Part 1

E-text prepared by Tapio Riikonen and Tuula Temone

MORSIUSMARSSI

Kirj.

BJÖRNSTJERNE BJÖRNSON

Suomentanut Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1922.

Viime vuosisadalla asui eräässä Norjan suurimmista tunturilaaksoista pelimanni, joka myöhemmin jossain määrin on siirtynyt kansantaruun. Useita sävellä ja lauluja väitetään hänen tekemikseen; toiset hän tarun mukaan oli kuullut maahisilta, yhden itse pirulta, yhden hän oli tehnyt pelastaakseen henkensä j.n.e. Yksi hänen marsseistaan on käynyt kuulummaksi muita; sillä sen tarina ei päättynytkään, kun hän kuoli, vaan alkoi vasta oikein sen jälkeen.

Pelimanni _Ole Haugenilla_, joka eleli köyhänä torpparina korkealla tunturin juurella, oli tytär _Aslaug_, ja tämä oli perinyt isänsä mainion pään ja niinikään sävelet -- jollei juuri soittona, niin koko olennossaan: sillä hän oli keveä ja reipas puheessaan, laulussaan, käynnissään ja tanssissaan ja hänellä oli, kuten koko suvulla, omituisen pehmeä ääni. Palasipa pitkiltä matkoilta nuori mies, _Tingvoldin_ vanhan perintötilan kolmas poika. Kaksi hänen vanhempaa veljeään oli hukkunut tulvaan ja hänen piti nyt saada talo. Hän tapasi kerran Aslaugin suurenpuoleisissa häissä ja mieltyi häneen. Siihen aikaan oli vielä kuulumatonta, että niin vanhan ja suuren suvun poika kosisi Aslaugin säätyistä ja arvoista tyttöä. Mutta tämä poika oli ollut kauan poissa ja hän antoi vanhempiensa tietää, että hän kyllä tulee toimeen maailmalla -- ja jollei hän täällä kotona saa mitä tahtoo, niin vähät koko talosta. Hänelle ennustettiin yleisesti, että sellainen välinpitämättömyys sukua ja suvun kotia ja kontua kohtaan kostaisi itsensä. Sanottiin niinikään, että tämä mahtoi olla Ole Haugenin vaikutusta -- jopa sellaisten voimien avulla, joita kaikkien ihmisten tulisi pelätä.

Ole Haugen kuului nimittäin sillaikaa kun taistelu kävi pojan ja vanhempien välillä, olleen oivallisella tuulella. Mutta kun voitto oli saatu, oli hän sanonut jo tehneensä heille morsiusmarssin; eikä se enää koskaan voisi hävitä Tingvoldin suvusta; mutta Herra varjele sitä morsianta, joka ei aja sen soidessa kirkkoon yhtä iloisena kuin Haugenin torpantyttö! -- Tässä olivat ihmiset vainunneet pahaa vaikutusta.

Niin kuuluu tämä monien muiden kaltainen tarina. Mutta tarinaa todempaa on, että siellä, kuten niin monella tunturiseudulla, vielä tänäkin päivänä tavataan elävä soiton ja laulun tunto, ja että se niinä aikoina lienee ollut vieläkin suurempi. Se ei voi säilyä ilman että joku vaalii ja enentää perittyä aarretta ja siinä suhteessa oli Ole Haugen varmaan verraton.

Vielä tietää tarina, että kuten Ole Haugenin morsiusmarssi oli onnekkain, minkä he olivat kuulleet, niin oli morsiusparikin, joka ensi kertaa sen sävelien soidessa ajoi kotiin ja jota se saattoi kirkon ovelle ja _siellä_ vihkimisen päätyttyä vastaanotti, onnellisin pari, mitä oli nähty. Ja vaikka Tingvoldin suku aina oli ollut komeaa sukua ja vaikka se tästä puoleen kävi vieläkin komeammaksi, niin tarina varmasti piti siitä kiinni, että tämä pari vei voiton kaikiksi ajoiksi.

