Part 3

Ei montaakaan sekuntia sen jälkeen tuli komeasti puettu herra sympatisine ulkomuotoineen rynnäten ulos ottaakseen vastaan hänet. Asbjörn Krag ymmärsi, että sen täytyi olla konsulin itse. Hänen kasvonsa olivat hetkisen suurimman yllätyksen leimaamat.

-- Ja täällä, huudahti hän lämpimästi puristaen Kragin kättä, sitä saan sanoa nopsaksi toimitukseksi. Näyttää melkein kuin teidät olisi lähetetty sähköteitse.

-- Melkein, vastasi Krag hymyillen, ja minä ymmärrän konsulin sähköttäneen minulle.

-- Niin luonnollisesti; Sähkötin kaksi ja puoli tuntia sitten Kristianian Salapoliisille. Ehkä olette tullut tänne lentokoneella. Teitähän voi uskoa kaikesta.

-- Ei, olen ollut täällä koko päivän, selitti kristianialaissalapoliisi. Olin vain sattumalta sähkäsanoma-asemalla ja heti sain erään sähkösanoman päälliköltäni, joka käski minua silmänräpäyksessä etsimään teidät.

-- Aha, vai niin. Tässä meillä onkin selitys. Mutta kaikin mokomin, olkaa hyvä ja astukaa sisään. Täällä seisomme todellakin ja juttelemme, joten unhotamme ettei juhlasali juuri ole oikea keskustelupaikka. Asbjörn Krag riisui takkinsa ja hattunsa ja seurasi konsulia erinomaisen rikkaasti ja aistikkaasti sisustetun huonerivin läpi. He astuivat työhuoneeseen, joka oli varustettu kelvolla, vanhalla mahongihuonekalustolla. Seiniä koristivat kirjat kauniissa ja taiteellisissa kansissa.

Asbjörn Krag käsitti heti tulleensa kovin rikkaan miehen kotiin.

-- Uskallanko kysyä miksi olette kunnioittaneet pientä kaupunkiamme käynnillänne? alotti konsuli istuttuaan ja sytytettyään sikarinsa. Ehkä erehdyn otaksuessani läsnäolonne olevan jonkinlaisessa yhteydessä minun asiani kanssa?

-- Kyllä, vastasi Asbjörn Krag, teette todellakin erehdyksen, herra konsuli. Aina siihen asti kun nyt olen häilynyt täydellisessä tietämättömyydessä siitä että teillä ylipäänsä olisi jotain asiaa jonka minä voisin auttaa tutkimalla sitä.

Olen täällä pelkästään yksityisasioissa vaikka saankin tunnustaa, että täällä oleskelemieni tuntien aikana olen tullut kosketuksi erääseen osaan suhteista jotka ovat antaneet minulle päänvaivaa. Kaikki tämä ei ole kuitenkaan tekemisissä teidän asianne kanssa, herra konsuli, mutta olen kovin utelias saadakseni tietää miksi olette kutsuneet minut tänne.

Konsuli karisti tuhkan sikaristansa ja valmistui kertomaan.

Asbjörn Krag huomasi kunnon miehen olevan hiukan neuvottomana siitä miten hän alottaisi.

-- Ennen kaikkea pyydän saada mainita, sanoi konsuli, että olen lähettänyt sanan teille siksi että olen kuullut niin paljon hyvää teistä.

Asbjörn Krag kumarsi

-- Sitäpaitsi pyydän saada osottaa tämän asian vaativan sekä teräväjärkisyyttä, viisautta että hienotunteisuutta -- ominaisuuksia joita erittäin ihailen teissä.

Konsuli kakisti ja jatkoi sitten.

-- Siitä vähästä mitä olette nähnyt kotiani, sanoi hän, olette mahdollisesti voineet ymmärtää minun harrastavan taidetta. Muiden muassa olette nähneet joukon kallisarvoisia tauluja ja sitäpaitsi omistan pienen valitun kirjaston, jonka kerskumatta uskallan väittää maan arvokkaimmiksi.

