Part 2

Mildrid joutui siis isovanhempien luo, ja molemmat vanhukset opettivat vanhempia rakastamaan häntä. Mutta kun Mildrid oli viiden vuoden vanha, saivat he vieläkin tyttären, jolle antoivat nimen _Beret_ ja sentähden pysytteli Mildrid enimmäkseen vanhuksien luona.

Nyt uskalsivat pelästyneet vanhemmat taasen ruveta uskomaan elämään! Siihen vaikutti osaltaan myöskin muuttunut mieliala heidän ympärillään. Toisen lapsen kuoleman jälkeen näkivät ihmiset aina, että he olivat itkeneet, mutta ei koskaan heidän itkevän; heidän surunsa oli ihan hiljainen.

Kaunis, jumalinen elämä Tingvoldissa oli kiinnittänyt palvelijat paikoilleen, ja sieltä kuului paljasta kiitosta talonväestä. He rupesivat itsekin tuntemaan tätä kaikkea. Sekä sukulaiset että ystävät rupesivat käymään heitä tervehtimässä ja kävivät yhä, vaikkeivät Tingvoldin väet käyneetkään vastatervehdyksellä.

Mutta kirkolla eivät he vieläkään olleet käyneet sitten hääpäivän. He kävivät ehtoollisella kotona ja pitivät itse hartaudenharjoituksensa. Mutta toisen tyttären tultua maailmaan teki heidän mieli itse olla kummeina, ja ensi kerran uskalsivat he lähteä kirkolle. Silloin kävivät he yhdessä lastensa haudoilla, silloin astuivat he yhdessä, sanoitta ja liikutuksetta Ole Haugenin haudan ohi ja koko kirkkoväki osoitti heille kunnioitusta. Mutta yksinäistä elämää he yhä jäivät elämään, ja hurskas hiljaisuus ympäröi heidän taloaan.

Täällä isoäidin luona lauloi pieni Mildrid eräänä päivänä morsiusmarssia. Suuresti pelästyneenä pysähdytti vanha Astrid työnsä ja kysyi, mistä kummasta hän sen oli oppinut. Lapsi vastasi oppineensa sen häneltä.

Vanha Nuutti, joka oli huoneessa, purskahti iloiseen nauruun; sillä tiesihän hän, että Astridin oli tapana hyräillä sitä, kun hän istui työtä tekemässä. Mutta nyt pyysivät molemmat, ettei pieni Mildrid koskaan vanhempien kuullen laulaisi sitä. Lapsihan aina kysyy: "miksi?" Mutta hän ei kysymyksiinsä saanut vastausta. Silloin hän kuuli uuden paimenpojan eräänä iltana puita hakatessaan laulavan sitä. Sen hän kertoi isoäidille, joka niinikään oli sen kuullut; mutta tämä vain vastasi:

-- Hoh, hän ei tule täällä pitkäikäiseksi!

Ja seuraavana päivänä hän todella sai lähteä. Hänelle ei sanottu mitään syytä, mutta hän sai palkkansa ja matkapassit. Mutta Mildrid joutui sellaiseen jännitykseen, että isoäidin täytyi koettaa kertoa hänelle morsiusmarssin tarinaa. Kahdeksanvuotias tyttönen käsitti sen hyvin, ja mitä ei hän silloin käsittänyt, selveni hänelle myöhemmin. Marssin vaikutus hänen lapsuutensa elämään kävi suuremmaksi kuin mikään muu oli ollut tai tuli olemaan; se laski perustuksen hänen suhteelleen vanhempiinsa.

Lapsi vaistoaa uskomattoman aikaisin, kuka ihminen on onneton, ja osaa olla myötätuntoinen. Mildrid tunsi, että vanhempien luona piti olla hiljaista. Sitä lakia ei ollut vaikea noudattaa; sillä he olivat niin lempeät, puhuivat niin lakkaamatta, mutta hiljaa, hänelle lasten suuresta taivaassa olevasta ystävästä, että siitä valui taikahohde huoneeseen. Mutta morsiusmarssin tarina opetti häntä liikuttavasti ymmärtämään, mitä vanhemmat olivat saaneet kokea. Katkerat muistot hän varovasti sivuutti ja osoitti pidätettyä, mutta harrasta rakkautta kaikkeen siihen, minkä uskalsi heidän kanssaan jakaa, nimittäin heidän jumalanpelkoonsa, totuudentuntoonsa, hiljaisuuteensa ja työteliäisyyteensä. Sitä mukaa kuin Beret kasvoi, oppi hän saman; sillä naisen kasvattajakutsumus on hereillä heti lapsuudesta.

