Chapter 17

Hymyillen sitä rahaläjää katselivat kaikki, kun tuhatmarkkasia oli niin korkea pinkka, että puujalassaan seisova kynttilä peittyi sen taakse.

Isäntä tuli sitten verkalleen pöydän luo ja sanoi: »Pitää kai ne siitä viedä korjuuseen.» Sitten hän puristi kaksin käsin rahat kämmeniinsä ja lähti viemään kamariin. Kantaessaan sitä rahaläjää hän tunsi vapisevansa.

Kun isäntä oli kamarissaan saanut rahansa kaappinsa laatikkoon ja lukinnut kaappinsa, huomasi hän akkunasta näkyvät huurteiset kasvitarhan puut, joihin taivaanrannan ruskotus loi ystävällisen hymyilyn. Ajatus, että hän oli ne pienenä taimena siihen istuttanut ja hoitanut kuin rakkaimpia lapsiaan, mutta että ne nyt hymyilevät hänelle turhaan, kävi läpi koko hänen olentonsa, niin että tunsi jähmettyvänsä. Hän muisti unensa ja ajatteli: »Olenhan todellakin alasti. Vieras omistaa tämän sillan missä seison, vieras omistaa katon pääni päällä, vieras omistaa nuo seinät ympäriltäni, jotka olen suojakseni rakentanut. Niin, kukapa olisi kuvaannollisesti puhuen alasti, ellen minä ja minun perheeni.» Mieli painui. Kun tuli pelko, että alakuloisuus painuu itkuksi, niin isäntä lähti kävelemään pirttiin, missä herra oli käärimässä niitä kolmen talon tiluskarttoja samalle pakalle. Hän kun näki isännän tulevan pirttiin, niin sanoi: »Nämä tilusten kartat minä otan mukaani, nämä ovat tavallaan tilan kirjoja.»

-- Tilojahan ne joutavat seurata, virkkoi isäntä.

Kun herra kuuli isännän äänestä syvän alakuloisuuden, niin hän kääntyi isäntään ja sanoi karttapakkaansa langalla sitoessaan: »Jos isännällä on jotakin tuumimisen arvoista mielellä, niin sanokaa. Minä tässä kun vielä saanen talosta aamiaista, niin lähden Siuruaan. Sielläkin on muutamia talonkauppoja päätettävä. Mauno lähtee sillä aikaa kun me tässä vielä puhelemme asioista, Leppimäkiin viemään viimeiset kauppasummat ja saamaan kuitit.»

Isäntä rykäisi kahteen kertaan ja sanoi alakuloisesti: »Ei tuota muuta niinkään tärkeätä, kuin että kauppakirjaan ei tullut merkityksi, että saisimmeko edes juhannukseen asti tässä asua.»

-- Hyvät ihmiset, huudahti herra loistavin kasvoin. Te saatte tässä asua sivu seitsemänkin juhannuksen aivan kuten kotonanne. Jos talven kuluessa joitakin työmiehiä tulisi tänne, niin ne saakoot suojaa pirtissä ja keittosijaa keittiössä. Sisähuoneet jäävät koskemattomasti teidän haltuunne niin kauaksi kuin muutatte uuteen taloonne. Minäkin jos joskus tulen täällä käymään, niin saatan olla täällä pirtissä.

-- Se onkin sanomattoman hyvä, että sisähuoneet jäävät haltuumme kesään asti, kun siellä on niin paljon, kuten näette, huonekasvejakin, joita ei talven aikana saa mihinkään eikä niitä mielellään hävittäisikään, sanoi emäntä alakuloisesti.

-- Eihän toki mitenkään sellaisten lemmikkien kuin huonekasvien hävittäminen saa tulla kysymykseen, vakuutti herra.

Herran puhe teki hyvää isäntään, alakuloisuus rupesi haihtumaan, ja oli kuin hän sittenkin istuutuisi oman pirttinsä pöydänpäähän.

