Chapter 11

-- Se kyllä todellakin pitäisi saada muorin vierelle. Mutta miten lienee mahdollista, kun muorin hauta on noitten kahden petäjän välissä, mitkä tuossa kuvassakin näkyvät... Sinne täytyy lähteä perjantaina ja haudankaivajan kanssa miettiä, voisiko edes syrjästä päin kaivamalla tuon toisen petäjän alle saada Antille haudan.

Emäntä nousi nyt istualleen, pyyhki kasvonsa esiliinaansa ja seinällä riippuvaan muorin hautakummun kuvaan katsoen sanoi: »Siinä näkyy Antin tekemä hautaristi kirjoituksineen, mutta kuka kirjoittaa hänen haudalleen?»

-- Täytyy kai siihen meidän laittaa jotakin merkkiä, kun eivät ne laittane, jotka sitä hautaan toimittavat, sanoi isäntä ja lähti pirttiin ottamaan selkoa, lähtisikö sanantuoja palaamaan Jokikylän kautta ja viemään sanomaa Anna Marialle ja Saaralle, että nämäkin tietäisivät tulla Antin hautajaisiin. Pirttiin tuli emäntäkin ja kun oli saanut itkeä sydämensä tyhjäksi, niin lieventynein mielin istui vieraan lähelle kyselemään tapahtuman yksityiskohtia. Hetkisen kyseltyään nousi siitä toimittamaan vieraalle ruokaa ja kyseli lisää vieraan syödessä.

Emäntä pääsi nyt selville siitä, että tapahtuma oli sallimus eikä mikään ajattelemattomuuden tuottama vahinko. Ja kun kuuli insinööri Sillmanin perheen osanoton siihen Antin kohtaloon, niin hetki hetkeltä rupesi sydän rauhoittumaan ja koko tapaus muuttumaan tavalliseksi tapahtumaksi, joita ihmisen elämä on ihan kirjavana. Murheen päiviähän on aina enemmän kuin ilon päiviä. Mutta kokonaan ei murhe hetkeksikään haihtunut mielestä.

* * * * *

Kun Antti oli käyty hautaamassa, niin kotiin palatessa äidin mieli oli taas entistään raskaampi. Kotikin tuntui peloittavan tyhjältä. Kaikkialla näkyi tyhjyys, koko ihmisen elämäkin oli tyhjyys. Kamariin tultua, kun oli matkavaatteet riisuttu, puhkesi raskas mieli kyyneleiksi. Istuessaan tuolilla ja katsellessaan joulukuun pilvisen päivän hämärään hän itsekseen sanoi: »Antti on poissa, Saara on poissa, Anna Maria, oikea käteni, on poissa. On kuin kaikki olisivat poissa. Toinen toisensa perästä tippuvat kuin linnut oksalta... Minä yhdeksän lapsen äiti, mihinkä viimein vaivoista väsyneen pääni nojannen... Mihin?»

Hetvi, joka oli ollut kotona, toi nyt sylissään puita, pisteli ne kamarin uuniin pystyyn ja viritti niihin tulen. Uunissa kuivat honkaiset puut rupesivat iloisesti palaa hulmuamaan levittäen lämpöä ja elävää valoa huoneeseen. Ulkonakin rupesi taivas poudistumaan ja ennenkuin emäntä tuli huomanneeksikaan, joulukuun lyhimmän päivän aurinko paistoi akkunan takana seisoviin huurteisiin puihin, jotka nyt neitseellisen puhtain kasvoin majesteetillisina seisoivat todistamassa, että ihmisen elämä kuitenkaan ei ole tyhjyys. Monikymmenlukuinen urpiaisparvikin iloisina hilmerehtäen pyrähteli puutarhan suurissa pihlajissa noppien niistä huurteeseen jäätyneitä marjoja. Tätä katsellessa ja uunin hulmuavan tulen lämmössä kyyneleet hiljalleen kuivuivat. Oli kuin kesäaamun aurinko olisi noussut elon vainiolta sulattamaan yön hyisen hallan ja elon kasvit herättämään uuteen eloon.

Kahdeksas luku.

Olli-Pekka oli nyt kirkolta palatessaan tuonut morsiamensa Alanteen Ainon ikäänkuin täyttämään sitä aukkoa, jonka kaksi viikkoa sitten Anna Marian siirtyminen uuteen kotiinsa Jokikylään ja nyt Antin poismeno oli tuottanut. Aino oli kuitenkin päivät ja viikot talossa kuin vieras. Virkkasi vain morsiuspukimiensa koristeita ja väliin aina kuvastimen edessä korjaili pitkästä tukkapalmikosta taidokkaasti käärittyä nutturaa ja tarkasteli, oliko nutturaan kiinnitetty kampa siinä niinkuin sen olla piti. Tytöt ja Hetvi sitä salaa pitivät pilanaan, mutta ne eivät sitä Olli-Pekan eikä vanhusten kuullen tehneet. Pieni salainen hymy huulissaan vain katselivat Ainon hienoutta.