Isovanhempien luona pumppusi se elämä, joka ei saanut puhjeta esiin kotona. Siellä laulettiin ja tanssittiin, siellä leikittiin ja kerrottiin satuja. Ja niin jakaantui sisarten aika kasviniässä kahtaalle: toisaalla oli se syvä hellyys, jota he tunsivat raskasmielisiä vanhempiaan kohtaan hiljaisessa kodissa, toisaalla taas iloinen elämä isovanhempien luona; mutta sellaisessa sovinnossa se jaettiin, että vanhemmat kehoittivat heitä lähtemään vanhusten luo huvittelemaan ja vanhukset taas käskivät heitä menemään kotiin ja olemaan "oikein kilttejä tyttöjä".

Kun noin 12-16 ikäinen tyttö ottaa 7-11 vuotiaan sisaren uskotukseen, saa hän häneltä takaisin suurta hellyyttä. Mutta pikkutyttö käy siinä tavallisesti liian kehittyneeksi. Mildrid taas joutui voiton puolelle ollessaan samalla kertaa anteeksiantajana, lohduttajana, neuvojana ja vastaanottajana ja sellaisena hänen osalleen lankesi vanhempien ja isovanhempien hiljainen ilo.

Ei ole mitään kertomista ennenkuin Mildrid pääsi viidenteentoista ikävuoteensa; sillä silloin kuoli vanha Nuutti äkkiä ja helposti. Välimatkaa siitä, kun hän istui tuvassa pilaa puhumassa, siihen kun hän makasi ruumiina, oli tuskin ensinkään.

Isoäidin parasta iloa senjälkeen oli pitää Mildridiä jalkainsa juuressa pienellä lapsenjakkaralla, kuten heidän tapansa oli ollut siitä asti kun Mildrid oli pieni, ja silloin joko itse kertoa Nuutista tai saada Mildrid hyräilemään morsiusmarssia. _Sen_ sävelissä näki Astrid Nuutin voimakkaan, tumman pään kohoavan Mildridin lapsuudesta; sen sävelissä saattoi hän seurata Nuuttia pihan poikki nurmikkojyrkänteille, kun hän paimenessa puhalsi marssia; sen sävelissä ajoi hän kirkkoon hänen rinnallaan; sen sävelissä heräsi hänen reipas, viisas kuvansa kirkkaimmin elämään! Mutta Mildridin sielussa rupesi marssi elämään uudella tavalla. Laulaessaan isoäidille kysyi hän itseltään: soitetaanko sitä joskus minulle?

Siitä hetkestä, jolloin kysymys oli herännyt, kasvoi se; marssia ympäröi hiljaa sädehtivä onni. Hän näki morsiuskruunun välkkyvän sen auringonpaisteessa, se avasi pitkän, valoisan tien tulevaisuuteen. Kuusitoistavuotiaana hän kysyi itseltään: ajanko minä itse joskus sen sävelten soidessa ja isä ja äiti minun jälessäni, ohi kansan, joka hymyilee, astunko minä iloisena rattailta siellä, missä äiti itki, kuljenko minä Ole Haugenin kukkivan haudan ohi alttarille säihkyvän iloisena, niin että isä ja äiti saavat hyvitystä!

Tämä oli ensimäinen ajatusten sarja, jota hän ei uskonut Beretille. Vähitellen niitä tuli useampia. Beret, joka nyt oli kahdennellatoista vuodellaan, huomasi kyllä jääneensä enemmän yksin, mutta hän ei oikein käsittänyt, että hänet vähitellen oli jätetty ulkopuolelle sentähden, että eräs toinen oli saanut hänen oikeutensa. Se oli kahdeksantoistavuotias, vasta kihlattu Inga, heidän orpanansa naapuritalosta. Kun Beret näki heidän, käsivarret kiedottuina toistensa ympäri, kuten nuorten tyttöjen on tapana, kuiskutellen ja hymyillen astelevan vainioiden poikki, saattoi hän paiskautua pitkälleen ja itkeä mustasukkaisuuttaan.

