Chapter 2

-- Se on kansan kesken sanottuna Jysky-Jörkki ja sen siitä saatte tunteakin, jos sitä rupeatte liiaksi komentamaan. Sen pää ei ole ensimmäiseksi verissä, kuului joukosta erään nuoren miehen ääni.

-- Se poika ei tule itkien markkinoilta, kuului toisen miehen ääni, jota seurasi ivallinen naurun remahdus.

Kirjoittajaherra ei sitä näkynyt olevan kuulevinaan, pitkät mustat viikset näyttivät vain venyvän entistään pitemmiksi hänen kirjoittaessaan Jysky-Jörkin nimeä.

Samassa saatiin hevoset valjaihin ja vaunut lähtivät edellä painamaan tielle, mutta Harmi oli jo toisella virstalla kävellen nousemassa vastamäkeä kuten ainakin rahtikuorman vetäjä.

Mooseskin oli hetkeksi unohtanut hevosensa toisten lähtötouhun aikana ja tunsi mieluisen hytkäyksen povessaan nähdessään nimismiehen niin siipensä polttaneen näköisenä lähtevän Jysky-Jörkin matkaan. Mutta lähtijäin mentyä hän palasi Pilkkansa luokse, joka allapäin ja tuskaisesti nosteli takajalkojaan eikä vähääkään välittänyt Mooseksen lähenemisestä. Mooses haki nyt eväspussistaan leipää ja leipäpalasta hieroen Pilkan suuhun puheli: »Pilkka parka. Otahan kuitenkin suuhusi leipä, jos kuinkakin olet pahoillasi. Otahan toki. Älä nyt minulle ole niin ynseä, eihän minun ole syytä tähän sinun onnettomaan kohtaloosi. Otahan toki leipää suuhusi.»

Pilkka ei siitä virkistynyt, hampaat yhteen puristettuina, silmät elottoman näköisinä ja rävähtämättä allapäin vain seisoi, ja kun Mooses yhä puhutteli ja hieroi leipäpalasta ikeniin, niin turvallaan pukkasi Mooseksen kättä syrjään antaakseen siten tietää: »mene pois.» Takajalkojaan se aina tuskaisemmin ja tuskaisemmin nosteli ja siirteli paikasta toiseen.

Kaikki ihmiset keräytyivät Pilkan ympärille ja siunaillen katselivat sitä Pilkan mahan alle leikkauksen kohdalle laskeutunutta pussia, joka oli kova kuin kivi, ja jossa nahka kiilteli, niin oli pingoittunut jo tiukalle. Kaikki vakuuttivat isännän oikein sanoneen, että mennyt siitä on hevonen.

Moosekselta pääsi katkera itku ja itkua tuhkien hän sanoi: »Kun pääsisi edes kotiin. Ehkä isä hakisi katsomaan eläinlääkärin, joka on leikannutkin.»

-- Tosiaankin, huudahti talon emäntä. -- Vilkon pitää lähteä näitä terveitä hevosia viemään Honkaniemeen ja toimittamaan, että isäntä menee Niuvanniemeltä eläinlääkäriä hakemaan ja Mooses lähtee taluttamaan Pilkkaa, ehkäpä se hiljalleen mennä köntystää kotiin. Joudu heti ja mene kuin tulen sammutukseen. Huomenna postin mukana tulet takaisin.

Vilkko ei kauan siekaillut, kysyi vain Moosekselta, minkä hevosen jälkeen tämä luuli toisten parhaiten lähtevän, kun Pilkka kaikessa tapauksessa jää jälkeen.

-- Kyllä luulen Osmon jälkeen paraiten lähtevän, sanoi Mooses ja alkoi päästellä Pilkkaa hänkin lähteäkseen sen kanssa yhteen matkaan. Mutta Vilkko vyyhtesi ja sitoi toisten hevosten ohjakset niiden siloihin, jotteivät päässeet valumaan jalkoihin, ja hyppäsi Osmon selkään sanoen iloisesti: »Minä olen kahden tunnin perästä Honkaniemessä, jos nuo toiset seuraavat perässä.»

