Chapter 19

-- Niinhän sitä aina sanotaan, että suu se on sorsalla, jos sorsan pojallakin, sanoi emäntä laskiessaan pojan kuppiin kahvia.

Kun kahvit oli juotu, niin Sergelius kääntyi isäntään päin ja sanoi:

-- Se minun on sanottava, että ne rakennukseenne tarvittavat puut otatte ennen kuin meillä Lainioliiton kanssa kaupat tulevat, kun niitä ei ole meidän välisissä kauppakirjoissa, jottei syntyisi mitään sanan sijaa. Niillä meille kaupassa tulleilla hevosilla voitte vedättää niitä paikoille, niitä saatte pitää kuin omianne siksi kunnes me ne perimme. Niitä ei panna Lainioliiton väliseen kauppaan.

-- Täytyy lähteä ihan huomenna, olkoon ilmakin mikä tahansa, virkkoi isäntä.

-- Ilma ei estä vaikka puukkoja satakoon, sanoi Hemmi. Tuossa Hyllyväiskeron liepeessä tällä pohjoisella puolella tässä äskettäin metsoja hiihdellessäni huomasin semmoista parhaan kokoista metsikköä. Siitä saa kaksi hirttä pääkkäin ja on tasainen matka tuosta järven yli vedättää.

-- Siinä minäkin tiedän olevan sopivinta metsää ja parhaan vetomatkan päässä, kun nyt tuo järvikään ei ole vesillä, sanoi Tuomas.

-- Kun tie tulee kovaksi, niin niitä jos viisikin runkoa panee aina rekeen kerralla, niin ei ole monipäiväistä se homma, ennenkuin puut ovat paikoilla. Kymmenisen kertaa päivässä kerkeää ainakin käydä, jos kiirettä pitää, sanoi Hemmi.

-- Eipä niitä kerkeä saamaan kumoon yksi mies satoja runkoja päivässä, sanoi Tuomas.

-- Jos me kolmisen päivää kaadamme yhdessä, sill'aikaa kuin isä yhdellä hevosella vedättää tietä kovomaan, niin silloin ovat kumossa. Kun sitten ruvetaan kolmella hevosella vedättämään, niin parissa päivässä on paikoillaan jokainen piikki, sanoi Hemmi.

-- No sillä laillahan se kyllä, myönteli Tuomaskin.

Sergelius rykäisi ja sanoi: »Ei sillä nyt taas niin kiirettä ole, vielä tulevalla viikollakin kerkeätte. Ei meillä niin puikkoa taittaen kaupat synny. Hitaita he ovat herrojen kiireet. Mutta paras on kuitenkin ottaa ne tällä ja tulevalla viikolla.»

-- Mitäpä se pitkittämisestä paranee, otamme niinkuin kerkeämme, sanoi isäntä.

-- Ja sitten pääsemme miehissä panemaan ristiin, kun tässä päiväkin alkaa jatkua... Me ennen Amerikkaan lähtöä tekaisemme isälle ja äidille talon ihan asumakuntoon, sanoi Tuomas.

-- Vitkaanpa se isällä yksinään kävisikin talon teko, jollemme sitä joukolla tekisi, sanoi Hemmi.

-- Jos olisi olemoina uunikiviä ja sammalia, niin Maariana siinä lämmiteltäisiin, arveli Tuomas.

-- Sammalen puutos se pahimman tenän tekee, sanoi Hemmi. Uunikivistä en luule tulevan puutetta. Tuolla Raitasen mäessä on varmaan Siuruan Veisteniemeläisen uunikivet, jotka se sinne nosti sitä uutta pirttirähjäänsä varten. Mutta nyt kun se on myynyt maansa, niin joutuvat kaupaksi nekin uunikivet. Ja kuka takaa, ettei sillä ole sammaliakin nostettuina sen pirttirehdon tarpeiksi.

