Chapter 20

Vaikka Mooses ei uskonutkaan aivan niin olevan kuin mies sanoi, tuli hän kuitenkin levottomaksi ja tunsi vapisevansa. Nyt hän muisti vasta ensi kerran, ettei rukiinlaihoja, niin halme- kuin peltolaihoja, ole kauppakirjaan merkitty. Se lisäsi levottomuutta, niin että sielukin ruumiissa vapisi. Levottomana Mooses käveli päivän ja lähti seuraavana yönä kävelemään rautatieasemalle, aamulla kolmen aikaan päästäkseen junaan mennäkseen Jonkereeseen Sergeliuksen kanssa puhumaan, miten asia oikeastaan on.

Sergelius oli kohtelias kuin rasvattu. Viinilasit tuotiin aivan heti ja niistä Sergelius Mooseksen kanssa kilistellen ryyppi. Ja Sergelius kuullessaan sen asian näytti tulevan murheelliseksi ja sanoi sydämellisesti: »Minä syvästi valitan sekä omaani että teidän ajattelemattomuutta, kun kaupan aikana ei tullut tarkemmin nimitellyksi kauppakirjoihin. Eikähän sitä olisi tarvinnutkaan, jos meillä ei olisi tullut kauppaa Lainioliiton kanssa. Ja jos minun pääni olisi ollut yhtiöllä, niin ei sitä kauppaa olisi tehtykään. Mutta minun pääni ei ole yhtiön pää, vaikka olenkin toimivana päällikkönä... Sanalla sanoen, minä en voi asiallenne mitään. Kirjoitan kuitenkin kirjeen, jonka viette Lainioliiton pääkonttoriin. Ehkä ne herrat hyvinkin ymmärtävät meitä kumpaistakin ja lupaavat kaiken mitä minäkin olen meidän yhtiön puolesta luvannut.»

Sergelius sai kirjeensä kirjoitetuksi, antoi sen Moosekselle ja käski viedä Lainioliiton pääkonttoriin. Sitten hän avasi kassakaappinsa ja veti sieltä kymmenen tuhatmarkkasta ja sanoi: »Minä annan nyt teille sen kymmenentuhatta markkaa, minkä olin luvannut, jotta tietäisitte vastakin minun olevan sanojeni pituisen.» Sitten hän toi ne Mooseksen käteen ja konttoristi sai tulla kirjoittamaan kuitin, mihin Mooses kynän varresta pitäen antoi nimensä.

Mooses niitä rahoja Sergeliuksen kädestä ottaessaan ei huomannut sanoa kiitoksiakaan eikä tuntenut mielessäänkään mitään ilahdusta. Raskasmielisenä vain katseli rahoja tuokion, mutta viimein taittoi ne keskeltä mutkalle ja tunki ne liivinsä povitaskuun ja sanoi: »Vien ne tällä tielläni Tepaston säästöpankkiin.»

Sergelius sanoi sen kuultuaan: »Pankaa ne talletuskonttokuranttitilille, niin saatte korkeimman koron ja puolivuosittain pankki itse teidän huolehtimattanne muuttaa koron pääomaksi uutta korkoa kasvamaan. Se paha siinä vain on, että takaisin niitä ette saa kuin kuuden kuukauden irtisanomisella. Mutta voihan sen tehdä, kun tietää tarpeensa.»

-- Niinhän se kuuluu olevan, sanoi Mooses ja nousi lähtemään asemalle, kun tiesi kohta tulevan junan, johon piti joutua paluumatkalle.

