Part 4

-- Sitten olen aikonut mennä sirkukseen katsomaan Taikailveilijää.

Konsuli näpsäytti sormiaan.

-- Taikailveilijää, huudahti hän. Suostutteko, että teen seuraa. Olen kuullut paljon puhuttavan tuosta rakkarista, ja mielelläni tahtoisin nähdä hänet lähemmältä. Hänhän on muuten ilmoittanut tuottavansa pienelle rauhalliselle kaupungillemme suuren ja originellin yllätyksen. Jos käsitän tilannetta oikein niin ei mikään varas tule sen revolverin suun ohitse, eli kuinka...

-- Ei varmaankaan. Tapaamme siis sirkuksessa?

-- Kyllä, vastasi Asbjörn Krag, tapaamme Taikailveilijän luona.

Asbjörn Krag otti nyt hyvästit ja läksi suoraan Grand hotelliin.

Kuten hän oli odottanutkin oli Coloradolaisprofessori juhlasalissa keksintönsä vieressä.

Krag tervehti häntä ystävällisesti, ja kysyi onko hän valokuvannut mitään uutta kappaletta.

-- Ei, vastasi professori, ei vielä.

Kristianialaissalapoliisi istuutui lepotuoliin ja pyysi professorin soittamaan "Geishan" jonka hän oli kuullut jo edelläpuolenpäivän ja joka oli kuulunut niin muhkealta ja kauniilta.

Colorodolaismies oli heti kernas, ja pian sen jälkeen kuului, "Geishan" vilkas iloisuus kummallisesta koneistosta.

Väkeä virtaili paikalle ja rupesi kuuntelemaan, ja ihailuhuutoja kuului ympäriltä.

"Geishan" tauotessa, kysyi kristianialaissalapoliisi puoleksi välinpitämättömästi levittäen sanomalehden kasvojensa eteen.

-- Voisiko saada hieman saksalaista musiikkia, herra professori.

-- Kernaasti. Mitä haluatte kuulla?

-- "Viimeistä ruusua" esimerkiksi. Asbjörn Krag antoi lehden hetkiseksi laskea, ja hän huomasi musiikkiprofessorin rahtusen perääntyvän.

-- Sitä säveltä minulla ei ole, vastasi hän, selkä Kragin kääntyneenä.

Sitten hän tuli ynseäksi ja vastenmieliseksi, ja kieltäytyi enää soittamasta vieraille. Hän sulki koneensa ja meni huoneeseensa.

Asbjörn Krag meni kuitenkin ruokasaliin, ja söi myöhäisen päivällisen.

Sitten joi hän salongissa kahvia, puheli vieraiden kanssa sitä ja tätä ja tuprutteli voimakkaimpia sikaarejansa.

Vihdoin tuli aika lähteä sirkukseen.

Suuri teltta oli täpötäysi katsojia.

Asbjörn Krag tapasi ystävänsä Voldin, nyökkäsi konsulille ja istuutui maneesin toiselle sivulle.

Sitten alkoi esitys erittäin mielenkiintoisin numeroin.

Oli hevosia ja silmänkääntäjiä ja voimistelijoita j.n.e. kaikki vanhaa tavallista lajia -- jopa huonon puoleista, kuten useimmin tapaakin olla kiertelevän maaseutuseurueen kanssa.

Mutta sitten tuli ohjelman viimeinen numero, illan vetonumero, koomillinen pantomiini jota kutsuttiin "Valencian ilveilijä" seitsemän ilveilijän esittämänä. Taikailveilijä etunenässä.

Kuusi ilveilijää olivat koristettuna tavallisella tavalla, maalatuin sydämmin, kelloja selässä ja paloviinapulloja vatsan päällä, tärkkipaidat housuina y.m. temppuja jotka huvittavat galleriaa.

Mutta seitsemäs ilveilijä, Taikailveilijä oli fantastisin.

Hän esitti luurankoa.