Sen sanottuaan hän ohjasi Osmon tielle, ja kun ihmiset hätistivät toisia hevosia jälkeen, niin jytinä rupesi kuulumaan tieltä. Irtonaiset hevoset leimuavin harjoin, pystypäisinä, ikäänkuin riemuiten päästyään pahasta, lähtivät Osmon jälkeen juosta kopistamaan, kun Osmokin ihan itsestään pani parastaan päästäkseen mitä pikimmin kotiin.

Mooseskin lähti taluttamaan Pilkkaansa ja toivoi, että Pilkkakin unohtaa vaivansa, tekee sekin parastaan päästäkseen kotiin. Mutta Pilkka ei tahtonut päästä yli kartanon, takajalat olivat niin jäykät. Taipaleelle Mooses kuitenkin lähti ja toivoi yhä, että vertyvät ne Pilkan jalat, kunhan se alkaa kävellä.

Emäntäkin tuli portille katsomaan Mooseksen menoa ja seisoen kädet ristissä rinnoilla siunaili: »Hyvä Jumala sentään, miksi piti mennä hevonen. Se on marja Mooseksen mielestä. Jos tuo tuohon tautiin kuolee -- se on näkynyt sitä pitävän kuin silmäteräänsä, kun on tänne aina joskus kyytiä tuonut. Ja satojen vahinko se on taloonkin. Totta on, kun sanotaan, että parempi on kuningas kuulumassa kuin näkymässä. Vaan kyllä siellä meidän ukko ei aja liiaksi. Kelloaan näkyi näyttävän nimismiehelle tuossa tiellä mennessään. Kun olisi Honkaniemen ukkokin itse lähtenyt kyytiin, niin ehkä ei olisi niin asiat. Riettaan orjat tekevät kunnottomille mitä tahtovat. Eipähän niillä liene tuntoa eikä sydäntä säälimään paremmin eläintä kuin ihmistäkään.»

Viimein vainion takana tien kääntyessä metsään Mooses katosi Pilkkoineen metsän suojaan, ja emäntäkin huokaisten sanoi: »Ehkä se kuitenkin hiljalleen pääsee kotiin, jo on kohta puolen virstaa kulkenut ja lämminhän nyt on ilma, ei nyt tule vilu miehelle eikä hevoselle, jos yöhönkin viipyy. No huomenna siitä postin mukana saadaan tieto, miten on asiat.»

Sen sanottuaan emäntä kääntyi takaisin ja kaikki muutkin Mooseksen jälkeen katsojat hajosivat.

Vähän yli kolmen virstan oli Mooses päässyt, kun Pilkka seisahtui ja valittaen yhähteli, siirsi takajalkansa enemmän taaksepäin ja hengitti vatsansa pohjasta asti, niin että koko ruumis huojui. Hetken perästä se heittäytyi pitkäkseen ja rupesi tuskaisesti pieksäytymään.

Mooses ei kuitenkaan luullut asiain niin pahasti olevan kuin ne olivat, piteli vain ohjaksista ja puhutteli: »Piehtaroimaanko sinä nyt rupesit? Piehtaroi vain aivan kylliksesi siinä hiekkaisella tiellä. Etkö pääse toiselle kyljelle enää. Voi, voi, kuinka suuri on tuo pahka, ihan kuin suuri leili... Nousehan nyt jo pois, et näy pääsevän toiselle kyljellesi, vierit vielä tuonne ojaan. Nouse, nouse, aivanhan kohta vierit ojaan selkäpiillesi. Hyvä Jumala, menee se ojaan. Nouse, nouse, no etkö tottele, nouse, nouse! Voi, voi, voi! Meni se ojaan -- voi, voi voi! Hyvä Jumala sentään! Voi voi!»

Pilkka oli vierinyt maantien ojaan ja Mooseksella ei ollut muuta tuumaa tulevata kuin lähteä takaisin Jyskylään.

