Chapter 18

Emäntäkin kääntääkseen puhetta toisaalle sanoi: »Onko teillä miten iso koti siellä Taulaniemellä?»

-- Sanokaa te nyt jo minua sinuksi eikä teiksi... Minun kotini ei ole kovin suuri, parikymmentä aikuista lehmää, enimmäkseen ulkomaisia suuria lehmiä ja härkiä ja nuorta karjaa kymmenkunta päätä yhteensä. Ja muuten kaikin puolin peltoineen ja kartanoineen on talo hyvässä kunnossa. Minun isäni ja äitini, nähkääs, ovat maahenkisiä ja minäkin olen maahenkinen ja sentähden minun täytyy saada vaimo talonpojan tyttäristä, joka tuntee talon toimet kaikilta puolilta.

-- No, kyllä ne meidän tytöt kaikki sen tuntevatkin, sanoi emäntä. Taava ja Marttakaan ei muualla viihdykään kuin karjanhoidossa. Mutta eivät ne meidän lehmät olekaan sontareisiä eikä takkukarvaisia, niitä kammataan ja harjataan siksi usein. Marttakin, vaikka vasta tulevan kuun kuudentena päivänä täyttää yhdeksäntoista, niin se ei epäröi lantataikkoa käteensä ottaessaan lehmän alusta laastakseen ja puhdistaakseen. Ja luulenpa, että ei se tapojaan tänne heitä, vaan vie mukanaan.

Väinö naurahti ja sanoi ystävällisesti: »Älkää toki, emäntä, uskoko, että minä Martan lantataikon varteen vien. Uskokaa toki niinpäin, että minä vien Martan lantataikon varressa olijoille käskijäksi, miten on tehtävä.»

-- Työ ei ihmistä pahenna, vaan työttömyys. En usko että Taava tai Marttakaan pysyvät lehmien hoidosta poissa, sanoi emäntä.

-- Sielläpä heillä on vallassaan, mutta emme me niitä sinne karjakörreiksi vie, emänniksi me viemme, sanoi Teppo hymyillen ja ajatteli, että pitää sen tuon emännän kerran nähdä ja olla mukana, kun me, Taava, Martta, Väinö ja minä ajamme autolla kylän halki.

-- Onko se Väinölläkin samanlainen koti? kysyi emäntä.

-- On se samanlainen ja vähän isompikin. Ja meidän isämme ovatkin veljekset, samanlaiset maahenkiset, aikanaan ovat eronneet eri taloikseen. Parisataa askelta on vain kartanoitten väliä, sanoi Teppo.

-- Eikö teillä kumpaisellakaan ole veljiä eikä sisaria? Lienen jo ennen kysynytkin, mutta en muista.

-- On minulla yksi veli ja kaksi sisarta, muutoin ovat omana talonaan kukin ja saaneet perintöosuutensa. Väinöllä on kaksi veljeä ja kaksi sisarta ja nekin ovat omina taloinaan saaneet talosta osansa.

-- Vai niin liki teidän kotinne ovat toisiaan, pääseepä siellä pienessäkin joudossa kylään, sanoi emäntä kääntääkseen puhetta perintökysymyksistä toisaalle.

-- Niin ne ovat. Martan anoppimuori se on semmoinen käpyleuka muorin käpykkä. Ensi näkemällä sen huomaa, että talo tarvitsee nuoremman hoitajan. Minun äitini se on vähän pyylevämpi, mutta iäkäs se on hänkin ja ihastuu varmasti, kun saa talonpojan tytöstä miniän. Se on pelännyt, kun minä olen insinööri, että toisin siihen jonkun herraskeimailijan.