Siirrymme nyt tarinasta lujemmalle pohjalle; sillä Ole Haugenin mukana kuolevat tarinat; hänen jälkeensä alkaa historia. Se kertoo, että marssista tuli toisenlainen perintökappale kuin kaikista muista, joita harvoin käytetään; sillä tätä _käytettiin_. Marssia näet rallatettiin, hoilotettiin, vihellettiin, puhallettiin ja soitettiin Tingvoldissa asuinhuoneista talleihin, pelloilta takamaille asti; ja tämän marssin tahtiin kiikuttivat äiti, isä, lapsentyttö ja muut palvelijat käsivarsillaan ainoaa lasta, minkä isäntäväki sai, ja marssin oppi lapsi heti ensi eleittensä ja sanojensa jälkeen. Lapsen nimi oli Astrid. Suvussa oli säveliä, eikä suinkaan vähimmin tässä pienessä, vilkkaassa tytössä, joka pian osasi mestarillisesti laulaa marssia, vanhempiensa voitonhuutoa, suvun lupausta. Ei ollut ensinkään ihmeellistä, että hän suureksi tultuaan itse tahtoi valita armaansa. Ehkäpä liioiteltiin Astridin kosijain määrää; mutta oli totta tai ei, niin pääsi tuo rikas, käytökseltään hieno tyttö yli kolmannenkolmatta ikävuotensa eikä vielä ollut kihloissa. Silloin saatiin ilmi syy! Äiti oli monta vuotta sitten ottanut maantieltä taloon vikkelän mustalaispojan; tai eihän hän ollut mikään mustalaispoika, mutta siksi häntä sanottiin ja varsinkin sanoi äiti, kun ihmeekseen kuuli Astridin ja hänen siellä ylhäällä takamailla menneen kihloihin ja nyt rallattavan toisilleen morsiusmarssia, tytön aitankatolta ja pojan ylhäältä nurmijyrkänteeltä. Poika joutui pian pois talosta; sillä nyt nähtiin, ettei kukaan ankarammin pitänyt kiinni "suvun" kunniasta kuin entinen torpantyttö. Ja isän täytyi ajatella ennustusta, kun hän itse oli rikkonut suvun perintötavat: suku näkyi jo naivan maantieltä, mihin tämä päättyisikään? Paikkakunnan tuomio ei ollut lempeämpi. Mustalaispoika -- Nuutti hänen nimensä muuten oli -- oli antautunut kauppa-alalle, varsinkin harjoittamaan karjakauppaa ja joka mies tunsi hänet. Hän oli ensimäinen sillä paikkakunnalla, jopa kauempanakin, joka ryhtyi asiaan oikein suuressa mitassa. Hän aukaisi tämän uran ja hankki siten niiden seutujen tuotteille parempia hintoja ja monelle yksityiselle pääomia. Mutta kieltää ei voi, että syntyi juopottelua ja tappeluja, missä hän vain kulki, ja yksin siitä ihmiset puhuivat; sillä hänen merkitystään kauppamiehenä eivät he vielä ymmärtäneet. Kun Astrid oli 23 vuoden ikäinen tulivat asiat kuitenkin sille kannalle, että joko täytyi talon joutua pois suoranaisen sukuhaaran käsistä, tai kauppiaan joutua sukuun; sillä oman naimisensa kautta olivat vanhemmat kadottaneet sen siveellisen mahdin, joka tässä tapauksessa ehkä olisi voinut pakottaa. Astridin tahto tapahtui: reipas, iloinen Nuutti ajoi eräänä kauniina päivänä mahdottoman saaton seuraamana hänen kanssaan kirkkoon. Suvun morsiusmarssi, isoisän mestarinäyte loi hohdettaan yli saaton, ja sulhanen ja morsian istuivat ikäänkuin olisivat hiljaa laulaneet mukana, sillä he näyttivät hyvin iloisilta. Ihmiset ihmettelivät, että vanhemmatkin näyttivät iloisilta. He olivat kuitenkin tehneet niin kauan ja sitkeää vastarintaa.

