Part 3

Mutta tuskin oli hän istuutunut ennenkuin ajatteli: jos hän tulisi ja tapaisi minut täällä, mitä hän ajattelisi? Ehdottomasti hän nousi. Silloin hän näki hänen koiransa ylänteellä; se seisahtui ja katsoi häneen, juoksi alas ja likeni häntää heilutellen. Kaikki tytön veret pysähtyivät. Tuolla! Tuolla hän pyssyineen seisoi auringossa, aivan kuin eilen; hän oli tänään tullut toista tietä! Hän hymyili tytölle, viipyi hetkisen epäröiden, kapusi sitten alas ja seisoi pian hänen edessään. Tyttö oli päästänyt pienen parahduksen ja sitten vaipunut istualleen. Hän ei koko voimallaan päässyt pystyyn, sukankudin putosi, hän käänsi pois kasvonsa. Vieras ei puhunut. Mutta tyttö kuuli hänen laskeutuvan nurmelle ihan hänen eteensä, silmät kiinni hänen silmissään, ja koiran hän näki toisella puolen katselemassa herraansa. Tyttö tunsi, että vaikka hän istui poispäin kääntyneenä, saattoi vieras nähdä hänen punastuksensa, hänen silmänsä, hänen kasvonsa. Hänen nopea hengityksensä kiihoitti tytön hengitystä; tyttö luuli tuntevansa hänen hengityksensä kädellään; mutta hän ei uskaltanut liikahtaa. Hän ei olisi suonut hänen puhuvan, ja kuitenkin oli hirveää, että hän vaikeni. Täytyihän hänen nähdä miksi tyttö siinä istui ja suuremmassa häpeässä kuin hänen häpeänsä ei kukaan liene ollut. Mutta hän ei ollut tehnyt oikein kun tuli ja vielä enemmän väärin hän teki, kun nyt istui tuossa. Samassa tartuttiin tytön toiseen käteen ja jäätiin pitämään siitä kiinni, sitten toiseen, hänen _täytyi_ siinä hiukan kääntyä -- ja hyvänä ja voimakkaana veti poika häntä sekä käsin että silmin puoleensa. Tyttö luisui maahan hänen viereensä niin, että hänen päänsä painui vierasta vastaan. Hän tunsi vieraan toisella kädellään sitaisevan hiuksiaan, mutta hän ei uskaltanut nostaa katsettaan. Koko hänen käytöksensä oli syvästi arvoton -- ja niin hän purskahti katkeraan itkuun!