Asbjörn Krag nyökkäsi myöntymykseksi ja katsoi ihastuneesti seiniä pitkin, jossa kalliit sidotut kirjat olivat pitkissä kunnioitusta herättävissä riveissä.

-- Asiani, jatkoi konsuli, koskee juuri erästä taideteosta, erästä taulua. On koetettu varastaa erästä kallista aivan korvaamatonta taulua.

Kristianialaissalapoliisi, joka ei juuri ollut erittäin kokenut kaunotaiteissa, kysyi aivan äkkiä:

-- Taulu?

-- Niin.

-- Onko tämän taulun nimi "Viimeinen ruusu?"

-- Ei, vastasi konsuli sydämellisesti nauraen.

-- Onko sen nimi ehkä "Geisha" eli sen tapaista?

Konsuli katsoi hiukan kummastuneena salapoliisiin ja vastasi.

-- Ei suinkaan, kaukana siitä, herra Krag.

-- No niin! Sehän oli vain eräs ajattelematon päähänpistoni. Olen nimittäin aivan täpötäysi päivän ihmeellisistä elämyksistä. Mutta nyt kokoon ne kaikki yhteen erääseen aivojeni nurkkaan ja lukitsen ne sisälle. Nyt tahdon antautua ainoastaan teidän asianne huomioon, herra konsuli... siis; teiltä on yritetty varastaa eräs taulu?

-- Niin.

-- Ja tämä yritys epäonnistui.

-- Sitä en tiedä vielä, herra salapoliisi. Se riippuu teistä.

-- Mitä minusta?

-- Niin, asia on nimittäin siten, ettei yritys ole vielä lahonnut. Nyt kerron miten se tapahtui.

Noin kolme viikkoa sitten sain kirjeen eräältä tuttavaltani Lontoossa. Hän sanoi kahdelta taholta aijotun tehdä ponnistuksia varastaa arvokkain tauluni ja että minun täytyi olla varuillani.

Aluksi otin sen täydellisesti levollisesti. Enhän tuskin voinut ajatellakaan mahdollisuutta, että tauluni voitaisiin varastaa tässä pienessä rauhallisessa kaupungissa.

Mutta silloin tapahtui pari asiaa jotka tekivät sen että minä aloin varomaan.

Palvelijani kertoivat epäiltävän näköisten miehien ruvenneen hiiviskelemään taloni ympärillä. Olipa eräs näistä hyväkkäistä kerran pidätetty työhuoneeni oven vieressä. Kun häneltä kysyttiin, mitä hänellä oli siellä tekemistä, sanoi hän tulleensa sisälle kootakseen köyhille.

Hän näytti myöskin oikean, erään papin allekirjoittaman listan mutta sittemmin olen saanut selville, että tämä lista oli väärä. Kysymyksessä oleva pappi ei koskaan ollut lähettänyt sellaista listaa.

Nyt voitte mahdollisesti väittää, herra salapoliisi, miehen olleen vain tavallisen petkuttajan, mutta tätä vastaan puhuu se asianhaara, että kukaan toinen koko kaupungissa ei ollut saanut osakseen listaa jonka kanssa hän kulki.

Tämä osoittaa toisin sanoen, että lista oli hänen itsensä kokoonkyhäämä, ainoastaan saadakseen tekosyyn sen tapauksen varalta että hänet yllätettäisiin taloni epäluulonalaisessa läheisyydessä, tai kerroksessani. Emmekö ole yhtä mieltä siinä?

-- Täydellisesti, vastasi Asbjörn Krag, mutta eikö ole tapahtunut mitään kouraantuntuvampaa?

-- Kyllä yöllä eli aamulla, ja niin pian kun olin päässyt selville siitä sähkötin teidät.

Kuten voitte ymmärtää on tässä kysymys tavattoman arvokkaasta taulusta. Saatte nähdä sen sitten, mutta voin nyt sanoa toistaiseksi sen nimen. Se on van Dyck'in oma muotokuva. Sanokaamme sen arvoksi satatuhatta eli enemmän. Se on kallein taideteos ja raha-arvoltaan enemmän kuin kaikki muut taideteokset yhteensä.

