Chapter 4

Nyt Mooseksen lähdettyä rupesivat isännät ja emännät tuumimaan irtaimen vaihtamista, kun oli niin pitkä tavarain muuttomatka. Ja kun Honkaniemessä ja Kentässä oli saman verran lehmiä ja lampaita, niin ne pantiin vastakkain, vaikka Kentän lehmät olivatkin myöhemmäksi kantavia kuin Honkaniemen lehmät. Samoin vaihdettiin näkemättä muukin irtain, niin että vain vaatteet jäivät vaihtamatta ja kirjansa ja kirjakaappinsa aikoi Honkaniemen isäntä viedä Kenttään, kun siellä ei ollut mitään kirjoja, vielä vähemmän kirjakaappia. Ja hevosia kun Kentässä ei ollut kuin kaksi, niin Honkaniemen isäntä päätti vanhan Osmonsa viedä mukanaan, joten Honkaniemeen tuli jäämään tavalliset kyytihevoset.

Neljäs luku.

Loppiaisen edellisinä päivinä päätettiin vaihtaa asuntoa. Ja niinpä loppiaisen väliyönä olikin Honkaniemessä tuliaistanssit, missä Viljami veljineen vuoroin soitti ja vuoroin tanssi Tepaston kirkonkylän punaposkisten tyttöjen kanssa niin, että loppiaissunnuntaina päivän valjetessa vielä jytisi Honkaniemen avaran pirtin honkainen silta. Kentän uudet asukkaat taas nyt loppiaisillan myöhäisenä hetkenä päästyään kotiin ja asettuessaan nukkumaan tunsivat rauhan enkelin siunaavan kehtolaulun ja vaipuivat uuvuttavaan uneen.

Kaikki ihmiset pitivät honkaniemeläisten maanvaihtoa yhtä tyhmänä tekona ja vieläkin tyhmempänä kuin käräjäin käyntiä kenraalikuvernöörin kanssa. Siinä meni rahat, mutta tässä meni maakin. Tämän tähden Honkaniemen muuten kelvollinen väki oli ihmisten mielistä kadonnut juuri kuin maahan haudatut. Heistä puhuttiin vain joku aika, kuten vainajista, mutta viikkojen kuluessa heidät unohdettiin niinkuin umpeen luotu hauta.

Vasta viiden vuoden kuluttua, kun Siuruan kylän ison Siikaniemen komea Anna, jolla oli paljon ja monesta pitäjästä kosijoita ja kaksikymmentä tuhatta markkaa perintöjä, oli Kentän Mooseksen kanssa vihitty avioliittoon, ruvettiin taas puhumaan yleisesti ja ihmettelemään, että Anna ei ollut kehenkään muuhun suostunut kuin tuohon erämaan uumenissa olevaan Moosekseen. Ja kirkolla käydessä ihmiset kehiytyivät Annan ympärille hänelle itselleenkin sitä ihmettelemään ja kummeksimaan. Mutta Anna sanoi aina ihmettelijöille, että hän tahtoi saada miehekseen työmiehen, joka maasta saa irti leivän. Se oli hänelle hyvä ja muille sai välttää. Kun Anna oli Siikaniemen ainoa tyttö, sai hän lähtiessään muun lisäksi viisi lehmää ja orihevosen, joka oli yhtä kaunis ja samannäköinen mustaharjainen pilkkaotsainen ruunikko kuin se muinoinen Pilkka. Koko väliajan tunsi Mooses olleensa hevosetta, mutta nyt oli Pilkka löydetty ja Mooses ristikin hevosen Pilkaksi, vaikka sen alkuperäinen nimi oli ollut Leiju. Paljon oli nyt Tepaston pappilan kartanolla pääsiäisaamuna katsojia, kun Mooses Annansa rinnalla rekiperässä istuen kiiltokarvaisella Pilkallaan ajaa karautti pappilan rekiliiterin eteen. Sen seinään hän kiersi taskustaan otetun ruuvin, sitoi siihen oriinsa ja levitti leveäraitaisen villaisen loimen selkään. Mutta ei se loimi saanut kauan olla liikuttamatta; pian tuli yksi ja toinen katsomaan ja kopeloimaan sen selkää. Siinä ei luuta tuntunut ja kirkasta tulta sähisivät karvat, kun kädellä silitti.