Häiden jälkeen otti Nuutti haltuunsa talon ja vanhukset joutuivat muonalle. Mutta se oli niin iso, ettei kukaan käsittänyt miten Nuutti ja Astrid tulivat toimeen; sillä talo tosin oli suurin paikkakunnalla, mutta ei suinkaan hyvin hoidettu. Eikä siinä kyllä: otettiin kolminkertainen työvoima ja panemalla likoon niillä seuduin kuulumattomia summia, järjestettiin kaikki uuteen uskoon. Nuutille ennustettiin varmaa perikatoa. Mutta "mustalaispoika", joksi häntä vieläkin sanottiin, pysyi yhtä reippaana ja hänen hyvä tuulensa oli aikoja sitten tarttunut Astridiin. Ennen niin hento ja hiljainen tyttö oli nyt käynyt tukevaksi, lihavaksi emännäksi. Vanhemmat olivat toivehikkaita. Vihdoinkin käsittivät ihmiset Nuutin tuoneen Tingvoldiin sitä mitä ei kenelläkään ennen ollut siellä ollut, _liikepääomaa!_ Lisäksi oli hänen kiertävä elämänsä antanut hänelle paljon kokemusta ja opettanut, miten rahoja oli käytettävä, miten pidettävä työväkeä ja palvelijoita hyvässä kunnossa ja reippaalla mielellä, joten, kun 12 vuotta oli kulunut, Tingvoldia ei enää olisi tuntenut entisekseen. Rakennukset olivat toiset, irtaimisto kolminkertainen ja kolme kertaa paremmassa kunnossa ja Nuutti itse pitkässä verkatakissa, merenvahapiippu suussa ja illoin totilasin ääressä kapteenin, papin ja nimismiehen seurassa. Astrid ihaili Nuuttia, pitäen häntä viisaimpana ja parhaimpana miehenä maailmassa ja kertoili itse, että Nuutti joskus nuoruudessaan oli tapellut ja juonut vain sentähden, että huhu peloittaisi Astridia; "sillä Nuutti oli aika viisas velikulta!" Vaimo noudatti kaikessa hänen mieltään, paitsi vaatteiden ja tapojen muuttamisessa; hän tahtoi pysyä talonpoikaistavoissa ja talonpoikaispuvussa. Nuutti antoi kaikkien muiden elää kuinka he tahtoivat, ja niin eivät he siitäkään riitaantuneet. Hän eli omissa oloissaan ja vaimo palveli häntä. Se tapahtui muuten kaikessa vaatimattomuudessa; sillä Nuutti oli liian viisas elääkseen rehentelevästi tai komeasti. Toiset sanoivat hänen ansaitsevan kortinpeluulla ja tämän maineen ja siitä johtuvien suhteiden tuottavan _enemmän_ kuin hän kulutti; mutta se lienee ollut paljasta panettelua.

Heillä oli monta lasta, joiden historia ei kuulu meihin; mutta vanhimman pojan, Endridin, jonka piti periä talo, piti tietysti myöskin viedä sen kunniaa eteenpäin. Hän oli reipas, niinkuin koko suku; mutta hänen, päänsä riitti vain kotitarpeeksi, kuten usein näkee käyvän hyvin runsaslahjaisten vanhempien lasten. Isä pani sen merkille varhain ja päätti korvata puutteen erinomaisella kasvatuksella. Lapset saivat sentähden kotiopettajan ja täysikasvaneeksi päästyä pantiin poika maanviljelyskouluun, yhteen niistä, jotka juuri silloin rupesivat pääsemään parempaan vauhtiin, ja joutui myöhemmin kaupunkiin. Hän palasi kotiin hiljaisena, hiukan rasittuneena nuorukaisena ja kaupunkilaistapoja hänessä oli vähemmin kuin olisi uskonut ja isä oli toivonut. Endrid nimittäin ei yleensä ollut hyvä oppimaan.