Mildrid kävi rippikoulua; siellä hän oppi tuntemaan samanikäisiä ja jotkut heistä tulivat sunnuntaisin Tingvoldiin. He pysyttelivät ulkona pihalla tai isoäidin luona. Olihan Tingvold ollut sellainen paikka, jonne ei nuorisolla ollut pääsyä, mutta jonne sen teki mieli. Sinne ei kuitenkaan nytkään tullut muita kuin sellaisia, jotka olivat tavoiltaan sävyisiä; sillä kieltää ei saattanut, että Mildridin luonteessa oli jotakin hillittyä, joka veti puoleensa vain harvoja. Siihen aikaan viljeli paikkakunnan nuoriso ahkeraan laulua. Sellainen ei koskaan ole satunnaista; mutta se on ajoittaista ja näillä ajoilla on taas aina esilaulajansa. Näiden joukossa oli, kumma kyllä, nytkin eräs Haugen-suvun jäsen. Kansassa, jossa kerran, vaikkapa monta sataa vuotta sitten, miltei joka mies ja nainen laulussa on hakenut ja löytänyt ilmaisun sille, mikä voimakkaimpana liikkui heidän elämässään ja ajatuksissaan, ja jotka omassa keskuudessaan pystyivät luomaan runoja tunteenpurkauksiensa kannattimiksi, -- siellä ei laulun taito milloinkaan voi kuolla, vaan toisessa tai toisessa kyläkunnassa sen vielä täytyy elää ja se on helposti herätettävissä sielläkin, missä ei sitä enää kuulu. Mutta tällä paikkakunnalla oli runoiltu paljon ja paljon laulettu miesmuistien aikoina; ei syyttä eikä suotta Ole Haugen ollut syntynyt juuri täällä. Hänen poikansa poika oli taasen saanut sävelen lahjan. Ole Haugenin poika oli ollut niin paljon nuorempi kuin se tytär, joka naitiin Tingvoldiin, että tämä naituna oli ollut hänen kumminaan. Monivaiheisten kohtalojen perästä oli hän hyvin vanhana miehenä saanut isänsä pikkutilan tunturilla ja silloin vasta, kumma kyllä, mennyt naimisiin. Hänellä oli monta lasta, niiden joukossa poika, jonka nimeksi pantiin _Hans_ ja tällä tuntui olevan isoisän lahjat, ei kuitenkaan oikeastaan viulunsoittoon, vaikka hän soitti, vaan paremmin laulamaan vanhoja lauluja ja osittain sepittämään uusia. Mieltymystä näihin vain lisäsi se, että niin harvat tunsivat häntä itseään, vaikka hän eli ihan heidän keskellään. Niin, ei ollut montakaan, jotka olivat hänet nähneet. Asian laita oli se, että hänen vanha isänsä oli ollut pyssymies eivätkä hänen poikansa vielä olleet suuret, kun vanhus jo istui mäellä opettamassa pieniä poikiaan lataamaan ja tähtäämään. Hänen ilonsa kuului olleen tavaton, kun pojat kiväärillä kykenivät ansaitsemaan metsään ampumansa ruudin ja haulit. Tähän tulokseen sai hän tyytyä. Heidän äitinsä kuoli pian hänen jälkeensä ja lasten täytyi tulla aikaan omin neuvoin ja he tulivatkin. Pojat metsästivät ja tytöt hoitivat taloa tunturilla. He herättivät huomiota, kun joskus näyttäytyivät laaksossa; mutta se ei tapahtunut usein, sillä talvisin ei heillä ollut tietä, joten he tyytyivät tekemään kylään vain välttämättömät retket saadakseen riistan kuljetetuksi pois tai myydyksi, ja kesäisin pitivät he tuntureilla vieraita. Talo sijaitsi korkeammalla kuin kaikki muut talot laaksossa; se oli kuuluisa puhtaasta tunturi-ilmastaan, joka parantaa rintatautisia ja hermostuneita paremmin kuin mikään tähän asti tunnettu parannuskeino; sentähden oleskeli siellä joka vuosi talon täydeltä väkeä kaupungista ja ulkomailta. He rakensivat useampia huoneita, mutta kaikki täyttyivät. Köyhistä, jopa surkean köyhistä ihmisistä oli tämä sisarusperhe tällä tavoin kohonnut varallisuuteen. Seurustelu kaikkien noiden vieraiden kanssa oli painanut heihin omituisen leiman; jopa osasivat he jonkun verran vieraita kieliäkin. Hans oli monta vuotta sitten ostanut talon sisaruksiltaan, joten kaikki kulki hänen nimissään; hän oli tähän aikaan 28 vuoden ikäinen.

