Part 13

Eräät kihlauksen ja avioliiton lopullisen toimeenpanon väliselle ajalle kuuluvat ilmiöt, samaten kuin muutamat häidenpidon ja morsiamen lopullisen miehensä kotiin asettumisen yhteydessä ilmenevät seikat ovat useilla aikaisemmin puheenaolleilla kansoilla osottautuneet olevan yhteydessä lunnasrahan suorituksen kanssa. Näitä ilmiöitä on ollut kihlauksen ja häiden välisen ajan muodostuminen huomattavan pitkäksi ajanjaksoksi, nuorikon jääminen häiden jälkeen synnyinkotiin ja hänen palaamisensa takaisin ensimäisen tuonnin jälkeen sekä oleskelunsa isänkotona ennen lopullista miehelään asettumista.

Itämeren suomalaisten avioliittotavoissa esiintyy parisen kohtaa, joita ei voida olla edellämainittuihin vertaamatta. On olemassa tietoja sellaisesta suomalaisilla vallinneesta tavasta, että nuorikko häiden jälkeen jäi muutamaksi ajaksi, jopa koko vuodeksi synnyinkotiinsa. Useammin puhutaan tavasta, jonka mukaan nuorikko häiden jälkeen palaa takaisin synnyinkotiinsa, viipyen siellä joskus kokonaisen vuoden, joskus lyhyemmän aikaa. Tämä tapa, joka verrattain myöhään on vallinnut useissa paikoin Suomea, esiintyy myöskin Virossa ja Inkerissä.

Turkkilais-tatarilaisten kansojen tavoissa on kihlauksen ja avioliiton lopullisen toimeenpanon välillä suhteita, jotka muodostavat läheisiä analogioita nyt tarkastelluille ilmiöille. Milkovitsh kertoo tatarilaisen nuoren vaimon jääneen häiden jälkeen isänsä luo siksi, kunnes koko lunnasraha oli maksettu, mikä saattoi kestää pari vuotta ja pitemmänkin aikaa. Kun koko lunnasraha oli saatu suoritetuksi, pidettiin uudet juhlallisuudet morsianta sulhasen kotiin tuotaessa. Kasanin tatareilla on kihlauksen ja häiden väliaikaa vuosi ja enemmänkin, jolla ajalla sulhasen on tuon tuostakin lähetettävä lahjoja morsiamelle. Siperian tatareilla on sulhasen kihlauksen ja häiden välisenä aikana ajoittain käytävä työssä appensa luona ja lähetettävä, lahjoja morsiamen suvulle. Kirgiseillä kestää ensimäisen kosinnan ja häiden välinen aika kahdesta kolmeen vuoteen. Lunnaat suoritetaan lopullisesti vasta ennen häitä. Krimin tatareilla on kosinnan ja häiden välinen aika tavallisesti kaksi vuotta. Kasak-kirgisit pitävät V. Radloffin mukaan häitä vasta sitten, kun lunnasraha pitemmän ajan kuluessa on saatu suoritetuksi. Kun puolet _kalymista_, on suoritettu, on sulhasella oikeus tehdä käyntejä morsiamen luo. Siperian kirgisien kosinta kestää joskus kymmenen vuotta ja enemmänkin ensimäisen sopimuksen jälkeen, jossa lunnasraha määrätään.

Näihin verrattava tapailmiö esiintyy myös esim. Melanesiassa, jossa avioliiton lopullinen toimeenpano saattaa tapahtua vasta lunnasrahan täyden suorituksen jälkeen. Täälläkin käy morsian sulhasen kotona ja palaa takaisin synnyinkotiin ennen lopullista uuteen olinpaikkaan siirtymistä.

Tämän tapaisiin seikkoihin ovat muutamat avioliittotapojen tutkijat kiinnittäneet huomiotansa. A.H. Post on perheoikeuden kehityshistoriaa käsittelevässä tutkimuksessaan todennut saman ilmiön, joka edellisessä suomalais-ugrilaisten ja turkkilais-tatarilaisten tapojen tarkastelussa on ilmennyt. Häät saatetaan usein pitää sen jälkeen kun osa lunnasrahaa on suoritettu, mutta useimmiten luovutetaan morsian sulhaselle vasta lunnasrahan täyden suorituksen jälkeen; siihen saakka jää nuorikko synnyinkotiinsa. Syntymäkotiin palaamisen häiden jälkeen katsoo Post niinikään olevan yhteydessä lunnasrahan vähittäisen suorituksen kanssa; samalla saattaa sillä hänen mielestään olla muitakin syitä perustanansa.