Lainioliiton konttorissa oli kymmenlukuinen joukko herroja, jotka saatuaan Moosekselta Sergeliuksen kirjeen lukivat sitä kukin erikseen ja puhuivat Moosekselle oudolla kielellä keskenään. Sitten viimein hyvin parrakas herra sipaisi viiksiään, sukaisi pitkää vaaleata leukapartaansa ja pitäen sitä kirjettä näpissään sanoi: »Se on kumma, kun ette näitä vaatimuksianne ole Sergeliuksen väliseen kauppakirjaan merkinneet. Aikanaanhan asia on valvottava eikä sitten jäljestäpäin ruvettava haparoimaan. Me emme tälle asialle mitään taida. Me olemme tarkasti harkiten ostaneet ne tilat. Senkin teidän entisen tilanne olemme ostaneet enemmällä kuin miljoonalla markalla ja ne Saunajärven kolme tilaa yhteensä enemmällä kuin kolmella miljoonalla markalla. Mitään lahjoituksia ei asia enää siedä. Ne mitkä siihen taloonne kuulutte kerjenneen ottaa, vaikka nekään eivät ole kauppakirjoissa, saatte pitää, muuta ette. Niitä heinämaita ja rukiin laihoja saatte kesällä huutaa huutokaupasta niin paljon kuin haluatte, ne myydään kaikki.»

-- Eikö sitä maahan kaatuneitakaan puita saisi ottaa polttopuuksi, sanoi Mooses vapisevalla äänellä.

-- Ei mitään, sanoi herra. Ne maapuut ja vieläpä juurikatkin nostetaan ja poltetaan miiluissa rautatehtaassa tarvittaviksi sysiksi. Mutta kun teillä on hevonen, niin valtion metsästähän te saatte halpoja polttopuita, kuulin että ainoastaan neljäkymmentä markkaa maksaa halkosylen metsän arenti kuivia honkia. Mitä te silloin hätäilette polttopuusta?

-- Ne kun ovat siellä asti, sanoi Mooses vapisevalla äänellä ja lähti pois.

-- Ette olisi niin kiirehtinyt maanne myyntiä! Olisitte meille myyneet, niin olisitte ainakin kaksi miljoonaa enemmän saaneet niillä kolmella talolla. Olisi meidän ollut yhtä helppo maksaa tilain omistajille itselleenkin kuin noillekin gulasheille, jotka suunsa pieksämisellä viettelevät mielettömiin kauppoihin, pörisi herra Mooseksen mennessä ovelle.

-- Se on tehty joka on tehty, syötyä ei saa takaisin, sanoi Mooses ja painoi oven jälkeensä kiinni.

Mooses tunsi itsensä hieman turraksi, kun Huimin asemalle jäi junasta ja lähti Tepaston kirkolle kävelemään viedäkseen rahat pankkiin. Kävellessään hän punalteli päätään ja puheli itsekseen: »Vai enemmän kuin kolme miljoonaa saaneet... Ilmankos Sirkelius tässä tuonnoin ei sanonut, vaikka kahteen kertaan kysyin, paljonko he saivat Lainioliitolta... Sittenkin tuo Sirkeliuksen kopla päästä hännän tutkaimeen on suuria lurjuksia... Näillä tämmöisillä ylimaksuilla vain pidetään aurinkoa päälaellaan, jotta päästäisiin taas uuteen nylkykauppaan. Niinhän Teppo kerran sanoikin... Vai enemmän kuin kolme miljoonaa markkaa! Ja meille nyt kaiken kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä tuhatta. Ei kymmenettä osaa... Jo se tuo talonpoika on tyhmä, kun ei tunne noita herrojen metkuja. Sitä ei näe kuin hampaihin asti... Jo se yrittikin minua suututtaa, kun se Mauno myötään hoki: 'soita on paljon, soita on paljon'... Sitten toinen kotka tulee aurinko päälaella ja itsestään maksaa kymmeniä tuhansia ylihintoina muka tasatakseen tavaran arvoa ja kauppasummaa... Voi tätä maailmaa! Tämä on kerrallisen miehen sanaan kiperä ja kapera kuin pukin sarvi. On vieläkin kiperämpi ja kaperampi... Saattoivat minun pääni aidan rakoon viimeiseksi ikäni kannikaksi... Kerkesin toki saada sen suojan pääni päälle. Muuten olisi joutunut päin taivasta kuin rotta purettavan huoneen pohjalla.»