Hänen trikonsa oli aivan valkea, selkäranka ja kaikki luunikamat maalatut päällepäin.

Oli julmaa ja omituista katsella tämän luurankomiehen tekevän kujeitansa.

Näytelmä esitettiin niin viattomasti, niin nurinkurisesti, niin mielipuolen koommillisesti, ettei Asbjörn Krag muistanut nähneensä sellaista. Hän nauroi äänekkäästi useita kertoja, ja hänen täytyi tunnustaa että joka tapauksessa Taikailveilijä oli huvittava.

Myrskyävän suosionosotusten jälkeen, joilla tervehdittiin koommillisia näytöksiä, täytyi Taikailveilijän antaa ylimääräisen numeron.

Hän alkoi sen tavanmukaisella tavalla:

Olisiko ketään yleisön joukossa olevaa herraa, joka tahtoisi astua esille ja avustaisi häntä?

Eräs mies kiipesi heti pitkän maneesin reunan yli ja hitain askelin meni näyttämölle.

Hän näytti niin peräti tyhmältä ja yksinkertaiselta että yleisö puhkesi heti nauruun.

-- Mille te nauratte? Asbjörn Krag näki nyt ihmeekseen, ettei mies ollut kukaan muu kuin konsulin idioottinen palvelija Sören.

Kristianiaiaissalapoliisi loi silmäyksen konsuliin yli maneesin.

Mahtava mies näytti tyytymättömältä palvelijansa uhkateosta.

Sitten alkoi Taikailveilijä ylimääräisen numeronsa, jolloin hän osoittautui olevansa etevä noitataiteilija.

Yleisön hilpeyden noustessa loihti hän kummallisimpia esineitä Sörenin taskuista. Hän veti munia, rahoja, kirjeitä, paperikaistaleita, koreja ja jopa kaikkein viimeiseksi suuren hanurin.

Sören oli kaikista näistä niin kummallisin kasvoin, että yleisö väänteli itseään naurusta.

Varmaankaan ei mieliala koskaan ennen ollut niin korkealla kiertelevässä maakuntasirkuksessa.

Vihdoin oli numero loppunut ja tyhmä Sören sai mennä takaisin paikallensa.

Asbjörn Krag oli viimeisten minuuttien kuluessa ollut melkein totinen.

-- Etkö sinäkin pitänyt sitä huvittavana? kysyi hänen virkaveljensä, joka vielä oli silmät kyynelissä hillittömän naurun jälkeen.

-- Kyllä, vastasi Asbjörn Krag, se oli todellakin odottamattoman hauskaa.

-- Niin, herra jumala, ajatteles vaan kaikkia niitä esineitä, joita hän veti muiden taskuista. Tahtoisin antaa paljon saadakseni nähdä sitä vielä kerran.

-- Ja minä, vastasi Krag, tahtoisin antaa paljon saadakseni tietää mitä Taikailveilijä jätti tuon tyhmän Sörenin taskuihin.

VIII.

MIKSI.

Sirkusnäytännön loputtua vaihtoi Asbjörn Krag muutamia sanoja konsulin kanssa teltan ulkopuolella.

He päättivät tavata toisensa jälleen seuraavana päivänä.

Hän jätti hyvästit ystävällensä Voldillekin, vaikka he ennen olivat päättäneet yhdessä syödä palasen hotellissa.

Kragilla oli nyt aivan liian paljon miettimistä voidakseen oikeastaan nauttia seurueen ilosta.

Vihdoin jäi hän yksin paperosseineen ja ajatuksineen.

Ei mikään häntä häirinnyt.

Pieni kaupunki oli mennyt levolleen, kadut lepäävät tyhjänä, ja Krag pääsi täällä kuulemasta kotiinpalaavien kahvilavieraiden huutoja ja melua, jota ei tapahtunut Kristianiassa.

Hän istuutui ja ryhtyi ajattelemaan tilannetta.