Tingvoldilla oleviin sukulaisiin ei kukaan heistä ollut pistänyt jalkaansa. Endrid ja Randi Tingvold tosin eivät olleet sitä päättämällä päättäneet, mutta he eivät kärsineet tunturiväkien nimeä mainittavan enempää kuin he kärsivät marssia. Lasten köyhä isä oli sattumalta saanut tietää sen ja sentähden oli _Hans_ kieltänyt sisaruksiaan menemästä sinne. Mutta Tingvoldin tytöt, jotka pitivät laulusta, ikävöivät häntä suuresti ja häpesivät, että vanhemmat vieroivat sukulaisiaan. Uusien naistuttavien ollessa koolla puheltiin ja kerrottiin talossa Hans Haugenista ja hänen sisaruksistaan enemmän kuin mistään muusta.

Tänä kauniina laulun ja seurustelun aikana pääsi Mildrid ripille noin 17 vanhana. Hetkinen sitä ennen oli kaikki ollut hiljaista, hetkinen jälkeenpäin niinikään. Mutta kevääksi, tai oikeammin kesäksi piti hänen, kuten kaikkien tyttöjen ripille päästyä, lähteä elukkain hoitajaksi karjakartanolle. Hän iloitsi sanomattomasti. Hänen ystävättärensä Ingan, joka oli kihloissa, piti olla naapurikarjakartanolla.

Beretin piti päästä mukaan karjakartanolle ja Mildridin kaipaus tarttui häneenkin. Mutta kun he pääsivät karjakartanolle ja kaikki uutuus valtasi koko Beretin mielen, niin oli Mildridissä yhä sama levottomuus. Karja ja maitotalous panivat kyllä reippaaseen työhön, -- mutta hän ei tietänyt miten hän saisi kulumaan sen pitkän ajan, joka jäi yli. Tuntikausia viipyi hän Ingan luona ja kuuli hänen kertovan sulhasestaan, mutta ei sitten moneen päivään tahtonut mennä hänen luokseen. Kun Inga tuli häntä tervehtimään, oli hän iloinen ja ystävällinen, ikäänkuin olisi katunut uskottomuuttaan -- mutta kyllästyi pian taas häneen. Beretin kanssa hän puhui harvoin, ja usein, kun Beret puhutteli häntä, ei hän saanut muuta vastausta kuin "kyllä" ja "ei". Beret seurasi itkien karjaa ja lyöttäytyi paimenten pariin. Mildrid tunsi, että heidän suhteensa jollakin lailla oli särkynyt; mutta hän ei parhaimmallakaan tahdollaan saanut sitä ehyeksi.

Eräänä päivänä istui hän tunturilla likellä karjatarhaa. Muutamat vuohet olivat päässeet pujahtamaan karkuun pikkukarjasta ja hänen täytyi pitää niitä silmällä. Oli lämmin aamupäivä, hän istui varjossa ylänteen alla, joka kasvoi nuorta metsää ja koivua; hän oli heittänyt röijyn yltään ja ottanut kutimensa. Hän odotti Ingaa. Hänen takanaan kahisi. "Tuolla hän tulee", ajatteli hän ja nosti silmänsä.

Mutta melu kävi niin suureksi, että Inga tuskin saattoi saada aikaan sellaista, pensaita poljettiin maahan ja katkottiin. Mildrid kalpenee ja nousee -- ja näkee jotakin karvaista ja sen alta jotakin kiiltävää; se mahtoi olla karhunpää! Hän tahtoisi huutaa, mutta ei saa suutaan auki; hän tahtoisi juosta, mutta ei pääse paikalta. Silloin se karvainen kohosi kokonaan pystyyn, se oli pitkä, harteva mies, päässä karvainen lakki ja kädessä pyssy. Hän pysähtyi kuin naulittuna pensaikkoon ja jäi tyttöön katsomaan. Terävä silmäys, joka paikalla muutti ilmettä -- hän astui muutamia askelia eteenpäin ja seisoi tuossa tuokiossa hänen rinnallaan. Joku kosketti tytön jalkaa, hän huudahti; se oli hänen koiransa, jota hän ei ollut nähnyt ennenkuin nyt.

-- Hui, virkkoi hän, -- minä luulin melkein, että karhu rytisytti pensaita, sentähden minä pelästyin.

