Chapter 15

Tytötkin remahtivat nauramaan ja nauroivat oikein polviaan pidellen, mutta äiti asettui nauramasta ja sanoi: »Mikä se on sanottava äidille? Nythän se on paras sanoa, kun on korva kuulemassa.»

-- Että meillä kummallakin on sulhaset, jotka tulevat meitä joulun pyhinä kihlaamaan, sanoi Reeta-Kustaava ja nauroi yhäkin.

-- Hupsista pussiin ja pussin suu auki. Teillä sulhaset!

-- Sittenpähän näette joulun aattona, eikö meillä ole sulhaset ihan niinkuin oikeilla ihmisillä, sanoi Martta ja nauroi nyt enemmän peittääkseen kainouttaan kuin asian vuoksi.

-- Sinullakin harakalla sulhanen, ei vielä yhdeksäätoista täyttänyt, kun jo puhuu sulhasista.

-- Mistäpä me Martan kanssa enemmän puhuisimme kuin siitä mikä likinnä on, sanoi Reeta-Kustaava ja koetti hänkin nauraa sanojensa höysteeksi.

-- Likinnä! Oikein sydämellä taitaa olla... Mikko Melkonen ja Pekka Pelkonenko ne ovat ne sulhaset?

-- Älkäähän narrikoiko. Jos totta tahdotte tietää, niin ne ovat ne insinöörit, jotka toissa kesänä aina pyhien aikoina meillä olivat majaa, sanoi Reeta-Kustaava tosissaan.

-- Hui hai... Vai insinöörit! Ylhäältäpä tänä vuonna siat rukiita syövät. Eipä vähä mitään, vai insinöörit!... Ne ovat teille hupsuille jotakin kirjoittaneet, ja te uskotte ja muinoisen tytön tavalla laulatte: 'Näin näin minä laivan seilaavan, kolme kreiviä laivassa. Ja se nuorin kreiveistä kaikista tuli minua kihlaamaan'... Leikkiä kaikki!

-- Sittenpähän näette joulun aattona, mistä tuuli käypi, sanoi Martta ja rupesi lehmille laittamaan apetta.

-- Kun olisi leikkiä, niin eivät kirjoittaisi niin tosissaan. Ja pyysivät vielä sormistammekin mitat, jotta osaavat parhaankokoiset sormukset laittaa.

-- Vai oikein sormista mitat... Kunhan ette tyhjään tynnyriin hypätä kupsahtaisi, sanoi emäntä mennessään ulos.

-- Ei ole hätää matalassa kaivossa, huusivat tytöt äitinsä jälkeen ja jäivät nauramaan sitä mainiota tilaisuutta, että äiti sattui olemaan täällä.

Tänä iltana oli isännällä ja emännällä kamarissaan pitkä neuvottelu siitä, ruvetako viljelemään peltoja ja niittyjä vuotuisia veroja vastaan vaiko ruveta tekemään pientä taloa ja minne. Isännästä tuntui kamalalta kokonaan eroaminen tästä kodista, jossa oli oltu enemmän kuin neljäkymmentä vuotta. Mutta emäntä sanoi: »Pitäähän tästä erota kuollessakin. Ja eihän tämä mitään kamaloita muistoja synnytä, vaikka tämän näkee muittenkin käsissä, kun emme kuitenkaan jaksa itse viljellä.» Sitten emäntä istuessaan keinutuolissa ja hiljalleen itseään keinutellen mietti hetken, sanoisiko nyt isännälle sen tyttöjen asian vai jättäisikö toistaiseksi. Mutta kun se kuitenkin oli sanottava eikä enää ollut kuin neljä päivää jouluun, niin hän aukaisi suunsa ja sanoi: »Minulla on tiedossa uutinen, joka vielä muun lisäksi vaikuttaa meidän tulevaan kohtaloomme. Eikä se ole sen vähempi, kuin että tytöillä on sulhaset, jotka joulunpyhinä tulevat kihlaamaan.»

-- Sulhaset... Mistä?