Hän oli tullut varmaan epäluuloon, että syy Taikailveilijän ja muusikkiprofessorin samaniltaiseen esiintymiseen tällä Fredrikshaldissa oli aivan yksinkertaisesti konsulin van Dyck muotokuva.

Hän oli saanut erään epäluulon. Mutta siinä olikin kaikki.

Hänellä ei ollut mihinkään tosiasialliseen turvattavaa.

Hän epäili Sören palvelijan uskomatonta tyhjyyttä.

Jos Sören todellakin oli kanssarikollinen salaliitossa, näytti hän osaansa niin viisaasti ja taitavasti kuin ammattitaitoinen näyttelijä.

Mikä se oli joka puhui Sörenin olevan juonessa molempien kujeilijoiden kanssa.

Ennen kaikkea oli se hänen silmiinpistävä, ylellinen tyhmyytensä.

Sitäpaitsi ei hän ollut konsulin palveluksessa täyttä neljätoista päivää.

Hän oli ottanut paikan konsulin luona paria päivää ennen kujeilijoiden saapumista Fredrikshaldiin.

Sen lisäksi hänen esiintymisensä sirkuksessa.

Miksi oli hän karannut auttamaan Taikailveilijää.

Hän oli tuskin ehtinyt kysymään onko yleisössä ketään, joka astuisi esille, ennenkuin hän oli heti valmiina.

Todellisen tyhmeliinin olisi pitänyt ajatella pitemmälle.

Sellainen liiallinen tyhmyri hölmö jollaisena Sören oli näyttäytynyt, ei olisi pitänyt aivan yksinkertaisesti käsittää muuta kuin jäädä istumaan ja tuijottamaan maneesille.

Ja kuitenkin oli hän ollut ensimäinen näyttämöllä.

Ja kuitenkin oli hän esiintynyt suurena tyhmeliininä.

Miksi?

Saattoi ajatella, jatkoi kristianialaissalapoliisi itsekseen tyhmän Sörenin olevan juonessa Taikailveilijän kanssa, alias Burnsin, kuten häntä toisin kutsuttiin.

Nämä molemmat olivat yhdessä musiikkerin kanssa -- vaikkei Krag voinut ymmärtää mitä hyötyä hänestä heille olisi, tehneet salaliiton tarkoituksella varastaa van Dyckin taulu, ja myydä se monimiljonääri Pierpontt Morganille joka oli innokas kerääjä, eikä niin tarkka käyttämillään keinoilla kun hän vaan saavutti tarkoituksensa. Hän oli tälle kunnianarvoisalle seurueelle esittänyt suunnitelmansa kyllin huomaavaisena ulkonaisiin olosuhteisiin.

Ensinnäkin oli tarpeellista keinotella eräs heistä konsulin taloon, ja koska olivat saaneet kuulla konsulin tarvitsevan palvelijaa, oli aivan luonnollista, että Sören, nuorin heistä, määrättiin hakemaan paikkaa.

Koska hän itse kovin hyvin tiesi, että varkaus herättäisi epäluuloja uutta palvelijaa kohtaan, niin yht'äkkiä päätti hän leimata esiintymisensä niin perinpohjaisella tyhmyydellä ettei kenenkään mieleeni juolahtaisi että hänellä, tyhmyrillä, oli sormet pelissä.

Niin pilkalle meni kaikki, arveli Krag, mutta kun hän sitten johtui kysymykseen, miksi eräs roistoista oli pukeutunut amerikalaiseksi musiikkiprofessoriksi ja kulki ympärinsä naurettavan kummallisen fonografin kanssa ja miksi toinen oli ryhtynyt toimimaan ilveilijänä ja toimeenpanemaan kummallisia kujeita kaduilla, silloin pysähtyi hänen ymmärryksensä.

Sitä hän ei ymmärtänyt.

Sitävastoin sähkösanomasta hän hyvin selviytyi.

"Viimeinen ruusu" oli vanha kulunut ja sentimentalinen musiikkikappale.