Nuoren vaimon synnyinkotiin jääminen on myös asetettu niiden käsitysten yhteyteen, joista usein tavattu avioliiton toimeenpanon jälkeen jonkun aikaa noudatettu pidättyväisyys johtuu. Tältä kannalta selittää P. Sartori tarkasteltavat ilmiöt. Hänen mainitsemissaan esimerkeissä on sellaisia, joiden mukaan molemmat puolisot jäävät morsiamen isän kotiin. Tällaiset tavat tuntuvat kysymyksessä olevan teorian kannalta mahdottomilta. Joskaan tämän laatuiset käsitykset eivät ole tuntemattomia suomalais-ugrilaisten kansojen tavoissa, eivät käytettävänämme olleet tiedot ole osottaneet tällaisten käsitysten olevan niiden kanssa yhteydessä. Tällainen "pidättyväisyys" ja avioliiton fyysillisessä merkityksessä toimeenpanon toistaiseksi lykkääminen ei tavallisuudessa ole pitkäaikaista. Sen sijaan näemme tutkimuksemme alaisilla ja turkkilais-tatarilaisilla kansoilla tällaisen "puoliavion" usein kestävän sangen pitkän aikaa, jotapaitsi morsiamen oleskelun aikana isän kotona fyysillinen yhteys avioparin välillä on sallittua, samaten kuin usein kosinnan ja häiden välisenä aikana.

Tarkasteltujen ilmiöiden perustaksi tutkimuksemme alaisten kansojen tavoissa jää näin ollen avioliiton oikeudellisten ehtojen täyttäminen, ensi sijassa lunnasrahan suoritus. Itämeren suomalaisiin nähden tätä ei tosin suoranaisesti voida todeta. Aikaisemmin on heidänkin avioliittonsa tosiasiallisesti perustunut morsiamesta tämän suvulle suoritettavaan korvaukseen, ja tämän yhteydessä ovat edellä puheenaoileet suhteet voineet heilläkin vallita. Mahdollisesti ovat lunnasrahan suorituksesta johtuvat tavat säilyneet sen jälkeenkin, kun lunnasraha, jo oli kadottanut varsinaisen merkityksensä avioliiton ehtona.

Samalla kertaa on ilmeistä, että kihlauksen ja häiden välinen aika muodostui pitemmäksi ajanjaksoksi kihlauksen tapahtuessa lapsuuden ja alaikäisyyden aikana. Eräässä H.N. Hutchinsonin esittämässä tapauksessa muuttaa alaikäisenä naitettu vaimo häiden jälkeen takaisin isänsä kotiin, jossa viipyy siksi, kunnes on tullut täyskasvuiseksi ja voi hoitaa taloutta.

Viimeksimainitun ilmiön johtumista yleensä morsiamen alaikäisyydestä vastustaa tutkimuksemme alaisiin kansoihin nähden kuitenkin se, että naisen naimaikä tavallisesti ja samanaikaisesti tarkasteltujen tosiasioiden kanssa on huomattavan korkea.

Käydessämme yleisemmältä kannalta ja lukuunottaen sen, mitä muiden suomalais-ugrilaisten kansojen suhteen on tullut selville, arvostelemaan morsiamen hankkimisen muotoja tutkimuksemme alaisilla kansoilla, on tarpeellista pääpiirteissään tutustua huomattavimpiin nykyään vallitseviin käsityksiin tätä koskevien kysymysten alalla.

Morsiamen ryöstöä pitävät lukuisat sekä myöhemmät että vanhemmat etnologit eräillä kultturiasteiila yleisesti vallinneena, tapaoikeudellisten säännösten rajoittamana avioliiton solmimismuotona. Ei ainoastaan primitivisten ja alhaiskultturisten vaan myöskin kulttnrikansojen avioliitto- ja häämenoissa on nähty runsaasti tapoja ja menoja, joiden on katsottu olevan yhteydessä naisen ryöstötavan kanssa. Sulhasen ja morsiamen puolten näennäinen taistelu, esteiden tekeminen nuodejoukon tielle, morsiustalon portin sulkeminne, morsiamen pako kotoansa, hänen vastustelemisensa ja näennäinen väkivallan käyttö häämenoissa sekä monet muut tavat ja menot on usein asetettu naisen ryöstötavan yhteyteen.