Kun Hetvi eräänä iltana tyttöjen ollessa avannolla vaatteita viruttamassa oli yksinään karjaa hoitamassa, tuli Aino navettaan, ja Hetvi luuli, että hän tuli nyt hänen avukseen. Mutta valkoiset kädet lanteillaan Aino vain käveli pitkin navetan käytävää silmäillen lehmiä. Hetken perästä sitten sanoi:

-- Mitä lehmiä sitä on Anna Marialle luvattu, kun Olli-Pekka sanoi viisi lehmää luvatun?

-- Tuosta nuo kaksi rinnakkain ja tuo kailoposki ja tuo ja tuo.

-- Mitä ihmettä niitä niin paljon on luvattu?

-- Kun Saarallekin on annettu viisi lehmää... Ja ehkäpä siinäkin ajatuksessa että sinä täytät tyhjät parret.

-- Hm. Ei minulle anneta niin monta, eikähän missään maailmassa tyttöjen jälkeen panna viisiä lehmiä.

-- Kyllä se jääpä aikaan tulee, kun lähtevä evästä saa. Ei tässä navetassa kauan ole viisi partta tyhjänä. Tuommoisista, joita tuolla karsinassa keppelehtää, niitä tulee parsien täyttöjä.

-- Tulee sitten kun tulee... Mutta kun vielä talvi elätetään ja kesän tullen kuulutaan vasta annettavan, se minun on kummani.

-- Niin kuulutaan, sanoi Hetvi välinpitämättömästi ja kaksin käsin syyti isosta vasustaan turvepehkuja lehmien alle. Ja Hopitengan alle kuivikkeita levitellessään sanoi: »Tämä morjake se on minun lehmäni. Tätä ei anneta kenellekään.»

-- Minkätähden se on sinun lehmäsi, oletko sinä sen tuonut tähän taloon?

-- En ole tuonut. Tähän navettaan se on syntynyt, mutta kun se on tämän navetan parhain, niin parhaassahan se on vievän mieli, sehän on vanha sananlasku.

-- Joko sinä sitten olet menossa tästä talosta?

Hetvi ajatteli sanoa, että tyhmä kysymys ei tarvitse vastausta. Hän jätti kuitenkin toiseksi kerraksi ja sanoi tyynesti: »Ei tuota vielä ole eväsleipiä leivottu, mutta enhän tässä minäkään juurillaan seisova puu ole, saattaahan sitä lähteäkin, jos niin vaaditaan.»

-- Kukapa sitä vaatii?

-- Ei sitä tiedä, kuka vaatii. Paljon on vielä poikia, jos yksi on mennytkin tuonelaan. Sitä varten on ukko varannut jo maita. Tuossa kaksi Leppimäkeä odottaa tulijoita ja nyt on Siuruan Vehkaniemeen antanut kaksikymmentätuhatta markkaa velaksi, jonka panttina kuuluu maa olevan.

-- Mitä vielä! Kun ukko rupeaa eläkkeelle ja jättää poikien haltuun hallinnon, niin saattavathan pojat yhteisestikin hallita maita ja mantuja kuten ukkokin.

-- Jospa tuo ruvenneekin eläkkeelle, sanoi Hetvi ja suu vetäysi ivalliseen hymyyn.

Ainokaan ei enää jatkanut keskustelua, kädet lanteilla käveli pari kertaa halki navetan ja meni pois.

Ainon ja Olli-Pekan häät oli määrä pitää loppiaisen pyhinä, jolloin rovasti tulisi vihkimään. Mutta Aino oli Olli-Pekalle sanonut, että jos hänelle ei anneta sitä kartanon puoleista peräkamaria, joka nyt oli Hetvillä, niin hän ei tule koko taloon. Niinpä nyt tänä iltana oli Olli-Pekalla, Hemmillä ja Hetvillä kolmeen mieheen neuvottelu. Hetvi tahtoi pitää kamarinsa, kun se kerran oli hänelle annettu, mutta kun Hemmi ja Olli-Pekka olivat sopineet siitä, että porstuan peräkamari vallataan tytöiltä Hetville ja tytöt muuttakoot ison sänkynsä pirttiin, niin Hetvi huiskautti päähuivinsa vihaisesti naulaan ja sanoi: »Olkoon niin tällä kerralla, ei ole pitkä toiseenkaan, kunhan oppii saamaan mitä vaatii.»