Jos tauluvarkaat ja monimiljonääri kaukana Skotlannissa olivat nyt sopineet salakielestä, niin saattoi hän ajatella että "Viimeinen ruusu" merkitsi yrityksen saaneen huonon lopun ja oli epäonnistunut.

"Geisha" sitävastoin oli iloinen reipas operetti.

Se saattoi merkitä heidän vehkeilyjensä onnistuneen.

Jos molempien musiikkikappaleiden nimet vaihdettaisiin niiden oikeisiin merkityksiin saisi monimiljonäärin viimeinen sähkösanoma merkityksensä.

-- Olivatko varkaat epäonnistuneet vai onnistuneet.

Taikka joka monimiljonäärin salakielellä kuului.

"Viimeinen ruusu" vaiko "Geisha"?

Siihen oli Burns vastannut:

Parhaat edellytykset "Geishalla".

Joka toisin sanoin voitiin kääntää näin.

"Paraat edellytykset onnellisella päättymisellä."

Tämä sähkösanoma lähetettiin siis tänään puolenpäivän tienoissa, jatkoi Krag ajatuksiaan, ja edellytti johtopäätöksen olevan oikean, koska saavutetut tulokset myöskin todella olivat loistavia, koska molempien konnien oli onnistunut sahata terässinkilät, jotka olivat kiinnittäneet taulun kehykset.

Asbjörn Krag löysi siis pieniä kohtia mistä hän voi saada menemään kaikki yhteen.

Mutta tällä välin ammottivat taaskin suuret aukot mistä kaikki voisi häipyä tyhjyyteen.

Mitä esimerkiksi merkitsi se, että koko kaupunkia kehotettiin sirkuskulkueen aikana kaduilla arvailemaan Taikailveilijän piippolakin värejä?

Sitävastoin ymmärsi hän, että Sörenin esiintyminen sirkuksessa sopi kovin hyvin kaikkeen siihen.

Tietysti roistojen piti neuvotella keskenään. Mutta kukaan ei saanut aavistaa ilveilijän ja konsulin palvelijan olevan juonessa keskenään. Miten he saattaisivat tavata toisiaan kenenkään sitä huomaamatta tässä pienessä juorupesässä.

Mikä oli luonnollisempaa kuin antaa tämän kohtauksen tapahtua yleisön nenän edessä, ilman ettei ainoakaan elävä sielu voisi uskoa sitä muuksi kuin tavalliseksi sirkuspilaksi.

Suosionosotushuutojen ja naururäähkäyksien takia ei kukaan voinut kuulla mitä molemmat miehet näyttämöllä keskustelivat.

Taikailveilijän suu kävi alituisesti kuin pyörän keppi. Hän loihti esille erillaisia kapineita palvelijan taskusta ja näiden esineiden kera saattoi kovin hyvin olla tärkeitä tiedonantoja.

Samaten oli ilveilijän erittäin helppo pistää yksi taikka toinen tieto, määräys eli selitys palvelijan taskuun eli suullisesti antaa hänelle haluamiaan neuvoja.

Tässä salaperäisessä asiassa oli siis monta mahdollisuutta, monta arvoitusta, monta käsittämättömyyttä joiden ratkaiseminen näytti mahdottomalta.

Mutta ennenkuin Asbjörn Krag tänä yönä meni levolle, uskoi hän kuten lopuksikin keksineensä langan, joka auttaisi häntä avaamaan koko sotkeutuneen solmun.

IX.

KUJE.

Koko seuraava päivä kului Asbjörn Kragin tulematta arvoituksen ratkaisussa rahtuakaan lähemmäksi. Hän teki erilaisia uusia huomioita, mutta ei mikään niistä näkynyt vahvistavan hänen teoriaansa, että Burnsin, musiikkiprofessorin ja Sörenin välillä oli salaliitto, tarkoituksella varastaa van Dyckin omamuotokuva.

Hänellä oli useita keskusteluja konsulin kanssa mutta ei ollut onnistunut keksimään mitään uutta.