Emäntäväki rupesi aamiaisruokia kantamaan pöydälle, herra siirtyi isännän lähelle penkille istumaan ja sanoi: »Olisin niin mielelläni suonut, että olisitte jääneet iäksenne tässä talossa asumaan ja ulostekoja vastaan viljelemään tätä. Silloin tämä kauppa ei tuntuisi miltään, jota vastoin nyt, minä uskon, eroaminen tästä, jossa parhaan ikänne olette onnellisina asuneet, tuntuu oudolta ja ehkä raskaaltakin.»

-- Sillä kysymyksellä olen paljon päätäni vaivannut. Mutta tuo työväen pito tuon rautatien tultua kun muuttui tuommoiseksi, että maanviljelijä ei voi maksaa niin suuria palkkoja, että niitä saisi työhönsä. Ja oma perheeni kun on joutunut emosulalle, niin lapset hajoavat ajamaan omia etujaan. Se seikka sen tekee, että täytyy vetäytyä kuoreensa.

-- Se on totta se. Täytyy sanoa, että ei ole viisas se, joka nyt maata viljelee, varsinkin vieraalla väellä ja vieläpä omallaankin. Ajatelkaas, kun nyt tavallinen työmies ansaitsee vähintään kaksikymmentä markkaa päivässä, siis kuusituhatta markkaa vuodessa. Kuka sen uskoo että maanviljelijälle yhden miehen työ tuottaa kuusituhatta markkaa, kun viljakilo maksaa kymmenen tai kaksitoista penniä, voikilo korkeintaan kaksi markkaa, maitolitra kymmenen penniä, perunat kolme markkaa hehtolitra. Täytyy sanoa, että te olitte sangen viisas, kun päätitte tehdä pienen talon, jota omalla työllänne huviksenne viljelette. Minä sanon: huviksenne tai aikanne kuluksi eikä elämisen ehtona. Sillä jos esimerkiksi te jättäisitte itsellenne vain kaksikymmentä tuhatta markkaa ja panisitte ne pankkiin, niin ne kasvaisivat siellä korkoa noin tuhat kaksisataa ja se on enemmän kuin mitä te vuodessa tarvitsette käyttövaroja, varsinkin kun elätätte pari lehmää herkuiksenne ja särpimiksenne. Tältä kannalta katsoen minä uskon näkeväni teillä tuolla järven rannalla sievän maalatun talon valkeine nurkkineen ja akkunanpuitteineen, akkunain edessä järven ja päivänpuolella sievän puutarhan aistikkaasti istutettuine puineen ja pensaineen. Minunkin on niin hauska soutaa venheeni rantaan siihen talon venheitten lähelle ja tulla taloon lohikeitolle.

-- Mieluistapa olisi todellakin teitä joskus nähdä lohikeitollamme. Mutta nyt syödään talkkunaa, kun lohet ovat tallessa jään alla, sanoi emäntä hymyillen ja kehoitti kiertymään pöytään, missä kukkurapäiset talkkunamaljat höyrysivät.

Hyvillä mielin ja hymyillen siirtyi herra entiselle paikalleen rahille, otti puulusikan kupin sivulta ja rupesi pistelemään talkkunaa ja sanoi: »Tämäkin se on harvoin saadessa herkkua eikä maksa paljon.»

-- Eihän tämä kallista ole, vähän enemmän vain hommaa kuin tavallisista puuroaineista, virkkoi emäntäkin ja istui pöydän latvapäähän, missä hänen ja Hetvin ja Mooseksen ja Matin yhteinen talkkunamalja höyrysi. Mattikin lattialla pöydän päässä seisoen pisteli talkkunaa ja katseli herraa mielessä ajatus, että minkähän tähden tuo herra ei kutsunutkaan rinnalleen syömään, vaikka hän noustuaan oli käynyt kättäkin antamassa.