Aina milloin Mooses liikkui ihmisten ilmoilla, nähtiin hänen olevan matkassa hyvällä hevosella. Hyvät olivat hänen muutkin tamineensa, ja niin oli ihmisten kesken puhetta sen verran, että on siellä Saunajärvelläkin asukkaita, mutta kellään ei ollut halua käydä heitä katsomassa. Ainoastaan yksi ja toinen sukulainen tuli monen vuoden kuluttua tervehtimään.

* * * * *

Näin kuluivat vuodet ja vuosikymmenet ilman että tiedettiin mitään muuta, kuin että on siellä Saunajärven kolmessa talossa asukkaat. Vasta sitten vuosikymmenien perästä, kun tuli nälkäaika ja tuli tiedoksi, että Saunajärven Kentässä on useita satoja tynnyreitä rukiita, tuli puheeksi kansan kesken Saunajärven asukkaat ja Kentän ruisaitat. Ja kaikki huomasivat, että Honkaniemen väki oli varsinaisen elämänsä onnen löytänyt Saunajärven erämaan sydämestä.

Saunajärven Kentän pohjoispuolella melkein vainioista lähtien kohosi monia neliövirstoja laaja lehtoinen vaara, joka yhdessä päivän puolella olevan järven kanssa suojeli hallalta, niin että se ei tehnyt pienintäkään tuhoa Kentässä, vaikka se tuhosi koko Tepaston pitäjän ja monen muun pitäjän viljat. Tässä vaarassa oli Mooseksella joka vuosi halme, josta joka syksy puitiin monia kymmeniä tynnyrejä rukiita, vaikka pelloistakin saatiin aina täysi sato. Niinpä Kentän aitat vuosi vuodelta rupesivat täyttymään rukiista.

Tulipa Tepaston pitäjään isojako, kaikki kylät metsineen oli viitoitettava ja kartoitettava jakoa varten. Mutta Saunajärven talot olivat niin kaukana kruunun erämaan keskessä, etteivät minkään kylän tilukset sinne yltäneet, joten näille kolmelle talolle täytyi erämaan sisään mitata yhteinen kruununmaitten ympäröimä lohko. Saadakseen sen vaaran halmemaiksi otti Mooses nyt Kentälle manttaalia puolentoista manttaalia. Mutta vaaran rinteessä sijaitsevat Leppimäen talot nekin ottivat kukin puolentoista manttaalia, ettei Kentälle menisi koko vaara, vaikka niiltä halme jäikin viljelemättä. Tämä oli mieluista eräälle nuorelle maanmittarille, joka tuli Saunajärven lohkoa mittaamaan ja jakamaan taloille. Nyt maanmittari mittasi koko Lehtovaaran ja kun kruunun varoista hänelle, kuten kaikille maanmittareille, maksettiin tynnyrialoittain mittauspalkkaa, niin hän mittasi erämaan honkaisia kankaita, soita ja korpia, joissa ei siihen asti kirves ollut käynyt, penikulmittain joka talolle. Omistajista se näytti aivan turhalta. Maailma ei heidän mielestään seisonut niin kauan, että niitä tarvittaisiin, kun ei ollut siellä kuitenkaan paikkoja, joihin olisi voinut taloja perustaa, vaikka suuri Lainiojoki kulki lohkon halki. Järviäkin oli ylinen ja alinen Petäjäjärvi sen lohkon sisässä.