Isäntä oli kuunnellut ääneti toisten keskustelua, mutta nyt hän rykäisi ja sanoi alakuloisesti: »Asiasta toiseen. Mielessäni on seikka, jota en saata ajoissa olla sanomatta ja se on se, että minun omaisuuteni on nyt rahana, paitsi tuota karjaa, ja nyt tiedän, mitä millekin näille kotona oleville tytöille ja pojille voin antaa perintöä. Silloin kun kaksi tyttöäni Jokikylään muutti, olin niinkuin ainakin elävän talon isäntä: annoin niille kullekin viisi lehmää ja kymmenentuhatta rahaa ja uskoin voivani toisillekin sen määrän antaa, mutta nyt on niin, että vaikka itse jäisin ja jättäytyisin ihan puille paljaille, niin Taavalle ja Martalle en voi maksaa samanlaista perintöä eikä Hemmille ja Tuomaallekaan riitä samanlaista perintöä kuin Olli-Pekka ja Erkki saivat.»

-- Olkaa huoletta, hyvä isäntä... Minä en ole tullut teiltä ja tästä talosta rahaa kosimaan, vaan ainoastaan tyttöä. Ja uskon että Väinö on samalla asialla, sanoi Teppo huolettomasti.

-- Samat sanat... Rahaa meillä on ja toista tulee joka päivä, kun Luoja meitä terveinä pitänee, sanoi Väinökin reippaasti.

-- On kai meidän laukussamme paperia ja kirjoituskompeet; annetaan isännälle kuitti Taavan ja Martan perinnöstä, niin isäntä siitä huolesta pääsee rauhaan, sanoi Teppo.

-- Ehkäpä lieneekin, sanoi Väinö ja lähti salista laukkua hakemaan. Salista tultuaan hän veti pöydälle paperivihon, kynän, mustepullon, punaisen lakkatangon ja sinetit.

Teppo istui nyt kirjoittamaan, kynä rupesi kiireesti rapisemaan ja rivi rivin perästä syntymään paperille. Tuokion perästä hän sitten oikaisi itsensä nojaten selkänsä tuolin selkänojaan ja rupesi ääneen lukemaan: »Me allekirjoittaneet olemme Mooses Honkaniemeltä täydellisesti saaneet hänen tyttäriensä, meidän vaimojemme Reeta-Kustaava ja Martta Honkaniemen myötäjäiset eli perinnöt, mikä täten kuitataan. Saunajärven Kentässä joulukuun -- päivänä 19--. Teppo Wiete ja Väinö Wiete.» Sitten Teppo sulatti kahteen paikkaan lakkaa ja kumpainenkin painoi lakkaan omalla kädellään sinettinsä, jottei mitään epäilystä syntyisi. Sitten Teppo naurusuin ojensi paperin isännälle ja sanoi: »Ei mitään asiakirjaa ole helpompi antaa toiselle kuin tämä.»

-- Kiitos... Tämä väljentää minun mieltäni sanomattoman paljon, sanoi isäntä ottaessaan Tepon kädestä paperia ja lähtiessään viemään kaappiinsa.

-- Senpä tähden se onkin meidän helppo antaa teille, kun tiedämme että se tekee teille hyvää. Hyvää on aina helpompi tehdä lähimmäiselleen kuin pahaa, sanoi Teppo noustessaan kirjoituspaikaltaan ja istuutuessaan tyhjänä olevaan keinutuoliin. Sitten hän keinutuolissa istuessaan ja hiljaa itseään keinutellessaan näkyi miettivän ja sanoi: »Yksi seikka tässä perintöjutussa kuitenkin on, johon minä palaan. En vaativana, vaan nöyränä pyytävänä. Kun huonekasveja meillä on niin vähän ja nekin kääpiöitä, vanhojen ihmisten kun ei tule hoidetuksi, olisin sangen kiitollinen, jos Taava saisi muutamia noita kasveja, kun teillä on niin paljon ja suuria ja hyöteitä.»

-- Luulen että saavat Taava ja Martta jakaa kaikki keskenään, kun vain saanette kotiinne, sanoi isäntä.

-- Niin minäkin luulen, sanoi emäntä. Kun kaikki aikovat Amerikkaan, yksin Hetvikin, niin nehän joka tapauksessa jäävät tänne. Me jos saanemmekin päämme päälle pienen suojan, niin sinne vien pari tai kolme noita pienimpiä ja kaikki muut joutavat teille, kun vain saanette kotiinne.