Toiselta puolen on etenkin sen jälkeen, kun niinhyvin tapoja kuin primitivisiä institutsioneja on alettu tutkia kansanpsykologian ja samanaikaisesti vallitsevien alkeellisten käsitysten valossa, yhä enemmän luovuttu historiallisesta selitystavasta. Näin ei ainoastaan lukuisien tapojen yhteys esim. naisen hankkimismuotojen kanssa, vaan myöskin itse teoriat ryöstö- ja ostoavioliitosta ovat peruskysymyksiinsäkin nähden joutuneet arvostelun alaisiksi. Sen sijaan, että aikaisemmin symbolisten muotojen yleensä katsottiin vastaavan muinaista todellisuutta, niin että esim. avioliittomenoissa tavattavat ryöstösymbolit viittaisivat aikaisemmin kysymyksessä olevalla kansalla vallinneeseen naisenryöstöön, katsoi jo H. Spencer niiden olevan psykologista alkuperää. Tähän suuntaan ovat sittemmin monet tutkijat kulkeneet näitä tapoja selittäessään.

Näin on jo itse naisenryöstöteoria saanut ahtaamman alan, joutumatta kuitenkaan oleellisimmissa kohdissaan arvostelun alaiseksi. Eräät nykyaikaiset tutkijat ovat käyneet tarkastamaan kysymystä naisenryöstöstä sen oleellisimmissa kohdissa. Yhtyen pääasiassa Spenceriin naisenryöstöön viittaavien seremonioiden selittämisessä, katsoo E. Westermarck ensiksikin itse ryöstötavan todennäköisesti johtuneen vastenmielisyydestä avioliittoon läheisten sukulaisten kesken. Ryöstöavioliitto, ollen kokonaan toista kuin avioliittotavoissa esiintyvä taistelu vaimoista, on ollut voimassa sellaiseen aikaan, jolloin ihmiset elivät pienissä, keskenään läheistä sukua olevissa ryhmissä, mutta jolloin käsitys kaupasta ei heille vielä ollut tunnettu. Koska kuitenkin on vaikea olettaa aikaa, jolloin ystävälliset suhteet perheiden kesken, joiden jäsenet voivat mennä naimisiin, olisivat olleet kokonaan tuntemattomia, on mahdotonta ajatella, että ryöstöavioliitto koskaan olisi ollut ainoa avioliiton solmimisen muoto, joskin se on voinut olla sen normalinen muoto.

Myöskin E. Grosse asettaa huomattavia rajoituksia naisenryöstöteorialle. Hän katsoo kyllä naisenryöstöjä avioliiton aikaansaamisen tarkoituksessa tapahtuvan kaikkialla maalipallolla, mutta missään ei se hänen mukaansa esiinny tavan ja lain tunnustamana avioliiton solmimismuotona, vaan ainoastaan oikeuden rajojen yli käypänä rangaistavana väkivallan tekona.

Kauimmaksi kielteiseen suuntaan on naisenryöstön arvostelussa mennyt E. Crawley. Ryöstöavioliiton teorian, jonka populärisuuteen sen romantillinen luonne on syynä, ovat E. Westermarck ja Fison osottaneet epätieteelliseksi. Useat kuvaukset primitivisten kansojen naisenryöstöistä eivät pidä paikkaansa tahi koskevat muodollisia ja seremoniallisia toimituksia. Ryöstö puhtaassa merkityksessä, s.o. vihollismielinen (_hostile_) ryöstö vieraasta heimosta ei koskaan ole ollut eikä saattanut olla avioliiton muoto, vaan ainoastaan vaimon hankkimiskeino. Tarkastamista ansaitsevat näin ollen vain "muodollinen ja aviollinen ryöstö" (_formal and connubial "capture"_), Nämä suuresti levinneet ryöstön muodot eivät koskaan johdu todellisesta ryöstöstä, vaan etupäässä primitivisessä yhteiskunnassa sukupuolten välisissä suhteissa esiintyvän differentiatsionitunteen (_sexual resistance_) alaan kuuluvista käsityksistä. Näissä tapauksissa ei morsianta ryöstetä hänen heimoltansa, vaan sukupuoleltansa.

Viimeksi esitetyn kannan mukaan olisi todellinen anastuksellinen naisenryöstö ilmiö, jota ei tavattaisi missään tavanomaisen oikeuden tunnustamana ja rajoittamana tapana ja jolla suuresti levinneiden seremoniallisten ryöstöjen ohella saattaa olla vain toisarvoinen merkitys.