-- Todellakin. Jos sieltä saadaan kivet ja sammalet, niin Maariaan mennessä tehdään talo ihan maalia vaille. Eikähän sitä tiedä, jos tässä vielä ennen kesääkin pyörähdetään Amerikkaan lähtemään.

-- Sinne Amerikkaan niitä paljon aikoo. Kuulin että nekin teidän lankomiehet Jokikylästä aikovat, sanoi Sergelius.

-- Sen uskon minäkin, että mukaan lähtevät, sanoi Tuomas.

Nyt emäntä Ullan ja Pirkon kanssa toi illallisruokia pöydälle ja kohta siinä metsokeittomaljat höyrysivätkin.

Sergelius kääntyi nyt kenenkään käskemättä pöytään päin ja hyvillään sanoi: »Tämä talo se on ainoa, mitä täällä Tepaston pitäjässä olen käynyt, jossa suunsa saa linnun lihalle maistumaan. Liekö vika sitten miehissä vaiko koirissa. Mutta eivät ne suinkaan tämänkään talon miesten kierroksessa kaikki linnut ole, on kai niitä muuallakin?»

-- Kyllähän se meidänkin nenämme alta talvinen metsokukko haihtuu, kun pojat menevät minne menevät, sanoi emäntä alakuloisena. Mooseksella on silmät jo hämärät ja muutenkin talvilumessa hiihtäminen alkaa olla mahdotonta. Mutta syksyllä, kun Mooses tuollakaan terveydellään pysyisi, niin ansoilla ja satimilla kyllä vielä saisi.

Isäntä kohautti hartioitaan ja sanoi: »Kyllä minä vielä hyvältä tilalta pudotan metson talvellakin niinkuin mies, mutta eipä tuonne nyt ole ollut pakosta lähtö, kun on ollut noita nuoria.»

-- Me niitä Tuomaan kanssa olemme jo muutamia pudottaneet tänäkin talvena, vaikka ei ole monasti arkena yritetty, pyhinä vain on käyty. Toisella sadalla kai niitten luku on nyt lumenkin aikana tuoduista. Ei niistä tiedä, että ne vähenisivät tuolta metsästä, lentelee kuin varisparvia.

-- Toisella sadalla! Se on lihaakin arvaamaton joukko, sanoi Sergelius.

-- Toisella sadalla se on. Minä varsin tässä viikolla tuolla luhdissa luin talvimetsojen siivet, sanoi emäntä metsonjalkaa kupista vetäessään.

-- Jokohan sitten kun yhtiöt suurella voimalla alkavat liikkua näillä saloilla metsot kaikkoavat, vai kuinka lienee, sanoi Sergelius.

-- Kuinka lienee, sitten ehkä ottanevat tiensä tuonne valtion metsiin. Sitten ne kyllä minulta saavat pitää henkensä ja kenkänsä. Valtion metsät ovat siksi kaukana vaikka miltä puolelta, sanoi isäntäkin pahoitellen.

-- Se olisi sentään vahinko, mutta eivät ne nyt niin arkoja liene, sanoi Sergelius työntäessään metsonlihatökälettä leveään suuhunsa.

-- Kyllä se näillä tulisijoilla on jo useampi lintu jos kalakin keitetty, sanoi isäntä metson olkamurua vetäessään eteensä. Silloinkin Isonvihan aikana, jolloin asukkaat tähän ovat tulleet, niin mihin se muuhun on ollut turva kuin lintuun ja kalaan! Ja sitä ennen lappalaiset asuneet tuhansia vuosia aivan linnun ja kalan varassa. Joku poron kitura tuo niillä lappalaisilla lienee ollut aina lihaksikin, mutta enemmän sitä on metsästä ja järvestä täytynyt saada.

-- Lieneeköhän lappalaisia asunut tämänkin järven rannalla, sanoi Sergelius.