-- Siinä on juuri kysymys näin talven aikaan miten saa tuonne asemalle, kun ne eivät siedä pakkasta. Mutta jos sattuisi, kuten välistä on, tammikuussakin leutoja ilmoja, että saataisiin kunnialla asemalle, kun siellä pantaisiin lämpimään vaunuun, niin siellä ne olisivat kuin kotonaan.

-- Kun sattuisi, mutta miten tuo silloin sattunee, eihän noita tähän asti ole vielä pitkiä pakkasia ollut, sanoi emäntä.

-- No on siihen yksi keino. Jos silloin täältä Taavan ja Martan kanssa lähtiessämme pakkasen takia emme saisi matkaamme, niin eihän yhtä ilmaa ole iäksi. Lauha päivä kun tulee, niin silloin ehkä teette sen palveluksen, että tuotte tuohon asemalle ja lähetätte meille, sanoi Teppo.

-- Aivan mielellämme, virkkoi isäntä.

-- Tokihan me aivan ilolla sen teemme, sanoi emäntäkin. Muutenhan jäisikin koko tuo tuommoinen kasvien paljous aivan rantaruohikolle, kun kaikki menevät Amerikkaan. Eikä sinnekään Jokikylään saa niitä, kun on tietön erämaamatka.

-- Se on hyvä se. Silloinpa kaikki kyläläiset huomaavat, että me olemme saaneet vaimot sivistyneestä perheestä, kun tuommoinen kasvien paljous myötäjäisinä seuraa, sanoi Väinö hyvillä mielin hymyillen.

-- Todellakin. Se huomiohan siinä kaupassa myöskin voitetaan, sanoi Teppokin hymyillen.

-- Yksi seikka on, joka tässä rupeaa huolestuttamaan, sanoi isäntä. Se on se, että miten tullaan karjan kanssa toimeen, kun tytöt menevät pois. Hetvi tule joksikin aikaa työttömäksi, joten jää tuo äitivanha yksinään.

-- Minulla on tikka tiedossani, käpylintu kätkössäni, sanoi emäntä iloisesti. Siuruasta veljeni tyttö Ulla on lupautunut tulemaan avuksemme. Ulla kun tulee, niin saamme maidon lehmistä, ja kun Hemmi ja Tuomas auttelevat muuten, niin hätä on hukassa. Sitä paitsi Hetvi kuului luulevan, että hän saa sisarensa, Jokelan Pirkon, tänne siksi aikaa kuin hän on vuoteessa. Jos Ulla ja Pirkko tulevat, niin silloinhan tässä ovat paikat paikoillaan.

-- Kesään astiko kaiken karjanne aiotte pitää? virkkoi Teppo.

-- Kesään asti. Mihinkäpä ne tässä keskellä talvea pannee? sanoi isäntä.

-- Silloin minä ostan teiltä muutamia lehmiä, Taavan lemmikkejä. Ottaisimme niitä jo mukaan, kun Taavan kanssa täältä lähdemme, mutta todellakaan emme nyt talvella voi ajatella karjan kuljetusta. Kesällä se käy hyvin laatuun.

-- Minäpä voin ottaa kolme tai neljäkin, jos Martta haluaa lemmikkejään. Meidän navetassa on tyhjiä parsia, sanoi Väinö.

-- Sehän tuo somentaisi asian, ihmiset näkisivät, että tulijat eivät tule tyhjin käsin, sanoi isäntä nauraen.

-- Sitäpä minä tässä mietin, sanoi Väinö.

Teppo punalsi päätään ja sanoi:

-- Mutta kesän tullen minä täältä haen vähintään kymmenen lehmää, joko huutokaupasta huudan tai muuten sovimme isännän kanssa kaupasta ja sinä Väinö otat toiset kymmenen tai viisitoista lehmää, niin että humu kuuluu eikä köyhyyttä. Silloin meidänkyläläisten silmät repeävät soikeiksi.

-- Sen me kyllä voimme tehdä. Jos niin päätetään, niin nyt talvella en lähde viemään jyryttämään, vaikka kyllähän ne vaunussa talvellakin menisivät, sanoi Väinö.