Jyskylään tultuaan ja emännän tavattuaan Mooses itku kurkussa melkein parahtaen sanoi: »Se rupesi piehtaroimaan ja vieri tien ojaan selälleen, lähtekää toki nostamaan!»

-- Tien ojaan selälleen, huudahti emäntä. Siinä sen loppu on. Onko se miten kaukana?

-- Neljännellä virstalla.

Emäntä komensi kaikki ihmiset lähtemään, ja kymmenkunta miestä lähtikin juoksemaan minkä henki takaa käski. Juosta koetti emäntäkin, mutta rintaan rupesi koskemaan, niin että väliin piti kävellä, joten hän jäi viimeiseksi. Kun emäntä alkoi päästä neljännelle virstalle, niin silmät kiintyivät eteenpäin, hän luuli näkevänsä Pilkan jo tiellä kävelemässä Jyskylään päin hänen tullessaan paikalle. Tottahan ne kymmenen ihmistä nyt yhden hevosen nostavat ihan koppina ylös ja panevat jaloilleen. Mutta lähemmäksi tultuaan hän näki kaikkien seisovan toimettomina ja näkemän päähän he jo emännälle huusivat: »Se on kuollut. Se on kuollut.»

Tuli kuitenkin emäntäkin paikalle ja kun näki, että Pilkka oli liikkumattomana ojassa selällään, jalat puikoiksi työnnettynä ja kieli ulkona suusta, niin hän otsastaan hikeä pyyhkäistessään sanoi: »Valmis näkyy olevan. Niin oli kuin meidän ukko sanoikin, että mennyt on siitä hevonen.»

Mooses ei vieläkään ollut aivan selvillä tapahtumasta, hän vain nyki Pilkan päätä ja hoki: »Nouse pois, nouse pois!»

Emäntä tarttui nyt Moosesta olkapäähän ja sanoi ystävällisesti: »Kuollut se on sinun Pilkkasi. Lähde nyt kotiisi viemään sanomata, jotta eivät eläinlääkäriä turhan päiten tänne asti kuljeta, mutta älä juokse itseäsi kuoliaaksi. Me riisumme Pilkalta siiat ja viemme kotiin.»

Mooses oli pökerryksissä kuin puusta pudonnut, ymmärsi kuitenkin emännän tarkoituksen ja lähti tuskaisesti voivotellen juosta kyhnyttelemään kotiinsapäin.

Yö oli jo melkein puolessa. Pohjoisella taivaanrannalla vain ruskoinen auringon hohde kumotti ja tulen loimon tapaisena kuvastui Honkajärven tyyneen kalvoon, kun Mooses väsyneenä ja kurjan näköisenä saapui kotiin. Nähdessään Mooseksen tulevan ilman hevosta kotiin Mooseksen äiti löi käsiään yhteen ja kauhistuen huudahti: »Niinpähän kävi kuin Jyskylän isäntä on sanonutkin, kuten Vilkko kertoi. Kuolluthan on Pilkka.»

-- Kuollut on, kuului Mooseksen vapiseva ääni.

-- Hyvä Jumala sentään, virkkoi Mooseksen äiti melkein itkien. Tuota se ennusti, kun koko ajan niitten tulo on peloittanut kuin kuolema, että jalkoihinsahan ne kaatavat ja niinpähän tekivätkin. Voi hyvä isä sentään! Turhaan meni vielä sitä lääkäriä hakemaan. Siitäkin vielä muun hyvän lisäksi kustannuksia syntyy. Sata markkaa meni kuohitsemisesta ja toisen perinee nyt täällä käynnistään. Voi voi! Kaikkia pitää nähdä.

Mooses oli jo itkenyt silmänsä kuiviksi, hän istui vain pirtin sivupenkillä kuin vieras ja nieleksi kurkkuunsa kohoavia karvaita paloja eikä näyttänyt tajuavan paljon mitään; ei heittänyt lakkia päästään, ei nuttua päältään, ei kenkiä jaloistaan, istui vain penkillä kuin kanto. Äiti viimein huomasi sen ja surren sanoi: »Poloinen sinuakin. Sinullahan on nälkä, minä tuon ruokaa.»