-- On asunut ja useampia perheitä, sanoi isäntä. Tuossa sikatarhassa näkyy vieläkin maatunut lappalaisten uuniraunio ja tässä saunan tällä puolen peltoa tehtäessä selvisi maan kamaran alta ihan hohkoksi palaneet uuniraunion kivet. Ja tuolla rannalla kosken alle päin on kaksi uunirauniota. Kun nämä vanhimmat pojat meillä olivat pieniä, niin tuosta saunan takaa kaislikon rinnasta uidessaan löysivät yhdestä puusta koverretun lappalaisten veneen. Pojat haalasivat sen tuohon saunan alle rannalle ja siihen se lahosi, kun kuivalle tuli. Tylsät näkyivät miehillä olleen aseet, mutta vene oli vain tehty.

-- Se vene on varmaan kivikauden aikuinen... Vai on täällä jo silloin ollut asukkaita. Eikö ole löydetty niitä kiviaseita, kirveitä tai talttoja?

-- Ne entiset asukkaat kuuluivat löytäneen useitakin ja olemme niitä ainakin kaksi mekin löytäneet, niitä ukonnuolia, joita ne luulevat lappalaisten kirveiksi. Luultavasti ne ovat vieläkin tallessa tuolla eteisen päällä romukopassa.

-- Siellä näkyivät raudanromujen seassa olevan, sanoi Hemmi.

-- Minä ostan ne teiltä, sanoi Sergelius.

-- Hm. Kyllä kai ne saa ostamattakin, kun löytynevät. Luttusenniemen Maija niitä kerran tahtoi taikakaluikseen. Silloin en niitä löytänyt. Sanoi sivujen kirvestyksen paranevan juuri kuin vedellä pesten, kun niitä lämmittää tulessa ja kolmeen kertaan painelee selkää ja aina välissä lämmittää uudelleen.

-- No minulle jos kenelle ne sitten ovat tarpeeseen. Minulla onkin monta kertaa vastus selkäkipeästä. Saan kuukausittain vetää sivujani, kuin sivulle lyöty koira, sanoi Sergelius nauraen.

-- Mutta pitäisipä osata lukea ne kirvestystaudin sanat ja olla kolmella vesikivellä paistettu suolanrae suussa, sanoi isäntä hymyillen.

-- Vai sellaistakin tointa se vielä kaipaa... Aina sitä värssyn päivässä oppii, sanoi Sergelius hymyillen ja heitti lusikkansa pöydälle. Hän nojasi paksun ruumiinsa selkäkenoon ja pyyhki nenäliinallaan suutaan.

Isäntäkin heitti lusikkansa pöydälle, nojasi selkänsä seinää vasten ja pyyhki kämmenpäällään suutaan. Hänen kasvoissaan näkyi huolestumisen väreitä ja hän sanoi puheen aluksi: »Hyvältä maistui metsokeitto. Mutta joko häntä tämän maan kaupan kanssa lienee joutunut niin joutavan jäljille, aina käyvän askelille, että metsotkin pakenevat vielä muun pahan lisäksi.»

-- Turha lienee teidän toki huolehtia mistään. Kun teette sievän mieluisenne ja olojen mukaisen kodin, niin onni rupeaa siihen tuomaan kaikenlaista elämän mukavuutta, niin metsoja kuin muitakin kuten tähänkin taloon teidän ollessanne tässä, sanoi Sergelius ystävällisesti.

-- Jumalassa on juoksun määrä, Luojalla lykyn avaimet, sanoi isäntä pöydästä noustessaan.

-- Niinhän sitä sanotaan ja taitaa se niin ollakin, että onni se on ihmisen parhain perimies, sanoi Sergeliuskin ja nousi pöydästä kävelemään lattialle.

Aamulla ennen päivän koittoa Hemmi ja Tuomas tahkosivat ja hioivat isot kirveensä ja kun himmeä päivän viilu alkoi ilmestyä taivaan rannalle, lähtivät Hemmi ja Tuomas Hyllyväiskeron juurelle kaatamaan hirsipuita. Heti sinne isäntäkin Nellan kanssa ilmestyi pankkorekineen ja lähti ensimmäistä paria viemään talon paikalle.