Kun maanmittarille piti olla työmiehet talon puolesta, niin tahtoivat isännät nurista siitä kauan kestävästä tarpeettomasta mittauksesta, mutta maanmittari vain sanoi: »Oma syynne, kun otitte niin paljon manttaalia, maata täytyy tulla sen mukaan. Suot ja rämeet kun ovat arvottomia ja nuokin louhiset kankaat ja vesiperäiset korvetkin aivan vähäarvoisia, niin maata täytyy olla laajalti.» Tähän täytyi tyytyä ja toimittaa vain tarpeen mukaan miehiä maanmittarin avuksi. Tuli se kuitenkin sen yhden kesän aikana mitatuksi ja somalta sitten tuntui, kun Lehtovaaraa suurin osa, kalavedet ja äärettömät lintumetsät olivat itsellä, eikä kruunun siihen ollut tekemistä mitään eikä kukaan muukaan voinut tulla isännöimään.

* * * * *

Viisien ja kymmenien vuosien kuluessa Kentän talo kasvoi ja vaurastui kaikin puolin, sitä mukaa kuin Mooseksen ja Annan omat lapset varttuivat vanhempiaan auttamaan. Nyt oli Mooseksella ja Annalla yhdeksän lasta niin aikuisina että tyttö, joka oli perheen nuorin, oli sekin jo äitinsä pituinen, vaikka ei ollut vielä täyttänyt neljäätoista vuotta.

Nuori väki ei kasvuaikana pysynyt paikoillaan siellä erämaan sydämessä, vaan tahtoi ainakin kesäisin käydä muittenkin ihmisten ilmoilla. Niinpä eräänä talvena Kentän pojat ryhtyivät porrastamaan Siuruan kylälle suoraa tietä, joka oli ennen kulkenut sinne tänne mutkitellen ja rimpisoita kierrellen. Talvella he veistivät hongista hirret ja vetivät tien suunnalle, niin että tuli kaksi hirttä rinnan ja erittäin niskamiksi paksut pölkyt jokaiselle kolmelle sylelle, jotka kesän tullen laskettiin paikoilleen. Siten porrastettiin penikulmaiset suot ja korvet niin, että kahden ja puolen penikulman pituisen Siuruan taipaleen voi jalkaisin kulkea kuin parasta maantietä.

Nyt alkoi Saunajärvellä käydä muitakin ihmisiä ja Kentän oma postinkantajakin juosta hilkutteli sitä edestakaisin kolme kertaa viikossa. Postinkantajan täytyi kuitenkin heittää posti toiselle puolen järven sitä varten laitettuun laatikkoon, mutta hän nosti valkean lipun tankoon merkiksi, että tiedettiin tulla hakemaan. Niinpä nytkin eräänä kesäkuun helteisenä päivänä, kun oltiin ruismaata laittamassa kolmen hevosen, viiden miehen ja kolmen talon tyttären voimalla, nähtiin, että postin tuoja nuoralla riipaisi valkean liinan tankoon. Mutta samalla nähtiin, että siellä oli muitakin ihmisiä. Näkyipä tavallista paksumpikin olento hiljalleen liikkuvan viirin vaiheilla. Sitä seisahtuivat kaikki katsomaan ja joku sanoi: »Lehmäkinkö niillä on?» Kaikilta pääsi nauru, mutta ruvettiin katsomaan, huomaisivatko talossa-olijat tulijoita, jotta menisivät noutamaan. Samassa he kuitenkin näkivät, että Hetvi, talon miniä, juoksi rantaan ja kohta nähtiin Hetvin isommalla venheellä kuin millä tavallisesti postia haettiin, soutavan järven yli. Eikä kauan kestänyt, ennenkuin Hetvin nähtiin kahden veneessä istuvan ihmisen kanssa tulevan rantaan. Nähtiin talosta sinne työmiesten luokse lähtevän sen paksun ja muutenkin vankan olennon kävelemään ja silmänräpäykseksi seisahdettiin sitä katsomaan ja tunnustelemaan. Mutta Martta, joka oli tullut kaksi viikkoa sitten rippikoulusta, tunsi tulijan rovastiksi. Silloin kaikki tarttuivat työhönsä eivätkä piitanneet tulijasta sen enempää.