Hollantilaisessa salongissa pidettiin öin ja päivin vahtia. Vahdit tulivat ja menivät säännönmukaisessa järjestyksessä mutta eivät olleet huomanneet minkäänlaista väkivallanyritystä kallista taideteosta kohtaan. Eräs oli maalari, eräs verhoilija ja eräs koristelija. Ei milloinkaan ennen oltu korjattu niin usein tätä salonkia, ja palvelijat rupesivat uskomaan että konsuli aivan äkkiä oli saanut ajatuksiinsa korjata uudestaan kauniin kerroksensa huoneet -- jotain jota ei niin harvoin ollut tapahtunut.

Konsulin maku oli nimittäin kovin vaihtelevainen ja palvelijat olivat sentähden tottuneet kaikkeen joka koski korjauksia ja muutoksia.

Asbjörn Krag katseli silloin tällöin sähkölennätintoimistossa, mutta ei yhtäkään uutta sähkösanomaa tullut Skotlannin monimiljonääriltä eikä Burnskaan ollut lähettänyt mitään matkaan.

-- Tilannetta voidaan pitää muuttumattomana, ajatteli Krag. Mutta jos mr Burnsin viimeinen sähkösanoma olikin merkinnyt varkauden edellytyksien olevan parhaimpia niin odottaa tietysti nyt rahapohatta kaukaa vaan ratkaisevaa tietoa joko kepposen epäonnistumisesta tahi myöskin, että molemmat "komissionit" olivat onnistuneet saamaan "kaupan" kuntoon.

Mutta silloinhan täytyy ratkaisevienkin tapauksien olla lähellä tuloaan.

Asbjörn Krag ei voinut vapautua siitä käsityksestä, että hänen olettamuksensa oli oikea ja että hän oli tullut oikeille jäljille.

Hän harkitsi asiaa kohta toisensa jälkeen eikä voinut keksiä muuta tyydyttävää selitystä erilaisista tapauksista ja elämyksistä.

Kiitos olkoon hänen johtopäätöksiensä, jotka nimittäin usein saivat parhaan aineellisen perustelun, jota ilman ne häilyisivät vapaaseen ilmaan täydellisen tarkoituksettomina. Mutta koska ei ilta eikä yökään tuonut mukanaan mitään ratkaisevaa, päätti Asbjörn Krag harjoittaa puhdasta peliä ja hinata sotalipun.

Tämä tyyneys saattoi hänet levottomaksi kuten aina tunnetaan vastenmielistä mieltä tiedettäessä, että viholliset hiipivät ympärinsä yön pimeydessä.

Hän ilmoitti siis virallisesti kaupungin poliisiviranomaisille konsulin taidegalleriaan suunnitellussa varkaudesta. Oli tarkoitus varastaa eräs hänen kallisarvoisimmista ja kauneimmista tauluistaan.

Hän ei kuitenkaan maininnut mitään siitä, että oli jo huomattu van Dyckin oman muotokuvan miltei seinästä sahatuksi.

Asbjörn Krag asettui yhteyteen poliisimestarin kanssa, joka suurella viisaudella ja mielenkiinnolla otti asian vastaan.

Hän antoi määräyksiä vahtien asettamisesta osittain konsulin asunnon lähelle, osittain niille teille jotka johtivat kaupungista ulos sekä rautatieasemalle että höyrylaivalaiturille.

Konstaapelit olivat saaneet tarkkoja määräyksiä pidättää jokainen joka mahdollisesti yritti lähteä kaupungista mukanaan tauluja, eli muita sellaisia epäiltäviä esineitä.

Asbjörn Krag toimi jälleen siten että näistä puuhista puhuttiin sirkuksessa.

Hän antoi levittää tietoa, että konsuli oli Amsterdamista saanut varotuskirjeen, joka koskee tulevaa varkautta ja että hän tästä syystä oli ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin.