-- Parasta on että viedään yhtenä karjana. Tulemme kesän tullen tekemään isännän kanssa kauppaa joko suorastaan tai huutokaupan kautta, miten isäntä vain haluaa.

-- Kyllä kai sitä sovitaan ilman huutokauppaakin, sanoi isäntä.

-- No se on sitten päätetty, sanoi Väinö.

-- Se seisoo kuin Jyrin päivä, virkkoi Teppokin.

-- Onko teillä hyvät kesälaitumet? kysyi emäntä.

-- Kylvönurmissa käyvät, virkkoi Teppo. Joka viikko eri palstassa. Laidun on neljänä palstana, joka maanantai pääsevät aina verekseen, jossa nurmikkoa on puolisääreen. Eivät ne ulkomaalaiset suuret lehmät voisi huonommasta laitumesta saadakaan niin, että kykenisivät täyttä maitoa lypsämään.

Emäntä otti kynttilän käteensä, katsoi seinällä käypää seinäkelloa ja sanoi: »Aika se kuluu arvellessakin, päivä päätä käännellessäkin. Kello on kohta kaksi. Kaukalaiset ovat jo matkalla kirkkoon. Näitä matkan kulkeneita kai haluttaa ruveta nukkumaan. Ei niitä pirtin väkiäkään ole tullut käydyksi katsomassa, valvovatko ne vai makaavat.»

-- Kyllä kai siellä nukutaan, sanoi isäntä. Ne kai ovat säkäytyneet joulutinan valantaan, semmoinen naurun remakka tuolta kuuluu.

-- Joulutinan valantaan sinne mekin lähdemme, ei meitä nukuta, sanoi Teppo ja nousi lähtemään.

Mukaan lähti Väinökin.

Pirtissä olivat kaikki kehiytyneet leimuavan takkavalkean ympärille joulutinan valantaan ja kun Teppo ja Väinö työntyivät ovesta, niin kaikki ilostuivat:

-- Kas kun tulivat kuin käsketyt. Tässä on Väinön tina juuri katseltavana. Katsohan, Väinö, kun sinulle tuli lehmä ja kaksi vasikkaa, kuului joukosta iloinen ääni.

-- Siinähän tuota on talouden alkua, sanoi Väinö hymyillen.

-- Tepolle tuli pöytä ja suuri rahaläjä pöydälle, sanoi Anna Maria, joka oli sillä kertaa valajana.

-- Sepä mukavata on, kun pöydälle tulee raha aivan itsestään, sanoi Teppo ja istui hänkin joukkoon Tuomaan tuomalle tuolille.

-- Mutta kenellekään ei ole tullut niin mukavaa ja täyteläistä kuin maanhaltijalle. Sille tuli kaksihankainen vene ja airopari sisään, sanoi Anna Maria kaataessaan kuumaa tinaa vesiämpäriin. Se oli tarkoitettu Matille. Kaikkien silmät olivat tähdättyinä vesiämpäriin nähdäkseen minkä sieltä nyt Anna Maria nostaisi, ja samalla kuului yleinen huudahdus: »Kelkka! Kas kun Matti sai kelkan, oikein käppyräketaraisen.»

-- Kelkka tämä on, mutta ei ole niin valmis kuin maanhaltijan vene, sanoi Hemmi, joka oli saanut sen käsistään katsellakseen.

-- Mikä se maanhaltija on, kysyi Teppo totisena, vaikka kyllä tiesi mitä maanhaltija-nimellä tarkoitetaan.

-- Eikö siellä teidän puolessanne tiedetä, mikä se maanhaltija on?

-- Ei muuta kuin isäntä ja emäntä talossa.

-- Täällä tiedetään, että se on näkymätön olento, joka varjelee taloa kaikelta pahalta ja hiiden hengiltä, että ne eivät pääse tekemään pahaa, sanoi Hemmi.

-- Minkä näköisiä ne haltijat ovat?