Käydessämme arvostelemaan suomalais-ugrilaisilla kansoilla runsaasti esiintyneitä naisenryöstöjä, on tarpeellista saada selville, mitä ylipäätänsä voidaan pitää "vihollismielisenä" naisenryöstönä ja mitkä ovat luettavat symbolisiin ja seremoniallisiin ryöstöihin.

Jos ryöstöllä ymmärretään yleensä vieraan omaisuuden väkivaltaista anastusta, täytyy naisenryöstölläkin, jos sen yhteydessä nämä ryöstön oleellisimmat ominaisuudet todistettavasti ovat havaittavissa, olla suorastaan tällainen merkitys. Suomalais-ugrilaisilla kansoilla tavattavista naisenryöstön muodoista on muutamilla epäämättömästi ollut anastuksellisen väkivallan luonne. Ettei eräitä näiden kansojen naisenryöstöjä saateta selittää symbolisten ja seremoniallisten toimitusten kannalta, osottaa se, että niiden tarkoituksena on tosiaankin morsiamen hankkiminen. Ryöstömatkalle lähdettäessä ei useinkaan matkan päämäärä ollut tunnettu, vaan jätettiin ryöstettävän löytyminen asianhaaroista riippuvaksi; toisinaan ryöstettävä tunnettiin vain kuulopuheiden mukaan. Muutamista mordvalaisten naisenryöstöistä kerrotaan, että niiden esineeksi neidon asemasta seikkailunomaisesti joutui vanha vaimo.

Useiden ryöstökertomusten mukaan tapahtui naisenryöstöjen yhteydessä taisteluja, jotka joskus päättyivät verisestikin. Usein puhutaan myöskin takaisin ryöstöistä ja uudistetuista ryöstöistä. Ryöstettyä pideltiin pahoin, hänet teljettiin sisälle ja sidottiin kiinni pakoyritysten välttämiseksi. Väijymiset, piilottelemiset metsässä tahi vieraassa kylässä sekä morsiamen "taivuttaminen" ja väkisin vihkiminen osottavat nekin ryöstöjen useissa tapauksissa olleen todellista anastusta ja väkivaltaa. Symbolien ja avioliittoseremonioiden kannalta ei tämän tapaisia ryöstöjä suinkaan voitane selittää.

Eräitä seikkoja huomioonottaen ei naisenryöstöjä yleensä tutkimuksemme alaisilla kansoilla saattane myöskään pitää satunnaisina ilmiöinä, vaan on niillä näiden kansojen tavoissa ollut yleisempi merkitys. Joskin morsiamen hankkiminen lunnasrahalla mainitaan useimmiten varsinaisena avioliiton solmimisen muotona, puhutaan sen rinnalla miltei aina ryöstöistä. Muutaman tiedon mukaan viimeksimainittu muoto on tullut siinä määrin vallitsevaksi, että suurin osa avioliittoja tapahtuu sen mukaisesti.

Muutamat mordvalaisten tapojen ilmiöt osottavat naisenryöstön muodostuneen heidän tavoissaan tavanomaisen oikeuden rajoittamaksi ja tunnustamaksi teoksi. Näissäkin ryöstöissä on havaittavissa selviä todellisen väkivaltaisuuden tunnusmerkkejä ja niillä on epäämättömäsi anastuksen luonne, eikä niitä saateta selittää muodollisten avioliittoseremoniojen kannalta. Realinen naisenryöstö saattaa siis, päinvastoin kuin joskus on väitetty, esiintyä tavanomaisen oikeuden järjestämänä ja tunnustamana tekona.

Siitä, ettei väkivaltainen naisenryöstö ollut vain episodi avioliittomenojen sarjassa, vaan sisälsi itse avioliiton toimeenpanon, on todistuksena muun ohella se, että ryöstöavioliitossa noudatetut menot supistuivat vähään tahi ainakin kosinta-avioliittoon verraten suoritettiin lyhyen ritualin mukaan. Ryöstön kautta solmittu avioliitto oli kuitenkin samaten tunnustettu kuin kosintaan ja lunnasrahaan perustuva.