Synkkänä pysyi Mooseksen mieli. Ei tahtonut se kevetä, vaikka kesäkin teki tuloaan päästäen taas kalan pyyntiin ja kokemaan luonnon elähdyttävää voimaa. Eipä sittenkään mieli ylennyt, vaikka pääsi karjahuolesta, kun Teppo ja Väinö veivät karjan jättäen vain kaksi lehmää ja kaksi lammasta, jotka samalla muutettiin Uudentalon navettaan, kun muuta karjaa lampaineen lähdettiin viemään Lepokiven asemalle. Se kaihomielinen lehmien ammunta ja lammasten määkiminen, joka Lepokiven taipaleelta kuului karjaa vietäessä, soi korvissa monta päivää, monta viikkoakin, muistuttaen omaa syyllisyyttä, kun elukat eivät päässeet vapauteen kuten ennen kesän tultua. Mutta kaikkeen kuitenkin täytyi tottua.

Mooses ei saanut enää perunaakaan kylvää Kentän peltoon ja niin täytyi lumen sulattua ruveta Uudentalon maalle kuokkimaan perunamaata. Mooses vedätti Kentästä lantaa, ja kun muuallakin alettiin kylvää perunaa, niin Uudentalonkin peltoon kylvettiin kolme tynnyriä perunaa ja puoli tynnyriä ohraa, jolle kukaan vieras nyt ei ollut isäntä eikä määrääjä miten oli tehtävä.

Neljästoista luku.

Kesä tuli kuitenkin niin kylmä ja sateinen, että Mooses ja Anna eivät muistaneet sellaista. Yli Suomen tuli täydellinen kato, monessa seurakunnassa kävi niin, ettei tullut viljaa edes sian puremista. Syksykesällä syttyi maailmansota, joten ulkomailta ei ollut viljan toivoa. Jonkun aikaa elettiin entisten säästöjen ja Venäjältä tulevan viljan varassa, mutta sitten kun alkoi oikein ahtaaksi käydä, hallitus asetti kaikkiin kuntiin elintarvetoimikunnat, jotka asettivat kyliin elintarvelautakunnat. Näiden piti kaikilta ihmisiltä, kenellä vain viljaa oli, ottaa hallituksen määräämällä hinnalla. Siitä sitten viikoittain jaettiin kaikille saman verran, mikäli luultiin kokoon saadusta viljamäärästä riittävän. Ja ankara sakko oli määrätty sille, joka ei elintarvelautakunnalle luovuttanut kaikkea viljaa. Moosekseltakin vaadittiin viljaa, kun luultiin hänellä olevan vanhaa viljaa, mutta Mooses kielsi, vannoi ihan kirveen silmään, ettei hänellä ollut, kun edellisenä kesänä ei tullut mitään ja Kentän entiset elot myytiin savottalaisille. Elojen hakijat uskoivat ja jättivät Mooseksen ja Annan rauhaan.

Mooseksesta ja Annasta tuntui paremmalta kuin mikään se, että he tiesivät aitassaan olevan viljaa enemmän kuin kymmeneksi vuodeksi, kun taas muualla oli yleinen puute. Ainoastaan sataviisikymmentä grammaa jaettiin jauhoja päiväksi aina henkeä kohti aikuisille ja lapsille vieläkin vähemmän.

Mooses ei uskaltanut niitä elojaan viedä myllyyn, mutta hän tiesi Kentän talon sillan alla olevan jauhinkivet, jotka kerran Isonvihan aikana oli Siuruasta kantamalla tuotu. Mooses haki ne ja laittoi ladon loukkoon, jossa silloin kävi aina jauhamassa, kun tiesi ettei kukaan vieras kuule eikä näe. Jauhokortillaan hän haki osuutensa Tepastosta Nellalle apejauhoiksi aina jonkun kerran kuukaudessa.