Syömästä päästyään herra rupesi laittautumaan lähtemään, ja Hemmi lähti ulos valjastamaan rekeä Pojulle kyyditäkseen herran Siuruaan asti ja sieltä tuodakseen takaisin Lepokiven pysäkille, mistä huomenaamuna kolmen aikaan nousevat junaan. Emäntä päivitteli: »Olisimme niin mielellämme teitä pitäneet edes tämän päivän vieraanamme enemmän tutustumassa tähän taloonne.»

-- Minä olen palvelija minäkin. Minulla ei ole aikaa liikoihin kyläilemisiin. Minä olen yhtiön päämies, mutta samalla yhtiön palvelija, sanoi herra ja emäntää hyvästellessään sanoi: »Kun matkani tännepäin sattuu, niin tulen tänne teidän ystävyydestänne nauttimaan juuri kuin lapsuuteni kotiin.»

-- Tulkaahan toki, sanoi emäntä ja rupesi auttamaan turkkia ylle, mutta kun Tuomas näki, että äiti ei yltänyt sitä nostamaan niin ylös kuin piti, niin hän kavahti turkkiin käsiksi ja nosti sen herran olkapäille asti. Hän nosti sen kyynärän korkuisen kauluksenkin pystyyn, niin että kauluksen ylälaita tuli orsien tasalle ja ovessa olisi pitänyt paljon kumartua. Mutta herra huiskauttikin turkkinsa rintapieliä niin, että kaulus putosi hartioille, koppasi naulasta lyhytvillaisen pehmeän lakkinsa, kaksin käsin painoi sen päähänsä ja hyvästi sanoen lähti raskain pitkin askelin ulos, missä Poju jo porrasten edessä helisteli tiukujaan.

Emäntä ja Hetvi kiirehtivät herraa peittelemään rekeen, ja Pojun ottaessa ensimmäistä askelta he kuulivat herran suusta lämpimät kiitokset. Herran raskas pää nyökähti kiitosten mukana.

Kun herra oli mennyt, niin kaikkien mielestä oli kummallinen tyhjyys jäänyt taloon.

Seisottiin tienhaarassa. Takana oli autio tyhjyys, ainoastaan kuva siitä suuresta herrasta. Hän oli vakava kuin illan laskeva aurinko, joka aamulla nousee yhtä totisena hallitsemaan luontoa kuin tänäkin päivänä. Edessä oli jokaisella elämän pitkä tie, jonka äärimmäistä päätä ei näkynyt. Tuomas näki edessään Amerikan tien selvänä ja valoisana ja perältä pilven takaa häämöitti kultainen vuori. Reeta-Kustaavan ja Martan ruusuiset kukitetut tiet luikertivat sumuiseen pensaikkoon. Isännän ja emännän tien ohessa näkyi pieni talo, mihin onnen ilta-aurinko huurupilven läpi vaisusti paistoi.

Heidän oli nyt kuitenkin ponnistauduttava eteenpäin, jottei jalka putoaisi samaan paikkaan, mistä kohosi, ja jottei tuo talvinen valju aurinkokin laskeutuisi samaan paikkaan mistä nousi. Omituinen kylmyys oli astunut entisen kodikkaan lämmön sijalle. Oli kuin ei tulikaan takassa syttyisi. Silmä haki jotain hapuillen, mutta se näki vain kuvan entisestä. Väristen kaipasi kotoista liettä.

Kahdestoista luku.

Pilvinen jouluaattoilta oli pimennyt pimeimmilleen aivan sysimustaksi yöksi. Mutta Kentän sali oli valaistu monilla kymmenillä puujaloissaan seisovilla kynttilöillä. Salin keskellä oli pitkä pöytä, jonka ympärillä, pyhäpukuisina, hauskasti tarinoiden ja marjasäilykkeitä syöden istui talon isäntä kaikkine poikineen ja tyttöineen. Näkyipä pöydän päässä kassapäinen Ainokin, puolivuotias lapsi sylissään ja hänen rinnallaan pienen Leppimäen emäntä Laara istuen pää vähän ylempänä Ainon olkapäätä.