-- Ne insinöörit, joita toissa syksynä epäiltiin.

Isännän kasvot muuttuivat punaisemmiksi, hän punalti pitkätukkaista päätään ja sanoi verkalleen: »Eiköhän tuo nyt ole yhtä kuin tyhjä? Näitäkö ne nyt erämaan lantakäpälöitä tavoittelisivat?... Ei, ei se toki ole uskottavissa.»

-- Samaa uskoin minäkin, mutta kun tytöt näyttivät niitten insinöörien kirjeet, niin rupesin uskomaan, että asia onkin tosi. Sormistakin ovat vaatineet mitat, jotta osaavat teettää parhaankokoiset sormukset... Ja ne eivät mahtane ehkä olla ihan kerjäläisten laitteet.

-- Vai niin... Sitten me emme tee kauppoja ennen joulua. Vietämme joulumme vielä omassa kodissamme ja kutsumme kaikki elossa olevat lapsemme luoksemme... Se on totta se.

-- Silloin tarvitsisi rovastin olla valokuvaa ottamassa. Sen kuvan me sitten suurennuttaisimme, laittaisimme kullanvärisiin puitteisiin ja pitäisimme asuntomme seinällä.

-- Mahdotonta on saada rovastia silloin tänne, vaikka juhlallista se olisi.

Isäntä ja emäntä olivat pitkän tuokion virkkamatta toisilleen mitään. Isäntä nojasi kyynärpäänsä pöytään ja ohimonsa kämmeneensä ja silmät katsoivat seinällä riippuvaan muorivainajan hautakummun kuvaan, sitä kuitenkin näkemättä, kun mieli oli muualla. Emäntä keinutteli kädet helmassaan hiljaa itseään ja sanoi viimein: »Kyllä se sentään panee vapisemaan, kun ajattelee että semmoinen koti kuin tämä oli vielä viisi vuotta takaperin muutamassa vuodessa hajoaa ja haihtuu tyhjyyteen kuin yön usva aamutuuliin. Näyttää kyllä kohtalo vievän siihen, että saamme huonemiehinä toisen katoksen alla heittää henkemme, kuten isäni ja äitini. Onko tuo sitten minulle oman syntini tuottama kirous, joka kohtalon järkähtämättömänä tuomiona koituu päälleni, kun heidän ainoana lapsenaan jätin heidät oman onnensa nojaan. Oli minullakin nuoruuden koti vanhempieni luona... Vapisten muistan nytkin, kuinka monta kertaa äitini vieressäni itkien rukoili, että ottaisin Tammelan Riston miehekseni ja siten kotivävyksi. Sitä en tehnyt, ja niin vanhempieni piti myydä taloutensa ja joutua huonemiehiksi. Se syntinikö nyt tuona synkkänä pilvenä vyörynee yllemme?»

Isäntä rykäisi, nykäytti hartioitaan ja sanoi: »Tammelan Risto... Olisikohan tuo kotisi kauan ollut kotina, jos Tammelan Risto olisi saanut sen haltuunsa. Salajuoppo oli jo poikamiehenä ja viinan uhrina kuoli kesken ikiänsä... Sikana humalassa meni hienolle jääriitteelle ja hukkui.»

-- Salajuoppohan Risto oli ja senkään vuoksi en siitä huolinut ja muutenkin siinä oli sellainen varjo, etten siihen voinut saada myöntymään mieltäni.

-- Niinpä on turha ajatella synniksi, jos häntä et huolinutkaan. Ja mikäs halla oli vanhemmillasi viettää viimeisiä voimattomia ikävuosiaan semmoisessa talossa kuin Rimpilässä. Ei ollut minkään puutetta, elivät kamarissa kuin herrat. Minä en parempaa ajattelisikaan, kun ei olisi tuota Nellaa. Sitä en anna vieraan eteen. Sen pidän huvinani ja sinä yhden tai pari lehmää. Sentähden täytyy olla maata ja maanviljelystä.