Itäisten suomalaiskansojen naisenryöstöt tapahtuvat eri sukujen tahi perheyhdyskuntien kesken ja niihin ottaa usein osaa joukko naimisiin joutuvan nuorukaisen sukulaisia, hänen itsensä jäädessä syrjään. Joskus mainitaan ryöstössä olleen mukana koko sulhasen suvun sekä takaa-ajossa ja takaisin valloittamisessa morsiamen suvun. Ryöstämällä hankittiin morsiamia toisinaan nimenomaan etäkylistä siinä tapauksessa, ettei lähiseudulta rauhallisella tavalla onnistuttu saamaan morsianta. Naisenryöstöt ovat näissä tapauksissa sukujen välillä tapahtuvia väkivaltaisen luontoisia kahakoita, eivätkä sukupuolien välisestä antagonismista johtuvia "toiselta sukupuolelta ryöstämisiä".

Näin ollen on katsottava suomalais-ugrilaisten kansojen avioliittotavoissa säilyneen muotoja, joita usein pidetään harvinaisina ja vain erittäin primitivisillä kansoilla säilyneinä.

Suuri osa itäisten suomalaiskansojen naisenryöstöistä osottaa samalla toisenlaisia suhteita kuin nyt puheenaolleet. Esitetyissä naisenryöstökertomuksissa tehdään useimmiten ero väkivaltaisten ryöstöjen ja sellaisten välillä, joista varsinainen väkivalta puuttui. Näin olemme tavanneet "ryöstöjä", joita varten _edeltäkäsin hankittiin ryöstettävän suostumus_. Tätäpaitsi tapahtui osa "naisenryöstöistä" siten, että rauhallisella kosinnalla alotettu _avioliitto lopetettiin fiktivisellä morsiamen ryöstöllä_, tahikka että ryöstö liittyi episodina häämenojen sarjaan. Näissä tapauksissa olivat ryöstöt siis seremoniallista ja muodollista laatua.

Varsinainen väkivaltainen ryöstö päättyi usein sovintoon molempien perheiden välillä. Ryöstäjän puolelta koetettiin joko sovittaa loukkausta kärsinyttä perhettä tahi tultiin viimeksimainitun puolelta vaatimaan hyvitystä, jolloin morsiamesta maksettiin lunnasrahaa ja avioliitto päätettiin hääjuhlallisuuksilla. Lunnasrahan mainitaan näissä tapauksissa olleen kuitenkin pienemmän kuin kosinta-avioliitossa. Näinkin ollen loukattiin ryöstettävän perheen oikeutta, joten ryöstöllä oli ainakin osaksi anastuksellinen luonne. Myöskin silloin, kun ryöstöä varten hankittiin itsensä ryöstettävän suostumus, tapahtui morsiamen perhettä kohtaava oikeuden loukkaus, koska sulhasen puolelta ei tällöin täytetty niitä ehtoja, joihin avioliitto muutoin perustui. Sekä väkivaltaisen että sopimuksellisen ryöstön näemme usein esiintyvän samalla paikkakunnalla samanaikuisesti. Tuntuu luonnolliselta, että sitä mukaa kun yhteiskunnan järjestyneet muodot yhä enemmän ovat vakiintuneet, väkivaltainen ryöstö on käynyt yhä hankalammaksi ja mahdottomammaksi ja näin ulkonaisten olosuhteiden pakosta on siirtynyt syrjään.

Mordvalaisilla tavatun n.s. "varkain kosinnan" näemme tapahtuvan samanlaisten tapaoikeudellisten säännösten vallitessa kuin morsiamen ryöstön eräiden kuvausten mukaan. Tällaisella kosinnalla oli paitsi muodollisesti, myöskin tavanomaisen oikeuden kannalta anastuksellinen luonne, koskapa sitä pidettiin sitovana, eikä siitä voitu kieltäytyä, vaikka sulhanen ei olisi ollut morsiamen veroinen. Tällöin ei anastettu itse morsianta, vaan tapaoikeudellisten säännösten nojalla oikeus häneen. Kun tätä tapaa verrataan eräisiin väkivaltaisen naisenryöstön muotoihin, käy sen johtuminen varsinaisesta naisenryöstöstä epäämättömäksi. Tässä tapauksessa on siis muodollinen avioliittotapa johtunut realisesta väkivaltaisesta naisen ryöstöstä, säilyttämällä samalla alkuperäiset tapaoikeudelliset piirteensä.