Muutama talvi meni tällä lailla, mutta eräänä kesänä taas tuli halla, samanlainen kuin ensimmäisenä sotakesänäkin. Syksyllä kävi elämä Suomessa hyvin levottomaksi. Sanomalehdet kertoivat myötäänsä hirmuisista murhista ja ryöstöistä. Tepaston elintarvelautakunta ei saanut viljaa kokoon ollenkaan tavallisella kyselyllä ja niin täytyi ruveta tarkastamaan jokainen talo. Niinpä erään marraskuun päivänä tuli Uuteentaloonkin tarkastajat, neljä miestä, ja sanoivat: »Teillä ön vielä vanhaa eloa joku määrä. Jos annatte luonnossa, niin elintarvelautakunta maksaa kaksi markkaa kahdeksankymmentä penniä kilosta. Mutta jos salaatte, niin elot viedään ilmaiseksi ja sakotetaan kymmenentuhatta markkaa.»

Mooses luuli tätä paljaaksi peloitteluksi ja sanoi: »No hyvät ihmiset, ettekö te nyt voi uskoa, kun kahtena kesänä ei ole tullut edes sian puremista, niin mistä meillä olisi viljaa. Tuossa pussin pohjassa on puolikymmentä kiloa jauhoja, siinä kaikki, mutta täytyy kai nekin antaa kun tahtonette.»

Miehet katselivat toisiaan silmiin, jonkun kasvoissa näkyi jo vahingoniloa, mutta toiset kasvot pysyivät totisina, näkyipä muutamissa sääliäkin. Mutta joukon päämies nousi seisaalleen ja sanoi: »Teillä kuitenkin tiedetään olevan viljaa. Ja kun elintarvelautakunta on lähettänyt meidät tarkastamaan, niin me tarkastamme. Annatteko ensinnäkin aitan avaimen, jotta pääsemme aittaan. Muussa tapauksessa särjemme oven.» Mooseksen kasvot vaalenivat, hän nousi vapisten pystyyn, otti seinältä naulasta aitan avaimen, ojensi sen miehelle ja sanoi värisevällä äänellä: »Siellähän noita vähän on, mutta omiahan ne ovat, ei niitä ole varastettu.»

-- Ei se siihen kuulu, että ne ovat omia, sanoi mies ottaessaan Mooseksen kädestä avaimen ja lähtiessään pitkin askelin ulos, niin että vankat hartiatkin töyttäilivät askelten mukaan. Hänen jäljessään menivät toisetkin ulos, suoraapäätä aittaa aukaisemaan.

Kun aitan ovi oli auennut, niin ovelta kuului iloinen: »Heleijaa! Enemmän kuin kolmen kuukauden leipä koko Tepaston pitäjälle on tiedossa ja vielä siemeniäkin... Löytyisipäs tämmöisiä aittoja kymmenenkään!» »Ei niitä löydy. Muut ovat viisaampia, kätkevät metsiin ja kallioluoliin», sanoi joukon päämies ja kasvoissa näkyi sääli, kun Mooses ei ollut tunnustanut. Sitten eräs miehistä kävi tarkastamassa kontuladonkin, mutta ei sanonut sieltä löytyvän mitään.

Silloin joukon päämies kävi pirtissä sanomassa, että hän vie tämän avaimen, eikä Mooses saa murtautumalla mennä aittaan, siinä tapauksessa heti huomenna vangitaan.

Sen sanottuaan hän lähti joukon edellä kävelemään Kenttään päin ja toiset lähtivät mukaan iloisesti nauraen ja puhellen.

Anna karsinapenkillä käsiään väännellen siunaili ja voivotteli, mutta Mooses istui allapäin pöydän päässä ääneti kuin lumottu, pureskeli vain hammasta, kasvot vaaleina kuin pyörtyneen. Viimein mustuivat kasvot, otsa painui pöytään ja hän sanoi värisevällä äänellä: »Vangitaan, kun ottaa omia elojaan.» Nyt rupesivat kyyneleet virtanaan tippumaan silmistä. Viimein hän nosti päänsä, pyyhki kämmenellään kasvojaan ja lähti ulos. Ei hän kuitenkaan siellä mihinkään mennyt, sinne tänne lyhyin askelin vain liikkui kartanolla. Mutta Nella hirnahti tallissa, kun kuuli kartanolla liikettä, ja silloin Mooses meni talliin ja kampasi ja harjasi entistä tarkempaan Nellan ja puheli sille kuin toiselle ihmiselle: »Tänä talvena kuollaan nälkään.»