-- Ihmisen näköisiä. Esimerkiksi tässä talossa on isonpuoleinen nainen... Ja siinä talossa lehmät menestyvät hyvin, jossa nainen on maanhaltija. Ja eipä tuota olekaan valittamista, etteivät lehmät olisi menestyneet.

-- Nainen... Eikö sillä ole miestä, leskikö se on vai vanhapiika, kun se on yksinään?

-- Ei sitä tiedetä, leskikö se on vai mikä, mutta yksinään se aina on nähty silloin kuin se on näyttäytynyt.

-- Näyttäytynyt... Koska on viimeksi nähty?

-- Siitä on muutamia vuosia, kun se eräänä syksyiltahämäränä lähti tuolta vanhan navetan luota tuonne lehmitarhaan harmaissa vaatteissaan. Toisella kädellään se kannatti helmojaan ja toisessa kädessä oli jotakin kantamista, jota emme erottaneet, olimme siksi kaukana tuolla pellolla perunan nostossa. Ja sitä ennen minä eräänä syksyiltahämäränä olin yksin täällä pirtissä, kun se tuli äidin vaatteissa ulkoa ja pyörähti selin minuun uunin hyllyltä vakasta kourallaan esiliinaansa ammentamaan pöydän pyyhkeitä ja leivänmuruja, joita siihen oli kerätty elukoille vietäväksi. Minä katsoin silmällä kuin helmellä, kun se niitä ammensi, ja kysyin, että lampailleko te niitä viette, mutta olento ei virkkanut mitään, naamansa näyttämättä meni ulos, aukaisi ovenkin kuin oikea ihminen. Ja silloin luulinkin äidiksi. Mutta vähän päästä tuli äiti samalla tavalla ottamaan niitä muruja ja sanoi: 'Lammasten kello kuuluu, kun on näin kylmä ilma, käyn ne tuomassa navettaan yöksi.' Minä kysyin äidiltä, kävikö hän tässä vähää ennen ottamassa niitä ottosia. 'En minä ole käynyt... Miksikä?' sanoi äiti. -- 'Siksi kun siinä kävi samanlainen ottaja kuin tekin.' -- -- 'Se on ollut maanhaltija', sanoi äiti, ja siitä vasta pääsin minäkin selville, että maanhaltija se oli, ja silloin sen näin niin likeltä kuin tuolta lavitsan nurkalta tuonne uunin kupeelle, ja näin että se oli isonpuoleinen nainen, ehkä hiukan isompi äitiä.

-- Vai niin likeltä näit.

-- Niin näin. Mutta oli sen isä kerran nähnyt likempääkin, kun äiti oli isän nukkuessa pannut kamarin uuniin tulen ja mennyt navettaan. Uunista kun oli kekäleet pudonneet lattialle, niin oli maanhaltija tullut herättämään. Kovasti oli kyynäspäästä nykäissytkin ja kun isä sitten oli herännyt, oli hän nähnyt sen menevän ovesta ulos, mutta silloin ei ollut ovea aukaissut.

-- Mitenkähän se sitten ulos pääsi?

-- Kyllä kai se henkiolento pääsee. Tuolla myllyssä on eri haltija. Nainen sielläkin kuului olevan, semmoinen pienenpuoleinen pyöreämuotoinen pyöreäsilmäinen nainen. Isä oli sen nähnyt. Oli myllyn pyöriessä ruvennut nukahtamaan, kun koko yön oli valvonut. Mutta olipa nukkunutkin liiaksi, niin että käytteet olivat suppilosta loppuneet ja kivet ruvenneet pyörimään tyhjinä. Silloin se oli tullut ja nykäissyt olkapäästä, että oli ollut lavitsalta pudota. Sitten se oli niinkuin ei mitään olisi tehnyt lähtenyt ulos, mutta ei senkään kengän kopsetta ollut kuulunut.

-- Vai niin että myllyssäkin on eri haltija.

-- On se myllyssä ja metsäsaunoissa ja metsämajoissakin, missä vain kolme yötä ovat ihmiset asuneet.

-- Siinä kai ei luulisi haltijalla olevan paljon työtä.

