Chapter 7

-- Minä voin lopettaa vaikka paikalla, ei tässä nyt aika niin jäniksen selässä ole, sanoi isäntä. Sitten hän löi kuokkansa maahan niin että varsi jäi pystyyn. Ja kääntyessään lähtemään hän sanoi: »Lähdetäänpä sitten kotiin. Nythän me olemme tehneet sitä mitä hyvin harvat muut ovat tehneet.» Silloin ruustinnakin heitti kuokkansa ja lähti miesten jälkeen halmemaista, halmeen viljelyksestä pellon apuna.

Mutta kun hevoshaan veräjälle tultua ei näkynyt hevosia, niin isäntä huusi: »Nella, Nella!» Silloin lähti pensaikon takaa kolme hevosta, Nella edellä ja varsat perässä tulla lönköttämään veräjälle päin ja veräjää lähetessä silmät vilkkuivat ja korvat luihkivat, että mitähän makeaa niillä nyt on, kun siinä on niin monta ihmistä. Pieni varsa rupesi tavoittelemaan ruustinnan käsiä, kun oli aina naisilta tottunut saamaan jonkin makupalan. Mutta nähdessään, että ruustinnan kädet olivat tyhjät eikä miehilläkään ollut toisillekaan antamista, tyytyi siihen, että rovastinna silitteli sen otsaa ja puhutteli nimeltään. Sen nimi oli Markus. Varsa oli näet Markuksen päivänä syntynyt.

Rovastinkin suuta veti hymyyn hänen puhutellessaan Nellaa ja silittäessään sen kaunista otsaa. »Jo teillä on hyvät ja komeat hevoset. Kenellä toisella lieneekään tällaisia? Mutta eikö kuitenkin ole liikaa tuhlausta aivan joutilaita hevosia näin kesän aikana varsinkin pitää noin lihavina ja syöttää niin paljon kauroja? Kuulin säkillä kannettavan näille kauroja joka päivä.»

Isäntä näpisti paksut huulensa visuun, punalti tummatukkaista suurta päätään ja sanoi varmasti:

-- Tallessa ne ovat hevosessa kaurat. Meillä ei olisi mitään, ei kauroja eikä muuta, jos ei olisi hevosia. Ja meillä ei koko talossa olisi mitään, jos ei olisi minua ja minulla hyviä hevosia. Se on niinkuin vanhoilla ihmisillä oli tapana sanoa, että henkensä on hevosessaan, taloutensa vaimossaan.

Sitten isäntä lähti vieraineen kävelemään kotiin ja hevoset palavin silmin jäivät pystypäisinä katsomaan jälkeen. Nella päästi ikävöivän hirnahduksen, kun se jätettiin eikä ollut mitään annettu. Mutta isäntä vain käveli ja sanoi: »Kyllä ei ole nälkä, aamusella olette saaneet kaura-annoksen ja siellä on heiniä, kun vain viitsitte nyhtää maasta.»

Salin pöydällä oli vastatullut posti, jossa oli kaikkien puolueitten lehtiä. Rovasti lehtiläjän nähtyään tarttui ensiksi Suomettareen ja itsekseen sanoi: »Suometarkin.»

Isäntäkin tuli ottamaan sanomalehteä käteensä, pani silmälasit päähänsä ja istui tuolille lukemaan.

Rovasti istui keinutuoliin ja sanoi: »Teille tuke kaikkien puolueitten lehtiä?»

-- Niin. Eihän niitä puolueita eikä niitten varsinaista sielunelämää tuntisi, jos ei niitten lehtiä lukisi, sanoi isäntä.

-- Se on totta se, mutta mihinkä puolueeseen te itse lukeudutte?

-- En mihinkään. Kaikilla on se yhteinen vika, että tahtoisivat hallita toisia. Kaikki puolueet tahtovat päästä voittamaan toiset ja siten saamaan tohvelinsa alle voitetut.