Sellaista ihanaa taideteosta suojatakseen täytyy noudattaa erikoisia varmuustoimenpiteitä.

Olen sentähden hankkinut itselleni kullatun teräskehyksen, jonka olen antanut vääntää seinään kiinni sinkilöillä, jotka ainoastaan joku seppä eli perinpohjin oppinut murtovaras voisi irroittaa.

-- Ja nämät sinkilät löysitte tänään irtiotettuina?!

-- Aivan oikein. Selittämättömän vaiston ja saamieni varoitusten uskollisen levottomuuden johtamana päätin tänään aamulla katsella taulua hiukan lähemmin. Silloin näin, että kaikki neljä sinkilää oli melkein poikki leikattuja, eli oikeammin sanoen, halkiviilatut, mutta oli se tehty niin hienosti että oli mahdoton huomata sitä tarkastelematta lähemmin.

Taulu oli niin irroitettu että sen kovin hyvin saattoi temmata alas seinältä.

-- No mitä te sitten teitte? kysyi Asbjörn Krag.

Konsuli tiesi mitä hän tarkoitti ja vastasi hymyillen.

-- Vain erään asian.

-- Te sähkötitte salapoliisille?

-- Kyllä, sähkötin teille. Läksimpä itse matkaani sähkösanomineni ja sanoin palvelijoilleni odottavani luokseni erästä ylioppilastoveriani Kristianiasta.

-- Ja edelleen?

-- Muuten en tehnyt yhtään mitään. Talossani ei ollut ketään joka oli selvillä minun keksineen sen, että sinkilät ovat halki sahatut.

-- Ja te ette ole tehnyt mitään taululle?

-- Ei tietenkään. Se riippuu täydellisesti samassa asussa jonka tänä aamuna löysin.

-- Epäilettekö jotain? jatkoi Asbjörn Krag.

-- En, ketäpä minä voisin epäillä. Vanha taloudenhoitajattareni on ollut perheeni palveluksessa kaksikymmentä vuotta.

-- Ei ketään voida sulkea epäilyksistä, huomautti Krag.

-- Ei, kuuletteko! Vanha nainen! Hän ei ymmärrä muuten hajuakaan taiteesta.

-- No niin, mutta on kai muitakin palvelijoita? jatkoi Krag, esimerkiksi se nuori mies, joka juuri oli täällä sisällä.

Konsuli nauroi äänekkäästi.

-- Voin vakuuttaa teille, että Sören -- häntä kutsutaan todellakin niin -- on suurin hölmö mitä minulla milloinkaan on ollut palveluksessani. Hän on varmaankin ollut täällä noin neljätoista päivää, joten en oikein tarkoin tunne häntä, mutta olen jo saanut selväksi itselleni tulevan tarpeelliseksi panna hänet pois. Hän on aivan tyhmä. Hän on koko talon naurettavuus. Mitä te muutoin ajattelette! Niin nuori mies olisi jo niin perehtynyt pyhän taiteen mysterioihin että hän ryhtyisi varastamaan kalliita tauluja. Ja lisäksi olisi niin hyvä vainu että hän valitsisi juuri kaikkein arvokkaimman. Ei, se on aivan uskomatonta. Saadaksenne tilaisuuden kontroleerata olenko oikeassa käsityksessä, kutsun hänet sisälle.

Konsuli soitti,

Pian sen jälkeen tuli palvelija sisään. Hän näytti todellakin aivan harvinaisen typerältä. Hänen kasvoissaan oli lammasmaisen tuijottava näkö, jonka Kristianialaissalapoliisi heti näki.

Konsuli sanoi.

-- Kuules nyt, Sören, tuo nyt sisään vähän portviiniä, makeata kuten tiedät.

Sören nosti päätään, katsoi hetkisen isäntäänsä ja vastasi:

-- Portviiniä?