Hän koetti hymyillä.

-- Eikä niinkään suotta, sanoi mies ja hän puhui huomattavan hiljaa; -- Kvas ja minä olimme juuri karhun jäljillä, mutta nyt ne menivät meiltä -- ja jos _minua_ seuraa jokin varjo-olento, niin se varmaan on karhu. [Vanha usko, että jokaista ihmistä seuraa varjo-olento (näkymättömänä eläimenä, joka ilmaisee hänen luonteenominaisuuksiansa), on vielä yleinen talonpoikien kesken Norjassa.]

Hän hymähti. Tyttö katsoi häneen. Mikä mies tämä olikaan? Pitkä, harteva; silmät vaihtoivat alituiseen väriä, joten hän ei saattanut katsoa niihin, ja sitten mies seisoi liian likellä, kuin maasta nousseena pyssyineen, koirineen päivineen; tyttö tunsi halua sanoa: "mene pois luotani!" mutta sensijaan hän astui pari askelta taaksepäin ja kysyi:

-- Kuka sinä olet? sillä häntä peloitti todella.

-- Hans Haugen, vastasi mies hajamielisenä; sillä hän seurasi koiraa, joka nähtävästi taasen oli päässyt karhun jäljille. Hän kääntyi kiireesti tytön puoleen sanoakseen hyvästi; mutta kun hän nyt katsoi, näki hän tytön seisovan edessään polttavan punaisena: kasvot, kaula, rinta olivat polttavan punaiset. -- Mitä kummaa! sanoi hän ihmeissään. Tyttö ei tietänyt minne joutuisi, juoksisiko tiehensä, kääntyisikö pois vai istuutuisiko. -- Kuka sinä olet? kysyi mies. Mutta vielä kerran valahtivat veret tytön kasvoille; sillä jos hän sanoi hänelle nimensä, niin hän sanoi hänelle kaikki tyyni. -- _Kuka sinä olet?_ kysyi mies vielä kerran, ikäänkuin kysymys olisi ollut luonnollisin maailmassa ja toki vastauksen arvoinen; -- eikä tyttö voinut kieltää, hän häpesi itseään ja vanhempiaan, että he olivat laiminlyöneet oman sukunsa, mutta nimi oli lausuttava.

-- Mildrid Tingvold, kuiskasi hän ja purskahti itkuun.

Totta oli, että Hans tieten tahtoen tuskin oli tervehtinyt Tingvoldin väkeä. Mutta se, mikä nyt tapahtui, oli ihan toista kuin hän oli ajatellut; hän katseli tyttöä suurin silmin. Hänen mieleensä välähti jokin muisto, että tytön äiti niin oli itkenyt kirkossa vihkimäpäivänään. Ehkäpä se on sukuominaisuus, ajatteli hän ja pyrki siitä eroon.

-- Anna minulle anteeksi, jos olen peloittanut sinua, sanoi hän ja läksi koiran perässä; kiireesti sitä mentiin ylös tunturinsyrjää.

Kun tyttö uskalsi nostaa silmänsä, oli mies juuri päässyt harjalle ja kääntyi katsomaan häneen. Sitä kesti vain silmänräpäyksen, sillä samassa rupesi koira haukkumaan toisella puolella, hän hypähti pystyyn, otti kiväärin ja lähti menemään. Mildrid seisoi vielä tuijottamassa sinne missä hän oli seisonut, kun laukaus pelästytti hänet. Olisiko se ollut karhu? Olisiko se ollut häntä niin likellä? -- Ja sentiensä tyttö kapusi sinne minne _hän_ hiljan oli kavunnut ja seisoi siellä, missä hän oli seisonut, varjostaen kädellä kasvojaan auringolta ja -- ihan oikein: puoleksi pensaikon peitossa oli Hans kyyristyneenä suuren karhun ääressä! Ennenkuin hän tiesikään oli hän hypännyt miehen luo: mies hymyili häntä vastaan ja kertoi, mutta kaiken aikaa matalalla, pehmoisella äänellä, miten he olivat tulleet kadottaneeksi jäljet, vaikka karhu oli täällä; hän kertoi minkätähden ei koira ollut voinut vainuta karhua ennenkuin oli ihan sen kintereillä -- ja tämän aikana oli tyttö unohtanut itkun ja arkuuden ja mies vetänyt esiin veitsen; hän tahtoi heti nylkeä sen. Liha ei kelvannut tähän vuodenaikaan, hänen piti heti kuopata se; mutta nahan hän tahtoi ottaa mukaansa. Ja tyttö piteli kiinni ja hän nylki; sitten juoksi hän karjakartanolle hakemaan hänelle kirvestä ja lapiota ja vaikka hän pelkäsi karhua ja vaikka se haiskahti pahalta, jäi hän häntä auttamaan, kunnes työ oli suoritettu. Päivällisen aika oli jo mennyt ohi ja vieras itse tarjoutui syömään tytön kanssa. Hän pesi sekä itsensä että koiran, mistä oli aika työ, ja valmistuttuaan tuli hän istumaan tytön luo maitoaittaan; sillä _hän_ ei häpeäkseen vielä ollut valmis. Mies puheli kaikennäköisistä, hauskasti ja luontevasti, mutta hyvin matalalla äänellä, kuten ihmiset tavallisesti tekevät, jotka paljon oleskelevat yksikseen. Mildrid vastasi niin niukasti kuin taisi; mutta kun hän istui pöydässä Hansia vastapäätä, ei hän saanut syödyksi eikä puhutuksi, joten usein oli äänetöntä. Kun tyttö oli valmis, kääntyi vieras jakkarallaan, pani piippunysäänsä tupakkaa ja sytytti sen. Hänkin oli käynyt harvasanaisemmaksi ja vähän ajan perästä hän nousi.