-- Niin, itke sinä vain, kyllä minä nauran! sanoi vieras; -- sillä se mitä meille on tapahtunut, on sekä itkun että naurun arvoista! mutta hänen äänensä värisi. Ja nyt hän kuiskasi tytön korvaan, että hän eilen lähdettyään hänen luotaan alituiseen oli tullut häntä vain likemmä. Ja tämä voima oli käynyt niin väkeväksi, että kun hän tuli tunturimökilleen, ei hän muuta voinut kuin heittää saksalaisen matkustajan oman onnensa nojaan ja lähteä tuntureille. Ja kaiken yötä hän osaksi oli istunut, osaksi kävellyt tunturivuorilla; aamiaisen hän oli haukannut kotona, mutta sitten taas liikkeelle. Hän oli 28 vuoden vanha eikä siis mikään pikkupoika; mutta sen hän vain tunsi, että joko täytyy tämän tytön tulla hänen omakseen tai muuten ei käy ensinkään. Hän suuntasi askeleensa eiliseen paikkaan, ei hän tullut häntä tapaamaan, vaan ainoastaan hetkiseksi istumaan itsekseen. Tytön nähdessään hän ensin pelästyi, mutta sitten hän ymmärsi, että tytön laita varmaan oli sama kuin hänen, ja samassa se oli päätetty asia, että hänen täytyi koettaa onneaan. Ja kun hän huomasi, että tytön laita todella oli sama kuin hänen, niin -- niin, sitten -- ja hän nosti ylös tytön pään eikä tyttö enää itkenyt ja miehen silmissä oli suuri loisto ja tytön täytyi katsoa niihin ja hän punastui ja painui alas. Mutta mies puhui taasen, kuiskaavalla, pehmoisella äänellä. Aurinko paistoi puunlatvoista, nurmikkorinteiden yli, koivut värisivät heikossa tuulessa, lintujen lavertelu sekaantui puron lirinään, joka juoksi riutassa heidän vierellään. Miten kauan he siinä istuivat toistensa seurassa, siitä ei kukaan pitänyt laskua; mutta koira heidät molemmat peloitti. Se oli monta kertaa kierrellyt heitä ja aina paneutunut takaisin paikoilleen; mutta nyt se haukkuen hyppäsi alaspäin. Molemmat karkasivat pystyyn ja seisoivat hetkisen kuuntelemassa. Mutta ei kuulunut mitään. He katsoivat taas toisiinsa, ja silloin nosti mies hänet syliinsä. Häntä ei milloinkaan oltu kannettu, paitsi lapsena, ja siinä oli jotakin, joka teki hänet avuttomaksi. Tuo mies oli hänen turvansa, hänen tulevaisuutensa, hänen ikuinen onnensa, hänen täytyi seurata tunnettaan. He eivät puhuneet, molemmat vain pitelivät kiinni toisistaan. Hän kantoi tytön sinne missä he ensinnä olivat istuneet; istuutui ja laski hänet hellävaroen vierelleen. Tyttö painoi päänsä syvemmälle alas ja poispäin, jottei hän näkisi miestä nyt kun tämä oli niin huumaantuneena. Mies aikoi juuri kääntää häntä puoleensa, kun ihan heidän edestään kuului hämmästynyt huudahdus:

-- Mildrid!

Se oli Inga, joka oli seurannut koiraa. Mildrid karkasi ylös, hän katsahti ystävättäreen silmänräpäyksen ajan, astui sitten hänen luokseen, kiersi toisen käden hänen kaulaansa ja laski päänsä hänen olalleen. Inga sulki hänet syliinsä.

-- Kuka hän on? kuiskasi hän, ja Mildrid tunsi vapisevansa, mutta ei liikahtanut. Tiesihän Inga kuka hän oli, sillä Inga tunsi hänet; mutta hän ei uskaltanut uskoa omia silmiään! Silloin tuli Hans likemmä.

-- Minä arvelin sinun tuntevan minut, sanoi hän tyynesti, -- minä olen Hans Haugen.

Kuullessaan hänen äänensä nosti Mildrid päätään. Hans ojensi kätensä ja Mildrid tuli ja otti sen ja katseli ystävätärtään, kasvoilla kainouden ja ilon tumma punerrus.

Hans otti pyssynsä ja sanoi hyvästi, kuiskaten Mildridille:

-- Käsität, että minä pian palaan, kun näin on käynyt!

Tytöt seurasivat häntä karjakartanolle ja näkivät hänen kulkevan samaa tietä kuin eilen. He seisoivat katsellen niin kauan kuin saattoivat nähdä; Mildrid nojasi Ingaan ja Inga tunsi, ettei hänen nyt sopinut liikkua eikä puhua. Mutta kun Hans kääntyi näkymättömiin, painoi Mildrid päänsä Ingan olalle.

-- Älä kysy minulta mitään, sanoi hän, -- sillä minä en voi sitä kertoa.

Hetkisen he seisoivat siinä vieretysten ja sitten he läksivät aittaan. Sillä Mildrid muisti jättäneensä kaikki työt kesken ja Inga auttoi häntä. Työn aikana eivät he paljoa puhelleet eivätkä missään tapauksessa muusta kuin työstä.