-- Tuossa Leppimäellä tiedetään olevan miespuolisen haltijan.

-- Senpätähden kai siitä navetta paloikin. Ei pitänytkään navettakartanosta huolta.

-- Mahdollisesti... Kuka takaa, ettei sitäkin syytä ollut.

Nyt alkoivat joulutinan valajatkin laiskistua, ja Hetvi tuli Hemmin luokse ja sanoi: »Heittäkää nyt se haltijapuheenne toistaiseksi, käy sinä Hemmi tuomassa suuri olkikupo, niin tehdään joukon yhteinen vuode, yöhän tässä kuluu.»

Hemmi hyppäsi ja puoleksi juosten meni ulos ja heti palasi olallaan rukiinolkikupo, joka ei tahtonut ovista mahtua. Sen hän heittää reuhautti lattialle ja sanoi: »Siinä on yksi, mutta mitä se on näin paljolle, kuten kerrallisella leivän jakajalla.»

-- Taitaapa olla paras että tuot toisen, sanoi Hetvi ja rupesi levittämään kupoa.

Kaikki muutkin naiset rupesivat levittämään olkia. Ja Taavan ja Martan mieli oli somalla sijalla, kun jalokivisormukset säteilivät sormissa ja niistä kipinöitsi kirkkaammat säteet kuin taivaan tähdet.

Teppo ja Väinö siirtyivät uuninnurkan luokse seisomaan ja katsomaan sitä reipasta vuoteen tekoa. Toiset levittivät olkia, toiset kilpaa kantoivat vaatteita alusiksi ja peitteiksi ja tyynyjä päänalaisiksi.

Teppo sanoi naurusuin: »Pitää tässä katsoa, tuleeko siinä meille asti vuodetta vai joudummeko me jätkän vuoteelle, halko pään alaseksi ja märkä palttoo peitteeksi.»

-- Kyllä tässä muuten tulee koko joukolle, mutta isäntä ja emäntä taitavat odottaa teitä kamariin, sanoi Hetvi vuoteen karsinanpuoleiseen laitaan pieniä tyynyjä asettaessaan Matille ja Moosekselle päänalaisiksi.

Kun emäntäkin oli kamariin kuullut tiheän ovien käynnin ja arvannut vuoteentekohomman, tuli hän kynttilä kädessä pirttiin ja kehoitti Teppoa ja Väinöä tulemaan kamariin.

Sinne Teppo ja Väinö lähtivätkin. Isäntä ja emäntä palasivat heti pirttiin ja riisuttuaan päällimmäiset vaatteensa rupesivat pöydänpään puoleiselle vuoteen laidalle makuulle. Toinen toisensa perästä heittäytyivät muutkin ja kohta oli enemmän kuin neljän sylen pituinen vuode luokonaan ihmisiä. Moni niistä olisi vielä jatkanut keskustelua vanhoista muistoista, mutta kun isäntä ja emäntä olivat samalla vuoteella, niin eivät viitsineet. Ja sitä mukaa kuin takkavalkean hiillos tummeni ja lakkasi valaisemasta pirtin periseinää ja karsinaloukon puoleista lakea, hiljenivät vuoteella olijatkin nukkumaan, vain sikeitä kuorsauksia enää kuului pirtistä.

Kolmastoista luku.

Kentässä olivat Reeta-Kustaavan ja Martan häät olleet jo viikko sitten ja he olivat menneet uusiin koteihinsa. Tammikuun pakkasilta oli jo pimennyt mustaksi yöksi. Emäntä, Ulla ja Pirkko olivat juuri tulleet navetasta illastamasta karjaa. Kartanon puoleisesta peräkamarista kuului äskensyntyneen ihmislapsen kimeitä ääniä ja äidin viihdyttäviä sanoja. Isäntä, Hemmi ja Tuomaskin työttömin käsin istuskelivat pirtissä odotellen iltasruoan tuontia pöydälle, kun kartanolta kuului äkkiä tiukujen helähdys. Kohta aukeni pirtinovi ja Sergelius turkinkaulus pystyssä syvään kumartuen työntyi ovesta sisälle niin oventäyteisenä, että kumpainenkin olkapää hankasi oven pieliä.

