Chapter 22

Kun hevonen oli suittu, harjattu ja kaikin puolin hoidettu, niin rovasti vei Mooseksen suureen saliin, missä kymmenet eri pöydät seisoivat ja niillä räätälit kangaspakoista leikkasivat pukuja ja kymmenet ompelukoneet surisivat toisten ommellessa. Ja kymmenet ja taas kymmenet kädet tulisessa kiireessä kutoivat sukkaa, kinnasta, lapasta, villaista kaulaliinaa, mikä mitäkin.

Kun ruustinna oli tulijoille saanut annetuksi kahvia tuli hän Martan luokse ja kysyi: »Mikä Jumalan armo sinut lennätti tänne sieltä punaisten valtakunnasta? Kartasta katsoen Taulaniemen pitäjä on ihan julmimpien punikkien piirissä. Sieltä niistä seurakunnistahan koko syksyn ja talven on kerrottu kauheimpia ryöstöjä ja murhia.»

-- Minä kerron lyhyesti, kerkesi vain Martta sanoa, kun kaikki kohensivat asentoaan ja lakkasivat työstään kuulemaan Martan matkakertomusta.

-- Kun kotini oli ryöstetty ja poltettu ja sitä ennen mieheni taistelussa kaatunut, näin sen kaamean yön, jona kartanoni yht'aikaa kymmenen kartanon kanssa paloi ja sen vietin puolivuotiaan lapseni kanssa riihessä mieheni verisen ruumiin ääressä. Uunissa pidin tulta, jotta tarkenisimme. Aamulla menin oman torpparin torppaan turvaa etsimään ja torpan vaimolta koettamaan saada neuvoa päästäkseni näkemään vanhempiani ja virittämään täällä salokylissä sitä tulta, mitä toki Jumalan kiitos näkyy palavan minun virittämättäni. Torpan vaimo, hänkin tulisimpia punaisia, rupesi tuhannen markan hinnasta toimittamaan matkapassia ottamalla komissarilta itselleen passin. Akka oli kerjennyt luvata toimittaa sen passin ja minä olin kerjennyt luvata hankkia sen tuhannen markkaa, kun tuli torpan mies vahtipalveluksesta kotiinsa aamiaiselle ja se nähtyään minut loukossa lapsi sylissä istumassa hirveästi kiroten tähtäsi kiväärin perällä päätäni kohti. Minä parkaisin ja lapsi kirkaisi, luulin tulleen viimeisen silmänräpäykseni. Ja kenties olisi se niin ollutkin, mutta akka, luultavasti saadakseen sen tuhannen markkaa, hyppäsi väliin ja sanoi: 'Ei vettä vilustuneen päälle. On sillä jo tarpeeksi.' Mies meni toiseen huoneeseen odottamaan aamiaista ja myötäänsä kiroili lahtareita... Hellalla oli pata kukkuroillaan keitettyjä ryöstettyjen eläinten lihoja, ehkä meidän karjan lihaa. Siitä akka kantoi monta maljallista sitä lihakeittoa toiseen huoneeseen miehelleen ja kuudelle lapselleen ja toi minullekin ja käski syömään, siksi kuin hän kävi kylässä. Pitkän tuokion kuluttua se palasi ja toi tarvittavan paperin ja minä sukastani kaivoin sille sen tuhannen markkaa. Akka sitoi rintaani punaisen raasun, ja silloin me lähdimme...