Oli kirjoitettu että kallisarvoinen taulu luultavasti varastettaisiin kahdentenakymmenentenäneljäntenä päivänä, jolloin varkaat saapuisivat kaupunkiin. Koska juuri tänä päivänä kirjoitettiin kahdeskymmenesneljäs, oli konsuli tullut kovin hermostuneeksi.

Kahdennenkymmenennen neljännen päivän oleskeli Asbjörn Krag koko päivän konsulin talossa.

Koko kaupunki oli jännityksessä Taikailveilijän tuloa odotellessa.

Kristianilaiaissalapoliisi oli täydellisesti vakuutettu ettei mr Burns ollut toimittanut tätä koomillista ja vaivalloista kujeilua ilman ettei hänellä ole määrättyä tarkoitusta sillä.

Ehkä juuri silloin tapahtuisi ratkaisu?

Asbjörn Krag päätti pitää tarkkaa silmää mystillisestä ilveilijästä.

Muuten oli kaupunki tänään täydellisesti huvien ja uutuuksien täyttämä.

Ensinnäkin aamusella saapui tieto itse konsulilta suunnitellusta varkaudesta.

Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja siitä keskusteltiin laveasti.

Sitten tehtiin se huomio, että amerikalainen professori tehdäkseen reklaamia, kulki siellä täällä pihoissa kummallisen keksintönsä kanssa ja soitti.

Hän kokosi ympärilleen kokonaisen uteliaan joukon ja kaikki pitivät, että hänen pelinsä soi kauniisti, minkätähden oli selvää, että hän samana iltana antamaansa konserttiin saisi hyvän huoneen.

Siten saattoi kaupungin asujaimisto huvitella itseään odottaessaan Taikailveilijän fantastisia kujeita. Sen lisäksi tuli sirkusnäytäntö illalla sekä professori Blochin esiintymän Työväen yhdistyksen huoneustossa kummallisine keksintöineen, jossa hän muun muassa soittelisi kappaleita, joita hän oli valokuvannut valo- ja ääniaaltojen avulla.

Fredikshaldille lupasi tulla aivan iloinen päivä. Jo varahin rupesi kansa kääntymään kaduille missä Taikailveilijän tiedettiin esiintyvän.

Se mikä erittäin kiinnitti Kragin mieltä oli se, että hän oli toimittanut kulkueen konsulin talon ohi. Tapahtuisiko ulkona jotain?

Olisiko ehkä aika väkivallan-yritykselle van Dyckin muotokuvaa vastaan tullut juuri tässä hetkessä? Kristianialaissalapoliisi oli huomauttanut olosuhteista ja olivat he molemmat päättäneet konsulin akkunasta seurata Taikailveilijän retkeä kaikkein suurimmalla huomiolla ja eikä sekunniksikaan päästää ketään näkösältä.

Asbjörn Krag ja konsuli olivat istuutuneet erään pöydän viereen huoneeseen, jonka seinä oli hollantilaisen salongin seinän vieressä jossa Dyckin muotokuva oli.

Oli vaikeata nähdä hollantilaisen salongin pienien ruudukkojen läpi ja he olivat sentähden luvanneet istua täällä.

Mutta taulugallerian ovi oli avoinna. Ja siellä kulki vartija edestakaisin, jättiläismäinen metsänvartia Pebensen, jonka konsuli oli ottanut palvelukseensa sitä tarkoitusta varten sekä Brående ja eräs toinen mies.

Kulkueen saapumisen kellonlyönti lähestyi.

Konsulin talon ikkunoista saattoi nähdä ainoastaan joen yli johtavalle sillalle.

Äkkiä kuultiin melua ja huutoa sieltä päin ja silta oli pian telmivän ja kirjavan parven täyttämä.

Se oli fantastinen kulkue, joka lähestyi leikiten ja meluten. Taikailveilijää oli kummallista katsella omituisessa puvussaan. Hänellä oli päässään piippolakki, johon kaikkien katseet olivat tähdätty.

-- Piippolakki on punanen, sanoi Krag, sitähän ei ole erittäin vaikea nähdä.