Isäntä oli Hemmin ja Tuomaan kanssa sopinut, että kun he tekevät joukolla talon, niin saavat kaikki talon valmiit rahat, joten isännälle jää vain se kymmenen tuhatta, jonka Sergelius nyt lupasi. Samoin saivat pojat osalleen talon irtaimen kaiken, karjan ja elot, joilla luultiin saatavan toinen kymmenentuhatta, joten nyt Hemmi ja Tuomaskin tulivat saamaan jotenkin yhtä suuren perinnön kuin Olli-Pekka ja Erkki.

Nyt oli Hemmillä ja Tuomaalla yhteisenä huolena talonteko, ja kahtena päivänä kaatuivatkin Hyllyväiskeron liepeelle ne kaksisataa viisikymmentä runkoa ja päästiin niitä kolmella hevosella vedättämään kotiin. Ja niin pian kuin hirret saatiin kotiin, ruvettiin miehissä salvamaan rakennuksia. Veisteniemeläiseltä oli saatu uunikivet ja sammalet mitä tarvittiin, joten asuinrakennuskin saatiin salvaa paikoilleen. Olli-Pekka ja Erkkikin rupesivat auttamaan ja jouduttamaan isän talontekoa, jotta se ei olisi esteenä jo kevättalvella Amerikkaan lähdölle, jos siurualaiset alkoivat lähteä. Niinpä nyt Olli-Pekka ja Erkki rupesivat salvamaan navettakartanoa ja Hemmi ja Tuomas asuinkartanoa. Isäntä vedätti Nellalla uunikiviä Raitasen mäestä ja sammalia Veisteniemeltä. Päivä päivältä nyt kohosivat hohtavaseinäiset rakennukset, ja kun helmikuun aurinko rupesi hirsien selissä lunta sulattamaan, niin sekä asuin- että navettarakennusten seinät olivat ovien ja ikkunain reikien yläpuolella. Sekin seikka lisäsi rakentajien kiirettä, kun Lainioliitto oli Kentän metsiin laittanut tukkisavotan, joten sadat hevoskunnat täyttivät Kentän kaikki suojat, eikä ollut yön eikä päivän rauhaa. Olivatpa eräänä helmikuun lauantai-iltana savottalaiset Kentän isoon pirttiin laittaneet tanssit, johon Sarvivaaran Teemu oli kutsuttu viulunsoittajaksi ja Heposärkän Silvi hanuria vetelemään. Ilta kun painui pimenemään, niin rupesi meluavia joukkoja toinen toisensa perästä saapumaan Kenttään, missä nyt naisten inhoittavan räikeä nauru sekautui kirousten höystämään meluun. Pahaa peläten nyt Kentän väet hoitivat karjan ja hevoset tavallista aikaisemmin ja lukitsivat navetan ja tallin. Hemmi ja Tuomas laittoivat haat salinkin oviin, jotteivät vieraat pääsisi sinne, ja niin vetäytyivät isäntä ja emäntä sekä Tuomas isännän ja emännän kamariin ja Hemmi perheineen toiseen kamariin. Ulla ja Pirkko halusivat jäädä tanssiin. Ja illan rusotus vielä punerti taivaan rantaa ja lännen pilvien reunoissa näkyi ruskojuovat, kun koko rakennus vapisi tanssin voimasta ja räikeinä sävelinä läpi seinän tunkeutui Siivin hanurin ääni ja Teemun viulun vinkuvat sävelet... Yö lienee ollut jo puolen tienoissa, kun hanurin ja viulun äänet sekautuivat juopuneitten rähinään, joka kohta syttyi ryskeiseksi tappeluksi, niin että aseitten kolhina ja kirkumiset ja seinien jyrähtelemiset ja ovien rämähtävät räiskeet sekautuivat synkistä kirouksista kaikuvaan, korvia huumaavaan mellakkaan. Hammasta purren ja veret seisahduksissa sitä kuuntelivat kamarien asukkaat. Emäntä aina väliin sydämensä pohjasta huokaisten sanoi: »Hyvä Jumala meitä armahtakoon!»