»En uskaltanut omalta asemalta mennä ottamaan pilettiä, siellä olisivat tunteneet ja vanginneet. Kuusi kilometriä kuljin metsätietä Tapalan pysäkille ja kerkesin juuri pysäkille, kun tuli juna. Minä syöksyin junaan ilman pilettiä. Vaivaisena syntisenä valitin konduktöörille, etten ehtinyt pysäkillä saada pilettiä. Kun se oli tarkastanut matkapassini, niin ymmärsi asian ja antoi väliaikaisen piletin. Niin minä Serafina Pönkänä matkustin sen vähän enemmän kuin kaksikymmentä penikulmaa Tempojan asemalle, johon loppui punaisten alue. Sitten piti taas puolikymmentä kilometriä pimeässä yössä kulkea, milloin tietä, milloin tietöntä kahlaten päälle polven lumessa päästäkseni valkoisten leiriin. Eilisen päivän aamu valkeni, kun sinne pääsin. Siellä nousi ilo, ei puuttunut lapsellekaan hoitajia. Löytyi sille kantajia, löytyi sille maitoakin. Löytyi minullekin mitä suuhun panna. Ei siinä kuitenkaan kauan kyläilty. Puolitoista tuntia oli junan lähtöön. Minä taas työnnyin junaan ja tänä aamuna olin Lepokiven pysäkillä kolmen aikana. Siitä menin jalkaisin isän ja äidin kotiin, siellä söin äidin rakkaan käden keittämän matikkakeiton ja nyt olemme tässä.»

Silloin ryhtyivät taas kaikki töihinsä, räätälien sakset rupesivat leikkaamaan kankaita, ompelukoneet rupesivat surisemaan ja kaikki kädet liikkuivat.

-- Kun et tuonut tänne lastasi, sanoi ruustinna.

-- Se tarvitsee lepoa.

-- Niin, niin, lepoa. Hölmö tässä tuoksinassa en ymmärräkään, että jos kuka, niin sinä tarvitset lepoa. Tule, rakas Martta, tänne minun sänkyyni.

-- Ei, hyvä ruustinna, nyt jouda nukkumaan. Ensimmäinen sukka täällä on vasta tämän verran alussa, reessä istuessani aloitin.

-- Minä kudon sitä sukkaa, sanoi ruustinna tempaistessaan Martan kädestä kudelman ja lähti kädestä taluttamaan Marttaa makuukamariinsa. Martta ei nyt tahtonut vastustaa, vaan meni ruustinnan mukana.

Kaikki olisivat tahtoneet seikkaperäisemmin kuulla Martan kohtalosta, mutta saivat tyytyä niihin yksityiskohtiin, mitä Mooses oli Martalta kuullut.

Rovasti ja lukkari pitivät Moosekselle seuraa. Mutta lukkari se aina väliin esitti joukon yhteisen laulun, jota kaikki yhtyivät neliäänisesti laulamaan kudelmiaan kutoen ja lukkarin tahtipuikon kulkua seuraten. Ja kun kaksi tai kolme laulua oli laulettu, painuttiin taas entistä ahkerammin töihin eikä yksikään näkynyt muistavan, että yö kului.

Seuraavan aamun kajastus näkyi jo itäisen taivaan rannalla, kun yksi ja toinen alkoi tuumia kotiinlähtöä. Silloin ilmestyi Marttakin joukkoon ja sanoi: »Voi kuinka oli hyvä, kun sain kuudentena yönä nukkua. Sentähden kai sain unta, kun näen täällä sellaista hyvää kuin näen... En tiedä itsekään, minkä tähden minun niin kiireesti piti tänne tulla. Minulla oli riihessä mieheni ruumis, jonka luona lapsen kanssa valvoin, kun kartano paloi. Siellä sain käskyn kuin pilvestä, että minun piti lähteä. Ruumis jäi hautaamatta, menen sitä hautaamaan vasta kun tiedän, että Taulaniemi on valkoisten hallussa.»

-- Mutta jos kestäisi kovin kauan, sanoi joku.