-- Jotakinhan sitä tulee ajattelemaan, kun tämmöinen koti kohtalon painosta haihtuu kuin tuuleen. Koskapa sitten elämän mustimmat muistot kiertyvät mieleen, jolleivät tällaisena hetkenä... Ainakin sanoessamme, jos edes tuo Hemmi jäisi luoksemme perustamaan uutta kotia, sen kokoista minkä omin väkinemme jaksaisimme hoitaa, mutta Amerikkaan kuuluu aikovan peikoineen perheineen.

-- Sinnehän ne nyt menevät ja hyvähän tuota on rahaakin ottaa, silloin kuin sitä saa. Amerikan taala kuuluu vastaavan kahdeksaa Suomen markkaa ja kuuluvat ansaitsevan päivässä yhtä monta taalaa kuin täällä markkoja. Sehän se niitä miellyttää, jotka tietävät kykenevänsä työhön.

-- Ei suinkaan sitten kukaan kykene työhön, jolleivät meidän pojat. Eivätkä ne ole oppineet tuhlaamaankaan, kun sen mielensä pitänevät.

-- Sielläpähän on oma otsansa edessään itsekullakin. Eivät suinkaan saata sanoa, että me olisimme millään pahalla esimerkillä heidän elämänsä teitä viittoneet, sanoi isäntä ja kellistyi viimein vuoteelleen.

-- Ihmisiksihän noita on koettu kasvattaa ja ihmisinähän nuo, Jumalan kiitos, ovat tähän asti eläneetkin. Miksi nuo sitten riivautunevat, kun tulevat sinne suureen maailmaan kaikkien viettelysten yllätettäviksi, sanoi emäntäkin laskeutuessaan sänkyyn. Hän vetäisi peitteen yli päänsä ja koetti painautua mitään ajattelemattomaksi, jotta tulisi uni.

Seuraavan aamun pilvistä taivasta valaisi täysikuu. Kaakon rannalla pilvien raoissa näkyi jo päivän kajastus ja Kentän väki oli juuri pääsemässä aamiaisen syönnistä, kun Grundströmin liikkeen asiamies, pitkävartiset kintaat käsissään ja lakin puuhkat vedettyinä korvien yli liki olkapäitä, tuli pirttiin ja sanottuaan hyvän huomenen rupesi reippaasti puhelemaan: »Nyt on hyvä keli, riitettä on yöllä satanut, nyt pitää hiihtää ihan kerälle. Lähdin siinä ajatuksessa, kun oli näin hyvä keli, että tänä päivänä hiihtelen ja tarkastelen teidän metsiänne, jos joku teistä lähtisi oppaaksi.» Sen sanottuaan hän istui isännän viereen penkille ja sanoi: »Mutta ennen kaikkea täytyy saada teiltä vastaus siihen kysymykseen, rupeatteko myymään ja millä hinnalla tätä tilaanne.»

Isäntä rykäisi ja allapäin puikolla kaiveli hampaittensa koloja. Viimein hän kohotti päätään ja sanoi: »Olemme kyllä päättäneet myydä, kun sata tuhatta antanette.»

Asioitsijan kasvot punehtuivat, läpikuultavat silmät vilkuilivat syvästä mielihyvästä, mutta sitten hän punalsi päätään, tekeytyi totiseksi ja sanoi: »Kyllä panitte pohjaa, niin että ei taida meistä tulla kauppalangoksia. Mutta saisinko kuitenkin nähdä tilan karttaa, kuuluihan teillä olevan.»

Isäntä nousi seisaalleen, katsahti pöytää ja sanoi: »Tyhjentäkää tuo pöytä, tuon tänne pirttiin sen kartan.»

Sen sanottuaan isäntä lähti kamariinsa, toi sieltä karttapakan ja levitti sen pöydälle. Se peitti melkein koko pirtin ison pöydän.

Asioitsija katseli karttaa, katseli ja sormellaan viiletteli sinne ja tänne. Viimein hän sanoi:

-- On siinä kyllä alaa, mutta noita soita on niin äärettömän paljon, että kuivia maita ja korpia on vain siekaleina.