Mildrid pani pöytään päivällistä, mutta sai vain hiukan syödyksi, vaikka tunsi olevansa sekä ruuan että unen tarpeessa. Inga jätti hänet niin pian kuin suinkin, hän näki, että Mildridin tuli olla yksin. Ingan mentyä Mildrid paneutuikin pitkäkseen ja oli juuri nukkumaisillaan. Vielä kerran hän kuitenkin tahtoi muistella jotakin, jota Hans päivän tapahtumien aikana oli sanonut ja joka oli kauneinta. Siinä hän tuli kysyneeksi, mitä hän siihen vastasi. Ja samassa hänelle selveni, ettei hän ollut sanonut sanaakaan -- ei koko heidän tapaamisensa aikana sanaakaan! Hän nousi istumaan sänkyyn. Hanskaan varmaan ei ollut astunut monta askelta yksinään, ennenkuin hän sen huomasi -- ja mitä hän ajattelikaan? Että Mildrid oli ihminen, joka kulki tahdottomana, unissaan! Miten hän aikojen kuluessa saattaisi tuntea kiintymystä häneen? Vasta päästyään hänen luotaan Hans olikin saattanut keksiä pitävänsä hänestä -- Mildrid vapisi ajatellessaan mitä hän tänään keksisi. Hän istuutui taasen majan ulkopuolelle, kuten eilen.

Mildridhän oli koko ikänsä tottunut pitämään itseään silmällä; hän oli liikkunut niin arkaluontoisissa olosuhteissa. Sentähden ei hän missään, mitä tämän vuorokauden aikana oli tehnyt, havainnut arvokasta käytöstä tai harkittua ajatusta, tuskinpa kunniallisuuttakaan. Hän ei seurustelusta tai kirjoista tuntenut mitään tällaista; hän katseli asiaa talonpojan silmin eikä kenelläkään ole ankarampia vaatimuksia. Ihmisen tulee tukahuttaa tunteensa, kunniallista on viivyttää sen ilmaisemista. Hän, joka ennen muita koko elämänsä oli tehnyt niin ja sentähden nauttinut kaikkien kunnioitusta, hän oli yhtenä ainoana päivänä antautunut miehen haltuun, jota ei hän koskaan ennen ollut nähnyt! Aikaa myöten täytyi tämän miehen mitä syvimmin halveksia häntä! Ja kun ei siitä saanut puhutuksi edes Ingallekaan -- niin mitä se mahtoikaan olla?

Kun Beret, ensimäisten karjankellojen kuuluessa kaukaa, palasi kotiin, tapasi hän sisaren kuin hengettömänä makaamassa aitan edessä. Hän jäi paikoilleen, kunnes Mildridin täytyi nostaa päätään ja katsoa häneen. Mildridin silmät olivat itkettyneet, koko ilme kärsivä. Mutta ilme muuttui, kun hän katsoi Beretiin; sillä Beret näytti kiihtyneeltä.

-- Mikä sinua vaivaa? puhkesi hän puhumaan.

-- Ei mikään! vastasi Beret ja jäi niin taukoamatta katsomaan Mildridiin, että tämän täytyi painaa silmänsä maahan, kääntyä ja nousta ylös töihinsä. He eivät kohdanneet ennenkuin illallisruualla, jonka ääressä istuivat vastapäätä toisiaan. Kun ei Mildrid itse saanut syödyksi kuin pari lusikallista, silmäili hän silloin tällöin hajamielisenä toisiin, ja varsinkin Beretiin, joka ei näyttänyt tulevan koskaan kylläiseksi. Hän ei syönyt, hän ahmi kuin nälkäinen koira.

-- Etkö sinä tänään ole saanut ruokaa? kysyi Mildrid.

-- En, vastasi Beret ja jatkoi syömistään.

Hetken perästä kysyi Mildrid taas:

-- Etkö sinä ole ollut paimenten mukana?

-- Ei, vastasivat sekä hän että molemmat paimenet.

Heidän läsnäollessaan ei Mildrid tahtonut kysyä enempää ja myöhemmin ei hänen oma sairas mielensä sallinut hänen urkkia sisaren asioita, sitäpaitsi ei hän katsonut olevansa kyllin arvokas sitä tekemään. Tästä tuli vain lisä niihin kalvaviin soimauksiin, joita hän, yhä uusia iskuja jaellen, yksitellen kuljetti sielunsa läpi viettäessään siinä iltaa ja yötä paikallaan aitan ulkopuolella.