-- Minulla on pitkä matka kotiin, sanoi hän, ja ojentaessaan kätensä, lisäsi hän vieläkin hiljemmin: -- istutko sinä joka päivä samassa paikassa kuin tänään? Hän piteli kättä hetken ajan, ikäänkuin vastausta odottaen. Tyttö ei uskaltanut nostaa silmiään, saatikka sitten vastata. Silloin tunsi hän Hansin painavan voimakkaasti hänen kättään: -- kiitos tästä päivästä! sanoi hän hiljaa ja ennenkuin tyttö vielä oli ehtinyt koota ajatuksensa, näki hän hänen jo, karhuntalja olalla, pyssy kädessä, koira vierellään poistuvan kanervikon poikki. Hän näki hänet taivasta vastaan; sillä tunturit olivat syrjällä. Kevyt, voimakas käynti vei häntä nopeasti poispäin. Tyttö läksi ulos ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut.

Vasta nyt huomasi hän sydämensä sykkivän niin, että hänen täytyi pusertaa kätensä sitä vastaan. Hetkisen perästä oli hän nurmikolla pitkänään, pää käsivarren varassa -- ja tarkan tarkkaan kertasi hän mielessään päivän tapahtumat. Hän näki Hansin sukeltavan esiin pensaikosta yläpuolellaan, hän näki hänen hartevana, silmät lakkaamatta vaihtaen väriä, seisovan ihan edessään; hän tunsi hänen voimansa ja oman pelkonsa ja häpeällisen itkunsa; hän näki hänet kukkulan harjalla aurinkoa vastaan, hän kuuli laukauksen, hän oli polvillaan hänen edessään hänen nylkiessään karhua, hän kuuli uudelleen joka sanan, jonka Hans lausui; ja miehen matala ääni, joka soi niin luottavalta, että häneen koski, kun hän sitä ajatteli -- hän kuuli sen jakkaralta lieden edestä, jonka ääressä hän keitti, ja pöydän luota syödessään; hän tunsi, ettei hän enää kauemmin uskaltanut katsoa häntä silmiin ja hän tunsi viimein hänkin saaneensa Hansin hämilleen, koska hänkin vaikeni. Hän tunsi hänen vielä kerran puhuvan, kun hän tarttui hänen käteensä, ja hän tunsi käden puristuksen -- se tuntui aina hänen jalkaansa asti! Hän näki hänen menevän pois kanervikon poikki, menevän, menevän! -- Palaako hän koskaan? Ei hänen, Mildridin, käyttäydyttyä sillä tavalla -- mahdotonta! Kuinka voimakkaalta, kauniilta, itsetietoiselta kaikki oli näyttänyt hänessä! -- ja kuinka tyhmää ja raukkamaista vieraasta oli täytynyt kaiken olla Mildridissä! Niin, raukkamaisesti hän oli käyttäytynyt, alkaen ensi huudosta, kun koira tuli, häpeänpunaan ja itkuun asti -- kömpelöstä avusta, jota hän oli hänelle antanut, aina ruokaan asti, jota hän ei ajoissa saanut valmiiksi! Ja ettei hän saanut suustaan vastausta, ei edes silloinkaan kun vieras häneen katsoi! Ja kun hän sitten vihdoin kysyi istuiko hän joka päivä täällä ylänteen alla -- ettei hän silloin osannut kieltää, sillä eihän hän joka päivä istunut ylänteen alla! Eikö hänen, Mildridin vaitiolo ollut kuin hiljaista pyyntöä, että hän katsoisi häneen? -- Eikö hänen kurjaa avuttomuuttaan täytynyt käsittää samalla tavalla? -- -- Oi kuinka häntä hävetti! hänen ruumistaan poltti, varsinkin kasvoja, jotka hän kaivoi yhä syvemmälle ja syvemmälle nurmeen -- ja sitten hän taasen loihti esiin koko kuvan, hänen ihanuutensa ja oman surkeutensa, ja sitten häpeän entistä voimakkaampana!