Niinpä hääpäivän edellisenä päivänä tytöt saivat eteisen peräkamarista muuttaa sänkynsä pirttiin ja Hetvin sänky kannettiin sijalle. Hetvi toi huonekasvinsakin pöytineen, jotka Antti oli hänelle morsiuslahjaksi tehnyt, ja huoneeseen jäi nyt vain paljaat seinät. Se oli nyt yhtä ikävän näköinen kuin sekin aitta, mihin muori oli kuollut. Kodikkaisuus oli siirtynyt eteisen peräkamariin.

Kun Hetvi oli viimeiset tavaransa sieltä entisestä kamaristaan ottanut, katsoi hän ovelta sisään ja ovea kiinni painaessaan sanoi: »Siihen hetki heijahtaa, ennenkuin minulla on asiaa tuonne.»

Aino oli nyt tullut Kenttään talon ihmiseksi, mutta talon töitä hän ei tehnyt. Päivät päästään hän salin keinutuolissa istui ja virkkaili lakanoittensa ja ikkunaverhojensa laitakoristeita. Hänen huoneessaan täytyi olla aistikkaammat ikkunaverhot kuin talon muitten ikkunain kotikutoiset uutimet olivat, ja näppärästi kuontuivat Ainon valkoiset hienot sormet ja vikkelästi liikkui kalanluinen virkkausneula Ainon virkatessa valkoista kukikasta pitsiä, niin että kassapäinen kampaniekka pääkin käännähteli samaan tahtiin. Väliin hän kuitenkin kuin jaloitellakseen puhvihihaisine leninkeineen ja kädet lanteilla kävi talon toisten naisten askareita katsomassa, mutta kohta samalla tavalla kädet lanteilla palasi sieltä ja meni kuvastimen eteen tarkastamaan, oliko nutturassa mitään korjattavaa. Sen tehtyään raskaasti huoahtaen istui keinutuoliin kuin kovasta työn ottelusta tultuaan ja rupesi entistä toimekkaammin virkkaamaan.

Oli keväinen päivä huhtikuun rajalla, mutta itätuisku jyrisi ulkona kovemmin kuin milloinkaan tänä talvena ja pölisti lunta niin että järven takaa ei maata näkynyt. Tuiskun takia olivat nyt kaikki miehet kotosalla, vanha isäntäkin kamarissaan paikkasi kinnastaan. Emäntäkin oli sinne tullut paikkaamaan nuttunsa kyynärpäätä.

Hemmi tuli nyt sinne kovin asiallisen näköisenä ja sanaa puhumatta istui tuolille. Kun emäntä näki Hemmin kasvoista, että sillä on jotakin erityistä asiaa, niin virkkoi puheen aluksi, että mitä sinne pirtinpuoleen nyt kuuluu.

-- Eipä tuonne entistä kummempaa. Tulinpahan tänne vain tuumimaan majanmuutosta, kun tuo Aino ei kuulu rupeavan tekemään talon työtä, ennenkuin saa talon johdon haltuunsa. Sama ajatus taitaa olla Uulollakin, koskapa hän ei pakota Ainoa talon töihin. Ei koko talvena ole Aino rikkaa ristiin pannut toisten avuksi, liian paljoksi näkyy käyvän kolmelle naiselle tuo karjan ja meijerin hoito, kun äitikään ei enää jaksa siellä raataa. Ja tarvitaanhan tuo äiti ruuan laittamisessa.

Emäntä huokasi syvään ja valittaen sanoi: »Kyllä ne ovat ennot yksineet meidän talosta, kun Saara ja Anna Maria ovat poissa. Ja ei liene kovin pitkä aika siihen, kun Reeta Kustaavakin on poissa.»

Isännän kasvot olivat tulistuneen näköiset ja äimän perässä oleva hampuista punottu säie kurahteli vihaisemmin kuin tavallisesti. Sitten hän pitkän tuokion perästä sanoi: »Vai talon hallinto hänen käsiinsä. Johan se Uulokin kerran mainitsi minun ruokolle rupeamisestani.»

-- Semmoinen se kuuluu olevan ajatus, että koko hallinto heidän käsiinsä ja me muut heidän kynsistään katsomaan.

-- Käske Uulo tänne, kuului isännän kuiva vastaus.

Aino oli ensimmäisestä päivästään lähtien ruvennut Olli-Pekkaa nimittämään Uuloksi, kun Olli-Pekka oli liian tökerö nimi, ja niin kaikki muutkin nyt sanoivat Olli-Pekkaa Uuloksi.