Tämä kysymys tuli niin idioottimaisesti että Asbjörn Krag purskahti nauruun.

-- Niin, tietenkin, huusi konsuli kiukuissaan, lähde vaan matkoihisi, turska! Seisotko sinä ja nukut, häh?

Palvelija käänsi selkänsä seurueelle ja meni mutisten ovesta.

-- No miltä tuntui? kysyi konsuli.

-- Olen vain ihmeissäni miten olette kestänyt niin kauan tuon naudan kanssa, vastasi kristianialaissalapoliisi.

-- Niin, olette oikeassa, mutta ei ole ollenkaan helppo saada palvelukseensa kunnollisia palvelijoita. Ennen pidettiin kunniana olla palvelijana rikkaalla ja mahtavalla miehellä. Nyt näytetään pitävän häpeänä ja häväistyksenä. Siksi tunkeutuukin vain kaikkein tyhmimpiä.

Konsuli nousi.

-- Menkäämme nyt katsomaan taulua, sanoi hän.

-- Jättäkäämme arkipäiväiset pikku surut ja vastukset ja maailman tyhmät palvelijat. Menkäämme ja unohtakaamme pienet asiamme, hetkiseksi voidaksemme häiritsemättä siirtää itsemme nauttimalla tästä taideteoksesta. Tulkaa herra salapoliisi.

Konsuli meni edellä ja salapoliisi seurasi häntä.

Lopuksi tulivat he erääseen pieneen salonkiin, kalustettuna vanhaan hollantilaistyyliin. Seinillä riippui vanhojen mestarien tauluja. Kullattu laatta kehyksen alimmalla lastalla ilmoitti taiteilijan nimen.

Toisella poikittaisseinällä riippui aivan yksinään taulu silkkipoimutelman peittämänä.

Konsuli veti poimutelman pois.

Kristianialaissalapoliisi katsahti taulua ja peräytyi.

VI.

SALAISUUS KULUNEELTA VUOSISADALTA.

Ei koskaan hän ollut nähnyt niin kamalia kasvoja kuin tällä omalla muotokuvalla oli.

Korkea, keltainen otsa, suuret mustat silmäparit sekä punainen suu leveävarjoisen baretin alla.

Korkea otsa, vihaiset, tuimat silmät ja paksut lihavat huulet antoivat kasvoille melkein epäinhimillisen julmuuden leiman.

-- Jos tämä on van Dyckin oma muotokuva, sanoi Asbjörn Krag, niin on taiteilija ollut rohkeampia miehiä mitä milloinkaan on elänyt. Sillä kysyy rohkeutta jättää jälkimaailmalle itsestään sellainen omituisuus.

-- Olette oikeassa -- vastasi konsuli, ihastuneena katsellen kauniita kasvoja. Mutta se on kuitenkin ihana taideteos. Katsokaa noita varjoja, näitä silmiä vihaisine katseineen ja katsokaa tätä kummallisessa hymyssä olevaa suuta. Eikö tähän hymyilyyn ole kätkeytyneenä eräs kadonneen vuosisadan salaisuus.

-- Rohkeuteni melkein värisee sitä katsellessa, vastasi salapoliisi. Se on todellakin tehnyt minuun voimakkaan vaikutuksen, ne ovat omituisimmat kasvoi mitkä milloinkaan olen nähnyt. Salapoliisi meni lähemmä ja näki nyt kehyksen alimmalla listalla olevan:

VAN DYCK.

Oma muotokuva.

Konsuli jatkoi;

Kerran kävi luonani Antwerpenin maalausgallerian johtaja. Hän tarjosi minulle heti taulusta 150,000 guldenia. Mutta mitä minä teen rahalla. En tahdo milloinkaan erota tästä ihanasta taideteoksesta. Meidän kerääjäin salaisuus on juuri se, herra salapoliisi, että kun me olemme saanut taideteoksen, tulee se olemaan melkein osa meistä. Me emme voi edes ajatella mahdollisuutta erota eli kuolla siitä. Se on keräilyn korkein voima. Ja voitte kuvitella pelästystäni huomatessani, että taulu tänään aamusella oli puoleksi leikattu seinältäni.