Ei tuonut veripunainen ilta eikä jäänharmaa yö rauhaa eikä unta. Tämä lapsi raukka ei ikinä ennen ollut nähnyt hätää. Oi kuinka hän rukoili! Hän lopetti ja hän alkoi uudelleen, hän luki rukouksia, joita osasi ja hän rukoili omin sanoin ja aivan näännyksissään hän vihdoin tuli vuoteeseen. Siellä kokoontui sydän taasen ylen täyteen, mutta hänellä ei enää ollut voimia; hän saattoi vain toistaa:

-- Auta minua! Rakas Jumala, oi auta minua! -- ja sitä hän toisteli, milloin hiljaa, milloin ääneen! sillä hän taisteli siitä, päästäisikö hän hänet irti, vai ei. Samassa hän pelästyi niin että päästi huudon! Sillä Beret oli salaman nopeudella noussut polvilleen ja kumartunut hänen puoleensa.

-- Kuka hän on? kuiskasi hän, hänen suuret silmänsä iskivät tulta ja kuumat kasvot ja lyhyt hengitys osoittivat suurta mielenkuohua. Mildrid, oman sieluntuskansa murjomana, sekä henkisesti että ruumiillisesti näännyksissä, ei saanut vastatuksi; hän säikähti niin, että oli purskahtamaisillaan itkuun.

-- Kuka hän on? uhkasi toinen likempänä hänen kasvojaan. -- Ei enää hyödytä sitä salata; minä näin teidät tänään koko ajan!

Mildrid piteli käsiä päänsä päällä kuin suojanaan, mutta Beret kävi niihin kiinni ja painoi ne alas:

-- Kuka hän on, sanon minä! -- hän katsoi häntä suoraan silmiin.

-- Beret, Beret! vaikeroi toinen, -- olenko minä koskaan ollut sinulle muuta kuin hyvä siitä asti kun sinä olit pieni? Miksi sinä olet minulle niin kova, nyt kun minun on vaikea olla?

Beret päästi irti kädet, sillä sisar itki. Mutta Beretin hengitys poltti ja rinta oli kuin särkymäisillään.

-- Onko se Hans Haugen? kuiskasi hän. Syntyi henkeä pidättävä äänettömyys.

-- On, kuiskasi sisar vihdoin itkien. Silloin veti Beret vielä kerran alas hänen kätensä. Hän tahtoi nähdä hänen silmänsä.

-- Mikset sinä ole sanonut sitä minulle, Mildrid? kysyi hän entisessä polttavassa innossaan.

-- Beret, enhän minä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen. Ja heti kun minä hänet näin, annoin itseni hänelle; sehän se minua kiusaa niin että luulen kuolevani!

-- Etkö sinä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen? huusi Beret suurimman hämmästyksen, jopa epäilyksen vallassa.

-- En eläissäni, vastasi Mildrid lujasti. -- Voitko käsittää sellaista häpeää, Beret!

Mutta silloin karkasi Beret hänen kimppuunsa; otti häntä kaulasta ja suuteli häntä.

-- Mildrid kulta, Mildrid kulta, kuinka se on kaunista! kuiskasi hän ilosta kipinöiden.