Reeta-Kustaava ja Marttakin vaaleihin kotikutoisiin kesäleninkeihin pukeutuneina puhelivat kauan kotoa poissa olleitten sisariensa kanssa. Kasvot kuitenkin värähtelivät levottomasti ja väliin he aina nousivat huoneen kaikilla suunnilla palavia kynttilöitä hoitamaan, etteivät ne rupeaisi viistoon palamaan. Salin lattialla kävellessä mukavasti leiskuivat hartioilla paksut, kellahtavat, kahdelta korvalliselta palmikoidut tukkapalmikot, joitten latvat oli valkoisella nauhalla yhteen solmittu. Tyttöjen mielissä rupesi tuntumaan kummalta, kun ei alkanut kuulua mitään, vaikka ilta kului kulumistaan. Viimein kuitenkin kartanolla helähti kulkusten ääni. Hemmi ja Tuomas hypähtivät ylös ja kiirein askelin riensivät ulos, mutta samassa kuului eteisestä pirttiin meneviä vilkkaita askelia. Lyhyen tuokion kuluttua samat askeleet palasivat eteiseen ja lähenivät salin ovea. Hemmi aukaisi salin oven. Sisään astuivat nyt Teppo ja Väinö ja rauhallista joulua toivottaen kädet ojennettuina tervehtimään reippaasti lähenivät pöytää. Pöydän ympäriltä kaikki kavahtivat pystyyn seisoaltaan tervehtimään tulijoita. Sitten isäntä kehoitti Teppoa ja Väinöä tulemaan pöydän taakse istumaan ja kun he olivat istuutuneet, niin istui isäntäkin ja kaikki muutkin asettuivat paikoilleen. Kun Tepon ja Väinön kylmän tuulen puhumat kasvot siinä monien kynttilöiden valossa näyttivät pikemmin kuvamaisilta kuin eläviltä kasvoilta, niin emäntä arvasi tulijoilla olevan vilun, nousi lähtemään ulos ja viittasi tyttöjä mukaansa. Tytöt lähtivätkin heti, eikä koskaan Reeta-Kustaavan ja Martan palmikot olleet näyttäneet somemmilta kuin nyt leiskuessaan valkoisilla voimakkaan näköisillä hartioilla heidän mennessään äitinsä jäljessä ulos. Se ei jäänyt huomaamatta Tepolta ja Väinöltäkään, vaikka nämä vain vilkaisten katsoivat poistuvia. Heti aukeni taas ovi, mistä emäntä kantaen isoa kirkasta kahvipannua ja tytöt tuoden suuria juustoleipäviipaleilla kukkuroilleen täytettyjä vateja tulivat sisään ja kantoivat ne pöydälle. Hetvi levitteli pöydän vierelle tuodusta astiavasustaan kaksin käsin kahvikuppeja pöydälle.

Kohta höyrysikin jokaisen pöydässäistujan edessä täysinäinen kahvikuppi ja yleinen puhelu virkeni täyteen käyntiin, vaikka se Tepon ja Väinön tultua yritti tyrehtyä.

Kun kahvit oli juotu ja hetkinen puheltu, poikkesi Väinö käymään pirtissä ja palasi sieltä kädessään pieni laukku ja sanoi: »Joulukuusta teillä ei ole, mutta joulupukki se kuitenkin täällä tulee vaivaisena syntisenä valitellen, että hänellä poloisella pojalla ei ole kaikille antamista.» Sitten hän laski laukkunsa kauemmas pöydästä kasvien vieressä olevalle tuolille. Hän aukaisi sen ja veti sieltä taitellun kuhisevan silkkihuivin, ojensi sen emännälle, joka kädestä puristaen kiitteli. Sitten Väinö veti laukustaan toisen samanlainen silkkihuivin ja tarjosi sen Hetville. Sitten hän otti vielä neljä samanlaista huivia ja jakoi ne kaikille emännän ja isännän tyttärille. Isännälle ja kaikille pojille hän jakoi silkkiset kaulahuivit ja isännälle vielä erittäin hopeaisen rasian, jossa sopi säilyttää pieniä kalleuksia. Pikku Moosekselle ja Matille tuli lyhytvillaiset, pehmeät talvilakit.