Vielä kun kellojen kalkatus ilmoitti karjan tulevan, makasi hän paikoillaan, mutta riensi nyt työhön. Tullessaan näki Beret heti, että jotakin oli tapahtunut; sillä Mildrid teki nurinkurisia kysymyksiä ja antoi nurinkurisia vastauksia ja käyttäytyi yleensä niin oudosti, että Beret monta kertaa pysähtyi häneen katsomaan! Ja kun heidän oli syötävä illallista ja Mildrid sanoi, ettei jaksa syödä, ja sensijaan asettui ulkopuolelle istumaan, puuttui vain, että Beretin korvat olisivat taipuneet taapäin jotta hän täydellisesti olisi muistuttanut vainuavaa metsäkoiraa. Beret söi ja riisuutui -- he nukkuivat samassa vuoteessa -- ja kun ei Mildridiä kuulunut, meni Beret hiljaa useampaan kertaan katsomaan, istuiko sisar vielä paikoillaan ja oliko hän yksinään. Istui, siellä hän istui ja yhä yksin. Kello tuli 11, se tuli 12, se tuli 1, ja Mildrid istui ulkona eikä Beret nukkunut. Hän oli kuitenkin nukkuvinaan, kun Mildrid vihdoin tuli, ja Mildrid liikkui niin hiljaa, niin hiljaa; mutta sisar kuuli hänen huokaavan, kun hän oli päässyt vuoteeseen, hän kuuli hänen niin raskaasti lukevan tavallisen iltarukouksensa, hän kuuli hänen kuiskaavan:

-- Oi, auta minua tässä asiassa, rakas, rakas Jumala!

Missä asiassa Hänen tuli häntä auttaa? ajatteli Beret. Hän ei saanut unta, kuuli niinikään sisaren turhaan hakevan makuuasentoa: milloin hän kääntyi toiselle, milloin toiselle kyljelle. Vihdoin hän näki hänen aivan masennuksissa työntävän syrjään peitteen ja asettuvan, kädet pään alla ja silmät selkosen selällään, tuijottamaan eteensä. Enempää ei hän nähnyt eikä kuullut, sillä hän nukkui nyt. Kun hän seuraavana aamuna heräsi, ei sisar enää ollut vuoteessa. Hän karkasi ylös; aurinko oli jo korkealla, karja aikoja sitten päästetty laitumelle. Hän näki ruuan jätettynä pöytään, söi kiireesti ja meni ulos ja tapasi Mildridin täydessä työssä; mutta hän näytti niin surkastuneelta. Beret sanoi kyllä paikalla löytävänsä karjan ja lähtevänsä sen perässä. Toinen ei vastannut, vaan katsoi häneen ikäänkuin kiittääkseen. Beret mietti hetkisen ja läksi.

Mildrid katsahti ympärilleen; hän oli yksinään. Silloin hän riensi panemaan maitopyttyjä kuntoon, muut saivat jäädä silleen. Hän peseytyi ja kampasi hiuksensa ja kiiruhti aittaan muuttamaan vaatteita, otti kutimensa ja läksi ylänteelle.

Hänessä ei ollut uuden päivän voimia, sillä hänhän tuskin oli nukkunut ensinkään eikä vuorokauteen syönyt paljon mitään. Hän kulki kuin yhtämittaisessa unessa, ja tuntui siltä kuin ei hän pääsisi selvyyteen ennenkuin tuli sille paikalle, missä eilen oli istunut.