Kun rovasti oli tutkinut Suometarta ja Helsingin Sanomia ja Mooses katsellut Työmiestä, Liitto-lehteä ja lopuksi Suometarta, jonka rovasti oli jättänyt pöydälle, kyllästyi lopulta kumpikin sanomalehtiin. Isäntä heitti lehden pöydälle ja sanoi: »No tehdäänpä nyt selkoa niistä asioista. Minun pitää tästä vielä lähteä sinne työmaalle.» Sen kuultuaan rovastikin heitti sanomalehtensä pöydälle ja sanoi: »Tehdäänpä sitten.» Hän otti sitten povitaskustaan taskukirjan ja lyijykynän ja toisessa kädessään pitäen avattua taskukirjaa ja siitä katsoen alkoi sanomalehden laitaan tehdä numeroita. Tuokion perästä hän sanoi: »Lieneekö se oikein? Minulle on ilmoitettu teillä olevan kaksikymmentäviisi lehmää ja näissä toisissa taloissa vain viisi kumpaisessakin.»

-- Meillä on kolmekymmentäkaksikin aikuista, mutta noissa toisissa taloissa asuu nykyään loisasukkaat ja niillä on vain yksi lehmä kummassakin talossa. Minä niistä suoritan maksun kuten muutkin saatavat niistä taloista.

-- Siis kaikkiaan neljäkymmentä viisi... Neljäkymmentä viisi naulaa voita aina vuodessa eli kolmelta vuodelta sata kolmekymmentä viisi naulaa voita ja nykyisen hinnan mukaan naula ... markkaa ... penniä ja sata kolmekymmentäviisi naulaa ... markkaa ... penniä ja se kolme kertaa ... markkaa ... penniä ja yhdeksän juustoa, yhteensä ... markkaa ... penniä ja yhdeksän vasikan nahkaa yhteensä ... markkaa ... penniä... Sitten talvisaatavat sen mukaan kuin entisen rovastin kantokirjoista olen tänne merkinnyt. Näistä kolmesta talosta kolmelta vuodelta tekisivät yhteensä ... markkaa ... penniä. Ja kaikki yhteensä...

Nyt ennenkuin rovasti kerkisi laskea yhteen ja sanoa summan, ruustinna tuli kiirein askelin pirtistä ja sanoi: »Juustoja ei saa panna lukuun, ne olemme syöneet täällä ja nytkin nuori emäntä on paraikaa paistamassa juustoleipiä aivan meidän tähtemme.»

-- No. Todellakin pyyhitään ne pois, sanoi rovasti ja sitten tuokion kuluttua heitti lyijykynänsä pöydälle, nojautui selkäkenoon istuimellaan ja hetken mietittyään sanoi: »Näkyisi kaiken kaikkiaan tekevän tuhat kuusisataa ja vähän ylikin, mutta minä heitän kahdeksaansataan näin vieraanvaraiseen taloon ja muutenkin, kun se tulee suosiolla ja mielellä hyvällä.»

-- Minä voin maksaa kaiken. Niitä on köyhempiä maksajia, lahjoittakaa niille, sanoi isäntä päättävästi ja nousi aukaisemaan kaappiaan.

-- Ei, en minä ota kuin sen minkä olen määrännyt, sanoi rovasti, mutta isäntä ei sitä kuunnellut, toi vain rovastin eteen kolme viisisatasta ja yhden satamarkkasen ja sanoi:

-- Kyllä sitä minä voin maksaa täydenkin, mutta ajatelkaas itsekin esimerkiksi, jos noitten toisten talojen asukkaat olisivat itse maksajia ja yhdestä lehmästä maksaisivat juustot, voit ja vasikan nahat, niin se olisi vaikeampaa kuin minulla kolmenkymmenenviiden lehmän isännällä.

-- Sen hyvin ymmärrän ja sellaiset maksajat olen kerrassaan pyyhkinyt kirjoistanikin pois, sanoi rovasti työntäessään yhden viisisatasen erilleen. -- Ottakaa nyt edes tuo viisisatanen takaisin.