Annakin meni navettaan puhelemaan lehmiensä kanssa, kun ei muutakaan tietä tuntunut täyttyneelle sydämelleen lievitystä löytävän.

Mooses viipyi kauan tallissa, mutta Anna vielä kauemmin navetassa. Viimein kuitenkin Annakin tuli pirttiin päähuivi kasvoilla, joten näkyi vain vavahteleva leuka. Hän tuli penkillä olevan taikinapyttynsä luokse, pyöräytti sen sisusta hierimellä ja pytystä kuului veden lorina hierimessä. Anna vetäisi henkeään keuhkoihinsa niin, että hartiat nytkähtivät, ja puristi hampaitaan yhteen tyynnyttääkseen itkuaan ja sanoi: »Jumala yksin tietää mille tässä suutaan aukaistaneen ja miten alettaneen henkeä huomeniin viedä. Olin aikeissa huomiseksi laittaa leipomusta noista jauhoista ja vähän olisi jauhettu lisää, mutta nyt, Jumala armahtakoon, en osaa tehdä enkä sanoa.»

-- Ei suinkaan tässä muuta mahdollisuutta näytä olevan kuin ruveta suulleen kuolemaan, sanoi Mooses. Kun edes saisimme pitää sen voiämpärin, joka on tuolla aitassa, niin noita perunan nuppuja nielisimme voin kanssa kunnes lehmät joutuisivat lypsämään. Mutta ne vievät senkin.

-- Vievät senkin! Hyvä Jumala sentään! Mikä oikeus niillä siihenkin?

-- Oikeuttako ne ryövärit katsovat? virkkoi Mooses katkerasti. Sitähän meillä kun on kaksi lehmää ja vain kaksi henkeä, niin tässä tuonnoin oli elintarvelautakunta määrännyt meiltä voita tuotavaksi. Sitä ei ole viety, mutta nyt ne vievät kaikki. Sitä kun kerran on ruvettu viemään, niin tehdään puhdasta. Pahan päivän varaksi olemme alituisella ahkeruudella koettaneet hankkia palasta kokoon. Nyt ne viedään päivään asti maanneitten syötäväksi ja meidät jätetään suulleen kuolemaan. Siinä on sitten laki ja oikeus... Olisivat kaikki nuo nykyiset nälkäiset pitäneet meidän tavallamme kynsiään maassa kiinni, niin kenelläkään ei olisi nälkä.

-- Niinhän se on Salomoni sanonutkin, että laiskuus tuo unen ja joutilas sielu kärsii nälkää, sanoi Anna ja meni ulos. Hetken perästä sieltä palattuaan hän toi ison syksyllä suolatun siian ja leipäkannikan pöydälle ja sanoi: »Tuossa on leipä, mutta pureskellaan kuitenkin, vaikka hän olkoon kuinkakin viimeinen.»

Pöytään tuli Mooseskin ja leikkasi hienon viipulan leipää ja isomman palasen siikaa ja sanoi: »Kunpa sitä olisi edes lohia kuten muina talvina. Mutta ei ole, kun tukeillaan telusivat järvellä koko kesän, niin ei saatu lohia ja vähän on siikojakin.»

-- Siikojahan noita siikojen sijaan olisi, kun muuta olisi niin paljon. Tynnyri on vielä enemmällä puolellaan tuolla konttorissa, kun sen edes saisi pitää.

-- Se täytyy haudata nietokseen, sanoi Mooses ja mieli tuntui hieman lievemmältä, kun vielä oli jotakin mitä kätkeä.