-- Kuinka se on kaunista! toisti hän ja suuteli häntä, -- ja kuinka minä tulen pitämään suuni kiinni, Mildrid! hän pusertui häntä vastaan ja nousi sitten taas. -- Entäs sinä, joka luulit etten minä osaisi pitää suutani kiinni! Ja hän kävi äkkiä surulliseksi. -- Ettenkö minä osaisi pitää suutani kiinni, kun on kysymys sinusta, Mildrid!... Hän itki. -- Miksi sinä viime aikoina olet unohtanut minut? Miksi sinä olet ottanut Ingan minun sijaani? Oi, minkä surun sinä oletkaan minulle tuottanut! Kun sinä tietäisit, Mildrid, miten minä pidän sinusta! ja hän painoi pään sisartaan vastaan. Mutta nyt suuteli sisko vuorostaan _häntä_ ja sitten hän vakuutti, ettei ollut ajatellut asiaa ennenkuin nyt eikä hän enää koskaan syrjäytä häntä ja hän uskoo aina kaikki hänelle, joka on niin hyvä ja rehellinen -- ja hän taputteli häntä taasen. Beret nousi uudelleen polvilleen; hänen täytyi nähdä sisaren silmät kesäyön valossa, jota aamu jo alkoi punaella. -- Mildrid, kuinka hän on kaunis! kuului hänen ensimäinen säteilevä huudahduksensa. -- Miten hän tuli? Miten sinä ensin näit hänet? Mitä hän sanoi? Kuinka se tapahtui?

Ja Mildrid kertoi nyt sisarelle mitä hän muutamia tunteja sitten piti mahdottomana kertoa kenellekään ihmiselle; silloin tällöin keskeytti Beret hänet karkaamalla hänen kaulaansa ja painautumalla häntä vastaan; mutta Mildrid sai siitä vain lisää kertomisen intoa; he itkivät ja he nauroivat; uni oli ihan mennyt heidän mielestään; sillä lailla tapasi heidät aurinko, toisen pitkänään tai kyynärpäätään vastaan nojaten, oman tarinansa valtaamana, toisen polvillaan hänen edessään, suu puoli-avoinna, säkenöivin silmin ja silloin tällöin riemun vallassa karkaamassa sisaren kaulaan.

Yhdessä he nousivat ja yhdessä he tekivät työt ja saatuaan ne pois ja näön vuoksi syötyään pukeutuivat he yhdessä Hansia vastaanottamaan. Täytyihän hänen pian tulla! Molemmat he pyhä vaatteissaan istuutuivat ylänteen alle ja Beret näytti Mildridille, missä hän eilen oli maannut; koira oli usein ollut hänen luonaan. Toisen sisaren kertomus seurasi toisen kertomusta, ilma olikin tänään niin kaunis, vain muutamia pilviä taivaalla. He olivat pian puhelleet yli sen ajan, jolloin Hansia saattoi odottaa; mutta he jatkoivat yhä keskusteluansa ja unohtivat odotuksensa, samassa taasen muistaakseen sen, ja Beret hypähti pari kertaa harjanteelle tähystelemään; mutta ei häntä näkynyt eikä kuulunut. Molemmat kävivät malttamattomiksi ja Mildrid äkkiä niin suuressa määrin, että Beret pelästyi. Hän koetti selvitellä, ettei Hans ollut oma herransa; kaksi päivää oli saksalaisen täytynyt kalastaa ja ampua ja valmistaa ruokaa yksinään, eihän sitä _enää_ voinut jatkua kolmatta, ja Mildrid huomasi siinä olevan jotakin perää.

-- Mitä sinä luulet isän ja äidin sanovan tähän? virkkoi Beret, johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle. Samana hetkenä, jolloin hän oli sen sanonut, katui hän sitä. Mildrid kalpeni ja jäi tuijottamaan Beretiin, joka puolestaan tuijotti sisareen. Eikö Mildrid ollut tätä ajatellut ennenkuin nyt? Oli; mutta kuten ajatellaan jotakin kaukaista. Pelko siitä mitä Hans Haugen mahtoi hänestä uskoa, häpeä omasta heikkoudesta ja tyhmyydestä oli niin kahlehtinut hänet, että hän oli työntänyt syrjään kaiken muun. Nyt kävi päinvastoin: vanhemmat valtasivat äkkiä koko hänen ajatuksensa! Beret koetti taasen lohduttaa. Kunhan he näkevät Hansin, myöntävät he Mildridin tehneen oikein; ja eiväthän he tahdo tehdä _sitä_ onnettomaksi, joka on ollut heidän ilonsa; isoäiti auttaa hänkin puolestaan Mildridiä; ei kenelläkään ihmisellä ole mitään sanomista Hans Haugenista, eikä Hans hellitä! -- Tämä kaikki suhisi Mildridin korvien ohitse, mutta hän ajatteli muuta, ja saadakseen oikein punnita asiaa pyysi hän Beretiä toimittamaan päivällistä. Beret läksi hitaasti hänen luotaan ja kääntyi monta kertaa.