-- En ota, kun se on teille tuleva, sanoi isäntä jäykästi, -- meillä annetaan keisarille mikä keisarin on. Ajatteli sanoa: -- Ja Jumalalle mikä Jumalan on, mutta sitä ei kuitenkaan sanonut.

Rovasti kuitenkin hieman hymysuin jatkoi: »Ja Jumalalle mikä Jumalan on.» Hän otti sitten sen viisisatasen sinne toisten joukkoon ja sanoi: »No tottapa sen minä sitten korjaan.» Mutta samassa tuntui povessa pahalta, että oli ottanut sen rahan ja ensinnäkin niin korkean hinnan mukaan hinnoittanut saatavansa. Tuntui kuin isäntä vieläkään ei häntä tuntisi eikä hänkään isäntää. Sitten rovasti istui keinutuoliin ja kysyi: »Eikö nämä toiset talot ole tiloilleen yhtä hyvät kuin tämä tila, kun ne ovat joutuneet omistajainsa käsistä pois?»

-- Ovat yhtä hyvät ja paikoin paremmatkin. Peltomaatkin ovat savisemmat eivätkä ole niin lannanvaativia kuin nämä tämän talon, jotka ovat hiekkaisempia ja enemmän lannansyöviä. Mutta ei tehty työtä, juotiin ja laulettiin ja tansseja pidettiin. Talven aikana oltiin kulkevinaan työansiolla tuolla kahden tai kolmenkymmenen penikulman päässä työpaikoilla, sieltä saadut vähäiset tähteet, mitä niitä kotiin tuli, sulivat ylellisyysnautinnoissa kuin kuumille kiville eivätkä näkyneet missään. Meille oli käsi, jalka niin syömisen kuin siemenenkin suhteen, joten meille vuosi vuodelta velkaantuivat ja minun täytyi ottaa koko tilat ja päästää asukkaat sinne, missä niitten aika näkyi paremmin kuluvan kuin kotona. Se kyllä oli minulle mieleinen vahinko. Sillä tämä talo on nyt parhaillaan. Tytöt tuosta yksi kerrallaan alkavat siirtyä pois. Pojat tuovat uusia tulokkaita, niillä alkaa tehdä mieli omiin oloihin ja siltä varalta olen kahdelle pojalle varannut nämä Leppimäen tilat ja kahdelle pojalle tässä tilassa on tilaa, vaikka minun kuoltuani jakaisivatkin. Siis neljälle pojalle on tilaa. Viidennestä, tuosta Antista, ei näytä tulevankaan tavallista maamiestä, se on aivan pienestä pahasta harrastanut kaikenlaista kaperrusta, maatyö on kaiken aikaa ollut niskantakaista, vaikka työttömiä käsiä se ei pidä. Se on sekä puuseppä että rautaseppä. Ja tällaisessa talossahan tuota löytyy työtä Antinkin laiselle tekijälle, sillä meillä tehdään kaikki kotona, ainoastaan padat ja kahvikupit ostetaan. Kahvipannutkin tehdään kotona, siis aivan lusikasta kuokan varteen asti kaikki.

-- Ovatko nämäkin huonekalut kaikki kotona tehtyjä?

-- Kaikki. Tuo minun kirjakaappini tuolla kamarissa on Honkaniemestä isäni tuoma.

-- Hyvästi tehtyjä. Kerrassaan hyvästi tehtyjä. On kai Antti ollut jossakin opissa, ei luulisi, että hän aivan sormestaan on imenyt tuon taidon.

-- Kylläpä se on melkein sormestaan imenyt. Tosin yhtenä talvena oli tuolla Siuruan kylällä kiertävä veistokoulu, jossa se oli nelisen viikkoa, mutta ei se siellä tainnut paljoa viisastua, sillä se oli jo samanlainen nikkari ja seppä lähtiessään kuin tullessaankin. Muuten sillä on Antilla tapana tehdä valmiiksi, mitä tekee, tekipä vaikka lusikan tai kirvesvarren. Niistä ei puikot pistele, kun se heittää käsistään.