Tätä poikaa silmäilivät sekä kapteeni että pappi, joilla molemmilla oli uskomaton määrä tyttäriä -- ja jos he siitä syystä kohtelivat Nuuttia yhä huomaavaisemmin, niin he suuresti erehtyivät; sillä Nuutti halveksi siinä määrin naimakauppaa köyhän kapteenin- tai rovastintyttären kanssa, jota ei oltu kasvatettu emännöimään suuressa talossa, ettei hän edes huolinut vaivautua varoittamaan poikaa. Hänen ei tarvinnutkaan sitä tehdä; poika huomasi yhtä hyvin kuin hänkin, että suku kaipasi nousua muussa suhteessa kuin vaurastumisessa ja että se nyt tarvitsi verta jostakin iän ja maineen puolesta tasa-arvoisesta suvusta. Mutta onnettomuudeksi tuli poika käyttäytyneeksi hiukan nurinkurisesti ollessaan niillä retkillä, joten ihmisissä heräsi epäluulo. Siitä olisi kai sentään vielä selviydytty; mutta hän joutui siihen _huutoon_, että hän ajatteli hyviä naimakauppoja, ja kun se huuto vain pääsee liikkeelle, niin arkailee talonpoika. Endrid huomasi sen pian itse; sillä vaikkei hän ollutkaan erittäin terävä, niin hän sensijaan oli hyvin herkkävaistoinen. Hän käsitti, ettei se suinkaan parantanut hänen asemaansa, että hän tuli kaupunkilaistamineissa ja herrastellen. Ja kun tässä pojassa pohjalta oli paljon hyvää, niin sai loukattu ylpeys aikaan, että hän vähitellen heitti pois sekä kaupunkilaisvaatteet että kaupunkilaiskielen ja rupesi työmieheksi isänsä äärettömälle maatilalle. Isä huomasi kaikki -- jopa ennenkuin poika itsekään huomasi -- ja pyysi, ettei äiti olisi tietävinään. Sentähden eivät he pojalle puhuneet mitään naimisista, kukaan ei kiinnittänyt muulla tavalla huomiota muutokseen, joka hänessä tapahtui, kuin niin, että isä aina hellemmin uskoi hänelle suunnitelmiansa talouden hoidosta ja muista toimista ja vähitellen jätti taloudenhoidon kokonaan hänen haltuunsa. Hän ei sitä katunut.

Niin eli poika kunnes oli 31 vuoden vanha, kartutti isänsä omaisuutta ja omaa kokemustaan ja varmuuttaan. Koko tänä aikana ei hän ollut tehnyt pienintäkään yritystä kosia ketään tyttöä paikkakunnalta tai ulkopuolelta ja vanhemmat alkoivat vakavasti pelätä, että hän kokonaan oli heittänyt sen mielestään. Mutta sitä ei hän ollut tehnyt.

Naapuritalossa eleli hyvissä varoissa eräs paikkakunnan parhaita sukuja, joka monta kertaa oli nainut Tingvoldinkin suvusta. Siellä kasvoi tyttö, jota Endrid oli katsellut siitä asti kun tyttö oli pieni lapsi; nähtävästi hän kaikessa hiljaisuudessa oli katsonut hänet itselleen, sillä tuskin puoli vuotta siitä kun tyttö pääsi ripille, kosi hän. Tyttö oli silloin 16 vuoden vanha ja hän 31. Randi -- se oli tytön nimi -- ei heti ollut selvillä mitä hän vastaisi tähän; hän meni kysymään vanhemmilta, mutta he jättivät sen kokonaan hänen itsensä päätettäväksi. He arvelivat, että Endrid oli kelpo mies ja varoihin nähden paras, minkä tyttö näillä mailla saattoi saada. Ikäero oli suuri ja hänen täytyi itsensä päättää uskaltaisiko hän lähteä siihen suureen taloon ja hänelle äkkioutoihin oloihin. Tyttö kyllä huomasi vanhempien mieluummin toivovan hänen suostuvan kuin kieltävän; mutta hän pelkäsi todella. Silloin läksi hän Endridin äidin luo, josta hän aina oli pitänyt. Hän arveli äidin tietävän asian, mutta näki ihmeekseen, ettei äiti tietänyt mitään. Äiti ilostui niin, että hän kaikin voimin neuvoi häntä suostumaan.