Pitkävartiset pieksusaappaat jaloissaan, harmaa laajapartainen hattu päässään ja väljä lumivalkea takki yllään, läheni rovasti koukkuperäistä kävelykeppiään kädessään pyöritellen, raskain askelin, hieman hymyillen tunkiota, missä isäntä Mooses suurella kuokalla kuokki mustaa muransekaista tunkiota ylhäältä alas ja toiset loivat kärryihin. Rovasti tuli nyt Mooseksen luokse ja toivotettuaan ensin hyvän päivän sanoi kättään ojentaen: »Taidatte olla talon isäntä, en luule teitä nähneeni ja lienettekö tekään nähnyt minua, minä olen teidän rovastinne.»

-- Isännän nimeä tuota lienen kantavinani ja olen minä teidät kirkossa jonkun kerran nähnytkin, sanoi Mooses kuokan varteen käsillään nojaten ja hieman huohottaen. Sen sanottuaan hän yritti taas ruveta kuokkimaan, kun näki, että luomamiehiltä loppuu kuokittu. Mutta ikäänkuin jotakin muistaen hän kääntyi rovastiin ja virkkoi: »Olisi siellä tuolla talossa suojan tapaistakin levätä pitkän matkan kulkeneelle. Menette sinne, en jouda tulemaan teille seurantekoon, meillä on kiire työ ja jokaisella on oma paikkansa.»

-- Eipähän tässä mitään niin kiirettä ole, sainhan jo levähtää venheessä, sanoi rovasti ja jäi katsomaan sitä työn kulkua, kun kahdella hevosella vedettiin lantaa sille sivulle, missä kyntäjä kolmannella hevosella kynti, ja kaksi naista ja yksi mies kyntäjän vaon sivulle kiireimmiten syyti lantaa hajalleen.

Sitten rovasti kääntyi katsomaan Mooseksen työtä ja sanoi: »Miksi sitä kuokitaan? Eikö sitä noin sulaa tunkiota voi kuokkimatta luoda kärryihin?»

-- Ettekös näe, että tässä tunkiossa on kerroksittain suomutaa ja karjan lantaa, siksi se täytyy kuokkia ylhäältä alas, tässä sekautuu muta ja lanta, sanoi isäntä ja hartiavoimin kuokkia mäiskytti.

-- Kyllä ymmärrän sen, mutta miksikä se niin paikalla tahdotaan kyntää peltoon, kuten näytään tekevän? -- Siksi, ettei lanta saisi kuivua. Lannan pitää joutua peltoon, näin tuoreenaan kuin se on tunkiossa. Jokainen minuutti tämmöisenä kuumana poutapäivänä vähentää lannan voimaa, jos se on pellosta poissa hajallaan.

-- Se lienee tottakin, mutta siellä meidän kylällä näkee lantakuormien olevan pellolla viikoittain hajoittamatta ja kyntämättä.

-- Niin, mutta haikarata niistä leikataankin, sanoi Mooses. Mooseksen sanoista kuului hieno ylpeys.

Kun rovasti isännän viimeisistä sanoista kuuli salaisen ylenkatseen kirkonkylän peltoja kohtaan, hän lähti katsomaan talon ruispeltoa, joka oli siinä aidan toisella puolen. Ruispellon kierrettyään rovasti tuli taas tunkiolle ja sanoi tosissaan: »Onpa todella tämän talon pellossa vankka ruis. En ole tuommoista nähnyt tänä kesänä. Mikäli olen nähnyt ja kuullutkin on yleensä kaikilla huonot rukiit, paikoin aivan kato.»

-- Hyvänlainen tuo on pellossakin, mutta halmeessa on vielä parempi, sanoi Mooses varmalla painolla.

-- Halmeessa? Minkälainen kylvömaa se on halme? Olen joskus kuullut halmeesta puhuttavan ja kirjoistakin lukenut, mutta nähnyt en ole. Minä muutenkin olen ihan kaupunginlapsi, syntynyt ja kasvanut kaupungissa, joten en maanviljelyksestä tajua enempää kuin pukki venäjästä.