-- Kumma, kun ette ole sellaista poikaa laittanut kouluun?

-- Kouluun... Juuri kuin herroja ei olisi enemmän kuin tarpeeksi ilmankin. Sitäpaitsi herroja pakoon lähdin isävainajan kanssa Honkaniemestä ja niitä paossa olen täällä kohta neljäkymmentä vuotta ollut, eikä tule ikävä herrojen maailmaan.

-- Vai sillä lailla! Nyt minä muistan, mitä olen muutamien vanhojen ihmisten kuullut kertovan siitä kenraalikuvernöörin ja isänne välisestä seikkailusta. Tappoivatko ne hevosen?

-- Tappoivat niinkuin erämaan sudet.

-- Eivätkä maksaneet?

-- Vielä mitä. Senaattiin asti riideltiin, meni hevonen ja monta tuhatta markkaa käräjänkäyntiin niinkuin kaivoon, ettei koirakaan perään haukkunut.

-- Eipä kumma, jos siitä olette katkeroitunut yli äyräittenkin. Kerrotaanhan, että olette tulleet vihaiseksi kaikille herroille ja vieläpä kaikelle sivistyksellekin.

-- Sivistyksellekin?... Sivistys ja herrat ovat tykkänään kaksi eri asiaa.

-- Hm. No mitenkä niin? sanoi rovasti leikillisesti nauraen.

-- Tunnen niitä kestikievariajoilta ihan kuormakaupalla, sillä ei tukkijätkienkään matkapuheet ole ruokottomampia kuin herrojen, ja siinä suhteessa ovat ihan kuvernööristä alimpaan tukkiherraan asti kaikki tohtorit ja viisaustieteen maisterit aivan kuin samasta pölkystä leikeltyjä. Ei niitten mielestä kievarin palvelijatyttö, eipä talontyttö, eipä vielä talon emäntäkään ole suuren arvoinen eikä liian hyvä vaikka kuinka alhaisten tekojen välikappaleiksi.

-- No niin, silloin neljäkymmentä vuotta sitten, mutta ei se nyt ole enää niin.

-- Jokainen sanomalehden numero antaa tietää, että nyt ei ole sen paremmin. Ei pahimmat mustalaisetkaan häväise ja solvaa toisiaan ilkeämmin kuin sanomalehtiherrat toisia puolueita ja toisin ajattelevia. Ja lukeutuvathan sanomalehtiherratkin sivistyneihin.

-- Tätä nykyä erittäinkin kaikki sanomalehdet ovat tavattomassa kiihtymystilassa ja sättivät toisiaan liiaksi. Toisten täytyy puolustautua ja niin menee paperille ja painoon sanoja, joita hetken kuluttua tuskin kirjoittaja itsekään hyväksyy, mutta syötyä ei saa takaisin, sanoi rovasti.

Ruustinna tuli nyt juosten salin ovelle ja henkeään pidättäen sanoi: »Muori tekee lähtöä taivaallisen isän kotiin, tule sinäkin Kaarlo katsomaan.» Sen sanottuaan hän pyörähti ulos ja samassa näkyi juosta hynttyyttävän pihan perällä olevaan aittaan, jonka matala ovi oli auki. Ihmisiä näkyi ovelta.

Isäntä ja rovastikin ruustinnan sanat kuultuaan hypähtivät seisomaan ja lähtivät kiireimmän kaupalla ruustinnan jälkeen ja aittaa lähestyttäessä rovasti sanoi: »Ei saa hälistä, kaikkien pitää olla hiljaa!»

Hiljaa hiipien he nyt menivät aittaan, missä muori makasi sängyssä. Rinta vielä harvakseen kohoili ja silmät suurina kirkkaasti katselivat ylöspäin ja huulet liikkuivat. Rovasti sanoi hiljaa, tuskin toisille kuuluvasti: »Kirkkaus taivainen näkyy hänelle... Me hänen silmistään näemme kuin peilistä, mutta hän jo näkee Isän kasvot.» Silloin muorin rinta pari kertaa korahti ja taukosi liikkumasta, leuka hervahti, niin että suu jäi auki, silmät sammuivat ja jäivät puolittain auki. Rovasti liitti kätensä ristiin ja luki isämeidän ja herransiunauksen.