Sisään päästyään hän oikaisi itsensä ja hyvää iltaa sanottuaan virkkoi: »Huh huh, kun tuntuu hyvältä päästä lämpimään. Siellä tuolla ulkona on niin turkasen paha ilma, että tuskin Utajärvelläkään lienee pahempi. Pohjan akka harvahammas on ihan kiukkuisella päällä. Tuulee kuin pillistä ja viskoo lunta kuin tulipaloon.»

Hemmi nousi ketterästi riisumaan turkkia ja sanoi: »Onpa se ollut näinä päivinä kovaa ilmaa. Ei tarvitse nyt pienen tammen moittia isoa tammea lauhkeudesta. Mekin tässä olemme ihan ikkunoista katselleet, kun sitä ei ole huolta hävinneellä eikä työtä maansa myönehellä.»

Kun Sergelius oli saanut turkin yltään, lähti hän hyvätuulisen näköisenä tervehtimään kaikkia ja Ullaa ja Pirkkoa tervehtiessään sanoi: »No tämmöiseksikö se pohjatuuli on kuivannut tämän talon entiset punaposkiset tytöt?»

-- Niin on käynyt, mutta käyköön. Ei huolita, sanoi Ulla iloisesti.

-- Kuluuhan se pidettävä jos pitäjätkin, virkkoi Pirkkokin nauraen niin että hytkyi.

Sergelius poistui nyt isännän luokse pöydän pään puoleen ja rahin nenälle istuttuaan kysyi: »No miltä se nyt tuntuu elämä uudessa ajanjaksossa?»

-- Siinähän tuo menee, kun ei ajattele, sanoi isäntä, mutta mielessä olivat Tepon sanat, että ne loistavan kruunun hankkivat päähänsä maksamalla ylihintoja kaupan päälle.

-- Ei täällä ole vielä tainnut näkyä mitään vakoilijoita? lausui Sergelius.

-- Ei tässä ole nähty. Mitä vakoilijoita sitä luullaan olevan liikkeellä? kysyi isäntä hieman hämmästyen ja kasvot punastuivat.

-- Niin, minä vain arvelin, kun meiltä monet yhtiöt kilpaa ostelevat näitä tiloja metsineen, että jos ne etukäteen tarkastelisivat metsiä.

-- Kyllä minä tuolla Hirvilammin rämeellä näin kolme latua, jotka eivät olleet meidän miesten latuja, kertoi Tuomas.

-- Näin minäkin tuolla Joutsensuolla latuja tässä viikolla metsojen jäljissä hiihdellessäni. Ja ne eivät olleet meidän miesten latuja. Arvelin itsekseni, että kun siurualaiset ovat maansa myyneet, niin joutavat näinkin kauas metsoja tavoittelemaan, sanoi Hemmi ja istahti Sergeliuksen viereen rahille.

-- Johan minä arvaan, ovatpahan vakoilleet, sanoi Sergelius.

-- Myyttekö te sitten nämä tilat? murahti isäntä ja äänessä kuului arkuutta.

-- Mahdollisesti, sanoi Sergelius hartioitaan hieman kohauttaen. Tänne on nyt ilmestynyt uusi yhtiö sadan miljoonan pääomalla. Se ottaa nimekseen Lainioliitto ja se aikoo tämän vesireitin suulle asettaa suuren massatehtaan, maailman parhaan sahan kaikkine puunjalostuslaitteineen ja sen lisäksi rautatehtaan, jossa tehdään muun ohessa ratakiskojakin ja kaikkia rautatien tarpeita. Se yhtiö taitaa ostaa meiltä kaikki tällä ilmansuunnalla olevat tilat, vähemmissä erissä emme myykään. Ja sitten me tänne Rutimojoen suulle perustamme ainoastaan sahalaitoksen, vaikka meillä ensin oli aikomus tänne Lainion suulle perustaa massatehdaskin... Siellä Rutimojoen reitillä onkin Mauno jo liikkumassa. Se on Jokikylästäkin muitten muassa ostanut tilat jo teidän vävypojiltannekin. Ja eilen illalla kuulin, että Kämärän kylässäkin on ostanut ison Kämärän ja kolme muuta tilaa. Kyllä siellä Rutimojoen reitilläkin me yksin alamme olla herroina. Ja se tulee siitä, että me emme kenenkään omaisuutta osta pilkkahinnalla, vaan oikealla arvonmukaisella hinnalla.