-- Ei minulla ole nälkä, sanoi Mooses matalalla ja värisevällä äänellä.

-- Oletko sitten missään syönyt?

-- En ole. Mutta ei minulla ole nälkä, toisti yhä Mooses.

-- No, ei suinkaan se sillä asia parane, että nälkään kuollaan, sanoi emäntä ja lähti kiirein askelin toisiin huoneisiin. Ja hetken perästä hän toi sieltä leivän, voilautasen ja viilihulikan pirtin pöydälle ja kehoitti Moosesta tulemaan syömään. Istuipa itsekin siihen pöydän taakse penkille ja alkoi tehdä voileipää Moosekselle mieliksi, vaikka ei hänkään ollut vielä iltastaan syönyt eikä tuntenut nälkää.

Kun Mooses näki äitinsä rupeavan syömään, hän tunsi povessaan syntyvän mieluisen ruoan halun ja tuli äitiään vastapäätä pöydän toiselle puolen istumaan, mutta ei muistanut ottaa lakkia päästään, vaikka ennen aina syömään ruvetessaan tempasi lakin päästään ja viskasi loukkoon.

Äiti näki, että Mooses oli niin pökerryksissä, ettei tiennyt elämästään. Ajatteli sanoa Moosekselle, että ota lakki päästäsi, mutta ei raskinut. Siitä muistutuksesta Mooseksen mieli ehkä niin nyrvähtäisi, ettei tulisi syönnistä tolkkua.

Mooses ja hänen äitinsä söivät vielä, kun isäntä eläinlääkärin kanssa ajaa karautti kartanolle ja kärryistä hypättyään puoleksi juosten meni talliin katsomaan oliko Pilkka siellä, mutta kun sitä ei siellä näkynyt, niin palasi yhtä kiireesti ja kehoitettuaan lääkäriä menemään vieraspuolelle tuli aivan juosten pirttiin. Ovella tullessaan hän jo kysyi, eikö Pilkka ole vielä tullut kotiin.

-- Ei ole tullut eikä tule, sanoi emäntä tyynesti.

-- Onko se sitten kuollut?

-- Kuollut se on. Kolme virstaa vain on päässyt Jyskylästä tännepäin ja siihen kaatunut.

-- Siihen kaatunut. Aivanko se sitten silmänräpäyksessä kuoli?

-- Pieksäytyi se siinä tuskissaan. Pieksäytyessään vieri tien ojaan selälleen. Lähdin talosta hakemaan nostajia, niin sillaikaa oli kuollut, vaikka me aivan juosten tulimme, sanoi Mooses alakuloisesti.

Sen kuultuaan isäntä pyörähti ulos, meni vierashuoneeseen ja sanoi eläinlääkärille: »Se on kuollut. Kolmisen virstaa kuuluu vain päässeen Jyskylästä tännepäin. Turhaa oli vielä muun pahan lisäksi, että vaivasin teitä tänne.»

-- Vai kuollut, sanoi eläinlääkäri ja nousi istualtaan kävelemään. Miettiväisen näköisenä hän sitten sikariaan poltellen pitkillä jaloillaan astua roikkaili, mutta hetken perästä virkkoi: »Vai kuoli. Kylläpä kuoli siinä liiaksi hyvä hevonen. Herrat saavat sen maksaa. Meidän on käytävä tarkastamassa, mihin tautiin se oikeastaan on kuollut. Se on paitsi sitä, että leikkaushaavat ovat ratkenneet, voinut saada verensyöksyn, koska se on verta päristänyt. Minulta saatte kirjallisen todistuksen, jonka viette oikeuteen. Jos nimittäin eivät mielisuosiolla maksaisi, niin kiittävät herrat, kun maksamalla pääsevät siitä lystistä. Pahimmassa tapauksessa saavat vielä hyvät sakot eläinrääkkäyksestä.»