-- Se ei kestä enää kauan. Niin pian kuin ne Saksasta tulleet tykit ja muut sotatarpeet ja Saksasta tulleet neljätuhatta jääkäriä joutuvat rintamalle, alkaa hyökkäyssota. Silloin, sen minä sanon, punikit venäläisineen joutuvat tuppiinsa viheltämään. Rintaman elävä muuri on niin luja että se on murtumaton, ja tuhansittain miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria saapuu lisää. Ne kun saavat riittämiin asti aseita, niin se rintama lähtee ukkospilven tavalla vyörymään eteenpäin ja sinä päivänä on Jumalan kaikkivaltiaalla sanalla kaikille ryöstäjille, murhaajille ja kaiken pyhän pilkkaajille julistettu kuolemantuomio. Mutta tällaisten tuhansien kotien on viritettävä ja sammumattomana pidettävä se tuli, joka armeijan kautta panee Jumalan vanhurskaan tuomion täytäntöön. Ei saa tapahtua, että henkensä uhraava sotilas saa vilussa ja nälässä panna kaikkensa alttiiksi tuntematta meidän hellää huolenpitoamme. Ja tämä osa siitä armeijan suuresta tehtävästä kuuluu yksinomaan meille naisille.

Nuo viimeiset sanansa sanoi Martta haltioituneena kohottaen käsiään leveälle ja nostaen päätään taaksepäin.

Martta rupesi kättä puristaen hyvästelemään kaikkia. Kaikki toivoivat Marttaa pian näkevänsä ja hajautuivat hekin kukin kotiinsa vievälle tielle, kun Marttakin meni rekensä luo. Ruustinna tuli häntä peittelemään rekeen ja sanoi: »Kuten yöllä oli puhe, tulet hakemaan niitä eloja vaikka tänä iltana.»

-- Kiitos, kiitos. Tulen huomenillalla, kuului Martan vastaus ja reki lähti Nellan vetämänä aamupakkasessa kireästi kahisten poistumaan Jokikylän tien suuntaa kohti.

Mooses piti nyt Nellan ohjaksia kiinteämmällä kuin eilen tullessa, kun Nella oli yön syönyt rovastin heiniä ja saanut apettakin. Mielellään se Nella aamun kalseassa ilmassa juoksikin, tiesi pääsevänsä taas kotona levähtämään. Pitkät olivat nyt askeleet Nellalla ja pitkä reki souteli puoleen ja toiseen kierällä tiellä. Kun Marttakaan ei virkkanut mitään, niin ei Mooseskaan puhunut pitkään aikaan, piti vain ohjaksia sillä tasalla, että Nella tunsi saavansa mennä kovastikin. Viimein kuitenkin Mooses sanoi huolestuneena: »Olemme me Nellan kanssa olleet toisiimme sopiva pari, mutta kuinka nyt meidän kumpaisenkin ruvennee käymään. Nähnenkö minä kesää, ja silloin ne Nellaltakin ovat huulet hukassa, jos minusta aika jättää.»

-- Miten niin?

-- Minulla on alaruumiissa pöhö, joka on ravinnon puutteesta syntynyt. Kuukauteen ei ole ollut muuta kuin puujauhoista rieskaa ja kalaa. Elintarvelautakunnalle veivät voinkin ja lehmät ovat ummessa. Sitten on toinen seikka, jos kesäänkin päästäisiin, saisiko sitä Nellalle enää laidunta. Viime kesänäkin yhtiö myi huutokaupalla kaikki heinämaat ja ne nousivat niin kalliiksi, että tuhannella markalla sain vain lehmille konnun, Nellalle kolusin soilta ja korvilta, mistä taakan, mistä kaksi sain. Ja vielä yksi seikka on, polttopuu. Maankaupan aikana, kuten kuulit, Sirkelius lupasi polttopuuta ja kaikkea mitä vain tarvitsemme, heinämaitakin vaikka kuin paljon, mutta Sirkeliuksen yhtiö myikin nämä tilat toiselle yhtiölle ja se, kuten sanoin, myi huutokaupalla heinämaat ja kielsi puun oton. Me emme saa ottaa muuta kuin tuolta tukkilaisten murroista oksia. Niitä kuivien honkien kuivia oksia olen keräillyt aina Nellan rekeen ja tuonut kotiin, mutta nyt siellä taas ovat tulisijat kylmillään, eilen ei jäänyt kuin muutamia kapuloita. Ei saanut perunaakaan enää viime kesänä kylvää Kentän peltoon.