-- Onhan sitä olemassa jotakin, sanoi isäntä. Mutta on siinä kuiviakin. Tuokin Kokkokangas on neliökilometriä laajempi, ja tuo Teeriharju on samanlainen, ja niissä on aivan kauttaaltaan hongikko kuin linna, taivas kiiluu vain puitten latvain välistä eikä taivaan iässä ole kirvestä käytetty. Kaksikymmentä metriä saa täyttä tukkia leikata yhdestä puusta, kaksi miehen syltä ovat isoimmat ympärimitaten.

-- Entäs tuo Lainiokangas, jonka nimellä on koko tämä vesijakso! Se on suurempi kuin nämä, Kokkokangas ja Teeriharju, yhteensä, eikä sielläkään ole kirvestä tämän auringon aikana käytetty, sanoi Hemmi sormellaan osoittaen kartan takalaidalla olevaa kangasta. --

-- Se ei ole kauttaaltaan niin jylhämetsäinen kuin Kokkokangas ja Teeriharju, huomautti isäntä.

-- Siinä on tämä raitama aivan yhtä jylhää, sanoi Hemmi, ja keskellä tämä kuvio ja tälläkin sivulla tuo ja tuo ja tuokin kuvio aivan samanlaista hongikkoa kuin Teeriharjullakin. Jos kuinka kirkkaana päivänä sinne menee, niin ilma on pimeä. Tuulta ei tunnu henkäystäkään, vaikka puitten latvoissa jyrisee ja puut huojuvat yksistä tuumin juuri kuin olisivat toisissaan kiinni. Ja entäs tämä Ahvenlammin kangas! Sekin on neliökilometrin laajuinen ja entäs tuo Oravakangas! Tuommoinen ala sekin ja entäs tämä Sammakkolammin kangas ja nämä sadat pienemmät kummut, joilla seisoo ihan koskemattomat aarniohongikot, ja näitä korpiahan sitä on ihan äärettömästi. Katsokaas tätäkin korpialaa tässä molemmin puolin jokea, ja tätä ja tätä ja tätäkin, niistä karttuu alaa useita neliökilometrejä ja niissä ei näy kirveen jälkeä.

Asioitsija kääntyi kiireesti pöydästä ja sanoi: »Lähdetäänhän kuitenkin paikan päältä näkemään. Kuka lähtee oppaaksi?»

-- Menköön Hemmi, virkkoi isäntä ja rupesi käärimään karttaa käärölle.

Hemmi hiihti nyt suon salmekkeita myöten sivuuttaen monta hongikkokumpua, missä suuren aavan suon takaa näkyi laaja kokkokangas, jonka aarniohongikon rintuus ruskeana näkyi jo kauas, kuin auringon ruskehduttama rakennuksen seinä. Hemmi hiihti muutamia kymmeniä syliä hongikon sisään, missä ilmakin pimeni oudoksi hämäräksi, ja sanoi: »Eikös näytä olevan niinkuin olemme sanoneet?»

Asioitsija katseli honkien latvaan ja sanoi: »On kyllä. Hyvää on metsää, mutta noita soita on paljon, kuten kartastakin näkyy.» Sitten asioitsija ikäänkuin itsekseen alakuloisesti sanoi: »Soita on paljon. Soita on paljon. Soita on paljon.»

Hemmi ei ollut sitä kuulevinaan, sanoi vain, että katsellaanko tätä laajemmalta.

-- Käydään siellä Teeriharjussa.

-- Käydään vain, sanoi Hemmi, käänsi suksensa ja lähti samoja tulojälkiään hiihtämään takaisin. Mutta suolle tultuaan hän kääntyi kankaan sivua hiihtämään edessään näkyvää kaitaista suon salmea kohti, missä taas sivuutettiin muutamia hongikkokumpuja, kunnes taas suon takaa rupesi näkymään laaja Teeriharju ja sen uljaan hongikon ruskea rintuus.