Isännän sydän hytkähti somasti. Otti hänkin sikarin pöydällä olevasta laatikosta ja sytyttäessään sitä sanoi: »No, sittenhän tuo ei suon silmään menisi, vaikka saattaahan tuo käydä kuten sanotaan, että 'mikä suden suuhun se vatsaan.' Mutta koetettuaanhan sen paremmin näkee. Vaivainen kaikki kokee, kokenut kaikki näkee. Lähdetäänkö sitä sitten aivan tältä silmäänsä. Eikö ruveta ensin nukkumaan, kun on yö.»

-- Kyllä sitä lähdetään nyt, sanoi lääkäri kopistellen sikarinsa päästä tuhkia pöydällä olevaan tuhkavatiin.

-- Syömättä ei kuitenkaan lähdetä, sanoi isäntä ja pyörähti ulos ilmoittamaan emännälle, että tämä toisi ruokaa.

Emäntä oli iloisemmalla tuulella ruokaa laittaessaan lääkärille. Kyynelten jälkiä vain näkyi kasvoilla ja vaikeroiden hän puheli: »Kun tuosta saisi hinnan, ettei aivan menisi kuin suola suureen mereen, niin olisihan tuo mielestä vähän parempi. Vaikka ei sitä rahalla saa sijaan semmoista hevosta kuin Pilkka oli. Se oli niin kaikilta tavoiltaan mieluinen ja kaunis kuin maalattu kuva.»

-- Oli se hyvä hevonen, sanoi lääkäri. Mutta hyvän ne maksavat siitä hinnankin, jos tulevat oikeuteen vedetyiksi eivätkä jo luonnossa maksane. Luulen kyllä, että nimismies toimittaa siitä maksun aivan hetikin, kun kuulee että minä olen sekautunut asiaan. Eivät kykene sanomaan leikkauksenkaan syyksi, kun minä olen sen leikannut.

-- Minkähän verran noilta osaisi vaatia, sanoi emäntä hienosti hymyillen.

-- Minä jos olisin vaatimassa, vaatisin ainakin tuhat markkaa. Ja jos nimismies ei sitä hyvällä suorittaisi ja joutuisin siltä venäläiseltä vaatimaan, jonka syy tämä onkin, niin vaatisin tuhat ruplaa, sanoi lääkäri hyvittääkseen emännän mieltä, kun näki kyynelten jälkiä tämän kasvoilla.

Emännältä pääsi nyt äänekäs nauru ja puoleksi huudahtaen hän sanoi: »Tuhat ruplaa! Neljätuhatta markkaa. Se tuo olisi jotakin, kahdeksan hevosen hinta. Viisisataahan Osmokin maksoi ja se on hyvä hevonen... Neljätuhatta markkaa! Sitten tuo Pilkka ei suonsilmään menisi, mutta voipihan tuo käydä niin, että herrat sotkevat tämänkin asian, kuten ne aina tekevät talonpojille.»

-- Laki on laki niin herroille kuin talonpojillekin, sanoi lääkäri työntäessään paksua voileipää leveään suuhunsa.

Emäntä poistui nyt pirtin puoleen ja kun hän siellä kertoi lääkärin puheet, niin kaikkien kasvoista katosivat harmin väreet.

Ketterämpänä kuin tavallisesti ennen isäntä lähti Osmoa valjastamaan lääkärin kärryjen eteen ja ohjaksia käsissään pidellen seisoi Osmon vieressä, kun lääkäri oli vielä syömässä. Pitkin askelin tulla kähni lääkäri viimeistä palaansa pureskellen ja voimakkaalla hyppäyksellä nousi kärryihin, missä alkoi sytytellä sikaria palamaan. Isäntä nousi nyt kuskipukille ja pirahtipa pirtistä Mooseskin kärryjen kannalle istumaan.

Toinen luku.