Seuraavana aamuna päivän sarastaessa tuli kaksikymmentä miestä ja kaksikymmentä hevosta pitkine laitarekineen Uudentalon aitan edustalle ja suurella touhulla ruvettiin tyhjentämään aittaa. Muutamat sangoilla ammensivat jyviä säkkeihin, toiset sitoivat säkkien suita ja toiset kantoivat raskaita säkkejä rekiin.

Mooses ei voinut olla näkemässä, vaan otti järvituuran ja kirveen olalleen ja meni järvelle tekemään mateen patoja ja tuli vasta kotiin, kun aikoja sitten oli nähnyt kaksikymmentä hevosta säkeillä kukkuroiksi täytettyine kuormineen laskeutuvan Saunajärven jäälle. Ja Siuruan tielle päästyään ne lähtivät jäljekkäin jalkatenästä vetäen etenemään järven takana metsän rinteessä näkyvää Siuruan tien aukkoa kohti.

Kotiin tultuaan Mooses kysyi, ennenkuin oli kirvestäänkään heittänyt penkin alle: »Kuinkas kävi voiämpärin?»

-- Veiväthän ne niinkuin punaiset koirat... Sanoivat vain, että Tepastosta elintarvelautakunnalta saatte voikortin, jolla sieltä saatte kortilla osanne kuten muutkin.

-- Kortilla... Joka sudella suuhun, niin se häntään, sanoi Mooses ja heitti kirveensä penkin alle. Sitten hän katsoi akkunaan, mistä näkyi, miten aitan ovi oli selkoselällään auki ja edusta laajalta tannerrettu hevosten ja rekien sohriessa. Sitä katsellessa taas uusi kylmä värähdys kävi läpi Mooseksen ruumiin. Sanaa puhumatta hän lähti sitä tarkastamaan ja panemaan edes ovea kiinni. Sieltä hetkisen perästä tultuaan Mooses sanoi: »Sieltä hinkalojen pohjilta pyyhkimällä näkyy saavan muutamia kappoja jyviä. Ja ovat lattiallekin jalkoihinsa polkeneet kuin pahat siat, nekin pitää laasta pois ja kuivata.»

-- Muutamia kappojako, huudahti Anna. Hätähän se sitten on hukassa. Minä en saattanut niitten mentyä mennä katsomaankaan, koko aitta ja sen ovi ammollaan näytti niin kaamealta kuin jos mustalainen olisi sinne haudattuna.

Sen sanottuaan Anna otti saavin ja metsonsiivet toiseen käteensä ja lähti aittaan. Pitkän tuokion perästä hän sieltä palasi ja ihastunein kasvoin sanoi: »Lienee niillä sentään ollut omaatuntoa, kun niinkin paljon jättivät. Ei sopinut kaikki siihen saaviin. Melkein toinenkin tulee, kun siitä lattialta lakaisee. Saat lähteä noutamaan sitä saavia.»

-- Vai kertyy sieltä sentään niin paljon... Mutta pysyyhän ne sielläkin. Kyllä kai niiltä nyt säilyy, koska ovenkin olivat auki jättäneet. Ota vain toinen saavi ja kokoa siihen viimeiset.

Anna otti toisen saavin, vei sen aittaan ja palasi sieltä, kun ilta jo hämärsi. Hän pisti siivet pirtin naulaan ja tyytyväisenä huoahtaen sanoi:

-- Tuli toinenkin saavi aivan kukkuroilleen. Mutta minä rapostelinkin seinän raotkin, mistä yksikään jyvä löytyi.

-- Kyllä kai nyt kannattaa jyvät yksitellenkin nokkia, sanoi Mooses ja kellistyi penkille. Annakin lähti navettaan.