Kun aamulla päivä rupesi sarastamaan, alkoi juopuneitten riehunta tauota. Teemun viulun ääntäkään ei kuulunut. Ainoastaan Siivin hanurin raukeat sävelet kuuluivat ja yksi ja toinen pari jytyytti lattiaa.

Kamarin asukkaiden täytyi nyt lähteä karjaa hoitamaan. Pirtin lattia oli luokonaan tiedottomina makaavia, juopuneita, millä otsakulma puhki, millä poski verissä, millä niskassa verta tihkuva haava, millä silmä turvoksissa. Teemukin makasi tajutonna pirtin peripenkin alla, viulu viskattuna pään taakse. Ainoastaan karsinalattialla oli pieni aukko, jossa milloin kaksi milloin kolme paria tömisti lattiaa Siivin hanurin sävelten mukaan, kun tämä takan laidalla istuen, silmät vähän raollaan, suu auki ja pää puoleen ja toiseen retkahdellen ja sormet raukeasti liikkuen venytteli kurttukylkistä hanuriaan. Taukosi viimein sekin ja Silvi siirtyi älyttömän näköisenä, horjuvin askelin, karsinapenkin luokse, heitti penkille hanurinsa ja mötkähti penkille pitkäkseen. Eikä tiennyt mitään, vaikka päällään sysäsi hanuriaan niin että se rämähtäen putosi penkiltä lattiaan.

Ulla ja Pirkko olivat viimeisinä naisina tanssilattialla ja vasta Siivin hanurin vaiettua tuppisilminä lähtivät emännän ja Hetvin avuksi navettakartanoon. Muut Siuruasta ja Tepastosta tulleet naiset, nekin päihtyneinä, yksi siellä toinen täällä retkottivat juuri kuin heittämällä heitetyt.

Pihlajamäen Timo oli pirtissä uunin vieressä nukkumassa, päänpohjissa kahden litran vetoinen neliskulmainen kirkas pullo, jossa oli vielä vähän viinaa. Timo nousi siitä ensin istualleen, pudisteli päätään tuntuisiko pitävän pystyssä. Sitten hän otti pullon päänalusensa takaa, katsoi sitä akkunaa vasten ja sanoi itsekseen: »Puteliinsa se tarkka katsoo... Mooses ja hänen hevosensa.» Sitten hän katsoi taas pulloaan akkunaa vasten, puistalti sitä ja taas itsekseen höpisi: »Puteliinsa se tarkka katsoo. Vieläpä tuossa kannun verran hilkkaa. Mooses ja hänen hevosensa. Mooses on minun rippikoulukampraattini, sille pitää antaa ryyppy.» Sitten hän nousi seisaalleen ja otti puoleen ja toiseen horjuvia askelia, aukaisi pullonsa ja siitä suulta ryypätä kuilautti, sitten hän taas katsoi pulloonsa ja sanoi: »Vielä kannun verran hilkkaa. Mooses ja hänen hevosensa. Mooses on minun koulukampraattini, sen pitää saaman ryyppy.» Kun Timo kuuli eteisestä salista päin liikettä, hän tiesi että sitä tietä pääsee isännän kamariinkin, ja lähti pullo kädessä mennä toikkaroimaan sinne. Housut olivat hyvin alhaalla rinnasta, vaatteet auki alemmaksi ryntäitä, josta näkyi harmaa innoittavan likainen rinta ja melkein mustaksi pinttynyt kurttuinen kaula. Etukumarassa leveällä jaloin hän nyt pulloa vuoroin toisessa vuoroin toisessa kädessään kantaen saliin päästyään lyhyin horjuvin askelin, kuin ensimmäisiä askeliaan ottava lapsi, meni isännän kamarin ovea kohti ja puheli itsekseen: »Mooses ja hänen hevosensa. Mooseksen pitää saaman ryyppy, se on minun koulukampraattini.»