Suuri osa tutkimuksemme alaisia kansoja koskevissa kuvauksissa esiintyvistä naisenryöstöistä on n.s. karkausnaimisia (venäl. _samokrutka, samohodka_) ja johtuu korkeista lunnaista sekä vanhempien tekemistä esteistä nuorten keskenään päättämälle avioliitolle. Niitä on, kuten naisenryöstökuvauksissa yleensä ilmeneekin, pidettävä varsinkin viimemainitusta syystä johtuessaan myöhäisinä ilmiöinä. Mordvalaisten tavoissa eroavat ne siinä suhteessa esim. tämän laatuisista venäläisten tavoista, että niiden yhteydessä usein noudatettiin väkivaltaisen morsiamenryöstön menettelyä. Vaikkakin tällaiset "ryöstöt" saattavat johtua kehittyneempien olojen mukanansa tuomista syistä, liittyvät ne toisaalta tällä tavoin todellisiin ryöstöihin.

Se muoto morsiamen ryöstöä, jonka mukaan ryöstäminen tapahtui sekä ryöstettävän itsensä että hänen holhojiensa suostumuksella (muodollinen ryöstö), tapahtuu kahdenlaisissa olosuhteissa. Muutamissa tapauksissa avioliitto alotetaan muodollisella ryöstöllä. Sen syyksi mainitaan kosinta- ja häämenojen pitkällisyys ja mutkallisuus sekä niiden tuottamat suuret kulungit. Toisissa taasen alkaa avioliitto tavanmukaisella kosinnalla, ja ryöstö liittyy vain episodina avioliittomenojen sarjaan. Tällaisetkin ryöstöt tapahtuvat väkivaltaisen ryöstön tavoin siinä suhteessa, että morsian niiden yhteydessä tuodaan välittäjän (_temtshe_) kotiin tahi sijoitetaan kihlattu morsian jonkun naapurikylän sukulaisen tahi tuttavan taloon, josta fiktivisesti ryöstämällä tuodaan sulhasen kotiin. Näissä tapauksissa, kuten muutamissa aikaisemminkin tarkastelluissa, osottaa muodollinen ja seremoniallinen ryöstö epäämätöntä yhteyttä varsinaisen väkivaltaisen ryöstön kanssa. Edellisen laatuista ryöstöä ei näissä tapauksissa saatettane selittää vastustelumenojen ja sukupuolelta ryöstämisen kannalta, sillä siltä puuttuu tällaisten menojen luonteenomaiset piirteet. Tällaisia ryöstöjä lienee tarkastelemissamme tapauksissa pikemmin pidettävä väkivaltaisen ryöstön tavanomaisena jatkona. Tätä puolustaa myös se tosiasia, että sillä paikkakunnalla, jolla nämä tavat etupäässä esiintyvät, on myöskin todellinen väkivaltainen ryöstö ollut suuressa määrin käytännössä, niin että suurin osa avioliittoja tapahtui ryöstämällä. E. Crawleyn lausuma väite, ettei muodollinen ryöstö koskaan johdu todellisesta, näyttää tästä päättäen kaipaavan tarkistamista.

N.s. ostoavioliiton katsovat primitivisten avioliittotapojen tutkijat yleensä suuremmassa määrässä kuin naisen ryöstön muodostavan yleisen kehitysasteen avioliiton historiassa. Naisen ostotavan katsotaan tavallisimmin seuranneen ryöstötapaa.

Muutamia avioliittotapojen ilmiöitä, jotka semmoisenaan näyttävät kuuluvan ostoavioliiton piiriin, ei kuitenkaan pidetä varsinaisena morsiamen lunnasrahalla hankkimisena. Kosinnassa suoritetaan usein lahjoja ja maksuja morsiamen perheelle, mutta niillä ei ole tosiasiallista merkitystä morsiamen arvon vastineena, tahikka käytetään ne sellaisiin tarkoituksiin, etteivät ne varsinaisesti lankea morsiamen suvun hyödyksi. Näillä lahjoilla tahi maksuilla saattaa myöskin olla vain symbolinen merkitys, ja voivat ne vastata muiden tapojen yhteydessä tapahtuvia lahjomisia. Kosinnassa morsiamen perheelle suoritettavien lahjojen katsotaan kuitenkin usein johtuvan ostoavioliitosta ja edustavan sen rappeutunutta muotoa.