Mutta Mildrid punnitsi tätä: sanonko sen heti isälle ja äidille? Hän oli elänyt nämä päivät hirvittävässä jännityksessä, ja nyt kasvoi kysymys vuoreksi. Hänestä tuntui, että hän tekee syntiä, jos nyt vastaanottaa hänet. Hänen ei olisi pitänyt mennä kihloihin ilman vanhempien suostumusta; mutta hän ei ollut voinut sitä auttaa. Ja kun se kerran oli tapahtunut, niin nyt paikalla vanhempien luo! Hän nousi, hänen silmänsä loistivat. Mikä oli oikein, se oli heti tehtävä. Ennenkuin Hans taas seisoi tässä, oli hänen ehdittävä puhua vanhempiensa kanssa. Eikö niin? kysyi hän äänettömästi ja oli kuulevinaan vastauksen: "Niin!" vaikkei kukaan vastannut. Hän kiiruhti karjakartanolle sanomaan sitä Beretille, mutta Beret ei ollut aitassa eikä karjakartanolla.

-- Beret! huusi hän. -- Beret -- Beret!

Kaiku vastaili kaikilta tahoilta; mutta Beretiä ei näkynyt missään. Hän juoksi ja etsi sisarta joka paikasta, mutta löytämättä. Ennen hän oli ollut kiihdyksissään, nyt hän säikähti. Beretin suuret silmät ja kysymys: "mitä luulet isän ja äidin sanovan tähän?" suurenivat suurenemistaan. -- Eihän Beret toki liene mennyt heidän luokseen? Se olisi kyllä hänen tapaistaan! Vilkasluontoisena tahtoi hän paikalla saada asian ratkaistuksi ja toimittaa Mildridille lohdutusta. Varmaan hän oli mennyt! -- Mutta jos Beret tulee hänen sijastaan, niin vanhemmat varmaan ymmärtävät kaikki väärin -- ja Mildrid lähti kiireesti menemään kylää kohti. Päästyään tielle, kävi hän entistä kiireemmin, yhä kasvavan jännityksen ajamana. Hän ei sitä huomannut, päässä vain kohisi, rintaa ahdisti eikä hengitys tahtonut riittää. Hänen täytyi hiukan istuutua lepäämään. Mutta hän ei voinut levätä istuallaan, hänen täytyi paneutua pitkäkseen. Hän heittäytyi käsivartensa päälle ja nukkui siihen.

Kahteen päivään ja yöhön hän tuskin oli nukkunut tai syönyt ja millä voimalla se oli vaikuttanut lapsen sieluun ja ruumiiseen, joka tähän asti oli levollisesti ja säännöllisesti syönyt ateriansa ja nukkunut yönsä vanhempiensa hiljaisessa kodissa -- sitä ei hän ymmärtänyt.

Mutta Beret ei ollut lähtenyt heidän vanhempiensa luo, vaan suoraa päätä hakemaan Hans Haugenia. Hänellä oli pitkä matka ja tie vei osittain tuntemattomien seutujen läpi, ensin metsän reunaa myöten ja sitten korkeammalle, tunturitasankojen poikki, missä ei ollut aivan turvassa pedoilta, se oli hiljan nähty. Mutta hän meni vain, sillä Hansin täytyi tulla, muuten Mildridin kävi ihan huonosti; eihän hän enää tuntenut omaa sisartaan!