Isäntä oli aikeissa ottaa avaimen pois kamarinsa ovelta, mutta kun kuuli että se on yksinään tulossa, niin ei ottanut. Tympeämielisenä vain istui pöytänsä päässä akkunaansa katsoen, mistä näkyivät raskastakkuiset huurteiset puut, joitten idänpuoleista kylkeä valkeneva aamu jo valaisi.

Aukaistuaan kamarin oven Timo huudahti ihastuneesti: »Mooses ja hänen hevosensa. Niin sitä aina sanotaan, kun nähdään sinun ajavan hyvällä hevosellasi. Sinä olit ennen tämän talon isäntä, mutta nyt sinä olet vain Mooses. Paljas Mooses, niinkuin minäkin Timo. Mutta Timo ja Mooses kun kerran hyvän Jumalan aikaan kävivät toveruksina rippikoulun, niin Mooseksen pitää saaman ryyppy. Kuuletko sinä Mooses?... Etkö kuule, että vielä tässä kannun verran hilkkaa? Ei tässä paljon ole, mutta hyvä se antaa vähästäänkin, paha ei anna paljostaankaan. Kuuletko sinä Mooses?»

Isäntä ei ollut kuulevinaan, jäykkänä vain istui selin lattiaan, missä Timo horjuvin askelin tepasteli. Sitten Timo vetäisi esiin tuolin, jonka istuin oli pöydän alla, ja istui siihen isännän rinnalle, pani pullonsa pöydälle ja sanoi:

-- Kuule sinä Mooses, minun rippikoulukampraattini. Muistatko sinä, kun me kerran kesäkuun kauniina päivänä oltiin pappilan rannassa uimassa, kun rovasti tuli keppi kourassa meitä ajamaan kuin kylän kanoja kylvöpellosta? Muistatko sinä? Jos et sinä sitäkään muista, niin tuo tähän pöydälle kaksi pikaria. Minä täytän ne ja skool, sanoi räätäli Matti.

Isäntä käännähti nyt ja katsoen tulisesti Timoon sanoi: »Nyt on parasta että menet tulojälkiäsi ulos, ennenkuin minun kerkiää vihaksi pistää. Jos et sitä tottele, niin kohta näet, mistä on viisi hirttä poikki.»

Hemmi oli tullut tallista hevosia hoitamasta ja kuullessaan omaan kamariinsa isännän kovan puheen tuli kiirein askelin isännän kamariin ja sanaakaan sanomatta tarrasi oikean käden kouransa Timon niskaan, nosti miehen seisalleen ja lähti melkein kohoksi nostettua Timoa viemään ulos, niin että jalkaterät vain hipoivat maata, ja sanoi: »Sinulta sen tuhannen koirankuonolaiselta ei saa omaan suojaansa rauhaa.»

Timo ei kerjennyt oikein tajuamaan ennenkuin salin ovella, mitä tämä oikeastaan oli, huitoi vain käsillään ja sanoi: »Mooses ja hänen hevosensa», mutta sitten salin ovesta ulos vietäessä hän tarttui kaksin käsin oven pieliin ja alkoi kirkuen huutaa: »Timoa tapetaan! Auttakaa, auttakaa! Timoa tapetaan! Timoa tapetaan!»

Pirtistä rupesi kuulumaan karkeita kirouksia ja ovikin aukesi ja ovelle ilmestyi tulija nelin kontin. Miehen toinen poski oli yöllisestä ottelusta ajettunut kuin leiliksi, silmää ei näkynyt ollenkaan. Hemmi repäisi nyt kaksin käsin Timon oven pielistä irti ja lennätti lattialle, niin että hän meni pyörien kuin tallukka pirtin oveen päin. Hemmi rupesi nyt ottamaan salin suulta avainta, jotteivät pääsisi sinne saliin ja kamareihin. Mutta Tuomas tuli ulkoa halko kourassa ja sanoi: »Katsotaan, haluttaako noita vielä tapella. Minulla on tässä jo halko sitä varten.»