-- Minä autan sinua, sanoi hän. -- Ei isä tahdo mitään erotettavaksi itselleen: hänellä on omansa eikä hän tahdo, että lapset toivoisivat hänen kuolemaansa. Toimitetaan heti jako kaikkien kesken ja se vähä, millä me tästä puoleen elämme, saadaan jakaa sitten, kun me olemme poissa. Siitä sinä voit nähdä, ettei tässä meidän tähtemme tarvitse joutua pulaan.

Niin, tiesihän Randi, että Astrid ja Nuutti olivat hyviä ihmisiä.

-- Ja poika, jatkoi Astrid, -- on hyvä ja ymmärtäväinen.

Niin, sen Randi kyllä itsekin oli kokenut, ei hän sitä pelännyt ettei tulisi toimeen hänen kanssaan -- kunhan hänellä itsellään vain riittäisi voimia!

Pari päivää myöhemmin oli asia päätetty, ja jos Endrid oli iloissaan, niin kyllä olivat hänen vanhempansakin; sillä tämä oli arvossa pidetty perhe, ja olihan tyttö niin kaunis ja ymmärtäväinen, ettei koko paikkakunnalla ehkä siinä suhteessa ollut parempaa tarjolla. Häät, joista vanhukset kummaltakin puolen neuvottelivat, päätettiin pitää juuri ennen syksyä, sillä mitäpä tässä odottamaankaan.

Paikkakunta ei kuitenkaan ottanut uutista ensinkään siltä kannalta kuin molemmat asianosaiset. Oltiin sitä mieltä, että nuori, korea tyttö oli "myynyt itsensä". Hän oli niin nuori, että tuskin tiesi mitä naiminen onkaan, ja viisas Nuutti oli hoputtanut poikaa ennenkuin tyttö vielä oli kosimiseen kypsä. Jonkun verran sai nuori tyttö näistä kuulla, mutta Endrid oli niin hellä ja osoitti rakkauttaan niin hiljaisella, miltei nöyrällä tavalla, ettei hän tahtonut purkaa, mutta oli kuitenkin vähän kylmä. Olivathan molempien vanhemmatkin kuulleet yhtä ja toista, mutta eivät olleet mistään tietävinään.

Häät tahdottiin viettää suurellisesti, ehkäpä juuri puheiden uhalla, ja samasta syystä ei Randikaan ollut sitä vastaan. Nuutin seurustelutoverit, rovasti, kapteeni ja nimismies suurine perheineen olivat hekin kutsutut ja aikoivat olla mukana saattamassa kirkkoon. Siitä syystä ei Nuutti halunnut pelimannia -- se oli liian vanhanaikaista ja talonpoikaista; mutta Astrid tahtoi, että suvun marssi saattaisi heidät kirkkoon ja sieltä takaisin kotiin; olivathan he itse olleet niin onnelliset sen sävelten soidessa, että nyt mielellään tahtoivat kuulla sen uudelleen rakkaiden lastensa juhlapäivänä. Nuutti ei harrastanut runoutta ja sen semmoista; hän antoi vaimon määrätä. Morsiamen vanhemmille annettiin siis viittaus, että he saattoivat tilata pelimannit ja pyydettiin vanhaa marssia, joka oli ollut unohduksissa jonkun aikaa sentähden, ettei tämä osa sukua ollut harrastanut laulua.