-- Jumala, hyvä Isä, laittaa aina jo edeltä asiat hyvästi, vaikka ne ensin näyttävätkin pahalta... Nyt on asiat siten, että kun teillä täällä on niin sievä ja kaunis koti, niin jos teillä ei olisi puutetta heinämaista, perunamaasta ja puusta, niin tuskin te lähtisitte tästä sievästä ja kauniista kodistanne sinne minun huoneettomaan kotiini. Mutta siellä onkin sitten kaikkea muuta, mitä täällä puuttuu. Meillä on leipääkin. On kymmeniä hehtoja kätkössä viljaa. Elintarvelautakunta syksyllä jätti niin runsaasti siemeniä, että niitä on ollut syödäkin, ja on vieläkin, kun ne on kätketty jo aikoja sitten pahaa peläten. Meillä on peltoa, meillä on niittyä, meillä on metsää ja sanalla sanoen kaikkea muuta paitsi huoneita, karjaa ja hevosia. Huoneestakaan ei aivan tukalaa tule. On kolme riihtä, niistä yksi uusi, se jossa Väinö makaa. Siihen ensi hätään tehdään leivinuuni ja joku ikkuna. Toinen riihi navetaksi, kolmas talliksi ja puimahuone rehusuojaksi, kunnes saadaan oikea kartano. Se on verraton apu minulle, että te lähdette sinne. Silloin meillä on tämmöinen hevonen oikein tarpeeseen, se tuossa pienessä talossa olisi paljas korukalu ja ajan hupa teille. Ja kaksi lehmää aluksi on myöskin iso asia. Kaksi lehmää tosin tullessani junassa eräältä Tuohijärven isännältä sain kaupatuksi, mutta siinä on vain kaksi. Te kun tuotte kaksi, niin sitten on jo neljä.

-- Raskiihan täältä lähteä, ei ole metsissä enää lintuja, kun savottalaiset räikivät kaikkialla, ei ole järvistä rauhaa kalan pyyntiin, kun tukkilaiset tukkeineen koluavat kesät pitkin päästään.

-- Meidän metsissä on lintuja ja meidän järvissä kaloja joskaan ei lohia, niinkuin täällä, ja siellä eivät tukkilaiset häiritse eivätkä tule häiritsemään kesällä eikä talvella, ei metsissä eikä järvillä.

-- Kunpa pääsisi tuosta pöhöstä, mutta se tuntuu valloittavan koko ruumiin. Ensin se tuli jalkoihin ja siitä se on päivä päivältä hiipinyt ylöspäin. Tuntuu jo sydänalassakin. Ja jalat ovat kylmät ja raskaat kuin puupölkyt.

-- Olkaa huoletta siitä. Jos se on tullut huonon ravinnon takia, niin kyllä se saadaan sulamaan. Ruustinna lupasi jostain hankkia hehdon rukiita, kaksi kiloa voita ja viisi kiloa sianlihaa nyt aluksi ja kun viikon perästä teille kuului lehmä poikivan, niin kyllä nälän pöhö häviää kuin tuuleen.

-- Ravinnon puutteen takia se on, ei se mistään muusta ole, sanoi Mooses ja tiukkasi Nellan ohjaksia.

Kun aamu oli kylmä, niin Martta oli käsiään pitänyt peitteen alla, mutta kun nyt rupesi aurinko paistamaan vasten, niin otti povestaan sukankudelmansa, rupesi sitä kutomaan ja sanoi:

-- Niin pian kuin saadaan tieto, että Taulaniemi on valkoisten hallussa, lähdemmekin yhdessä hautaamaan Väinöä ja silloin nähdään ja suunnitellaan kaikkia muitakin tehtäviä. Jos tietäisimme silloin, että ne eläinten rehut ovat säilyneet, niin menisimme silloin myötämöykkyinemme. Muussa tapauksessa ei voisi viedä lehmiä eikä liioin hevostakaan, ennenkuin sulan tultua.

-- Mutta säilyvätkö siellä elot?