Ovestatulija kuuli Tuomaan uhkaavan äänen, veti pirtin oven kiinni ja sanoi: »Äyri ei tuhatta paljoa pienennä, jos yksi Timo tapetaankin, se vahinko on niitä pienimpiä, kunhan me muut jäämme eloon».

Timokin hoippuroi pystyyn ja meni kiroillen ja ärjähdellen pirttiin, missä alkoi kuulua liikettä, naisten ja miesten puhelun hälinää, mutta ei mitään tappelun haastetta. Kun yöllinen viina oli mennyt päästä, niin oli järkikin selvinnyt. Yksi ja toinen tuli nöyrästi pyytämään ruokaa, mutta niille sanottiin, että jos heille annetaan, niin kiitokseksi laittavat sen renkutusnäytelmän käyntiin. Kaikilla oli nälkä ja ilkeä kohmelo ja kun ulkona rupesi syntymään ankara tuisku, niin täytyi kaikkien luvata, etteivät he laita tansseja, kun vain saavat maksua vastaan ruokaa. Kohtapa nähtiinkin nyt satoja suita liikkumassa, kun emäntä, Hetvi, Ulla ja Pirkko kilpaa kantoivat syömistä, leipää, kalaa, voita, piimää.

Sellaista yötä kuin viime yö oli, ei tänä talvena kuitenkaan toista tullut, vaikka jokaisen yön aikana savottalaisia sadoittain majaili Kentässä ja siellä yön aikana oltiin kuin myllyssä. Mutta kun ihmiset kuitenkin olivat selvin päin ja kukin pani siipensä sivulleen, niin siinä se meni. Kuitenkin se alituinen aivan hermostuttava rauhattomuus hoputti isäntää ja emäntää herkeämättä uuteen pieneen kotiin. Ja kuin taikavoiman tavalla se valmistuikin. Kun huhtikuun aurinko sulatteli talven lumia kohotellen vainioilla mättäitten päitä näkyviin ja vesilintujen nähtiin lentävän Lainiojoen suliin suvantoihin, nähtiin uuden talon katolla savupiippu, mistä harmaa savu rauhallisesti heilahdellen kohosi ja haihtui päivän tuuliin. Ja kun illalla teeri kukersi koivussa iltakukerrustaan ja vaaleanpunainen aurinko vieri puitten latvoilla, näki järvelläkulkija jo uudessa talossa akkunain liekehtivän suurten tuliroihujen tavoin. Uuden talon pöydän ympärillä istuivat isäntä, emäntä ja Hemmi, Uulo, Erkki ja Tuomas koko perheineen ja Ulla ja Pirkkokin juomassa juustoleipäkahvia. Ja kun talo oli aivan uusi -- jokainen puu oli viime kesänä vielä ollut kasvamassa, -- niin tämä talo sai nimekseen Uusitalo. Mutta kun talossa ei ollut peltoa eikä niittyä ja se muutenkin oli entiseen verraten kuin nyrkinkokoinen, niin isäntä kohautti olkapäitään ja sanoi: »Ja nyt tästä lähtien ei kenenkään ihmisen tarvitse minua sanoa isännäksi, vain Moosekseksi. Uudentalon Mooses minä olen.»

-- Ja minä Uudentalon Anna, sanoi emäntä hymyillen.

-- Isäksi ja äidiksi minä kuitenkin sanon, sanoi Tuomas.

-- Niin minäkin teen, virkkoivat muut pojat yhteen ääneen.

Hemmi kumartui äitinsä sivulla istuviin Moosekseen ja Mattiin ja kysyi: »Miksikäs sitä te sanotte nyt näitä meidän isää ja äitiä?»

-- Taitaa olla Ukki ja Mummo meille kaikille sopivin, sanoi Hetvi.

-- Niin minustakin on. Niin minustakin, kuului Ullan ja Pirkon ja Leppimäkien emäntien suista.