Hääpäivänä oli onnettomuudeksi rankka syyssade. Pelimannien täytyi panna viulut peittoon, kun olivat soittaneet talosta, eivätkä he ottaneet niitä esiin ennenkuin olivat päässeet niin pitkälle, että kuulivat kirkonkellot. Silloin täytyi pienen pojan seisoa takana rattailla pitämässä sateenvarjoa heidän päällään ja sen alla istuivat he kyyristyneinä ja vetää vinguttivat. Marssi ei tällaisessa ilmassa soinut, niinkuin odottaa sopikin, eikä morsiussaattokaan joka seurasi, näyttänyt iloiselta. Sulhanen istui sulhashattu jalkojen välissä ja öljyhattu päässä, ja hänen yllään oli suuri nahkatakki, ja sateenvarjoa hän piteli morsiamen suojana, joka, huivi huivin päällä, varjellakseen kruunua ja muuta komeuttaan, oli enemmän heinäru'on kuin ihmisen näköinen. Niin tulivat rattaat rattaiden perässä, miehet läpimärkinä, naisväki huppuun peitettynä; se oli kuin mikäkin loihdittu saatto, jossa ei erottanut ainoitakaan tuttuja kasvoja, ainoastaan käpristyneitä, yhteen sullottuja villa- ja nahkakääröjä. Tavattoman runsaslukuisen yleisön, joka seisoi odottamassa suurta morsiusjoukkoa, täytyi nauraa, alussa hillitysti, mutta sitten yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin aina uusien rattaiden tullessa perille. Sen suuren rakennuksen luona, jossa saaton piti astua rattailta korjailemaan koreitaan kirkonmenoja varten, seisoi kaupustelija, lystikäs mies nimeltä Aslak, heinärattailla, jotka oli ajettu syrjään kuistinnurkalle. Hän huusi juuri kun morsianta nostettiin rattailta:

-- Ei mutta herran kiesus, mahtaako se Ole Haugen antaa tänään morsiusmarssinsa soida! Hih!

Joukko nauroi -- useimmat sentään salaa; sitä paremmin se tuntui, mitä kaikki ajattelivat ja tahtoivat salata.

Kun he saivat huivit morsiamen yltä, näkivät he, että hän oli valkoinen kuin lakana. Hän itki, koetti nauraa, mutta itki taas -- ja äkkiä hänet valtasi sellainen tunne, ettei hän lähde kirkkoon! Sen sekamelskan aikana, joka sitten seurasi, täytyi hänet panna vuoteeseen viereiseen huoneeseen, sillä hän sai sellaisen itkunpuuskan, että he pelästyivät. Hänen kunnianarvoisat vanhempansa olivat hänen luonaan, ja kun hän rukoili, ettei hänen tarvitsisi mennä kirkkoon, sanoivat he, että hän saattoi tehdä mielensä mukaan. Silloin hän näki Endridin. Mitään niin onnetonta ja avutonta ei hän koskaan ollut nähnyt, sillä hänelle oli heidän aikomuksensa ollut täyttä totta. Hänen rinnallaan seisoi hänen äitinsä; hän ei sanonut mitään, ja kasvot olivat liikkumattomat. Mutta kyynel kyyneleen perästä vieri alas näitä kasvoja ja silmät pysyivät suunnattuina Randin silmiin. Silloin nousi Randi kyynärpäidensä varaan, katseli hetkisen suoraan eteensä, itkua niellen.

-- Ei, sanoi hän, -- minä menen kirkkoon.

Hän heittäysi taasen taapäin ja itki hetkisen katkerasti; mutta sitten hän nousi ja lisäsi, ettei hän enää tahtonut soittoa, ja hänen tahtoaan noudatettiin. Mutta soittamasta kielletyt pelimannit eivät parantaneet asiaa, kun tulivat kansan joukkoon.