Isäntä siirtyi nyt muorin silmiä painamaan kiinni ja sanoi:

-- Minulla on kunnia painaa äitini silmät kiinni. Muistan miten tämä viimeisen tyttärensä lähtiäisissä itkien sanoi: 'Lieneekö lapsiani viimeisellä hetkelläni painamassa minun silmäni kiinni?'

Isäntä sitoi vaatteella muorin leuankin, niin että suu tuli tavalliseen asentoon, ja muori makasi kuin nukkuva, rinta vain ei liikkunut ja kuolon hieno huntu peitti kasvot.

Kun rovasti näki, että kaikki oli valmista, hän sanoi: »On mielestä lähtemätöntä saada seistä autuaana kuolevan vuoteen vierellä», ja alkoi veisata vanhan virsikirjan virttä »Mä nukun haavoin Kristuksen.» Sen veisattuaan hän piti pienen kiitosrukouksen, jonka päätyttyä lähdettiin aitasta ja painettiin ovi lujaan kiinni.

Aitasta tultuaan emäntä kantoi kahvipannun salin pöydälle ja Hetvi tuoden juustoleipävatia sanoi: »Tätä juustoleipää paistaessa ei tiedetty, että niin paljon tapahtuu ennen tämän syöntiä, kuin on tapahtunut.»

-- Kyllä minä tänä aamuna aloin luulla, että pitkä uni on muorilla alussa, sanoi emäntä, kun viime yönä ei kuulunut olleen ollenkaan liikkeellä eikä vielä aamiaisen aikana tajunnut mitään, kun minä herättelin syömään. Jalatkin olivat kylmät kuin ainakin ruumiin jalat ja muutenkin näytti kuolon haamu olevan kasvoillakin. Ei ole muuta sanomista kuin että hyvä on näin hänelle itselleen ja meille. Kaksi pitkää vuotta on kesin talvin yötä päivää pitänyt vartioida paremmin kuin pientä lasta, ettei menisi eksymään. Talvellakin, jos meni yöllä ulos, niin ei osannut takaisin. Kartanon toisilta seiniltä alkoi haparoida ovea.

-- Eihän sitä muuten sanottaisikaan, että kahdesti on ihminen lapsena, sanoi isäntä ryyppiessään kahvia ja pureskellessaan juustoleipää.

-- Mutta sitä suurempi ilo täyttää nyt sydämenne, kun palveltavanne nyt aivan odottamattomana hetkenä pääsi rauhaan ja te palvelijat jäätte rauhaan. Rauhan Jumala on teitä siunaava, kun loppuun asti olette kärsivällisesti kuormanne kantaneet, sanoi ruustinna tyhjiä kuppeja laskiessaan pöydälle ja pureskellessaan viimeistä juustoleipäpalaa.

Isäntä sai nyt kahvinsa juoduksi ja sanoi: »Minun täytyy lähteä työmaalle ja toimittaa Antti arkun tekoon. Keskiviikkona tehdään äidille viimeinen palvelus.»

-- Mutta miten täältä ruumis saadaan tuonne Siuruaan, kysyi rovasti.

-- Neljä miestä tangossa vuoroin kantaa, kaksi aina kerrallaan ja toiset levähtävät, kävelevät joutilaina siksi kunnes kantajat väsyvät, sitten tulee toisten vuoro. Se keino on ainoa mahdollisuus, sanoi isäntä ja lähti.

Isännän mentyä vielä emännät vierailleen pitkän aikaa kertoilivat muorin elämäntapoja. Mielellään niitä kertomuksia rovasti ja ruustinna kuuntelivat, kun niistä ei elämän kehnoja varjopuolia tullut esiin ollenkaan. Niitä kertomuksia kuullessa syntyi kuulijan sielun silmäin eteen täydellisesti pyhitetyn ihmisen ja äidin kuva, jolle rovasti tunsi viimeisen voitelun antaneensa. Siitä tietoisuudesta hän jäi iloitsemaan, kun emännät viimein lähtivät asioilleen.