-- Kyllä sen saatte nähdä, jos haluatte. Tuosta riihien luota, tuosta maalatulta portilta lähtee kärryillä ajettava tie, joka vie aivan veräjälle asti, sanoi Mooses kädellään viitaten riihiin ja punaiseksi maalattuun, saranoilla aukeavaan porttiin.

-- Sitä toukoa täytyy kerta elämässään nähdä, se on tietojen mukaan suomalaisten vanhin viljelystapa tuo halmeen viljely, sanoi rovasti ja lähti kävellä työntelemään sitä osoitettua porttia kohti. Mutta hän seisahtui, kun Mooses sanoi: »Älkäähän sentään nyt ennen päivällistä lähtekö, sinne on parin virstan matka ja ette kai sitä aivan veräjältä käy katsomassa. Tästä kohta lähdetään päivälliselle, niin lähdette sitten. Menette nyt taloon siksi kunnes mekin sinne tulemme.»

-- No tehdään niin, virkkoi rovasti ja lähti keppiään käsissään pyöritellen astua kähnimään taloon päin.

Rovastin astuessa huoneeseen etuhuoneen ja salin väliovi oli auki ja sieltä kuului ruustinnan ja vanhan emännän iloinen naurunsekainen keskustelu, kun he kahvipannun vaiheella toinen toisella puolen pöytää vastapäätä puhelivat.

Nyt ruustinna nähtyään rovastin tulevan saliin huudahti: »No Kaarlo, jopas tulitkin nyt kreivin aikaan. Me juuri täällä iloitsemme ja riemuitsemme kahvipannun ääressä. Mutta oletko nähnyt kummempaa, kun tämmöinen talonpojan sali täällä erämaan sydämessä. Tuskin on Tepaston pitäjässä tämmöistä toista. Katsohan tuota kasvien paljoutta noissa puhtaissa astioissa. Koko tämä suuri huone on pyhitetty aivan kasveille. Kukas uskoisi täällä kaukana erämaan kätkössä tämmöistä näkevänsä!»

-- Mikäs estää ihmistä käyttämästä luontoa hyväkseen niin sydänmaassa kuin kaupungissa tai muualla, sanoi rovasti istuessaan kahden kattoon asti yltävän fiikuksen välillä olevaan keinutuoliin.

-- On niin ihmeen soma tämä talo, jatkoi ruustinna. Olemme jo tässä emännän kanssa sopineet, että olemme täällä yötä ja lähdemme huomenna takaisin päin.

-- Niin, sinä olet sopinut emännän kanssa, mutta mitäs isäntä sanoo, sitä et vielä tiedä, sanoi rovasti naurahtaen.

-- Isäntä ei niihin asioihin sekaannu, se tonkii tuolla pellollaan, syö mitä täällä annetaan, nukkuu siinä mihin vuode tehdään, sanoi emäntä hienolla ylpeydellä ja kehoitti rovastia tulemaan kahvipöydän ääreen.

Samassa tuli Hetvi kiirein askelin ovelle ja sanoi: »Tulisiko mummu minulle avuksi viemään vasikkain juoma-astiaa; en lähtisi pellolta apua hakemaan, kun niillä on niin kiire.»

-- Minä lähden, sanoi ruustinna ja hyppäsi tuoliltaan seisaalleen.

-- Ei. Kyllä minä lähden, ette te jaksa kantaa sitä saavia, sanoi emäntä ja lähti.

-- Mutta minä tulen kuitenkin mukaan, olen niin huvitettu elukoista, sanoi ruustinna, otti sängyltä laajan vaalean hattunsa, kiinnitti sen pitkällä neulalla päähänsä ja lähti mukaan.

