaudessa ja jumalanpelvossa? Ensimäisessä koettelemuksessa -- hän ei tyttären takia tahtonut sanoa enempää. Mutta nyt ei Mildrid enää jaksanut kestää:

-- Minä en jätä teitä... minä en tahdo tuottaa teille surua... minä vain en voinut...ei, minä en voinut! hän heittäytyi pöytää vastaan käsivartensa varaan ja nyyhkytti.