Huomenen aurinko oli jo korkealla, melkein aamiaisten rinnalta paistoi toukokuun helteinen päivä, kun palattiin Pilkan ruumista tarkastamasta. Lääkäri kirjoitti nyt puolen isoa arkkia pitkän ruotsalaisen selityksen Pilkan kuolemasta ja antaessaan sen isännän käteen sanoi varmasti: »Kyllä se tuo tepsii.»

Isäntä otti mieluisesti hymyillen paperin lääkärin kädestä ja kiitellen kysyi: »Mitäs teidän vaivanne nyt tekisivät?»

-- Kyllähän se tekee sata markkaa. Tekisi taksan mukaan enemmänkin, mutta sitten kun kauppanne hyvin onnistuu, niin annatte vähän lisää.

-- Annan mielellänikin, sanoi isäntä aukaistessaan kaappinsa ja vetäessään sen laatikosta satamarkkasta, ja mieli tuntui somalta ja mukavalta, kun oli takana semmoinen aarre kuin se lääkärin todistus.

Huomispäivänä palasi nimismies kenraalikuvernööriä saattamasta ja oli alakuloinen kuin hännälle lyöty koira. Ja ennenkuin kukaan kerkesi virkkaa Pilkan kuolemasta mitään, nimismies kiirehti sanomaan: »Teillehän on tullut se onneton kumma, että on kuollut hevonen.»

-- Niin se on tehnyt, ja se on teidän maksettava ja maksettava hyvällä, jos mielitte päästä suuremmista ikävyyksistä, sanoi isäntä jäykästi.

-- Minun? Miten se minun on maksettava?

-- Siten, että ajoitte liiaksi ja liian raskailla painoilla. Minulla on lääkärin todistus siitä, että se on liiasta ajosta kuollut, sävähti isäntä ja tulta säihkyivät tumman harmaat silmät.

-- Hm. Minä liiaksi ajanut, sanoi nimismies. Enhän minä ajanut enempää kuin minkä edellämenijät antoivat tietä, enkähän minä voinut jäljelle jäädä, kun läänin kuvernööri oli määrännyt minut järjestyksenpidon sekä kaiken mahdollisuuden varalta seuraamaan niitä Jonkereelle asti. Jos hevosesta mielinette korvausta periä ja tehdä siitä kysymystä, niin se on tehtävä kenraalikuvernöörille eikä minulle. Kyllä minä olen siihen asiaan syytön kuin taivaan enkeli.

-- Niinhän se on, että kun syyttää pukkia, niin pukki syyttää kiliä ja kili sanoo: mäkäkäkäkä, sanoi isäntä ivallisesti.

-- Niin se on minun puolestani, kuten sanoin, että valitettavasti en sille mitään voi. Voittehan nostaa kysymyksen kenraalikuvernööriä vastaan, jos luulette syytä olevan, sanoi nimismies lauhkealla ja hieman alakuloisella äänellä.

-- Miten ja millä tavalla siitä olisi kysymys tehtävä? kysyi isäntä hieman rauhoittuneemmalla äänellä, kun hänestäkin rupesi tuntumaan nimismiehen selitys oikealta.

-- Lähettäkää lasku ja laskun mukana vaatimus hänen kotiinsa, sanoi nimismies. Jos se ei laskua maksa, niin on haastettava tänne Tepaston käräjiin, Muuta neuvoa oman asemani vuoksi en voi teille antaa. Onhan kaupungissa lakimiehiä ja asianajotoimistoja, joista saatte tarkempia neuvoja. Ja lakimiehen se hakemus on tehtäväkin, tuskinpa te itse osaisittekaan.

Isännän povessa tuntui somemmalta kuin koskaan ennen, kun kenraalikuvernöörille sai lähettää neljäntuhannen markan laskun ja sen ohessa ankaran vaatimuksen sen laskun maksamisesta. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, otti vain sikarin, sytytti sen ja veteli siitä tavallista paksumpia savuja, väliin niisti aina sikarinsa päästä valkean harmaaksi palaneen karren pöydällä olevaan porovatiin, kuten oli nähnyt herrainkin tekevän.