Vanhasta pirtistä rupesi kuulumaan lautojen pitelyä, sahausta ja höyläystä, mistä tiedettiin Antin tulleen arkun tekoon. Sinne meni rovastikin katsomaan ja mielestään vähän puhelemaankin, kun oli vielä talon nuorten miesten kanssa tuskin kolmea sanaa vaihtanut. Mutta Antti ei välittänyt rovastista mitään, avopäin ja paidan hihat käärittyinä yläpuolelle kyynärpäiden höylätä kuosmitti arkun sivulautoja ja rovastin kyselyihin vastasi vain »on» ja »ei» eikä päätäänkään kääntänyt työpaikastaan muualle, hartiavoimin vain puski pitkäpäistä höyläänsä ja korkealle syöksyivät lastut höylän kurkusta.

Rovasti ei Antin seurassa kauan viipynyt, vaan lähti kävelemään pitkin järven rantaa ja osui siellä talon sikatarhalle, joka oli aidattu järveen asti, jotta siat pääsivät järveenkin, jos tahtoivat. Siinä tarhassa rovasti näki kolme niin suurta sikaa, ettei eläissään ollut niin suuria nähnyt. Ja kymmenen oli tavallista aikuista sikaa. Valkeita porsaita vilisi pensaikko täynnä eikä niiden määrästä saanut selvää muuta kuin että niitä oli paljon. Kauan aikaa rovasti siitä yli aidan katseli niiden hyörintää ja itsekseen ajatteli, että ei ole kumma, jos perheen päivällispöydässä kesälläkin kukkurapäiset lihakeittokupit höyryävät. Rovasti koetti arvailla sikalauman arvoa taloudessa, mutta kysymysmerkiksi se vain jäi. Sen vain sai arvatuksi, että tuskin oli Tepaston pitäjässä toista taloa, jossa olisi tuollainen sikatarha sikoineen.

Sitten rovasti lähti verkkaisin askelin keppiään käsissään pyöritellen kävelemään taloon päin, vaikka hän ei ollut päättänyt sisällekään mennä, kun siellä ei ruustinnakaan ollut. Tämä näet käpperehti emäntien mukana milloin missäkin. Rovasti ei tiennyt itsekään, mihin oikeastaan kävelisi. Ei haluttanut mennä Antinkaan työpaikkaan, kun tuo oli niin umpimielinen. Ilta oli kuitenkin saatava kulumaan, kun ei tullut lähdetyksi kotimatkallekaan yötä vasten. Nyt oli rovasti saapumassa kartanoon, kun talon lehmien kellot rupesivat kuulua rämisemään vaaran rinteeltä. Sen kuultuaan Hetvi koetti esiliinansa taskua, oliko tulitikut mukana, ja kiirein askelin hän lähti lehmitarhaan suitsusavun laitamaan. Sinne Hetvin mukaan kiirehti ruustinnakin ja melkein huutaen sanoi:

-- Etkö sinäkin, Kaarlo, tule tämän talon lehmiä katsomaan?