Saatuaan vasikkain juomasaavin Hetvin kanssa kannetuksi vasikkahaan veräjälle emäntä lähti kiirehtimään kotiin, kun rovasti jäi sinne yksinään eikä ollut vielä saanut toista kuppia kahviakaan. Haassa ei näkynyt yhtään vasikkaa, ne olivat pensaitten taakse päiväsuojaan panneet maata. Mutta kun Hetvi pitkään suuresta hongasta koverrettuun purtiloon kaatoi sakean piimäjuoman, niin vasikat kuulivat sen äänen. Silloinkos pensaikon takana kilahtivat pienet kellot ja vasikat kieli pitkällä lähtivät kilpaa laukkaamaan niin että pensaat huiskuivat.

Ruustinna käsiään räpyttäen nauroi ja sanoi: »Ai-ai sitä kiirettä, ja kuinka monta niitä onkaan, kun pensaikko vilisee ihan täynnä!»

-- Onhan niitä yksin lukien kymmenen kappaletta, sanoi Hetvi nauraen hänkin, kun pensaikko vilisi ihan kirjavanaan vasikoita.

Purtilon luokse tultuaan vasikat ihan laukkasiltaan turauttivat päänsä melkein silmiä myöten piimäpurtiloon ja rupesivat juoda hotkimaan niin ahnaasti että suupielet kuplahtelivat mukaan.

Ruustinna yhä ihmeissään katseli sitä lihavaa vasikkajoukkoa ja sanoi: »Ja näin paljonko teillä joka vuosi juotetaan vasikoita?»

-- Näin paljon ja joskus enemmänkin. Mutta ei näitä kaikkia juoteta elättämistä varten, vaan niistä valitaan syksyllä eloon ne, joiden nähdään paraiten hyötyvän, sanoi Hetvi ja tarttui kaksin käsin erään vasikan kellon kantimeen ja veti sen syrjään sanoen:

-- Tämä se on semmoinen ahma, että juo haljetakseen ennen kuin toiset kerkeävät saada tarpeekseenkaan. Mutta tämä kasvaakin. Katsokaas tuossa, tuo ja tuo ja tuokin ripakinttu ovat kuukautta vanhemmat, mutta ovat tuommoiset kintturat, vaikka hoidetaan, kuten näette, samalla tavalla jokaista ja vaikka ovat isojen ja hyvien lehmien vasikoita.

-- Onko niillä nimet kaikilla? kysyi ruustinna.

-- Ei ole. Vasta ne, jotka syksyllä eloon jäävät, saavat nimet. Tämän nimeksi tulee Karjankukka, kun tällä on tämmöinen valkea kukka tässä otsakukkurassa, ja tuosta valkeapäisestä lehtisilmästä tulee Lehikki, kun sillä on punaiset silmienympärykset ja se katselee kuin silmälaseilla. Noista toisista en varmaan tiedä, mitkä jäänevät eloon, mutta nämä kaksi ainakin jätetään, sanoi Hetvi ja päästi käsissään kiekkuvan vasikan irti sanoen: »Mene nyt sinäkin nuolemaan purtiloa siitä, nyt ei enää paljon mahasi täyty. No nyt ne taas ovat täydet kuin kiiskit, mutta iltasella niihin taas sopii samanlainen saavillinen. Kolme tämmöistä saavillista juovat päivässä, tämä on jo toinen kerta.»

-- Ja piimääkö teillä riittää niin paljon?

-- Piimää sitä riittää vielä muuallekin. Sikatarhaan kannetaan sama määrä.

-- Onko teillä sitten kuinka paljon lehmiä?

-- Ei niitä ole kuin puolitiehen kolmatta kymmentä eivätkä ne ole kaikki lypsämässä. Tulevassa kuussa jo kolme poikii eikä elokuussakaan poikivat enää täyttä maitoa lypsä, mutta kun meillä on hyvät lehmät ja hyvät laitumet, niin vähistäkin lehmistä tulee paljon maitoa. Kyllä näette, kun tuolla niityssä on erillään muusta karjasta kolme vasta kantanutta, minkälainen pönttö sieltä kolmasti päivässä kannetaan maitoa kolmesta lehmästä.