Tänä iltana ei nukuttanut. Vuode oli tehty valmiiksi, mutta kumpaistakaan ei siihen haluttanut käydä. Ei viritetty tultakaan huoneeseen, täysi kuu vain paistoi ja loi tummia varjoja huoneitten sivuille. Pakkasen silmät jalokiviä kirkkaampina säteilivät lumen pinnalla ja huoneitten katoilla ja räystäissä. Kaikkialla näkyi satumainen puhtaus. Tätä katsellen nyt Uudentalon asukkaat neuvottelivat, miten sitä tästä eteenpäin lähdetään, miten saataisiin ne viimeiset elot riittämään talveksi. Eivät he uskaltaneet elintarvelautakunnalta toivoa mitään apua ja noista kahdesta saavillisesta tuskin kiloa viikoksi henkeä kohti riittäisi oikeita jauhoja. He päättivät ruveta petäjistä kiskomaan kuoria, mutta eivät tienneet sakotettaisiinko siitäkin, kun ei ollut omaa metsää. Päätettiin kuusen naavoistakin koettaa tehdä jauhoja. Kun ne lampaille olivat niin mieluisia, niin ehkäpä ne ihmisillekin olisivat terveellisiä. Viimein Mooses muisti eräältä vanhalta mieheltä kuulleensa, että Isonvihan aikana pakolaiset ovat pakopirteillään haapoja sahanneet jauhoiksi ja niitä jauhinkivilla jauhaneet hienoiksi. Ehkäpä heidänkin ladossaan olevilla kivillä jo oli niitä jauhettu. Tätä kaikkea mietittyään Mooses punalsi päätään ja sanoi: »On ollut mustia jos valoisiakin päiviä meidänkin elämässämme, mutta ei näin mustana ole elon tie näkynyt kuin nyt... Kuka takaa, ettei tuo kansalaissota leviä vielä tännekin maailman ääriin tekemään kaikesta loppua... Muistan taas sen kerrallisen uneni. Olenhan nyt alaston ja viluinenkin. Ei kunnollista puukapulaa, mitä uuniin panna. Mutta mitä merkitsi se, että se Martta lopulta läähättävänä kiirehti minua auttamaan? Siihen sillä kertaa heräsin ja iloitsin siitä, että se oli uni. Mutta eteenpä se näkyy koituvan.»

Anna huokasi syvään ja sanoi:

-- Kunpa häntä tuonkaan verran on viljaa ja päästäisiin nämä kolme viikkoa, että ensimmäinen lehmä poikisi, niin sitten maidon sekaan hierotaan vaikka naavoja. Sanotaanhan niinkin, että viepi koski rikkojakin, hyvä särvin survojakin, ja ehkä Jumalan avulla päivästä toiseen mennään. Ei niilläkään ole kaikki tarpeet tasaisin, joilta sota polttaa asunnotkin pään päältä; tai kun murhataan, kidutetaan ja raiskataan ihmiset. Ryöstetään kaikki mitä hengestä on irti, kuten meiltäkin nyt. Mutta meille vielä, Jumalan kiitos, on jätetty eläimet eikä henkeämmekään ole vainottu. Tuhansin verroin onnellisemmat olemme niitä, jotka sodan jaloissa ovat.

-- Emmehän tiedä milloin mekin olemme sodan jaloissa, sanoi Mooses. Sitten hän katsoi akkunaan; kun täysikuu jo osoitti aamuyötä, niin kellistyi Mooseskin vuoteelle ja veti peitteen kaulaansa asti.

-- Sitten koko Suomessa ei jää kiveä kiven päälle, jos mekin sodan jalkoihin joutunemme, sanoi Anna ja laskeutui hänkin vuoteelleen.

Aamulla jo herätessään Mooses muisti illallisen aikeen ruveta haavasta tekemään jauhoja. Kun vainion perällä peltomaalla oli suuria haapoja, niin päivän koittaessa Mooses koppasi kirveensä, meni ulos ja kohta kantoi sieltä haapaisen rangan pirttiin. Siitä hän terävällä käsisahallaan rupesi poikkipölkystä sahaamaan puolen jyvän paksuisia vuoluja. Ne sahan leikkaamien jauhojen kanssa paistinpannussa kuivattiin aivan murenevan kuiviksi. Sitten ne vasaralla murennettiin niin pieniksi, että jauhinkivi nieli alleen. Ja kohta nähtiin, että jauhinkiven alta rupesi tulemaan jauhoja, pehmeitä ja valkoisia kuin parhaimmat vehnäjauhot. Eivätkä ne maistuneetkaan sen pahemmalta kuin haapapuulta. Mooses ja Anna puristelivat niitä hyvillään käsissään ja sanoivat: »Nyt sitä on päästy uutiseen, kun noin vähällä vaivalla saadaan näin kauniita jauhoja.»