-- Lähdenpä kylläkin, sanoi rovasti ja lähti pitkin askelin astumaan ruustinnan jälkeen. Ruustinna jäi nyt odottamaan, kunnes rovasti tapasi, ja lähtivät sitten rinnakkain kesantopellon nurmista piennarta kävelemään. Pellon takana lepikkoisen rinteen alla olevalle lehmitarhalle he saapuivat vasta, kun Hetvillä oli kannoista ja risuista koottu kasa riehakassa tulessa ja hän rupesi sitä kattamaan turpeilla ja mullalla niin umpipäähän, että maanrajaan kantojen lomaan jätti vain pienen aukon, josta turpeitten ja mullan alla palava tuli sai ilmaa. Silloin rupesi tupruamaan vaalean harmaata savua kuten sysihaudasta, ja lenseä etelätuuli levittäen sitä laajaksi usvaksi rupesi kaatamaan vaaran rinnettä kohti, mistä lehmätkin olivat tulossa. Lehmät tunsivat savun hajun ja lähtivät kilvan tulla hölkkäämään, niin että maa jytisi ja kellot kalkattivat. Kun ne alkoivat saapua lähelle suitsua, niin paarmat ja kärpäset erosivat lehmistä ja ihan horisevana pilvenä kohosivat ilmaan ja tuulen ajamana lensivät tietymättömiin. Suuri sonni asettui nyt etumaiseksi suitsun viereen, niin että olisi luullut läkähtyvän savuun, mutta sonni ei ollut savusta tietävinäänkään, murjotti vain savun sisässä, niin että tuskin näkyi koko elukkaa.

Hetvi se yhä multaa lisäillessään suitsun harjalle lapiollaan heristi sonnia ja sanoi: »Tuo se paraskin lypsikki aina laittautuu rintapaisteelle etumaiseksi juuri kuin sillä olisi joku etuoikeus siihen. Mutta varohan, jos Hopitenkaa haluttaa tulla siihen sinun paikallesi, niin taulametsään tulee lähtö. Nyt siinä ehkä saanet olla, kun tuuli painaa savun alas ja jokainen saa seistä savussa.»

-- Mikä se on Hopitenka? kysyi ruustinna.

-- Tuo kailoposki tuolla kyytön takana, jonka selkä on korttelin verran ylempänä kyyttöä. Se kun punaltaa päätään ja tuhahtaa sieraimiinsa, niin hengestä älyää sonnikin eikä kysele kyytiä.

-- Se on sen näköinenkin. Mutta onhan siellä muitakin yhtä suuria ja vankkoja.

-- On siellä kyllä. On tuokin Omena tuolla, jolla on vaskikello kaulassa, niin suuri ja vankka kuin Hopitenkakin, mutta Hopitenka se kuitenkin on kuningas tässä valtakunnassa.

-- Se taitaa olla luonnon laki, että lehmikarjassakin pitää olla yksi, jota kaikki tottelevat, sanoi rovasti.

-- Niin se näkyy olevan, että yksi se on joukon pää. Hopitenka se pitää lähdöstäkin huolen. Jos olisitte katsomassa, kun ne tässä lypsännän jälkeen vähän aikaa makaavat ja märehtivät, niin näkisitte, miten se Hopitenka ensimmäiseksi nousee ja remauttaa kelloaan. Silloin kaikki heräävät ja alkavat pyrkiä jaloilleen, vaikka monet makaavat ihan rankana pitkin pituuttaan tai päät kyljissä, silmät ummessa. Silloin se Hopitenka lähtee verkalleen kävellen mennä lojottamaan metsään ja toinen toisensa perästä lähtee jälkeen, niin että koko karja on yhtenä jonona. Tuo pieni sonni, joka tuolla takimmaisena tylsän näköisesti katselee, se on aina viimeisenä hännänhuippuna sekä metsään mennessä että metsästä tullessa.

-- Todellakin katselee tuo sonni niin tylsän näköisesti. Siinä päässä ei näytä elämän huolia paljon olevan, virkkoi rovasti ja naurussa suin katseli sonnia, kun se jäykkänä kuin puuhevonen seisoi ja leuat märehtiessä verkalleen liikkuivat.

Nyt Hetvi näki, että tytöt tulivat halmeelta lehmien lypsämään, ja niin hänkin lähti talosta lypsyastioita hakemaan, mutta rovasti ja ruustinna jäivät lehmitarhaan ja istuivat aidanvierellä oleville isoille kiville, jotka aikoinaan oli pellon ojasta nostettu ja vyörytetty siihen.

Lypsäjät tulivat jo astioineen ja heittivät pönttönsä ja korentonsa aidan vierelle, missä rovasti ja ruustinna istuivat. Hopitenka, Helmikki, Omena ja Kullanruusu alkoivat katsella yli muitten kuin huomauttaakseen, että he tässä ovat ensimmäiset.