Kun isäntäkään ei puhunut mitään, niin nimismies nousi istuimeltaan, nähtävästi lähteäkseen taipaleelle, vaikka ei vielä hevonenkaan ollut aisoissa. Mutta sitten hän ikäänkuin viimeiseksi sanakseen sanoi: »Se kuollut hevonen on teidän haudattava syvään hautaan, muuten se nyt lämpimimmän kesän aikaan voi levittää pahaa hajua ja eläimiin tauteja, pahimmassa tapauksessa ruttoakin. Senkin kustannuksen voitte merkitä laskuun.»

-- Hm. No sittenhän sen voipi haudata vaikka kymmenen sylen syvyiseen hautaan, sanoi isäntä ja lähti valjastamaan hevosta, kun näki nimismiehen olevan lähtöpuuhissa.

Nyt Honkaniemen väen mieli ei pysynyt muualla, kuin siinä neljäntuhannen laskussa, joka lähetetään kenraalikuvernöörille. Emäntä se määritteli, mitä ylellisyystavaroita sitten ostetaan, kun rahat on saatu. Ensimmäinen ostettava oli makuukamarin seinälle kukkuva seinäkello, jonka viisaritaulu on kullanvärinen, ja rautainen vieterisänky, jonka kaiteet ja nupit ovat kullalla silatut.

Eikä kulunutkaan monta päivää, ennenkuin Honkaniemen isäntä lähti Jyhmälän kaupunkiin. Vilho Pyökäisen asioimistoimistossa laitettiin neljäntuhannen lasku, mihin hautauskustannuksia tuli vielä kaksi sataa, ja ankarin vaatimuksin paperit lähetettiin kenraalikuvernöörille. Somalta tuntui Honkaniemen isännän mielestä, kun itse varatuomari Vilho Pyökäinen sitä laajaa asiakirjakirjettä kiinni liimatessaan varmalla painolla sanoi: »Räpättämään rupeavat kenraalikuvernöörin silmät, kun näkee tuon kirjeen sisällön, se on siksi miehisen miehen kädestä lähtenyt. Ja pitää se semmoisille ollakin asiakirja tarpeeksi suolainen, eivät ne lasten laverruksia tottele, mutta tottelevat tuota. Sen minä sanon, että tottelee tuota vaikka itse seitsenpäinen.» Sen sanottuaan hän lähti itse viemään sitä kirjettä postiin, varsin näyttääkseen Honkaniemen isännälle, miten hän on toimelias asiassa.

Kun Honkaniemen isäntä oli Vilho Pyökäiselle antanut valtakirjan kenraalikuvernööriltä tulevan saatavan perimiseen ja kuittaamiseen, kävi hän nyt joka viikko siellä Pyökäisen toimistossa kysymässä, eivätkö jo ole tulleet rahat, mutta sieltä ei ollut tullut mitään tietoa eikä mitään vastausta kirjeisiin, vaikka Pyökäinen oli sinne jo monesti kirjoittanut. Nyt kun kesä alkoi viikko viikolta kulua, niin Honkaniemen isäntä toimitti Vilho Pyökäisen haastamaan kenraalikuvernöörin Tepaston syyskäräjiin ja ajamaan asian loppuun asti, mutta nyt sai Honkaniemen isäntä maksaa Pyökäiselle eturahoja kolmesataa markkaa.

Se ei vielä tuntunut Honkaniemen isännän mielestä neljään tuhanteen ja kahteen sataan suurtakaan koloa tekevän, ja keveältä tuntui mieli hänen ajaa köllötellessä heinäkuun helteisenä päivänä Jyhmälän kaupungista kotiin päin. Puoleksi makuullaan vain vollotti notkuvien vieterikärryjensä topatulla istuimella Osmon juosta hölkötellessä. Katseli vain taivaan korkeudessa leijailevia vaaleanruskeita pilviä ja niitten tasalla loikailevia tuskin näkyviä poutahaukkoja ja laulella hyräili puoleksi unohtuneita nuoruudenaikuisia lauluja.