Sitten Väinö Ainoon katsoen näytti tyhjiä käsiään ja virkkoi kallella päin surullisen näköisenä: »Käsi on tyhjä ja toisessakaan ei ole mitään.»

-- Jumalan vesihän se kaikki kastelee, onpa tuota yhden talon osalle ollutkin, sanoi Aino.

-- On ollut, myönsi Hetvikin.

Sitten naiset kaikki nousivat pöydästä oikein seisaalleen levittelemään ja ihailemaan huivejaan, kun ne olivat ihan parasta silkkiä, oikeata kiinalaista kuvikasta silkkiä.

Mutta kun he olivat aikansa arvostelleet niitä huiveja ja tytöt tuoneet vereksiä marjoja, niin kaikki taas kehiysivät pöytään. Mutta ennenkuin Teppo rupesi käsiksi marjasäilykeastioihin, otti hän vakavan muodon ja sanoi: »Me Väinön kanssa olemme tulleet tänne vieraaksenne päättämään kirjeissä valmistettua asiaa ja se ei ole sen pienempi kuin näiden tämän talon nuorimpien tyttärien kihlaaminen. Mitä vastaatte te, isä ja äiti, tähän?»

Isäntä rykästeli ja allapäin haki sanoja, miten vastaisi niin rohkeaan ja tärkeään kysymykseen. Viimein hän nosti päänsä ja alakuloisesti sanoi: »Kun häntä ei enää ole meillä yhteistä kotiakaan, myyty on yhteinen koti, ja tytöt kun sitä tietä päässevät kotiinsa, niin emmehän tahdo ruveta sitä estämään.»

-- Samaa sanon minäkin, virkkoi emäntä.

Kun Teppo kuuli, että isännän ja emännän ääni värisi syvästi, sanoi hän ryhdikkäästi kohottaen rintaansa: »Jumalan armosta Väinöllä ja minulla on koti, mihin menemme ja viemme rakkaimpamme mukanamme.» Sen sanottuaan hän otti takkinsa rintataskusta tulitikkulaatikon kokoisen kullanvärisen laatikon ja sanoi: »Tule nyt, Taava -- minä tästä lähtien sanon sinua Taavaksi -- tänne minun vierelleni istumaan ja katsomaan mitä tässä rasiassa on.» Samalla Väinö viittasi Marttaa tulemaan hänen rinnalleen.

Taavan ja Martan kasvot punoittivat nyt kuin kalanpaistajalla, kun he hiljaa liketen riensivät ja istuivat osoitettuihin paikkoihin.

Sitten Teppo aukaisi rasian, otti sieltä kaksi läpikuultavaan silkkipaperiin käärittyä myttyä, purki niistä ensin toisen mytyn, josta kehiysi säteilevällä jalokivellä koristettu sormus, ojensi sen Taavalle ja sanoi: »Koetapas tuota sormeesi, oliko lähettämäsi mitta oikea?»

Taava pujotti sen sormeensa kuten ainakin oman sormuksensa ja Teppo sanoi hymyillen: »Aivan oikein. Sopii ihan prikulleen.» Sitten hän purki toisen mytyn, siitä selvisi sileä kultasormus, jonka sisään oli kaiverrettu Tepon nimikirjaimet, ja sanoi: »Pujotahan tuo siihen todistajaksi sille toiselle!» Sitten Teppo työnsi rasian Väinön eteen ja kääntyi Taavan editse katsomaan sopivatko Martan sormukset yhtä hyvästi kuin Taavan. Ja kun Martta oli saanut sormeensa samanlaiset sormukset kuin Taavakin, sanoi Teppo: »Oikein hyvin ovat osanneet ottaa mitat.»

Sitten Teppo vetäisi Taavaa nojaamaan päänsä hänen rinnalleen ja kädellään hieman painaen Taavan päätä rintaansa vasten sanoi: »Nythän sinä olet minun Taavani. Etkös olekin?»