Asioitsija jäi seisomaan ja sanoi edessään hiihtävälle Hemmille:

-- Tuon me jo näemme tännekin.

Hemmi seisahtui ja sanoi: »Kyllä sen huomaa jo tännekin, että on siinä metsää. Ja tuolla toisella puolen tuon suonsalmen näkyy tuo Jäkäläkulju. Se ei ole tämän Teeriharjun laajuinen, mutta siinäkin on samanlainen metsä... Käydäänkö sitä sitten niitä Lainiokangasta, Ahvenlammin kangasta ja Sammakkolammin kangasta katsomassa? Ne tulevat samalle suunnalle ja sillä matkalla näemme vaikka miten paljon hongikkokumpuja. Kun Lainiokankaalle on matkaa likipitäen penikulma, niin tulee ilta ennenkuin siellä olemme, mutta kuutamohan tuo on iltasella, ei tänne eksytä jos yökin tavoittaa.»

-- Kyllä minä huomaan, että nämä metsät ovat sellaisia kuin olette sanoneetkin. Mitä me sinne enää lähdemme! Mutta ainakin sanoissa näitä soita on paljon. Näitä soita on paljon. Viimeisen lauseensa hän sanoi nureksien ja sauvansa päällä kaaputti tieran suksen päläästä.

-- No, lähdetään sitten takaisin, sanoi Hemmi ja alkoi kääntää suksiaan. Mutta sitten hän viittasi sauvakollaan vasemmalle ja sanoi:

-- Jos teemme tuonne vähän mutkaa, niin näytän teille korpea semmoista, että parempaa ette ole nähneet, jos hyvääkin olette nähneet. Ja sitä ei ole vähän. On yhteen palaankin varmaan viisi neliökilometriä ja kahta puolta Lainiojokea saa tuhansittain runkoja kaataa jokeen. Ja ne ovatkin runkoja ne, sylet eivät yllä monenkaan ympäri.

-- Kyllä minä sen näen ja kuulen, että on täällä metsiäkin, mutta noita soita on paljon.

-- Jos soita ei olisi, niin palsta ei olisi näin laaja. Suot ovat tulleet suuressa jaossa ilmaiseksi. Ja kun meidän tila on puolentoista manttaalin tila, niin se luonnosta lankeaa kuin Panulle illallinen, että on metsiäkin ja ne ovat kajoamattomia. Ainoastaan tuolla kotivaarassa on viljelty halmetta ja halmemaitten notkelmista on otettu rakennushirsiä ja polttopuuta. Vaaran takapuolellakin on semmoisia kuusikkoviitoja, että ne vasta viitoja ovat. Ovat puut koettaneet kasvaa vaaran korkuisiksi, mutta matalammiksi niitten sittenkin on täytynyt jäädä.

-- Niin, kyllähän tässä palstassa on metsiä ja hyviäkin, sen näen, mutta noita soita on paljon, ja niillä ei ole mitään arvoa, sanoi asioitsija nureksien ja alkoi suksiaan sysäillä eteenpäin merkiksi, että lähdetään hiihtämään.

Hemmi potkaisi jalallaan tieran suksensa päläästä ja sanoi: »Suoraa päätäkö sitä hiihdetään kotiin vaiko tuolta mutkan kautta?»

-- Mennään suoraa päätä.

Silloin Hemmi potkaisi eteenpäin ja sukset rupesivat kovasti kahisemaan riitteen jäädyttämässä lumihangessa. Ja kotiin he tulivat, kun joulukuun lyhin päivä oli vielä valkeimmillaan.

Hemmin ja asioitsijan tullessa pirttiin sanoi isäntä nauraen:

-- Miehet tulevat niin hikisinä kuin paremmastakin asiasta.

-- Olipa siinä asiaa kylliksi. Tuo Hemmi on niin ankara hiihtäjä, että hävitä sen jäljissä olin, vaikka en minäkään ensi kertaa ollut suksilla, sanoi asioitsija aukoessaan vaatteitaan ja nenäliinallaan pyyhkiessään kasvojaan ja kaulaansa.