Sen sanottuaan Hetvi pisti korennon saavin korviin. Ruustinna olisi ottanut korennon toisesta päästä, mutta Hetvi sanoi: »Kyllä tämä tyhjä saavi menee minulla yksin», nosti saavin olalleen ja lähti kotiin.

Ruustinna lähti Hetvin rinnalla kävelemään ja sanoi: »Olisipas talonne likempänä meidän kirkonkylää, niin saisi moni puutteellinen piimää ja maitoa. Siellä ei jouda piimä vasikoille.»

-- Mitäs ne niille juottavat?

-- Mitä juottanevat ja ei siellä näekään tuommoisia vasikoita ja siatkin ovat kuin karvakintaita.

-- Mutta paljonhan tuolla sanotaan iltamia ja tansseja pidettävän, sanoi Hetvi hieman pisteliäästi.

-- Niitä kyllä pidetään eivätkä siellä talojen tytöt jouda eivätkä lähde tunkiolle, kuten tämän talon tytöt näkyvät olevan.

-- Ne elävät sitten vain hengestä, sanoi Hetvi ivallisesti.

-- Ne todellakin elävät hengestä. Valkeakaulaisina vain parveilevat kuin matkalle valmistautuvat muuttolinnut milloin minkinhenkiseen ja -väriseen iltamaan kokoutuakseen.

Kotiin päästyään Hetvi sanoi lähtevänsä sikatarhaan viemään sikain juomista. Ruustinna tarjoutui mummun sijasta kantamaan saavia, mutta mummu oli vasikkain juottamisajalla jääkellarista hakenut menneenkesäistä vadelmasäilykettä ja kutsui ruustinnan sitä syömään.

Salin pöydällä oli kaksi kukkuravadillista vadelmasäilykettä, jota rovasti jo toisesta vadista pienellä puulusikalla nosteli leveän leukansa paksulle huulelle. Toinen vati oli toisella puolen pöytää, puulusikka senkin vieressä. Sen kohdalle asetetulle tuolille kehoitti emäntä nyt ruustinnan istumaan sanoen, että siinä on vielä menneen kesäisiä marjoja ja kohta niitä aletaan saada uusiakin.

Ruustinna vadin nähtyään löi käsiään yhteen ja huudahti: -- Ihme ja kumma kun on menneenkesäisiä marjoja ja näin hyvästi laitettuja ja säilytettyjä talonpoikaisessa talossa ja täällä äärettömän erämaan sydämessä.

Emäntä naurahti lystikkäästi ruustinnan kummeksimiselle ja sanoi:

-- Ei se ole tuohesta talonpojankaan suu, ettei se hyvää tuntisi. Ja se ei meille maksakaan mitään, ainoastaan vähän sokeria. Nuo verekset ahot tuolla vaaran rinteellä kasvavat vaaraimia niin äärettömästi, että niitä saa vaikka hevoskuormittain, kun vain tulee otetuksi. Olisi viime kesänäkin saanut vaikka kuinka monta tynnyriä. Yksi tynnyri vain laitettiin ja siitäpä tuota on aina parhaaseen haluun riittänyt ottaa, kun lakkasäilykettä on ollut kolme tynnyriä ja on sitäkin vielä muutaman tynnyrin pohjassa vähän jäljellä. Sen sanottuaan emäntä lähti Hetvin avuksi sikojen juomista kantamaan.

Tyytyväisenä vaaraimia puulusikalla suuhunsa nostellen rovasti hymähti ja virkkoi puoliääneen: -- Tynnyreissä marjasäilykkeet ja puulusikalla syödään.

-- Niin. Mutta nämä on hyvästi säilytetty. Ja tynnyreittäin marjasäilykkeitä, se on ennenkuulumatonta. Meikäläisissä herrastalon tapaisissakin on yksi tai kaksi lasipurkkia, joista ei riitä ottaa kuin jouluna ja pääsiäisenä ja sekin maksaa kymmeniä markkoja. Täällä kun ei tynnyritkään maksa mitään, niin sanopas muuta, puheli ruustinna tosissaan.