-- Ei, se on keltainen, vastasi konsuli.

-- Mitä! Onko se keltainen. Uskallan lyödä pääni pantiksi että se on....

-- Sininen! huudahtivat molemmat yhdessä, johon he lisäsivät:

-- En ole milloinkaan nähnyt moista! Piippolakki oli todellakin tullut siniseksi, mutta lähi hetkeksi jälleen muuttanut väriään. Milloin oli se vihreä, milloin punainen, milloin keltainen, milloin violetti. Kun Taikailveilijä nauravan ja meluavan ihmisjonon seuraamana tuli suoraan konsulin ikkunan alle, ymmärsi Asbjörn Krag heti mistä värivaihtelu johtui.

Ilveilijä oli aivan yksinkertaisesti verhonnut koko piippolakin lasiprismoilla, jotka tulvaavassa auringonvalossa säteilivät kaikissa sateenkaaren väreissä. Oli siis aivan mahdotonta sanoa minkävärinen Taikailveilijän piippolakki oli.

Keskeymättä huusi kansa hänen ympärillään.

-- Se on punanen!

-- Lakki on sininen!

Jotkut olivat vielä riivatuimpia ja huusivat.

-- Ei, se on liidun valkea!

-- Se on sysimusta!

Äkkiä pysähtyi kulkue konsulin ikkunan ulkopuolelle ja kansa alkoi heti huutaa:

-- Miksi me tässä pysähdymme?

-- Jatka, ilveilijä;

-- Me emme tahdo mitään tungosta!

Asbjörn Krag oli äärimäisessä jännityksessä. Nyt tapahtui se mitä hän koko ajan oli pelännyt?

Miksi hän muuten olisi pysähtynyt konsulin talon edustalle?

Kristianialaissalapoliisi seurasi jännitetyn tarkkaavaisena jokaista ilveilijän pienintäkin liikettä. Konsuli teki samoin. Molempien katseet olivat kiinnitetyt tuohon kadulla olevaan kummalliseen olentoon.

Asbjörn Krag huomasi, että ilveilijä oli tällä kohdalla naamioitu.

Miksi?

Muuten oli hän pukeutunut fantastiseen ilveilijäpukuun, mutta sininen silkkinaamio kätki hänen kasvojensa piirteet.

Ja nyt vallitsi äkkiä hiljaisuus, sillä ilveilijä oli ruvennut tekemään konstejaan ja loihti yleisön ihastukseksi ympärillä olevien taskuista rahaa ja muita esineitä.

Mutta hiljaisuudesta kuuli Krag ja konsuli sisään musiikkiprofessorin koneen säveleitä.

Konsuli sanoi hymyillen:

-- Minä pidän melkein liikuttavana kuulla kuinka tuo musiikkiprofessori raukka taistelee ylivoimaa vastaan noilla äänillään, mutta se on turha vaiva. Niin taiteilijaelämälläkin on tragediansa.

-- Kuka tietää -- ehkä tuo vanha raukka nyt seisoo ja itkee tappiotansa. Mutta kas tuolla! Nyt lähtee kulkue jälleen matkoihinsa.

Ja todellakin. Ilveilijä oli nyt lopettanut sepittämänsä esityksen ja kulki verkalleen eteenpäin telmivän ja meluavan väkijoukon seuraamana...

Asbjörn Krag kääntyi pois ikkunasta.

-- Olette tehneet virheen, sanoi konsuli hiljaa. Tämä ei ollut selvästi muuta kuin reklaami päähänpistoa. Te olette varmaankin ollut hiukan epäluuloinen. Kristianialaissalapoliisikin alkoi tuntea itsensä epävarmaksi.

Silloin herätti heidän huomiotaan aivan karkea ääni läheisestä huoneesta, hollantilaisesta salongista.

Se oli meikein huuto, se oli pikemmin mylvintä, kivun, raivostuksen ja kauhun kiljuntaa.

Ja kiljuntaa seurasi kirouksia.