-- Saahan se hiihtäjä hikensä, riihen puija lämpimänsä. Mutta nytkö siellä kerjettiin nähdä mitä nähtävä oli, sanoi isäntä kinnas kädessä istuen rahilla, kun oli menossa ulos jotakin askaroimaan.

-- Kylläpä se tuli. Tarkoitukseni olikin käydä näkemässä niitä suurimpia metsäkankaita, onko niissä metsä semmoinen kuin te sanoitte.

-- Oliko sitten?

-- On kyllä, aivan kuten sanottu, mutta niitä soita on niin äärettömän paljon, kuten kartastakin näkyy, sanoi asioitsija istuessaan isännän viereen rahille. Siinä hän yhä pyyhiskeli kasvojaan ja kaulaansa ja painokkaasti ja totisesti sanoi: »Kyllähän näissä maissa näkyy olevan metsiä, mutta noita aivan arvottomia soita on niin paljon... Täytyy sanoa suora totuus, että vaatimuksenne on liian suuri. Paljonkin on liikaa, joten minun puolestani täytyy jäädä semmoisekseen.»

-- Jääköön vain siksi kunnes minä kuulostan toisten yhtiöitten asioitsijain mieltä, sanoi isäntä vakavasti, mutta äänessä kuului kuin arkuutta.

-- Mutta tahdotteko tietää, että kaikkien muitten yhtiöitten asiamiehet ovat heittäytyneet kokonaan aisoilleen, kun minä ilmestyin tälle perukalle. Mokkajärven kylästäkin on tullut monet kutsut, että minä tulisin sinne, vaikka siellä on liikkunut Koikeron, Raition, Koskenkorvan ja Siemingin yhtiöitten asiamiehiä. Eivät ole kintaankämmenen laajuiseltakaan saaneet maata, mutta kun minä menen, niin saan niin paljon kuin tahdon.

-- No miten teidän kannattaa maksaa niin paljon enemmän maista ja metsistä kuin toisten yhtiöiden?

-- Se tulee siitä, että meidän yhtiö ei tahdo rikastua yhdessä ainoassa kaupassa, vaan maksaa ihmisille heidän omaisuudestaan oikean hinnan, kun taas muut yhtiöt tahtovat rikastua yksissä kaupoissa ja saada ihmisten omaisuuden käärityksi itselleen millä hinnalla vain saavat. Mutta kuten olen jo ennen sanonut, jos me kaupassa huomaamme asiaksi asti voittaneemme, niin maksamme liikavoiton kaupan päälle, vaikka kauppakirjassa ei ole siitä mitään mainittu. Sen tähden meidän nimemme on kuulu ja meidän yhtiömme on numero yksi.

Viimeisen lauseensa asioitsija sanoi oikein mahtipontisella äänellä ja keikauttaen vantteroita hartioitaan.

-- No, pannaan sitten riita kahtia.

Asioitsijan kasvot värähtivät, mutta hän asettui vakavaksi ja sanoi: »Ettäkö kahdeksankymmentä tuhatta?»

-- Niin, kun tässä on kartano näin paljon paremmassa kunnossa kuin kummassakaan Leppimäessä ja pellotkin monta vertaa suuremmat ja paremmassa kunnossa.

-- Kartanosta ja pelloista me emme välitä, ainoastaan metsistä. Mutta jotta tämä lohko tulisi kokonaan meille, niin pannaan tämä riita kahtia, että seitsemänkymmentätuhatta.

-- Ei, vaan kahdeksankymmentä tuhatta, niin olkoon menneeksi.

-- Mutta isä on nyt kauppainnoissaan niin töperönä, ettei muistakaan puhua siitä, mihin hän aikoo tehdä pienen talon itselleen, virkkoi Hemmi naurahtaen.

-- Se tosiaankin. Minun pitää kaupassa saada erotetuksi pieni maakappale tuolta kosken alta, joko Heponiemestä tai Likoniemestä, johon tekisin pienen talon, jota huvikseni viljelisin, sekä rakennukseen tarvittava hirsimetsä.