-- Ne kyllä säilyvät. Niitä on kallioluolissa, vuoren onkaloissa, sysimajoissa, miiluhaudoissa ja on kuusi säkkiä sen riihen laipiollakin, jota Väinö vartioi. On siellä eräässä vanhassa sysimajassa maahan kaivettuna rahaakin, on vaskisessa arkussa kolmekymmentä tuhatta rahaa ja siellä ovat meidän sormuksemmekin. Ja on sitä rahaa pajan ahjoraunioonkin kätkettynä kolmisenkymmentätuhatta. Nekin kyllä säilyvät. Rahat on pakattu rautaputken sisään ja rautaputki työnnetty lattianrajasta ahjoraunion alle. Siitä putkesta rautakoukkerolla aina käytiin vetämässä rahaa, minkä verran milloinkin tarvittiin. Kaikki on täytynyt kätkeä mahdottomiin paikkoihin. Ne punikit kun vähän väliä aina tulivat muka hakemaan ampuma-aseita ja penkomaan kaikki paikat, ja vaikka olivat hakevinaan aseita, niin veivät rahatkin. Ja monelta veivät, mutta meiltä ei penniäkään eikä mitään aseitakaan. Revolveritkin säilytettiin tuhkatynnyrissä ja metsästyspyssyt puimakoneen lokomobiilin savupiipussa.

-- Onko siellä puimakonekin?

-- On, ihan uusinta mallia. Ja on meillä automobiilikin ja sekin oikein loistomallia ja sekin säilyy. Sekin pahaa pelättäessä, kun etelämpää alkoi kuulua kartanoitten polttamisia, ajettiin metsään ja peitettiin oljilla. Sillä voimme kesän tullen ajaa komeastikin.

Martta nyt venytteli kudelmataan ja mittaili, joko siinä sääryksen pituutta olisi. Oltiin jo kotitaipaleella, Lepokiven pysäkin ja kodin välillä lähellä Saunajärven rantaa. Nella kun tiesi nyt jo kodin olevan lähellä ja sitä pikemmin pääsevänsä levähtämään mitä pikemmin juoksi kotiin, niin kiihtyi nyt ihan itsestään panemaan parastaan. Reki töyttelehti korkeimpiin paikkoihin ja laaksopaikat meni koholla, tien vieressä puut vain vilahtelivat silmissä. Mooseskin oli hyväntuulen näköinen sitä katsoessaan. Marttakin katsoi, miten Nella oikein matalana syyti kavioitaan jälkeensä päin ja pakkasen kireä lumi lakkaamatta siristen tuiskusi reen ketaralautaan. Hän hymähti nyt ja sanoi: »Voi kuinka soma on kesän tullen nähdä isä tuommoisella hevosella meidän rantapeltoa kyntämässä. Silloin ei turhaan sanota: 'Mooses ja hänen hevosensa.' Siinä on pelto niin kaunis, että kauniimpaa ei löydy. Päivään ja samalla järveen hieman kalteva kuin kallistettu pöytä, musta multa kuin tunkio eikä kiveä nuppuakaan. Se on nyt peruna vuorossa eikä ole yhtiöiltä kysyttävissä. Olisi sekin kelvannut yhtiöillekin, lähes miljoona viime syksynäkin tarjottiin meidän tilasta. Mutta Väinö sanoi, että vaikka kymmenen miljoonaa maksettaisiin, niin ei sittenkään. Ja sama on mieli minunkin päässäni.»

-- Eikö siihen tule ketään muita perillisiä nyt, kun Väinö on kuollut?

-- Ei ketään. Väinön veljet ja sisaret ovat erotetut aikanaan, niiltä on kuitit. Ja vanhuksetkin ovat kuolleet. Ne kuolivat kunnialla ennen sotaa. Ukko Kaaprieli oli hyvin sydänvikainen, hyvin lihavakin ja kuoli sydänhalvaukseen. Muori sairasti pari kuukautta lavantautia. Se oli yhtä soma kuolija kuin teidänkin äitinne, paria viikkoa ennen kuolemataan sanoi päivän, tunnin ja minuutin milloin kuolee, ja niin kävi aivan sekunnilleen. Sanoi unissa hänelle sanotun.