-- Uudentalon Ukki ja Mummo, kertasi vielä Hetvi ja sormiensa nenillä taputteli hymyillen imevää kolmen kuukauden vanhaa Hiljaa.

Nyt vietettiin samalla talon vihkiäisiä ja erojaisia Amerikkaan lähtijöille, sillä kaksi iltaa oli enää aikaa, kun oli päätetty kimpsuineen kampsuineen olla Lepokiven pysäkillä lähtemässä junaan.

* * * * *

Talo oli valmis kaikin puolin. Asuinrakennuksessa oli kaksi viisimetristä huonetta, toinen pirttinä ja samalla keittiönä ja toinen tupana, jonka akkunoilla jo oli pieniä kasveja. Lattiallakin seisoi korkea fiikus.

Navettarakennuksessa oli navetta kahdelle lehmälle ja talli yhdelle hevoselle rinnakkain ja toisessa päässä seitsenmetrinen kontulato ja ladon ja navetan ja tallin välillä tanhua. Järven rannalla oli pieni sauna ja ulompana kartanosta aitta, mihin oli aikomus Kentän aitoista tuoda viimeiset viljat, kun talossa ei ollut peltoa.

Kun Mooseksella ei ollut nyt muuta huolta, vedätteli hän siihen Uuteentaloon kuivia honkia polttopuiksi ja aitapuita palstan ympärysaidaksi ja Kentässä hoiteli kolmea hevosta, kun Sergeliuskaan ei ollut vielä käynyt hevosiaan perimässä. Ja Kentässä täytyi nyt kesään asti muutenkin asua, kun siellä oli karja ja karjan ja viljan hoito. Ja huvasti ne päivät kuluivatkin, kun kesäkin päivä päivältä näkyi likenevän.

* * * * *

Oli suvinen päivä. Lunta oli maalla enää vain paikoittain, purot juoksivat poristen ja Lainiojoen kosketkin hymisivät ensimmäisiä kevätlaulujaan. Mooses oli silloin Nellan reestä purkamassa aidaskuormaa, kun hänen luokseen tuli vormusaappainen, jäykkäniskainen herrasmiehen näköinen mies. Kasvot olivat turvottuneet ja silmäluometkin olivat mustat ja jäykät kuin vanhasta saapasvarresta tehdyt. Niitten raosta kiiluivat pikkuiset mustat silmät ja käyrän nenän alta tohotti leveä suu puoleksi avoinna. Hyvää päivää sanomatta mies pahasti rämähtävällä äänellä sanoi: »Sinä et saa meidän metsistä ottaa puita. Etkö sinä tiedä, että sinä olet myynyt tilasi metsineen?»

Mooses tyrmistyi ja aikoi sanoa: minä en ole sinun kanssasi veljenmaljoja juonut, että sinä tulet niin suoraapäätä sinuttelemaan. Sitä hän ei kuitenkaan sanonut, virkkoi vain, että hän on kyllä myynyt tilan, mutta hänelle on annettu lupa ottaa puuta, mitä tarvitsee.

-- Ei ole kauppakirjassa muuta kuin tuo tönö tuossa, rämähti vieras kädellään viitaten taloon.

-- Lupa se on suunkin lupa. Eivät ne kauppakirjankaan kaikki sanat ole Jumalan sanoja, sanoi Mooses ja ylpeästi hartioitaan heilauttaen nakkasi reestä otetun aidaksen kentälle.

-- Vai kauppakirjan sanat eivät ole Jumalan sanoja, sanoi ilkeästi irvistäen mies ja karkeasti kiroten lisäsi: »Minä näytän ovatko kauppakirjan sanat Jumalan sanoja. Jos yhteenkään oksaan kosket meidän metsässä, niin tiilenpäitä joudut lukemaan. Vai kauppakirjan sanat eivät ole Jumalan sanoja!»

Viimeiset sanansa hän sanoi niin ilkeästi ja hammasta purren irvistäen kuin vain osasi, ja lähti pois.