-- Kuinka paljon hirsiä?

-- Sitä kun pitäisi tehdä kaksi pienoista asuinhuonetta, pieni navetta, yhden hevosen talli ja muutama kylmä suoja, niin luulen että siihen kaksisataa viisikymmentä tavallista hirsipuun runkoa tärväytyy.

Asioitsija puistalti kuivasti päätään ja sanoi huudahtaen: »Kaksisataa viisikymmentä hirsipuuta. Se muuttaa asian. Kaksisataa viisikymmentä hirsipuuta! Se tekee suuren pykälän noihin metsiin, kun ilmankin noita soita on noin paljon. Nyt ei puhuta enää seitsemästäkäänkymmenestätuhannesta.»

Sen kuullessaan Hemmin kasvot punehtuivat, hän keikautti vihaisesti niskojaan, hyppäsi seisaalleen, ja sanoi jäykästi: »Saa heittää puheen koko kaupasta. Hierotaan omaa turvetta, eletään miten voidaan. Meidän metsässä on miljoonia hirsipuita kymmenin kerroin suurempia kuin ne, mitä niihin pieniin rakennuksiin saattaa ottaakaan. Jos tuo kaksisataaviisikymmentä pienoista hirsipuuta muuttaa asian, niin paras on lopettaa puhe. Tämä herra ei ole viimeinen metsien eikä maitten ostaja.» Sen sanottuaan Hemmi käveli ylpeän näköisesti uunin eteen ja selin uunin suuta vasten seisahtui lämmittelemään ja kuivailemaan märäksi hiostuneita hartioitaan. Tympeästi hän siitä katseli pirtin kaikille suunnille, vaikka ei varsinaisesti mihinkään.

Hemmin puhe antoi isännälle rohkeutta puolustautua. Hänkin kohautti leveitä hartioitaan, lievästi puistalti päätään ja sanoi: »Niinpä on minunkin mielestäni, kuten Hemmi sanoo. Jääköön sikseen tämä puhe, jos kerran ei luvata niitä hirsipuita ja polttopuita sen pienen talon tarpeiksi ja niityistä niittyä parille lehmälle, parille lampaalle ja hevoselle kontua ja sitä pientä maakappaletta tuolta kosken alta talonpaikaksi. Kuten Hemmi sanoo, me Hemmin ja Hemmin perheen kanssa ryvemme tässä omalla turpeellamme miten voimme, jos muut kaikki jättänevätkin.»

Asioitsijan läpikuultavat silmät vilkuilivat hieman arasti ja hienot huulet liikkuivat hiljaa, kun hän allapäin sormellaan kirjoitteli reiteensä. Näkyi hakevan sanoja mitä nyt sanoisi, mistä laidasta lähtisi. Viimein hän kohotti päänsä ja sanoi varmasti: »Nämä muut vaatimukset, maata talonpaikaksi, polttopuuta talon tarpeeksi, niittyjä niittää elukkain konnuksi, eivät ole mitään, ainoastaan ne hirsipuut, kun noita soita on noin paljon. Mutta jos nuo hevosenne panette kauppaan, niin olkoon menneeksi kahdeksankymmentätuhatta, käyköön sitten syvin tai matalin.»

Isäntä punalti päätään ja sanoi lujasti: »Nellan kanssa minä elän ja kuolen. Mutta mitä sanovat Hemmi ja Tuomas, jos Poju ja Ukko pannaan kauppaan ja sitten kauppasummaksi tulee kahdeksankymmentätuhatta markkaa.»

Tuomas oli pöydän takana ryntäillään pitkänään. Nyt hän hieraisi koko ruumistaan ja sanoi:

-- Saa mennä. On tuota rahaa siinäkin, kun kahdeksankymmentä tuhatmarkkasta yhdessä pinkassa saa. Saahan tuota kerran eläessään sitten nähdä rahaakin... Ja luettakoon ne rahat meidän eteemme silloin kun kauppakirja on allekirjoitettu.