-- Tässä olen, sanoi Taava ja ääni värähti. Hän tunsi ohimoonsa vasten Tepon sydämen sykkivän, ja se vei mielen niin kummalliseksi, ettei hän sellaista ollut ennen kokenut. Tuntui että saattaisi itkeä, mutta hän koetti muilla ajatuksilla hämmentää sen halun, jotta kyyneleet eivät tulisi näkyviin.

Teppo silitti kädellään hiljaa Taavan korvalliselle laskeutunutta tukkaa, otti sormiinsa Taavan korvalehden ja sanoi: »Koskisiko se kovin kipeästi, jos näihin kerran kiinnittäisin korvarenkaat.»

-- Kyllä kai sen kipeän kestäisi -- niitä korvarenkaita vain kantavat mustalaiseukotkin. Mutta jos se on tahtosi, pane kun pannet, sanoi Taava ja painoi päätään lujemmin Tepon rintaan juuri kuin todistukseksi sanoilleen.

-- Mustalaisakat kantavat vaskisia häräntalutusrenkaita, mutta sinun korvasi tulevat kantamaan samanlaisia renkaita kuin tämäkin sormus on, sanoi Teppo Taavan sormessa olevaa jalokivisormusta osoittaen.

-- Tokihan ne ottaa korvansa, joka vain saa, sanoi Aino hieman häveten, kun hänellä oli vain hienot jänislangan paksuiset kullanväriset hopeiset renkaat korvissaan.

-- No kun vihille menemme, sinä niitä kannat, jos vain annat panna korviisi, sanoi Teppo Taavan korvallista silittäen. Sitten Teppo taputti Taavaa poskelle ja sanoi:

-- No tämän juhlan kunniaksi ruvetaan nyt syömään näitä sinun poimimiasi marjoja, koskapa eivät muutkaan näy uskaltavan ilman meitä syödä.

Taava oikaisi itsensä ja Marttakin, joka oli painanut päänsä Väinön rintaa vasten, kohottautui hänkin ja niin ruvettiin puulusikoilla nostelemaan mehuisia marjoja suihin. Ja yleinen puheensorina alkoi taas.

Kun pitkän aikaa oli syöty marjoja, niin Teppo veti takkinsa povitaskusta kaksi paperia, joitten kumpaisenkin yläreunassa näkyi Tepaston kirkon kuva. Niistä hän työnsi toisen Väinön eteen ja sanoi: »Me Tepaston rovastilta otimme valmiiksi kirjoitetut kuulutuskirjat aivan nimiä vaille. Taavalla ja Martalla ei nyt ole sen enempää jalkavaivoja, kunhan kirjoittavat näihin papereihin nimensä. Minä vien nämä sitten rovastille, se ensi sunnuntaina julistaa kirkossa ensi kerran. Ja sitten kolmen viikon perästä tulemme tänne Väinön kanssa ja viemme Taavan ja Martan kirkon kautta kotiin, jos ei tänne kutsuttane rovastia. Eikös niin, Taava ja Martta?»

-- Kuinka vain tahdot, kuului Taavan ja Martan suusta.

-- Mutta minä uskon, että mielellään se tulee rovasti tännekin, jos vain mainitaan, sanoi emäntä loistavin kasvoin.

-- Se on teidän tahtonne. Paljon juhlallisempaa se niin olisi, sanoi Teppo.

-- Sen teemme. Haetaan omalla hevosella rovasti tänne, sanoi emäntä oikein käsiään hykerrellen.

-- Se vihkiminen saanee sitten tapahtua maanantaina. Me tulemme tänne iltajunassa lauantaina ja kiinnitämme näihin korviin renkaat, eikös niin? sanoi Teppo kädellään taputtaen Taavan korvallista.

-- Kuinka tahdot, sanoi Taava päällään koskettaen Tepon olkapäähän.

-- Päätetään vain maanantaiksi, sanoi emäntä, ja isäntäkin kuin kerraten emännän sanoja sanoi: »Päätetään vain maanantaiksi.»