Edellisenä syksynä oli talven lihaksi teurastettu vain yksi lammas ja siitä oli jäljellä enää vain yksi jalka. Siitä Anna vuoli hienoja viipaleita pataan, kuori kahmalon täyden pieniä perunoita sekaan ja niillä kauniilla haapajauhoilla suurusti vellin. Valkoista ja kaunista se ruoka oli, mutta syödessään sitä Mooses kuitenkin tuumaili: »Sanotaan aina, että näkö ei tavoittaan ole, mutta ei tämä velli kuitenkaan näkönsä arvoista ole. Kyllä tätä ei päälle kylkiensä syö... Vaan kaikkeen tuota pitänee tottua, syömään puuvelliäkin.»

-- Petäjänkuoria pitänee saada sekaan, jotta tuo haavan kitkeryys sekoittuu toisenlaiseen, vaikkapa pihkan makuun, sanoi Anna haluttoman näköisenä pistellessään velliä.

-- Niin pitänee tehdä, myönteli Mooseskin kupin pohjalta haroessaan perunoita ja lihan kirpakka. Mieli näkyi painuvan raskaaksi niin Mooseksen kuin Annankin, kun haapajauhotkaan eivät tuntuneet olevan ihmisen ruokaa.

Tänä päivänä piti taas postin saapua, mutta postipoika ei tuonut nyt paremmin kuin kahdella edelliselläkään kerralla Uuteentaloon mitään sanomalehteä.

Sekin synkensi osaltaan mieliä, kun ei saanut Etelä-Suomesta mitään tietoja, miten siellä sota myllersi.

Kun Mooses otaksui Kentän savottalaisten saavan tietoja maailmanmenosta, meni hän tänä iltana, kun savottalaisten oli aika tulla metsästä kotiin, Kenttään kuulemaan uutisia. Jo kartanolle kuului Kentän suuresta pirtistä yleinen räyhäys, miehet pauhasivat, miten nyt työväenpuolue viimeinkin pääsi hallitsemaan kansaa, miten nyt lahtarit olivat jo lujalla. Kaikki olivat ihan haltioissaan, ei kukaan joutanut istumaankaan, seisoallaan vain käsillään huiskien kiroilivat lahtareita, joilla nyt muka oli viimeiset päivät.

Kun Mooses tuli kotiin, kertoi hän Annalle kuulemiaan, joissa ennustettiin valkoisille pikaista loppua. Valta oli joutunut punaisille, senaatti oli heidän käsissään, eduskunta ajettu pois ja kaikki valkoisten sanomalehdet lakkautettu. Kaikkien kymmentä tai kahdeksaa vuotta vanhempien lahtarien tappamisesta oli myös ollut puhetta.

-- Voi maailmaa pahennusten tähden!... Salliiko tuota vanhurskas Jumala?... Voi Taavaani ja Marttaani! Oletteko vielä hengissä vai joko murhamies on kotiinne päässyt?... Eivät menneet edes Amerikkaan!

Kyyneltulva puhkesi juoksemaan Annan silmistä ja käsillään hän painoi sydänalaansa.

-- Ihminen aikoo tiensä, mutta Jumala johdattaa hänen polkunsa, on kirjoitettu pyhään kirjaan, sanoi Mooses. Silloin ei vielä osannut kukaan aavistaa tällaista... Jätetään Jumalan haltuun huoli Taavasta ja Martasta. Heidän kohtalolleen me emme mitään voi.

-- Kolmeen viikkoon ei ole kirjettä tullut, huokaili Anna.