-- Kerralla maksamaan minä en tällä kerralla kykene, mutta huomenillalla kykenen. Ja olkoon menneeksi, tuossa on käteni, sanoi asioitsija ja seisaalleen nousten ojensi kätensä isännän käteen. Hemmi kiirehti käsiä erottamaan ja sanoi: »Sitten kai se tehdään kauppakirjakin, kun maksukin tapahtuu?»

-- Kuinkas muuten? Minä lähden tästä asemalle, aamulla kolmen aikana menee juna Jonkereeseen päin ja huomenillalla kuuden aikaan on Jonkereen juna täällä. Tekisittekö sen palveluksen, että olisitte silloin hevosen kanssa vastassa? Minä kyllä pääsisin suksillakin, mutta uskon että näin suuria kauppoja päättämään haluaa yhtiön päämies, herrassöötinki Sirkelius tulla itse ja se ei viitsi hiihtää.

-- Aivan mielellään, aivan mielellään, aivan mielellään, kuului kuin yhdestä suusta isännän, Hemmin ja Tuomaan ääni.

-- Se on sitten valmis kuin valettu, tehty kuin mahdettu, sanoi asioitsija käsiään hieroen. Vaaleanpunakat kasvot leimusivat hyvästä mielestä ja silmät vilkuilivat kirkkaina.

Kun naisväki nyt kuuli vieraan olevan aikeissa lähteä hiihtämään asemalle, niin emännät ja tytöt rupesivat kilpaa kantamaan päivällisruokia pöydälle ja kaikkien kasvot loistivat hyvästä mielestä.

Syömästä päästyään ja pitkäsääryksisiä punareunuksisia kintaitaan käsiinsä pujottaessaan asioitsija sanoi: »Uskon, että teillä on huomenillalla iso vieras. Se on iso arvoltaan ja iso ruumiiltaan. Arvoltaan se on tuomari ja hovioikeuden asessori ja ruumiiltaan se on ihan ovien täyteinen. Me neljä miestä sovimme sen turkkiin niinkuin ei mitään. Mutta muuten on niin herttainen, hauska ja iloinen mies, ettei paremmasta apua. Sen arvo ei näy pinnalla.»

-- Vai niin iso mies teidän isäntä on, sanoi emäntä istuessaan pöydän takana syöntiään lopettelemassa.

-- On se jyry mies se Sirkelius, sanoi asioitsija ja työntyi ulos.

Kohta kuuluikin suksien kahaus, kun asioitsija pirtin peritse menevää tietä hurahti järvelle. Kaikki usahtivat akkunoihin katsomaan, kun se kaksisauvassa mennä huristi järven poikki. Tuomas se katsoessaan jälkeen sanoi: »Ei se tuo miehen piikki ole aivan oravan ja kärpän nahkojen ostelija, uskaltaa se tehdä isommankin kaupan.»

-- Ei se ole, ei se ole ihan pottupoika, kuului muittenkin vakuutus, mutta isäntä kääntyessään akkunasta sanoi: »Uskaltaahan sitä toisen kukkarolla.»

Yhdestoista luku.

Illan myöhäisenä hetkenä kuului reen ratina ja tiukujen helinä kartanolta. Isäntä syöksähti ulos vastaanottamaan tulijoita. Vähäisen tuokion perästä kuuluikin eteisestä raskaita askeleita, isäntä avasi salin oven ja kehoitti vieraita menemään sisälle, mutta nähtyään sen sisähuoneeksi Sergelius sanoi: »Menemme perheen pirttiin.» Kohta aukesikin pirtin ovi ja pirttiin työntyi hieman kumartunut mies, jonka susiturkin olkapäät koskivat kumpaiseenkin oven pieleen. Mutta sisään päästyään hän oikaisihe ja ystävällisesti sanottuaan hyvän illan ja aukaistuaan susiturkin suuren kauluksen päästi miellyttävät, iloiset kasvot näkyville.