-- Niinhän se meidän muorillakin kuolema oli unissa tullut. Ruustinna ja rovasti olivat juuri hänen kuolinvuoteensa ääressä.

Nyt saavuttiin kotiin ja Martan astuessa pirttiin tuntui pirtti aika kylmältä, kun ei eilen oltu lämmitetty eikä vieläkään näkynyt puita, mitä panna uuniin. Joeli kyllä oli turvassa, oli kääritty pehmeisiin vaatteisiin ja laitettu sänkyyn. Sitä nyt Martta meni taputtelemaan poskelle ja puheli:

-- Sinä minun pullukkani, ainoa sydänkäpyni, sydämeni syvin sytyke! Et tiedä, lapsi kultani, mitä tuntee ja tietää äiti... Säästäköön Jumala sinut niitä tuntemasta. Kyyneleet valahtivat Joelin peitteille Martan silmistä.

Kun Mooses tuli pirttiin, kääntyi Martta pois Joelista ja sanoi: »Kun te ette tarvitse tässä talossa aitoja, niin saanko noutaa aidaksen tuolta aidasta ja siitä leikellä puuta uuniin?»

-- Käy vain, virkkoi Mooses ja alkoi riisua turkkiaan.

Anna oli navetassa eikä näkynyt mitään aamiaisenlaittohommia. Mooses heitti vain päällysturkkinsa naulaan, veti kintaat käsiinsä ja niiltä seisoimiltaan lähti katsomaan toista mateenpyydystä, joka eilen aamulla jäi katsomatta. Eikä hän viipynytkään kauan. Martta oli saanut juuri aidaksen pienennellyksi uuniin ja oli tuohikäppyrällä sytyttelemässä tulta, kun Mooses tuli järveltä viisi suurta mateen vonkaletta vitsassa.

-- Pitääpä Jumala murheen luoduista lapsistaan, sanoi Martta hyvillään Mooseksen heittäessä madenippua lattialle.

-- Näkyy se sentään pitävän. Kaksi isointa pannaan nyt pataan, kolme jääköön toiseksi kerraksi. Ja on kai niitä perunan nuppujakin sekaan, sanoi Mooses ja löi kintaitaan yhteen, jotta järvellä tarttuneet jäät lähtivät irti. Ne pärähtivät yli pirtin.

Tuli Annakin pirttiin. Hänenkin kasvonsa menivät iloiseen hymyyn, kun hän näki mateita lattialla, ja hän sanoi: »Kuinka suuria, ja viisi! Eilen oli vain kaksi. Näistähän tulee keitto aina yhdestä, kun perunoita pannaan lisäksi.»

-- Isäpä käskee nyt panna kaksi isointa pataan ja sitten kolme pienempää jää toiseksi kerraksi, sanoi Martta.

-- No pannaan sitten. Mutta ei ole puuta puikkoakaan, ei päätäkään pärettä, mitä panna padan alle, sanoi Anna.

-- On puuta, kun minä käyn ulkona, alkakaahan laittaa keittämistä, kuoria perunoita ja perata kaloja, sanoi Martta ja meni ulos. Sieltä Martta kohta toi sylyyksensä kuivista aidaksista leikeltyjä halkoja ja alkoi niitä pistellä hellaan.

Perunat pantiin pataan ja Martan äiti rupesi perkaamaan kaloja. Ja kun hän oli ensimmäisen isoimman mateen halkaissut, niin että mätipussit muljahtivat näkyviin, räpsäytti hän käsiään yhteen ja huudahti:

-- Voi kuinka suuret moukut! Nyt kun maksat keitetään, hakataan hienoksi ja sekoitetaan hienon suolan kanssa tuon mädin sekaan, niin isä saa varmaan semmoista ruokaa, että pöhö lähtee sinne, josta on tullutkin.

-- Hyvä kai olisi, jos niin kävisi. Katsohan sinä, Martta, näitä jalkojani, sanoi Mooses riisuessaan kenkää jalastaan näyttääkseen sitä Martalle.