Surullinen morsiussaatto kulki nyt kirkkoon. Tosin sade teki, että sulhanen ja morsian saattoivat peittää kasvonsa joukon uteliaisuudelta, kunnes he pääsivät kirkkoon; mutta itse he tunsivat olevansa kuin kujanjuoksussa ja arvasivat, että heidän suuri seurueensa harmitteli joutuneensa viekotelluksi tällaiseen pilkanpitoon.

Kuuluisan pelimanni _Ole Haugenin_ hauta oli ihan kirkonoven luona. Kaikessa hiljaisuudessa oli se tullut rauhoitetuksi alueeksi: joku suvusta oli pannut siihen uuden ristin, kun vanha juuresta oli lahonnut. Risti oli ylhäältä pyörän muotoinen, Ole itse oli niin määrännyt. Hauta sijaitsi aurinkoisella paikalla, siellä kasvoi kihisemällä kedonkukkia. Jokainen kirkkomies, joka kerran oli seisonut tällä haudalla, oli joltakin tuttavalta kuullut, että eräs herra, joka valtion kustannuksella oli keräillyt kasveja ja kukkasia näissä laaksoissa ja niitä ympäröivillä tuntureilla, oli tältä haudalta tavannut kukkia, joita saa muuten hakea penikulmien päästä. Tämä teki, että talonpojat, jotka muuten välittivät vähät siitä, mitä sanoivat "rikkaruohoksi", jonkinlaista uteliasta iloa, ehkäpä myöskin uteliasta arkuutta tuntien katselivat näitä kukkia; toiset kukkasista olivat harvinaisen kauniit. Mutta kun morsiuspari astui tästä ohi, huomasi Endrid, joka piteli Randin kättä, että tämä vavahti; sillä hänestä tuntui, että Ole Haugen tänään oli käynyt kummittelemassa. Heti senjälkeen rupesi hän taasen itkemään, tuli siis itkien kirkkoon ja itkien hänet talutettiin penkkiin. Sellaisena ei miesmuistiin yksikään morsian ollut tähän kirkkoon tullut.

Hän tunsi siinä istuessaan antavansa vahvistuksen huhulle, että hän todella oli myynyt itsensä. Kauhea häpeä, minkä se tuotti vanhemmille, teki, että hän hetkiseksi kylmeni ja saattoi pidättää itkunsa. Mutta alttarin juurella joku papin sana taasen pani hänen tunteensa liikkeelle ja paikalla tulvivat kaikki tämän päivän kokemukset hänen mieleensä; hetkiseksi tuntui hänestä siltä, ettei hän enää koskaan voi katsoa ihmisiä silmiin, kaikkein vähimmin vanhempiaan.

Kaikki jatkui samaan tapaan, ja sentähden mainittakoon vain, ettei hän päivällisillä saattanut istua pöydässä, ja kun hänet houkutuksin ja pyynnöin oli saatu illallispöytään, turmeli hän juhlamielen ja oli saatettava vuoteeseen. Häät, joiden piti kestää monta päivää, lopetettiin samana iltana. "Morsian on tullut kipeäksi", sanottiin.

Vaikkei kukaan niistä, jotka sen sanoivat tai kuulivat, sitä uskonut, oli se kuitenkin ihan totta. Hän ei enää ollut terve eikä hän tullut terveeksi. Ja seuraus tästä oli, että heidän ensimäinen lapsensa oli kivuloinen. Tietysti ei vanhempien hellyys siitä vähentynyt että he molemmat ymmärsivät tavallaan itse olevansa syypäät lapsen kärsimyksiin. He eivät seurustelleet kenenkään muun kanssa kuin tämän lapsen; kirkkoon he eivät lähteneet, he olivat käyneet ihmisaroiksi. Kaksi vuotta salli Jumala heidän iloita tästä lapsesta; mutta sitten Hän otti senkin.