Hän oli terve ja iloinen, sisaren tarina seurasi väikkyen mukana. Hans Haugen oli etevin kaikista mitä hän maailmassa tiesi, ja Mildridin piti saada etevin! Se ei ensinkään ollut ihme, että Mildrid paikalla meni hänelle, niinkuin ei sekään ollut ihme, että hän ihastui Mildridin nähdessään. Jolleivät vanhemmat tahtoneet käsittää tätä, niin tehkööt mitä tahtovat, ja Hans ja Mildrid saavat väkipakolla ottaa onnensa, kuten hänen isoisänsä isä ja myöskin hänen isoisänsä oli tehnyt -- ja Beret rupesi hyräilemään suvun morsiusmarssia. Se raikui riemuiten yli autioiden tunturivuorten ja haihtui puolipilviseen päivään. Harjalle päästyään hän pysähtyi ja huusi hurraata. Siitä seisomapaikaltaan näki hän vain kylän äärimmäisen ja korkeimman osan; tältä puolen näkyi ainoastaan viimeinen metsänlaita, sitten kanervikkoa ja siitä, missä hän seisoi, yksin kiviä ja kivilaattoja, kuin jähmettynyttä aallokkoa. Alas aallokkoa hän lensi, läpi kepeän ilman. Hän tiesi tunturimajan olevan sen lumitunturin suuntaan, jonka huippu nousi yli muiden, ja hetken perästä hän käsitti, ettei hänellä enää ollut matkaa pitkältä. Saadakseen tietää oikean suunnan nousi hän suurelle, irtonaiselle kivelle ja näki silloin ihan allaan tunturijärven. Oliko se maja vai kivi, se minkä hän näki järven luona, sitä ei hän saattanut päättää, sillä toisinaan se oli maja, toisinaan kivi. Mutta tunturijärven luona hänen majansa piti olla. Täällä se varmaan oli, sillä tuolla kiersi vene niemenkärkeä! Veneessä istui kaksi miestä; varmaan hän ja saksalainen! Tyttö sentiensä alas! Mutta se mikä oli näyttänyt likeiseltä, olikin kaukana ja hän sai juosta ja juosta. Se jännitti. Olihan tavattava Hans Haugen.

Hans Haugen istui aivan turvallisena veneessä saksalaisen kanssa, tietämättä minkä sekamelskan oli matkaansaattanut. Itse puolestaan ei hän milloinkaan ollut pelännyt. Hän oli vain iloissaan ja istui sepittämässä sanoja morsiusmarssiin.

Ei hän ollut mikään erinomainen runoilija. Mutta jotakin hän sai kokoon heidän kirkkomatkastaan ja kohtaaminen metsässä antoi joka värssyyn toisinnon. Hän vihelteli ja kalasteli ja piti erinomaisen hauskaa, saksalainen kalasti hänkin ja jätti hänet rauhaan.

He kuulivat nyt rannasta huhuamista ja molemmat, sekä hän että parrakas saksalainen nostivat päätään ja näkivät tytön viittoilevan. He keskustelivat hetkisen ja sousivat maihin. Hans hyppäsi rannalle ja kytki veneen kiinni ja kumpikin kantoi pyssyjä, vaatteita, kaloja ja kalanpyydyksiä. Saksalainen meni suoraan majalle, kun taas Hans kantamuksineen likeni Beretiä, joka seisoi syrjässä kivellä.

-- Kuka sinä olet? kysyi hän.

-- Beret, Mildridin sisar, vastasi tyttö.

Hans punastui ja tyttö samoin. Mutta samassa Hans kalpeni.

-- Onko jotakin tapahtunut?

-- Ei, ei muuta kuin että sinun pitää tulla. Hän ei voi olla yksin nyt.

Hetkisen Hans seisoi ja katsoi häneen. Sitten hän kääntyi ja meni majalle. Saksalainen oli jäänyt ulkopuolelle ripustamaan pyydyksiä. Hans teki nyt samoin heidän puhellessaan. Siitä asti kun Beret rupesi huhuamaan, oli kaksi koiraa majassa ulvonut täyttä kurkkua. Miehet menivät yhdessä sisään, mutta heidän avatessaan ovea syöksyivät molemmat koirat ulos, sekä Hansin että saksalaisen, mutta molemmat komennettiin ankarasti takaisin sisään. Hiljeni ja kesti kauan ennenkuin Hans tuli ulos. Mutta silloin hän oli toisissa vaatteissa ja pyssyjä koira olivat mukana. Saksalainen seurasi häntä ulos. Ja siellä he antoivat toisilleen kättä, ikäänkuin olisi ollut kysymys pitempiaikaisesta erosta. Hans tuli heti Beretin luo.