Minä vaan en ymmärrä, sanoi Asbjörn Krag, miksi varas on yrittänyt ottaa koko taulun teräskehyksineen; sen sijaan että hän aivan yksinkertaisesti olisi leikannut kankaan.

-- Sanon miksi, vastasi konsuli. Asia on niin, että minä, osittain pelastaakseni palvelijoitani olemasta kihokynsisiä ja osittain estääkseni ihanan taulun leikkaamista kehyksistä, olen antanut sijoittaa tunnetun sähkölaatan kankaan taakse -- aivan samaa järjestelmää jota nyt on alettu käyttämään Parisin, Antwerpenin ja Vatikaanin galleerioissa. Niin pian kun kangasta kosketetaan, vielä vähemmin metallilla, alkavat hätäkellot soida koko talossa. Sähköaparaatilla ei ole kuitenkaan minkäänlaista yhteyttä kehyksen kanssa ja varastaakseen taideteoksen täytyy siis ottaa kaikki tyyni.

-- Miksi tämä tuolin selkämys on sijoitettu heti taulun alle? kysyi Asbjörn Krag.

Konsuli hymyili.

-- Niin, eikö totta sanoi hän. Se on aika juonikkaasti ja näyttää luonnolliselta. Sen ovat tehneet roistot. He eivät ole uskaltaneet luottaa, että sinkilät, niin poikkisahattuina kuin ovatkin, voisivat kannattaa tauluja, ja sentähden ovat he varmuuden vuoksi panneet tämän tuolin selkämyksen tueksi. Minä en ole koskenut siihen.

-- Siinä olette todellakin tehneet oikein, sanoi Krag ja lisäsi. Me tulemme sen kautta uskottelemaan varasta ettemme ole nähneet mitään.

Krag veti tuolin pois.

Taulu riippuu kuitenkin paikallaan.

Sitten pani salapoliisi tuolin takaisin paikallensa. Hän alkoi sitten tarkasti tutkia taulun kullattua kehystä sekä sinkilöitä, jotka pitivät sitä seinässä kiinni.

Lujat sinkilät olivat sahatut poikki erinomaisen hienolla ja terävällä viilalla.

Salapoliisi löysi muutamia viilanlastun jyväsiä teräskehyksellä ja lattialla. Muuten ei ollut ainoatakaan jälkeä löydettävä lurjusmaisesta yrityksestä.

-- Viilaus on suoritettu niin erinomaisen hienosti, sanoi Krag, etten minä, ellen olisi parempia selvitellyt, olisi voinut uskoa sen suoritetun partaveitsellä, joka voisi lävistää terästä. Olen monissa tilaisuuksissa ennenkin nähnyt sellaista viilanlastua, mutta on aina myöskin ilmennyt perillä olleen ammattitaitoisen kansainvälisen suurroiston. Uskottavasti on kai tässäkin sellaiset suhteet.

-- Jokainen sinkilä, jatkoi hän, on sahattu kymmenesosan millimetrin päästä. Ja itse asiassa se mikä on jälellä, ei ole parempi kuin tavallinen ohut silkkipaperi ja koska teräs ei ole kimmoisaa, tarvitaan ainoastaan tuupaisu saadakseen irrotetuksi koko kehyksen.

-- Aivan oikein. Se on minunkin mielipiteeni.

-- Mutta miten roistot ovat päässeet sisään ja saaneet suorittaa tämän, on minulle kuitenkin arvoitus. Luultavasti ovat he työskennelleet yöllä. Heidän täytyy olla salaliitossa jonkun kanssa joka on talossanne. Kuulkaa hetkinen, herra konsuli, teidän tulee pitää valppaasti silmällä tuota jöröjukka palvelijaa. Minua ei ihmetyttäisi, vaikka hän olisi viisaampi kuin luulittekaan.