Martta katseli ja paineli isänsä jalkaa ja sanoi: »Kummannäköinen tuo on, mutta ei tuota vielä osaa toivottomaksi ruveta. Jos se on huonon ravinnon takia, niin sille kyllä lääke tiedetään. Kuulin siellä Taulaniemellä erään vanhan ihmisen puhuvan, että pöhöä pitää haalealla suolavedellä hautoa ja lykätä. Ja sitä tehdään aivan heti.»

-- Olkoon se kuitenkin iltaan, sanoi Mooses ja rupesi vetämään sukkaa ja kenkää jalkaansa.

Saatuaan aamiaisen syödyksi Mooses sanoi: »Kun on nyt hyvä kulku suksella ja ilmakin mieluinen, niin lähden käymään tuolla Leihunvaaran takana, jos hyvinkin saisin metson. Ei tarvitse hätäillä, jos viivyn myöhäänkin iltasella.» Sen sanottuaan hän pani pyssyn viilekkeestä selkäänsä ja sitoi patruunapussin vyöhönsä ja lähti.

-- Lähdet ja uinistut sinne susien ruuaksi, sanoi Anna nureksien.

-- Onhan minulla järki palata pois, kun en tuntene jaksavani, sanoi Mooses ja työntyi pihalle. Ja kohta nähtiinkin hänen harvoin askelin kaksisauvassa hiihtävän pohjoista metsänrantaa kohti.

Illalla oli vielä aurinko korennon korkuisella, kun Mooses palasi metsästä, kolme metsoa kaulastaan vitsalla sidottuina yhteen nippuun selässään. Martta sen nähtyään juoksi riemuiten vastaan, otti metsotaakan isänsä selästä ja sanoi: »Kiitos Jumalan! Onhan nyt taas uutta syömistä ja saitte sievempään kuin luulittekaan. Voi tavatonta, minkälaisia metson rykäleitä!»

-- Ei tarvinnutkaan mennä Leihunvaaran taakse, tuossa Hakalammin rämeellä tapasin metsoparven. Siitä sain nuo kolme, sanoi Mooses ja kankein askelin käveli pirttiin.

Martta oli äitinsä kanssa Mooseksen metsässäoloaikana tehnyt selvistä eloista rieskaa ja sekoittanut keitetyt mateen maksat mätiin. Sitä Martta toimitti nyt pöydälle lämpimän rieskan kanssa. Sen nähtyään ei Mooses odottanut enää. Saatuaan takkinsa päältään ja lakin päästään hän jo istui pöydän taakse käsi jo istuutuessa ojennettuna rieskaan.

Martta rupesi äitinsä kanssa höyhentämään metsoja, joista sitten yksi laitettiin kiehumaan illalliskeitoksi. Ja Martta laittoi lämpimän suolavesiämpärin, johon Mooses sai panna jalkansa ja alkaa lykätä jalkojaan. Lykkäsi niitä Annakin metsokeiton kiehunta-aikana. Hierottiin vielä syönnin jälkeenkin Mooseksen jalkoja ja pestiin sitten puhtaalla vedellä.

Kun Mooses oli hetken ollut yövuoteellaan jalat villaisen peitteen alla, Martta vielä kuutamon valossa kutonut sukkaa ja Anna laittanut illallisastioita järjestykseen, nousi Mooses vuoteellaan istualleen ja sanoi: »Nyt minä huomaan, että se kerrallinen uneni on vasta täydellisesti toteutunut. Jalkani ovat lämpimät ja niin somasti kihelmöi. Tunnen selvään, että niissä rupeaa veret liikkumaan. Kyllä tulinkin päivällä päättäneeksi, että viimeinen retki tämä on. Ja tyhjänä olisin tullut, jos Leihunvaaran taakse olisi pitänyt mennä, mutta tapasin toki metsoparven puolimatkassa. Ja kun siellä päin ei koko talvena ole ollut ajelijaa, niin olivat niin kesyjäkin, että antoivat melkein sadan askeleen päähän tulla. Kyllä se on totta, että hautaan olisi tieni kulkenut aivan ensi viikoilla, jos ei Martta olisi tänne tullut toimittamaan parempaa hoitoa.»