-- No se on sitten päätetty, sanoi Teppo painokkaasti ja heitti lusikkansa pöydälle kuin todistukseksi päätökselle.

Emäntä nousi ja haki kirkkaan pannunsa pöydälle, ja alkoi täyttää kuppeja sitä mukaa kuin Hetvi niitä asetti kunkin eteen. Taava ja Martta nousivat ja toivat lisää juustoleipäviipaleita.

Teppo sanoi iloisin kasvoin:

-- Samoilla istuimillako me nyt syödään kihlajaiset ja häät, kuten eräs amerikkalaisen maanviljelijän vastatullut työmies oli syönyt samalla istuimella aamiaisen, päivällisen ja illallisen ja sitten kellistynyt maata ja sanonut: 'Suomessa sitä illallisen jälkeen ruvetaan nukkumaan.'

-- Syödään häät sitten kun häät tulevat. Nyt syödään kihlajaisia, sanoi emäntä hauskasti hyvillään hymyillen ja salavihkaa silmäten vävypoikiaan.

Nyt emäntä, Hetvi, Taava ja Martta poistuivat salista, kuului vain pirtin puolesta virkeätä liikettä ja ovien lusketta. Mutta tuokion kuluttua tuli emäntä saliin ja sanoi ystävällisesti: »Olkaapa hyvät ja tulkaa pirttiin vielä kerran yhteiselle jouluillalliselle.»

Isäntä nousi pöydästä ja kehoitettuaan muita lähtemään nousi kävelemään oveen päin. Teppo ja Väinö nousivat reippaasti ja lähtivät isännän jälkeen ja kaikki muutkin lähtivät mukaan.

Pirttiin pöydän luokse tultuaan isäntä osoitti Tepon ja Väinön menemään pöydän taakse, missä metsopaistilla ja keittojuustolla täytetyt maljat höyrysivät rieska- ja leipälajien vaiheella. Lohi- ja voivaditkin heloittivat pöydällä, jota monen monet kynttilät valaisivat. Teppo ja Väinö viittasivat Taavaa ja Marttaa viereensä. Ja somalta ja mukavalta Taavasta ja Martasta nyt tuntuikin istua pöydän huomattavimpien miesten viereen, kun sormissa säteilivät jalokivisormukset. Somalta ja mukavalta tuntui kaikista muistakin vielä kerran olla koolla Kentän pitkän pöydän ympärillä, missä he äitinsä polvilla viehkuroiden ensimmäisille lusikan annoksille olivat suunsa aukaisseet. Niille lapsuuden muistojen teille valtautuikin yleinen keskustelu. Hilpeys syntyi kaikkien mieliin ja iloinen keskustelu alkoi, samalla kuin ruokavatien kukkura rupesi painumaan laitojen sisään ja rieska- ja leipäröykkiötkin alenivat.

Syömästä päästyä emäntä otti puujalkaisen kynttilän käteensä ja kehoitti Teppoa ja Väinöä lähtemään kamariin. Kamariin tuli isäntäkin, mistä Teppo ja Väinö huomasivat, että vanhukset halusivat heidän kanssaan jotakin puhella. Niin he istuivat tuolille ja Teppo puheen aluksi sanoi: »Te olette myyneet tämän tilan samoin kuin nuokin Leppimäet? Kuulimme tuolla asemalla.»

-- Myyty on.

-- Myyty on, kuului kuin yhdestä suusta isännän ja emännän sanat.