Konsuli mutisi jotain, että hän pitää täydellisesti uskomattomana, että tyhmällä Sörenillä olisi mitään tekemistä tämän rikoksen kanssa, mutta hän ei luvannut kuitenkaan päästää häntä näkösältä.

-- Minä en muuten ymmärrä, huomautti Krag, mitä iloa saattoi olla näillä konnilla tästä taideteoksesta. He voivat mahdollisesti myydä sen museoon, silloin heidät heti huomataan, ja en usko myöskään kenenkään yksityisen uskaltavan kainostelematta ostaa varastettua tavaraa.

-- Silloin täydellisesti erehdytte, sanoi konsuli.

-- Olen vakuutettu siitä että nämä varkaat, jotka nyt ovat toimineet, ovat suunnitelleet mitä viekkaimmalla tavalla.

Ajatelkaamme sitä mahdollisuutta, että he joku aika sitten ovat kääntyneet jonkun rikkaan kerääjän puoleen, monimiljonäärin, sillä se voi olla tietysti vaan monimiljonääri, joka on kehottanut ostamaan niin kalliita taideteoksia. Mutta mitä te ajattelette.

Konsulin sanoissa monimiljonääristä oli Asbjörn Krag peräytynyt ja hämmästyksen ja yllätyksen piirre levisi hänen kasvoilleen. Eräs ajatus oli juolahtanut hänen aivoissaan.

-- Ei mitään, vastasi hän vain. Olkaa hyvä ja jatkakaa, herra konsuli.

-- Siis minä toistan vieläkin kerran että me voimme otaksua erään roistoista kääntyneen jonkun ulkolaisen rikkaan miehen puoleen.

He ovat tietysti itse sanoneet saaneensa vihiä kovin hienosta afääristä.

Fredrikshaldissa on eräs mies, jolla on taulu jonka hän mielellään myy huonojen raha-asiain vuoksi.

Olisi epäedullista norjalaisen luotolle jos tulisi tietoon, että hän on pakotettu myymään kauneimman ja kuuluisimman taideteoksen. Mutta koska hän joka tapauksessa on pakotettu myymään sen, vaatii hän -- väittivät roistot sen tapahtuvaksi, suurimmassa salaisuudessa.

Hän on valinnut silloin heidät välittäjiksensä ja he ovat luvanneet hankkia hänelle taulun.

Sanokaamme viidestä tuhannesta punnasta.

Tähän on siis asianomainen suostunut.

Sitten he aivan yksinkertaisesti varastavatkin minulta taulun, mies saa taulunsa ja maksaa sen.

Tietysti täytyy hänellä joka tapauksessa olla epäluulo, ettei se ole tapahtunut kunniallisella tavalla. Mutta koska se koskee hänen suurta luottoansa, hänen voimaperäistä keräilyintoaan, näyttelee moraali ainoastaan vähempiarvoista osaa. Katsokaa meillä kerääjillä on kykyä siihen, niinpian kuin se koskee mielenkiintoista, harvinaista taideteosta.

Mutta, kuten sanottu, ainoastaan kovin rikas mies voi antautua sellaisiin pieniin seikkailuihin. Mies, jonka taloudellinen asema on kova kuin kallio, voi toivoa satunnaisen laittomuuden seurauksia suurella tyyneydellä. Katsokaa esimerkiksi vaan Rockefelleria, jota turhaan on syytetty kaikista maailman ajateltavissa olevista rikoksista.

Asbjörn Krag nousi

-- Te mainitsitte erään nimen, herra konsuli, sanoi hän. Te mainitsitte Rockefellerin. Mutta miksi ette sanonut jotain toista, esimerkiksi Pierpont Morgan?

-- Mielelläni, vastasi konsuli ja nyökkäsi myöntävästi. Hän on muuten kovin mielenkiintoinen taiteesta ja kovin sydämmetön.