Lunnasrahan määrään vaikuttaa tutkimuksemme alaisilla kansoilla usein häämenoissa morsiamen puolelta sulhasen suvulle suoritettavien lahjojen sekä myötäjäisten suuruus. Näiden arvo ei kuitenkaan useissa todistettavissa tapauksissa läheskään vastaa lunnasrahan arvoa. Samalla mainitaan lunnasrahan joskus riippuvan morsiamen personallisista ominaisuuksista, esim. hänen ijästään.

Lunnasrahalla on siis itäisten suomalaiskansojen avioliittotavoissa ollut yleensä realinen merkitys morsiamesta hänen suvulleen suoritettavana korvauksena. Se tuleekin säännöllisesti morsiamen perheen, eikä hänen itsensä hyödyksi.

Se suhde, missä lunnasraha myöhempien tietojen mukaan on sulhasen suvulle annettaviin lahjoihin ja morsiamen myötäjäisiin, osottaa sen kuitenkin monesti ainakin osaksi kadottaneen merkitystänsä suoranaisena morsiamesta maksettavana korvauksena. Näin näyttää lunnasraha lappalaisilla ja varsinkin Itämeren suomalaisilla muuttuneen etupäässä morsiamen suvulle suoritettaviksi lahjoiksi.

Naimaikäsuhteet ja niiden riippuvaisuus taloudellisista syistä.

Useat seikat ovat osottaneet, että naista siinä perheyhdyskunuassa, joka tutkimuksemme alaisilla kansoilla tavataan, on pidetty niin sanoaksemme arvoyksikkönä, josta ei tahdottu korvauksetta luopua, mutta jota haluttiin saada perheeseen.

Täyskasvuisen naisen ottaminen alaikäisen pojan vaimoksi on osottautunut johtuvan etupäässä näistä seikoista. Löytääksemme lisää selvitystä näille suhteille, tarkasteltakoon seuraavassa vielä naimaikäsuhteita muutamien turkkilais-tatarilaisten ja suomalais-ugrilaisten kansojen tavoissa.

Tapa hankkia alaikäiselle pojalle täysi-ikäinen nainen vaimoksi on eräistä seikoista päättäen Venäjällä vielä kahdeksannellatoista vuosisadalla ollut yleinen. Volnoe ekonomitsheskoe obshtshestvo-niminen seura julisti v. 1768 kirjoituskilpailun aineesta: "Siitä vahingosta, mikä asujamistolle koituu sen vuoksi, että nuoria poikasia naitetaan vanhojen neitosten kanssa." Tällaiset ilmiöt ovat yleisiä turkkilais-tatarilaisilla kansoilla. Sboev sanoo tshuvassilaisnuorukaisten menevän naimisiin niin pian kuin lain määräämät vuodet sen sallivat; tytöt sen sijaan pysyvät kauan naimattomina. Ennen aikaan naitettiin kolmetoistavuotiaita poikia 30-vuotiasten neitojen kanssa.2 G.F. Müller mainitsee rikkaiden tshuvassien naittaneen poikansa viiden, kuuden vuotiaina. Kuusikymmenluvulla otti eräs kastamaton tshuvassi Tsivilskin piirissä 13-vuotiselle pojalleen 22-vuotisen morsiamen. Nykyäänkin ovat morsiamet usein ijältään sulhasta paljoa vanhempia. Pappeja pyydetään monesti merkitsemään kirkonkirjoihin alaikäisten avioliittoja.

Muiden Itä-Venäjän turkkilais-tatarilaisten kansojen tavat muistuttavat niinikään suuresti sitä kuvaa, minkä tutkimuksemme alaisten kansojen tavat ovat näistä seikoista antaneet. Siperian arotatarien keskuudessa vallitsi viime vuosisadan koskipaikoilla tapa sopia lasten avioliitoista niiden vielä kapalossa ollessa. Katshinin tatareilla kihlaavat rikkaat lapsensa jo kapalossa. Rikkaat Orenburgin läänin kirgisit kihlaavat lapsensa joskus niiden äidin kohdussa ollessa. Pojalle aletaan etsiä morsianta hänen tultuaan 5-8 vuoden ikään. Arolla voi joskus tavata 13--14-vuotiaita poikia, jotka ovat naimisissa 25-vuotiaan naisen kanssa. Samaa kerrotaan pienen Onlan kirgiseistä. Mangyshlakin kirgisit hankkivat morsiamen poikalapselle joskus jo ensimäisenä ikävuotena, tavallisimmin kuitenkin kolmannen ja kahdeksannen ikävuoden välillä.