-- Se on Jumalan hyvä työ eikä minun, sanoi Martta. Kyllä minäkin sen uskon, että se oli Korkeimman käsky, että minun piti lähteä tänne niin kiireesti, etten joutunut ruumista hautaamaan. Oliko se sitten sentähden, että minä täältä sain suojeluskunnalle niin paljon apua vaiko teidän hätäänne lievittämään vai ne kumpikin yhdessä, sitä en tiedä, sen vain tunsin silloin yöllä siellä riihessä Väinön verisen ruumiin vieressä valvoessani, että tänne täytyy päästä vaikka läpi tulen... Voi, voi, sitä yötä ei unohda koskaan!... Maa tärisi liekkien voimasta, kun kymmenet talot paloivat yht'aikaa ja tähtien tasalle kohoili liekkien kajo valaisten kuutonta yötä... Ilkeitä kirouksia ja sydäntä särkeviä parkuvia valituksia sekaisin kuului hävityksen palon valaisemasta yöstä... Veri hyytyi suonissani. Vapisin kuin kaisla virrassa. En voinut edes itkeäkään ennenkuin junassa. Punikit kysyivät: 'Mikä on tullut?' Sanoin vain että tappoivat mieheni. Kamalasti kiroten ne virkkoivat siihen: 'Kyllä ne lahtarit tappavat', siinä oli heidän lohdutuksensa. En heiltä parempaa toivonutkaan.

-- On maalla viisaita, kun merellä vahinko tapahtuu, sanoi Mooses. Tulee mieleen, että oli ajattelematon ja uhkarohkea teko, kun Väinö ja Teppo menivät niin vähillä voimilla valloittamaan sitä rautatievaunua. Sen vuoksi menettivät itsensä ja kaikkensa.

-- En voi syyttää heitä siitä, sanoi Martta. Ne olisivat keikkuen valloittaneet sen asevaunun, jos ei niitä ryssiä olisi tullut, ja sitä ne eivät tienneet. Mutta suo siellä, vetelä täällä. Kun punaiset saivat niitä ryssiä aseineen, niin ne kuitenkin olisivat ryöstäneet ja polttaneet kylän ja Teppo ja Väinö eivät niiltä olisi päätään pelastaneet, kun he olivat suojeluskunnan hommaajia.

-- Niinpä tuo sentään lienee, vaikka jotakin sitä tulee arvelleeksi, sanoi Mooses ja kellistyi vuoteelleen.

-- Kunpahan saisivat jo ajassa tuomionsa ne sellaisten tekojen tekijät, sanoi Annakin ja kallistui Mooseksen vuoteen laidalle.

Martta pudisti päätään ja sanoi:

-- Ei ole nyt enää kaukana niitten tuomiopäivä. Se valkenee tulella ja rakeilla. Eikä vuoretkaan lankea heitä peittämään siltä tulelta.

Sen sanottuaan Martta sukkaa kutoessaan rupesi hiljakseen laulamaan: 'Jumala ompi linnamme.'

Somalta tuntui Martan isästä ja äidistä sen virren lauluun nukkua, ja ilo oli suuri senkin tähden, että Mooseksen jalatkin olivat lämpimät.

Martta kutoi vielä kauan kudelmataan, mutta moniöinen valvonta rupesi lopulta painostamaan. Niin hän jätti kudelmansa pöydälle ja kallistui vuoteelleen, ajatellen seuraavana iltana olevansa taas pappilan salissa iloisessa seurassa lietsomassa yhäkin enemmän henkeä yhteiseen tehtävään.

Toisen päivän aamuna Martta palasi Tepastosta ja Nellan reessä oli kaksi säkkiä jauhoja, suuri tönkki voita ja häränpaisti, jotka ruustinna lupauksensa mukaan oli hankkinut.