Asbjörn Krag oli tullut tahdottomasti ajatelleeksi Pierpont Morganin sähkösanomaa taikailveilijälle, konsulin kehittäessä varasteoriaansa. Olisiko todellakin keskenäistä yhteyttä näiden molempien asioiden välillä.

-- On kuitenkin kovin uskallettu yritys, johon arvoisat herrat ovat ryhtyneet, sanoi Asbjörn Krag. Yrityksen ensi osan ovat he todellakin suorittaneet mainiolla tavalla, nimittäin sahaamalla taulua kiinni pitävät sinkilät.

Mutta vielä on monia vaarallisia asioita suoritettavana. Ensinnäkin on taulu kuletettava kerroksestanne, herra konsuli, ja teidän täytyy tunnustaa, ettei se ole helposti tehtävissä.

Edelleen on jotenkin suuri kangas kuletettava ulos maasta, ja näette siis, herra konsuli, että varkaat työskentelevät edeltäpäin tehdyn suunnitelman mukaan, jonka pitää toteuttaa pienimmässäkin yksityisseikassa.

Luulen, että tällä kerralla voimme tyytyä siihen, että annamme vartioida taulua sekä yöt että päivät.

-- Sitä kaikkea olen jo ajatellut, vastasi konsuli, ja olen siihen tarkoitukseen pestannut väkeä johon voi luottaa.

-- Erinomaista, sanoi Asbjörn Krag. Ei kestä kauan ennenkuin roistot jatkavat suunnitelmansa toteuttamista. Tavalla tai toisella täytyy heidän luonnollisesti tulla ilmi muiden muassa siitä seikasta, etteivät he ole saaneet selville meidän huomanneen sinkiläin sahausta. Ja sitten, herra konsuli, sitten tulee meidän vuoromme tarttua.

Herrat olivat nyt menneet takasin konsulin työhuoneeseen, mihin yksinkertainen palvelija tuli sitten hetken kuluttua aivan kutsumattomana.

Juuri hänen astuessaan sisään huudahti Asbjörn Krag innoissaan:

-- Niin, sen saan sanoa, herra konsuli, etten milloinkaan koko elinikänäni ole nähnyt moista yksityisgalleriaa.

Ja tuo ihana von Dyckin oma muotokuva uhmailee kaikkea selitystä.

-- Niin, se on tosi, vastasi konsuli joka heti oli mukana ilveilyssä, mutta siksi olenkin ylpeä kokoelmastani. Mitä sinä tahdot Sören?

-- Olen tuonut viinin.

-- Se on hyvä. Senhän näen itsekin. Mitä muuta tahdot?

-- Niin mielelläni pyytäisin päästä vapaaksi illalla.

-- Mitä! Sinullahan oli juuri vapautta joku päivä sitten, ja et ole ollut täällä enempää kuin neljätoista päivää. Luuletko sinä, että siinä on pontta ja perää?

Yksinkertainen Sören näytti täydellisesti lohduttomalta.

-- Onko isoäitisi ehkä kuollut? kysyi konsuli. Eli haudataanko isoisäsi?

-- Ei, herra konsuli?

-- Vai ei. Ne tapaavat olla sinun tavallisia päähänpistojasi. No, mikäs sitten on?

-- Tahtoisin mielelläni nähdä taikailveilijän.

-- Oho! Sinä tahdot mennä sirkukseen! Ja siksi olet valmis jättämään minut närkästyksissä toisetta palvelijatta.

-- Niin, herra konsuli, vastasi tyhmä Sören ja tuijotti lammasmaisin ilmein suoraan ikkuna-aukkoon.

Konsuli aikoi käskeä hänet ulos nuhdesaarnalla, mutta äkkiä pidätti hänet Asbjörn Krag, ja sanoi.

-- Äsh, antaa hänen mennä sirkukseen, paras konsuli, nuorison tarvitsee huvitella itseään hiukan siiloin tällöin. Se ei vahingoita.

Konsuli katsoi salapoliisiin, joka tarkoituksella iski silmää.

-- No niin, sanoi hän hetken miettimän jälkeen, sinä saat mennä sitten sirkukseen.