-- Voitko sinä kävellä nopeasti? kysyi hän.

-- Voin, se on varma se.

Ja Hans läksi kävelemään ja tyttö juoksemaan, koira edellä.

Kun ei Hans ollut voinut muuta ajatella kuin että Mildrid iloitsisi heidän kihlauksestaan yhtä turvallisena kuin hänkin, tuli tämä sanoma hänelle uusien ajatusten tuojana. Tietysti tyttö oli levoton vanhemmista! Tietysti häntä myöskin peloitti se kiire, millä kaikki oli tapahtunut. Luonnollisesti! Nyt hän ymmärsi tämän niin hyvin, että häntä suuresti ihmetytti, kuinka ei hän ennemmin ollut sitä ymmärtänyt, -- ja nyt kävelemään! Olihan ensi tapaaminen Mildridin kanssa häneenkin tehnyt salahyökkäyksen vaikutuksen; mitä sitten tuo lapsi, hiljainen ja ujo kuin hänen vanhempiensa koti, mahtoikaan ajatella joutuessaan myrskyyn? -- Ja Hans piti kiirettä.

Tämän rientomarssin aikana oli Beret yrittänyt juosta rinnalla, kasvot, mikäli mahdollista, häneen kääntyneinä. Silloin tällöin oli Hans vilaukselta nähnyt hänen suuret silmänsä ja hehkuvat poskensa; mutta ajatukset olivat tehneet hänen ympärilleen liian taajan piirin, hän ei ollut nähnyt häntä selvään eikä lopuksi huomannut häntä ensinkään. Hän kääntyi, tyttö oli hyvän matkaa hänen takanaan, mutta ponnisti eteenpäin minkä jaksoi. Hän oli ollut liian ylpeä tunnustamaan, ettei hän kestänyt tätä marssia. Mutta kun Hans nyt pysähtyi odottamaan kunnes tyttö hengästyksissään ehti perässä, oli hänellä kyyneleet silmissä.

-- Ohoi! -- kävelenkö minä liian nopeasti? ja hän ojensi kätensä. Tyttö läähätti niin ettei saanut vastatuksi. -- Istutaan vähän! sanoi Hans ja veti tyttöä luokseen. -- Tule! ja tyttö istuutui hänen rinnalleen.

Tyttö kävi, mikäli mahdollista, vieläkin punaisemmaksi eikä katsonut häneen. Hän läähätti niin, että olisi luullut hänen menehtyvän:

-- Minun on niin jano, oli ensimäinen, minkä hän sai suustaan. He nousivat taasen, ja Hans katseli ympärilleen, mutta likellä ei ollut mitään puroa.

-- Meidän täytyy mennä vähän kauemma, siellä on puro, sanoi hän. -- Ei sinulle tekisi hyvääkään juoda ihan nyt.

Hän istuutui taasen ja Beret kivelle hänen eteensä.

-- Minä juoksin koko matkan tänne, sanoi Beret puolustuksekseen. -- Ja sitten en tänään ole syönyt päivällistä, lisäsi hän hetken perästä; -- enkä liioin nukkunut yöllä, jatkoi hän taasen.

Sensijaan että olisi lausunut jotakin valittavaa, sanoi Hans reippaasti:

-- Sitten kai ei Mildridkään ole syönyt mitään päivällistä tänään, ehkeikä liioin nukkunut yöllä?

-- Mildrid ei nukkunut edellisenäkään yönä eikä hän ole syönyt, sen minä olen nähnyt, niin, -- hän mietti hiukan -- hyvin pitkään aikaan.

Hans nousi.

-- Joko sinä nyt jaksat lähteä eteenpäin?