Sanko toisessa ja jakkara toisessa kädessä Hetvi seisahtui lähelle pönttöjä ja sanoi: »Tulehan nyt Hopitenka sieltä savun alta vähän syrjempään, niin kevennetään alaisiasi. Kyllä siellä onkin taas läikkä maitoa.»

Tytötkin seisahtuivat sankoineen ja jakkaroineen sinne aidan sivulle, johon ei niin paljon tullut savua, ja nimeltään kutsuivat kukin lehmänsä, jotka tulivatkin kuin käsketyt lypsäjäinsä luokse.

Kun lypsäjät laskivat matalat jakkaransa maahan ja istuutuivat niille lypsämään, niin lehmät suurilla karkeilla kielillään rupesivat lypsäjäin kupeita ja olkapäitä harvakseen nuolla lopsimaan ja sitä kesti siksi kunnes lypsäjät maitosankoineen nousivat pois. Hopitengan alta noustuaan Hetvi taputti Hopitenkaa poskelle ja sanoi herttaisesti: »Sinä lehmä kulta olet niin hyvä.»

Kun Hetvi oli maitosankonsa tyhjentänyt ruustinnan luona olevaan pönttöön, hän puheli, että »nuo lehmät tuolla nuolemisellaan kuluttavat paljon vaatetta, mutta niitä ei voi kieltää, kun ne sen tekevät kiitokseksi lypsämisestä. Katsokaahan tätä minun lypsynuttuni kuvetta ja tätä olkapäätä, miten ne ovat aivan kuluneet, vaikka nuttu on näin uusi.»

-- No kyllä tuommoiset maitosangolliset palkitsevat, vaikka yhdessä illassa menisi koko nuttu, sanoi ruustinna hymyillen. Minkä verran luulette olevan sitä Hopitengan maitoa?

-- Siinä kymmenen litran korvilla sitä on. Tämä sanko vetää kaksitoista litraa, ja vaahtoineen tämä oli laitatasana.

-- Ja huomenaamunako saman verran?

-- Ei juuri aivan. On se aamulypsy hieman antoisampi, mutta ei paljon.

-- Siis kaksikymmentä litraa päivässä, se on todellakin läikkä.

-- On se vieläkin, vaikka se on maaliskuussa kantanut. Parhaillaan ollessa kun lypsetään neljä kertaa päivässä, saadaan siitä kaksikymmentäkuusikin litraa päivän osaksi.

-- Onkohan tuo totta? virkkoi rovasti toisella suupielellään nauraen.

-- Vallassanne on uskoa tai olla uskomatta, sanoi Hetvi hieman naurahtaen ja otti taas sangon toiseen ja jakkaran toiseen käteensä ja ystävällisesti sanoi: »No tulepa sinä Maatikki muoriseni tänne. Sinäkään sitä et tule tyhjin nahoin metsästä kotiin.»

Kun Maatikki kuuli nimeään mainittavan, työntyi se heti savun seasta ja pöllähti Hetvin eteen. Ja kun Hetvi istuutui jakkaralleen ja rupesi lypsämään, niin Maatikki rupesi nuolemaan Hetvin kuvetta juuri kuin se olisi kuulunut asiaan.

Halmeen kyntömiehet tulivat nyt nokisina ja pölyisinä taas päästäkseen saunaan puhdistautumaan. Mutta kun isäntä näki rovastin ja ruustinnan olevan lypsäjäin luona, niin poikkesi sinne ja rovastin luokse tultuaan nauraen sanoi: »Maitopöntön vartijoiksiko nyt ovat rovasti ja ruustinna joutuneet?»

-- Niin on käynyt, mutta käyköön, ei sureta. On sangen mieluista nähdä lehmästä kerralla lähtevän niin paljon maitoa, kuin noista lähtee.

-- Kyllähän niistä lähtee, myönteli isäntäkin ja hymyillen katseli karjaa.