Heidän ensimäinen selvä ajatuksensa tämän iskun jälkeen oli, että he olivat pitäneet lapsesta liian paljon; sentähden olivat he sen kadottaneet. Ja kun he sitten saivat toisen lapsen, eivät he tahtoneet uskaltaa kiintyä siihen. Mutta lapsi, joka sekin alussa tuntui sairaalta, virkosi ja kävi paljon reippaammaksi kuin edellinen, joten tila kävi heille vastustamattomaksi. Heille koitti uusi, puhdas ilo; he saattoivat unohtaa mitä oli tapahtunut, kun he olivat lapsen luona. Kun lapsi oli kahden vuoden vanha, otti Jumala senkin.

Muutamat ihmiset ovat surun valittuja. Juuri ne, jotka mielestämme vähimmin sitä tarvitsevat. Mutta nämä voivat myöskin rehellisimmin julistaa uskon ja kieltäymisen asiaa. Nämä molemmat olivat aikaisin yhdessä etsineet Jumalaa; tästälähin kohtasivat he toisensa ainoastaan Hänen luonaan. Elämä Tingvoldissa oli kauan ollut hiljaista, nyt se oli kuin kirkossa ennen papin tuloa. Työ jatkui keskeytymättä, mutta töiden lomassa viettivät aviopuolisot aina yhdessä pienen hartaushetken, jolloin he kohtasivat kadottamansa haudan tuolla puolen. Se ei muuttanut asiaa, että Randi pian toisen tappion perästä sai tyttären; molemmat kuolleet olivat olleet poikia eikä tyttö siitäkään syystä ollut vanhemmille mieluinen. Sitäpaitsi eivät he tietäneet saisivatko he pitää hänet. Mutta ilo ja terveys, joita äiti oli nauttinut ennen viimeisen pojan kuolemaa, olivat tulleet lapsen osaksi, jota hän kantoi; pian nähtiin, että se oli harvinaisen vilkas lapsi, äidin kauneus uinui siinä umpussaan. Kiusaus valtasi taasen nuo molemmat yksinäiset ihmiset, heidän teki mieli antautua toivomaan ja iloitsemaan lapsesta; mutta ratkaiseva toinen vuosi ei vielä ollut saavutettu, ja kun se saavutettiin, tuntui heistä siltä kuin he vain olisivat saaneet lykkäystä. He eivät uskaltaneet.

Molemmat vanhukset olivat pysytelleet hyvin syrjässä. Eipä noiden kahden mieleen tarttunut lohdutus eikä toisten ilo. Nuutti oli sitäpaitsi liian maailmallisesti vilkas jaksaakseen kauan istua suruhuoneessa tai säännöllisesti tullakseen hartaudenharjoituksiin. Sentähden muutti hän ruukille, jonka omisti ja joka tähän asti oli ollut vuokralla; nyt otti hän sen omiin käsiinsä ja pani siellä kaikki niin hauskaan ja hienoon kuntoon armaalle Astridilleen, että tämä, joka kuitenkin mieluimmin olisi ollut Tingvoldissa, pysyi siellä missä Nuutti oli ja nauroi hänen kanssaan sensijaan että olisi itkenyt lasten kanssa.

Eräänä päivänä oli Astrid käymässä miniän luona; hän näki pienen Mildridin ja huomasi, että lapsi kulki ihan yksikseen; äiti tuskin uskalsi koskea häneen. Ja hän näki, kun isä tuli sisään, hänen kohtelevan omaa ainoaa lastaan yhtä surumielisen pidättyvästi. Hän salasi ajatuksensa; mutta kun hän palasi kotiin oman rakkaan Nuuttinsa luo, kuvasi hän tälle miten hullusti asiat Tingvoldissa olivat; siellä oli nyt heidän paikkansa. Pieni Mildrid tarvitsi jonkun, joka uskalsi iloita hänestä; sillä siinä lapsessa oli suvulle kasvamassa hieno, kaunis olento. Hänen vilkas intonsa tartutti Nuutin, molemmat vanhukset panivat kokoon kamppeensa ja muuttivat kotiin.