* * * * *

Käräjät olivat Tepastossa olleet ja kihlakunnanoikeus oli Honkaniemen isännän ja kenraalikuvernöörin asiassa antanut päätöksensä ja oli Vilho Pyökäinen sen hankkinut itselleen siltä varalta, että jos Honkaniemeläinen ei tulisi sinne heti, niin hän menisi sitä viemään Honkaniemeen. Mutta Honkaniemeläinen tulikin juuri kuin käskettynä parhaaseen aikaan.

Pyökäinen oli nyt huolestuneen näköinen ja harvasanainen. Ei puhunut paljon mitään ennen kuin pöydältään otti käteensä paperin, jossa näkyi leimat. Sitten sanoi: »Täällä se nyt on kihlakunnanoikeuden päätös teidän asiastanne, mutta tämä ei ole hyvä minun eikä varmaan teidänkään mielestänne. Sen vuoksi ilmoitinkin tyytymättömyyteni tähän päätökseen. Olen ollut ihan sairas, kun tämä näin meni, vaikka eihän tuosta oikeastaan vielä tiedä ensimmäisestä hyvästä hyvästyä eikä ensimmäisestä pahasta pahastua, sillä senaattihan siitä vasta toden sanoo. Tämä päätös kuuluu näin.»

Sen sanottuaan Pyökäinen korjasi hopeasankaisia silmälasejaan päässään, ojentautui keinutuolissaan selkäkenoon, heitti kirjavat töppöskenkäiset jalkansa ristiin ja rupesi kovalla äänellä lukemaan.

'Kihlakunnanoikeus on tämän asian ottanut lopullisesti tutkiakseen ja on tullut toteennäytetyksi, että kysymyksen alainen kuollut hevonen ei ole ollut kenraalikuvernöörin vaunujen edessä, vaan on ollut joukon jälkimmäisenä ja että se on ollut vasta leikattu, joten se on kuollut leikkaushaavoihinsa eikä minkään liikanaisen ajon takia. Asian näin ollen kanne kumotaan ja kanteen nostaja Hemminki Honkaniemi tuomitaan kenraalikuvernööri Ivan Torsakoffille maksamaan kuluja viisisataa markkaa ja tämä päätös lunastamaan viidelläkymmenellä markalla.'

Sitten Pyökäinen viskasi vihaisesti paperin pöydälleen ja sanoi: »Semmoinen siitä tuli. Ette ilmoittaneet muita todistajiksi kuin Jyskyläisen poikineen siitä lujasta ajosta. Ja Jyskyläinen tuli jääviksi, kun se poikineen oli haastettu tänne käräjiin sopimattomasta käytöksestä. Niitä sakotettiin kumpaistakin kolmesataa markkaa. Minä vaadin asian lykkäämistä, mutta kun ei ollut yhtään todistajaa, niin minun vaatimustani ei otettu kuuleviin korviin. Mutta joka tapauksessa tämä asia on vedottava hovioikeuteen ja ilmoitettava uusia todistajia, jotta se tulee takaisin kihlakuntaan. Tottahan nyt kuitenkin lienee muitakin kuin Jyskyläinen poikineen, jotka voivat todistaa sen liika-ajon.»

Honkaniemen isännän tukeva ruumis vapisi kauttaaltaan ja värisevällä äänellä hän alakuloisesti sanoi:

-- Olihan siinä Jyskylän kartanolla kartanon täysi ihmisiä, nuoria ja vanhoja, vaimoja ja miehiä, kun nimismies yhdelle niistä herroista näytti kelloaan ja ihastellen sanoi: 'Se oli hyvästi tultu, kun puolessatoista tunnissa kaksikymmentä kolme ja puoli virstaa.' Ja korkein määrä on taksassa tunti ja penikulma.

-- No silloinhan teillä on todistajia, huudahti Pyökäinen. Sitten koppasi paperiliuskan ja lyijykynän pöydältään ja kysyi: »Ketä niistä ilmoitatte todistajaksi?»