-- Sen vesireitin latvalla ja lienee niitten sivullakin kuuluu olevan julmat metsät ja äärettömät salot, sanoi Hemmi. Sinne Rutimojärveen kuului tulevan kolme melkoista jokea, joitten varsilla ja latvoilla kuului olevan kaikki Kämärän kylän, Luohuan kylän ja Sahin kylän ulkometsät, ovat lankomiehet kertoneet.

-- Niitä silmälläpitäenpä sitä on täällä jokisuun puolella, kuten Jokikylässäkin, ruvettu etupäässä ostelemaan tiloja... Nyt luulen tänä päivänä jo Maunon menneen sinne Luohuan tai Sahin kylään.

-- Vai myytte te tämänkin tilan, virkkoi isäntä ja ääni värähti.

Sergelius sen kuultuaan kohautti suuria hartioitaan ja sanoi: »Ei se kauppa vielä valmis ole, mutta uskon, että se kauppa tulee. Siinä on muutamien tuhansien riita. Sen johdosta kutsuin yhtiön osakkaat kokoon ja päätettiin tarkastaa metsiä, ennenkuin kaupat tehdään. Tänne tulee ensi viikolla kymmenen miestä hiihtelemään. Viisi miestä Lainioliiton ja viisi meidän miestä viitenä parina samoilevat nämä metsäalat niin täällä kuin Siuruassakin ja niitten lausunnoista riippuu lopullinen kaupan päätös ja kauppahintakin... On se kyllä surullistakin, kun näin heti tulemme eroamaan toisistamme. Olisi ollut aina niin soma tulla teidän kotiinne juuri kuin isän ja äidin kotiin. Mutta se ilahduttava sanoma minulla kyllä on teille sanottavana, että osakkaat antoivat minulle luvan teille kuittia vastaan vielä maksaa yhden kymmenentuhatta, kun Lainioliiton etukäteen tekemä tarjous sen sietää. Tämän sain aikaan puhumalla teidän puolestanne.»

-- Kiitos, kiitos, sanoi isäntä ja kasvot elpyivät.

-- Se teko ansaitsee kiitoksen, sanoivat Hemmi ja Tuomaskin yhdestä suusta.

Emäntä toi nyt kahvipannun pöydälle ja sanoi hymyillen: »Nyt täytyy juoda alastonta kahvia. Ei satu olemaan entistä juustoleipää ja yö on, joten ei keritä laittaa. Ja tuolla meidän varsinaisella juustoleipämestarilla Hetvillä on jalka poikki, senkin tähden tässä ollaan niin köyhyyden rajalla.»

-- Nyt ei ole juustoleivän päältä tuulikaan. Tuolla ulkona ei lentele nyt kypsät kärpäset suuhun, sanoi Sergelius ja ojensi kätensä ottamaan kahvikuppia jo emännän sitä täyttäessä. Sitä käteensä ottaessaan hän sanoi iloisesti: »Mutta saadaankos sitä metsokeittoa?»

-- Kiehuu että porisee tuolla keittiössä, panin kiehumaan heti kun tulitte.

-- Se on enempi kuin emälammas ja kaksi karitsaa, kun saadaan metsokeittoa, sanoi Sergelius suurta päätään punaltaen.

Sitten hän vilkaisi kyytipoikaan, joka oli tullut penkille istua kyhnöttämään, ja sanoi:

-- Antakaa tuollekin kyytipojalle kupillinen kahvia. Suu se on sorsanpojallakin, jos sorsalla itselläänkin.