Sitten ruustinna puulusikallaan nosteli mehukkaita vaaraimia suuhunsa ja väliin aina katseli ja käänteli lusikkaansa ja sanoi:

-- Mikäs näissä lusikoissa, olipa tämä puusta tai hopeasta, kun on näin sievä ja puhdas. Kyllä minun pääni tällä eläisi, vaikka en muunlaista näkisikään.

-- Kyllä sen puolesta, myhähti rovasti. Tässä talossa näytään elävän omillaan. Kaikki näkyy olevan kotona tehtyä ja hyvästi tehtyä. Katsohan noittenkin kasvien astioita, ne ovat puusta, mutta hyvästi tehdyt. Ja kaikessa mikä silmään näkyy ulkona ja sisällä, on kotoinen leima, mutta mikään ei ole kesken aikojaan tekijän käsistä lähtenyt.

-- Sehän on talolle kunniaksi eikä häpeäksi.

-- Se onkin kunniaksi, sanoi rovasti samalla jyhmäyttäen leveitä hartioitaan.

Nyt tuli emäntä sikoja juottamasta ja niin rovasti ja ruustinna nousivat pöydästä ja kättä puristaen kiittelivät marjoista ja ihailivat niitten erinomaista makeutta. Sitten rupesi ruustinna kyselemään, millä tavalla laittaen ne marjat näin yli vuoden näin hyvinä saadaan säilymään.

-- Hm. Se on aivan yksinkertainen temppu, hymähti emäntä ja kädellään osoittaen melkein rintansa tasalle ja sylillään näyttäen tynnyrien laajuutta sanoi:

-- Meillä on näin korkeat ja näin laajat tynnyrit. Ne haudotaan ja puhdistetaan hyvin, pannaan voipaperi pohjalle ja laidoille. Siihen pannaan keitetyt ja hyvin kylmäksi jäähdytetyt marjat liemineen päivineen. Tynnyriä ei panna aivan täyteen, vaan jätetään noin puolen korttelin verran vaille, katetaan voipaperilla, pannaan kansi päälle ja lakataan hengenpitäväksi ja viedään tuonne jääkellariin, joka on jäätävän kylmä kesällä ja talvella. Siinä on koko säilytyskeino.

-- Ai, ai. Mutta minun täytyy täällä heittäytyä ihan kerjäläiseksi, enkö minä saisi tulla tänne vaarainten jouduttua kypsiksi laittamaan yhtä tynnyriä, vaikkapa pienempääkin, sanoi ruustinna todellakin kerjäläisen äänellä.

-- Meillä ei ole tynnyreitä liiaksi, kun tänä kesänä näkyy tulevan paljon lakkoja, mutta yksi meidän pojista on puuseppä, hänet kun saanette tekemään tynnyrin, niin muuta se ei puutu, sillä vaaraimia tulee joka kesä niin, että kymmeneskään osa ei tule poimituksi.

-- Hyvät ihmiset, vai niin paljon täällä kasvaa vaaraimia! Kyllä minä sen nikkarin houkuttelen millä hinnalla tahansa tekemään sen tynnyrin, sanoi ruustinna käsiään hykerrellen ja koko ruumis hytkyen ilosta.

Ruustinna tuli emännän mukana pirttiin, missä Hetvin punaposkinen puhdaskasvoinen lapsi nukkui kehdossa, ja huudahti iloisesti: »Ai, ai, onpa tässä talossa lapsiakin!» Ja kehdon luokse tultuaan sanoi puoliääneen, ikäänkuin siunaten: »Lapsi kulta! Ai, ai, kuinka autuas! Ei tiedä elämän taisteluista.»

Sitten hän kysyi: »Joko tuo on vanha?»

-- Kohta puolen vuoden. Tuo tuolla rannalla kyykkelehtäjä poika täyttää Jaakonpäivänä kolme vuotta.

-- Onko sen nimi Jaakko, kun se on Jaakon päivänä syntynyt?