-- Ei osaa syrjäinen sanoa, oikeinko on ollut vaiko väärin näitten tilojenne myynti. Pelkään kuitenkin, että polkuhinnasta olette myöneet. Nyt on noilla yhtiöillä ja yleensä rahamiehillä aivan kuumeentapainen kiihko maitten ja tilojen ostoon ja ihan huimaavalla tavalla päivä päivältä maitten ja metsien hinnat kohoavat. Meilläkin siellä Taulaniemellä on tila, jossa on hyvät metsät ja maakin hyvässä kunnossa, mutta itse tila ei ole toki puoliakaan tästä. Sitäkään maitten ja tilojen ostelijat eivät sivuuta, kun sekin on lähellä rautatieasemaa, kuten tämäkin, ja metsät vesireitin varrella, kuten tässäkin. Vuosi takaperin tarjottiin meidän tilasta viisikymmentätuhatta. Viime kesänä siitä tarjottiin satatuhatta ja nyt kuukausi takaperin neljäsataa tuhatta ja uskon, että jos olisimme määränneet puoli miljoonaa, niin kaupat olisi tullut, koskapa tämän Väinön koti on manttaalilleen vain vähän isompi kuin meidän ja siitä on jo tarjottu puoli miljoonaa. Mutta Väinön isä ei paremmin kuin minunkaan isäni ole päätäänkaän kallistanut maan myyntiin. Ja niin kauan kuin minullakin on tämä pää tässä kaulassa, niin yhtä tyhjinä lähtevät maanostajat kuin ovat tulleetkin. Siitä ei hyvää koidu, että kaikki parhaat maat joutuvat yhtiöille ja sitä tietä tuottamattomiksi. Se tuottaa pula-ajan koko kansalle ja saattaa pahimmassa tapauksessa viedä koko valtionkin kumoon.

-- Mutta helppoahan tuo on elo ja voi ja kaikki mitä työmies ja talonpoikainen eläjä tarvitsee, huomautti emäntä.

-- Niin se tällä kerralla on, mutta jos sattuisi tulemaan valtioitten välille selkkauksia, eikä enää ulkomailta tulisi mitään, niin silloin olisi toisin. Mutta maa olisi silloinkin maa ja antaisi tuloja entisellä tavallaan.

-- Sama ajatus aivan rikusta rikkuun on minun povessani ollut ihan viime kuukauteen asti, sanoi isäntä. Mutta minulle olisi ennen tai myöhemmin tullut pakko myydä tämä tila, kun oma työväki rupesi leviämään omille teilleen ja vieraan pito täällä on tullut mahdottomaksi sen jälkeen kuin tuo rautatie tuli: kuusituhatta markkaa vuodessa maksaa yhdelle työmiehelle on aivan mahdotonta maanviljelijän tuloista. Kun ostaja tuli, niin arvelin, että silloin sikaa säkkiin, kun se on päin, ja myin kuin myinkin.

-- Ja taisipa tuo sattua kunnollinen ostaja, koskapa kaksikymmentätuhatta maksoi yli sen, mitä olimme vaatineetkaan, sanoi emäntä.

-- Se ei juuri suuria merkitse, sanoi Teppo. Muutamat yhtiöt juuri sillä tavalla hankkivat päähänsä loistavan kunniakruunun. Ensinnä monien suulaitten asiamiesten kautta tingitään kauppahinta niin alas kuin suinkin mahdollista huolimatta ostettavan oikeasta arvosta. Sitten kun kauppa on tehty, ollaan armosta lahjoittavinaan joku summa kuin koiralle leipäpalanen... Vaikka häpeähän tätä juuri minun on vanhemmille ihmisille puhua, on kuin muna kanaa neuvoisi.

-- Eipähän tuo asia puhumalla pahene, sanoi isäntä. Todellakin tämän Runströmin yhtiön asiamies tinki tätäkin tilan kauppaa ja myötään hoki: 'Soita on paljon, soita on paljon', ja sai jo minut helpottamaan kahdeksaankymmeneen tuhanteen. Mutta sitten se yhtiön päämies kuitenkin maksoi satatuhatta ja noitten Leppimäkien kaupanpäällisiksi kaksikymmentätuhatta.

-- Ei se vielä merkitse sitä, että tavarastanne olisitte saaneet oikean hinnan. Saattaahan se tosin ollakin, todellakin väärin on minun tuomita asiaa, jota en tunne, sanoi Teppo kuin katuen, että oli ruvennutkaan siitä asiasta puhumaan.