-- Kiitos, herra konsuli.

Sören jää kuitenkin seisomaan. Silloin joutui konsuli suunniltaan.

-- Sinä olet helvetin nauta, Sören, sanoi hän, miksi et lähde tallustelemaan.

-- Olisi eräs asia, herra konsuli.

-- Mitä --! Vieläkö enemmän?

-- Kyllä, tuolia ulkona seisoo eräs mies, joka tahtoo puhua konsulin kanssa. Hän sanoo olevansa verhoilija ja että me olemme käskeneet tulla hänet luoksemme.

Konsuli nousi.

-- Se on tosi. Etkö voinut saada sitä suustasi heti, tyhmyri. Anna hänen tulla sisälle.

-- Se on eräs vartijoistani, selitti konsuli.

-- Joka esittää verhoilijaa, lisäsi salapoliisi, joten varkaissa ei herää mitään epäluuloa hänen todellisesta hommasta.

Konsuli nyökkäsi.

Samassa astui työpukuinen mies huoneeseen.

-- Aha, eikös olekin Brående, sanoi konsuli. Oli hyvä, että tulitte täsmälleen. Oletteko valmis ryhtymään työhönne!

Mies veti hymyillen pensseliparin ja liimapannun esille.

-- Kyliä, sanoi hän. Mistä alotan?

-- Hollantilaisessa salongissa. Mutta onko teillä toista joukossanne?

Mies pani liimapannun lattialle, pisti kätensä taskuun ja veti esilie revolverin.

-- Joka reikä ladattuna, sanoi hän.

-- Mainiota, mainiota. Te ymmärrätte mitä asia koskee. Luulenpa, että on parasta jos alatte lattian korjauksella. On hiukan linoleumia, jota voitte tekemättä vahinkoa purkaa ja paikata jälleen. Mutta muistakaa eräs asia, Brående. Pitäkää tarkasti silmällä von Dyckin muotokuvaa.

-- Olkaa rauhallinen siitä, herra konsuli. Varmaankaan ei hänellä ole enää hauska näyttäytyä katselemaan, mutta minä kyllä kestän sen kanssa, ja uskaltaisipa joku niin....

Näin sanoen veti työläinen jälleen revolverinsa,

-- Se on hyvä, se on hyvä, vastasi konsuli, menkää nyt hollantilaiseen salonkiin ja ryhtykää työhönne.

Työmies meni.

-- Minä ihailen todellakin teidän viisaita valmislelujanne, sanoi Asbjörn Krag.

-- Tehän olette yhtä hyvä kuin joku salapoliisi.

-- Mutta lyönpä vetoa, vastasi konsuli, että olette jo saaneet selville jäljen, herra salapoliisi.

-- Olette oikeassa, vastasi Asbjörn Krag. -- Olen todellakin löytänyt jäljen.

VII.

YKSINKERTAINEN PALVELIJA JA ILVEILIJÄ.

Konsuli hymyili.

-- Minä voin sen uskoa, sanoi hän, kaikesta mitä olen kuullut ja lukenut teistä, ja uskottavasti löydätte uusia huomioita herättäviä jälkiä tutkiessanne taloani lähemmin.

-- Ei tarvitse tutkia taloanne enempää kuin olemme jo tehneet, herra konsuli, vastasi Asbjörn Krag.

-- Mitä --! Ettekö etsi jälkiä eli sormenpainaimia? Ettekö edes mittaa huonettani ristin rastin ja näytä ajattelevalta?

-- En, vastasi Asbjörn Krag. Sitä en aijo todellakaan tehdä. Niin tekevät poliisit ainoastaan huonoissa romaaneissa.

-- Saan todellakin sanoa, että se kuuluu sukkelalta. Mitä te sitten aijotte tehdä?

-- Aijon mennä ulos kuulemaan hiukan soittoa.

-- Oh, todellako. Ja sitten?

-- Sitten aijon syödä päivällistä. Onkin jo jotenkin myöhäistä.

-- Ja sitten.