Asbjörn Krag ja konsuli hyökkäsivät niin nopeaan hollantilaiseen salonkiin, että he olivat vähällä panna toisensa oven rakoon..

Siellä seisoi jättiläismäinen metsänvartija kohotetuin käsin ja revolveri heilui toisessa kädessä. Hän tuijotti raivoisasti eteensä ja hänen katseensa oli kiintyneenä ainoaan seinällä olevaan pisteeseen.

-- Taulu! kirkui hän. Hieno taulu on poissa!

Ja tosiaankin.

Missä van Dyckin nerokas muotokuva riippui ennen, mistä tuo kummallinen hymy, tuo menneen vuosisadan arvoitus ennen oli tervehtinyt myöhempien aikojen lapsia, siinä ei ollut nyt mitään!

Taulu oli poissa -- teräskehys -- kaikki tyyni!

-- Varastettu! mutisi kristianialaissalapoliisi väräjävin äänin. Mutta miten... miten... Oh, se on kauheata!

Konsuli ainoastaan seisoi ja hajamielisesti tuijotti tyhjään seinäpintaan.

Hän oli kuoleman kalpea.

X

KEPPONEN.

Kaikki he seisoivat pari sekuntia kuin halvattuina.

Asbjörn Krag oli ainoa, joka sai tajuntansa.

Hän ryntäsi heti ovelle, sai käsiinsä konstaapelin, määräsi Taikailveilijän heti vangittavaksi. Ilveilijä ei ollut vielä ehtinyt kovinkaan pitkälle ja hetken kuluttua näki kristianialaissalapoliisi vangitsemisen toimitettavan. Asbjörn Krag tiesi nyt toimineensa täydellisesti laittomasti ja äkkipikaisesti, mutta kalliin taulun varkaus oli hänet niin yllättänyt, että hän tuskin tiesi mitä hän tekisi. Hän piti muuten tätä vangitsemista jokseenkin tarkoituksettomana. Huudoin ja meluin sekä poliisia vastaan suunnattujen kompasanoin vietiin Taikailveilijä raatihuoneelle joen toiselle puolelle.

Kristianialaissalapoliisi kääntyi sitten jälleen hollantilaiseen salonkiin, missä konsuli ja jättiläismäinen metsänvartija kulkivat edestakaisin aivan surun ja kauhun repiminä.

-- Miten olette hoitanut vartioimistanne! huudahti Asbjörn Krag suuttuneesti.

-- Vartioimistani, sanoi metsänvartija ihmeissään. Olen hoitanut sitä niin hyvin kuin olen osannut, olen ollut täällä koko ajan.

-- Mutta on mahdotonta, että te koko ajan olette voineet kiinnittää huomiotanne tauluun.

-- En, se on totta. Minun myöskin täytyi tietysti katsoa Taikailveilijän kujeita ja kun minä seisoin ja katselin erään pienen ruudukon läpi, on varas ollut täällä. Mutta minä en ole mitään kuullut ja luultavasti ette tekään, herra salapoliisi. Tehän istuitte viereisessä huoneessa.

Asbjörn Krag tunsi näiden sanojen pisteleväisyyden eikä hän tiennyt mitä vastaisi, sanoi vain:

-- Taikailveilijä... Niin hänet olen antanut vangituttaa.

Konsuli kääntyi hänen puoleensa.

-- Nyt vahvistautuu siis kaikki, sanoi hän, jota olen koko ajan. epäillyt, kaikki tuo pöty Taikailveilijästä, palvelijastani, katusoittaja raukasta oli vain järjettömyyttä. Mehän molemmin panimme merkille ilveilijän esiintymisen hänen tehdessään konstejaan tuolla ulkona. On aivan mahdotonta epäillä häntä osalliseksi varkauteen.

Kristianialaissalapoliisi ei vastannut. Hän meni ainoastaan sille paikalle jossa kallis taulu oli riippunut ja rupesi tarkasti tutkimaan sitä.