Hemmi ja Uulo tulivat nyt kamariin ja äänettöminä istuivat tuolille ja katselivat isäänsä, kun tämä vanhat vaskisankaiset silmälasit päässään paikkasi kinnasta ja karkea säie kurahteli aina kulkiessaan äimän jäljessä.

Isäntä pari kertaa näpisti paksuja huuliaan yhteen ja sitten sanoi: »Tässä on ollut puhetta teidän veljesten erosta. Kun Aino ei näy tekevän talon töitä eikä kuulu aikovankaan tehdä, ennenkuin saa talon hallinnon käsiinsä, niin tässä täytyy ruveta toimiin, että Aino pääsee talon hallintoon.»

-- Sehän se parasta on, keskeytti Uulo ja ruskeat silmät vilkuilivat levottomina.

Isäntä taas pari kertaa puristi huuliaan yhteen ja kurautti säiettään ja sanoi: »Minkälaisella osalla esimerkiksi Hemmi aikoisi lähteä Leppimäelle?»

-- Olemme Hetvin kanssa miettineet, että kymmenen lehmän päätä pitäisi olla. Seitsemän lypsävää ja kolme mullikkaa. Ja kun Hetvi toi taloon tullessaan kaksi lehmää, talosta tulisi viisi, kuten Saaralle annettiin ja Anna Mariallekin luvattiin. Sitten hevonen ja kun Leppimäen pellot ovat nurmena, niin eloja pitäisi saada sata tynnyriä rukiita, viisikymmentä tynnyriä ohria ja parisen kymmentä tynnyriä kauroja ja rahoista veljesosani.

-- Eiköhän tuossa ole tinkimisen varaa, keskeytti Uulo ja silmät vilkuilivat entistä levottomammin.

Isäntä taas rypisteli huuliaan, kurautti säiettään vihaisemmin kuin koskaan ennen ja sanoi: »Sen perinnön saa Uulo ja kesän tullen on lähdettävä. Talvella ei ruveta karjaa repostelemaan. Aino kun on pannut määräksi, ettei tee työtä ennenkuin omassa talossaan, niin silloin pääsee omaan taloon. Tässä talossa ei meidän vanhusten käsistä lähde hallitus, niin kauan kuin meidän peukalomme liikkuvat.»

Uulon kasvot jähmettyivät. Hän tiesi, että isän päätös ei tule muuttumaan tinkimällä. Pitkän tuokion perästä hän sanoi: »Hakattaisiinko ensi kesänä miehissä minulle kaski johonkin sinne mihin minä paikan katson?»

-- Se hakataan, kiirehti Hemmi sanomaan, ennenkuin isä kerkesi mitään virkkaa.

-- Ja parihevosilla ajetaan pellot nurin, jos tahdot ne suliksi, sanoi isäntä.

-- Kyllä ne kääntyvät yhdelläkin hevosella, kun annatte minulle oriin ja sen isomman äkeen, sanoi Uulo siinä kaupassa saadakseen oriin ja paremman äkeen.

-- Oritta ei anneta eikä Nellaa, vaan Jymy tai Ukko, niistä jompikumpi, sanoi isäntä päättävästi ja kurautti säiettään, niin että hartiat nytkähtelivät mukaan.

-- Minkälainen osa niistä rahoista sitten tulisi? kysyi Uulo ja ääni hieman värisi.

-- Kun ajatellaan tytöille kymmenentuhatta kullekin, niin tähteet jaetaan miehiä myöten. Minä jään äidin kanssa veljeksen osalle, kun tämä talo on paremmassa kunnossa kuin esimerkiksi kumpikaan Leppimäki, sanoi ukko vakavasti.

-- Ja sittenkö teidän kumpaisenkin kuoltua ei enää mitään?

-- Siitä nyt ei puhuta ei halaistua sanaa, sanoi ukko lujasti ja päätäänkin pyöräytti sanojensa painoksi.

Uulon ajatukset harhailivat kummallisesti. Hän koetti mielessään tavoittaa mitä vielä kysyisi, mutta ei keksinyt mitään asiallista ja nousi lähtemään ulos. Mutta ovessa mennessään hän muisti jotakin ja kysyi: »Minä kai ison Leppimäen metsästä saan hakata halkoja omiksi tarpeikseni tulevan talven varaksi?»

-- Hakkaa vain, kun ison Leppimäen valinnet itsellesi, sanoi ukko.

-- Sen kai minä valitsen, sanoi Uulo ovea kiinni painaessaan.

-- Sittenpähän pääsee Aino emännäksi ja saa hallita ja toimia mielensä mukaan, sanoi emäntä. --Ei ole meillä ollut tänä talvena sitä kohtaa, joka Ainon mielestä olisi ollut niinkuin olla pitää. Ei ole osattu syödä, ei käydä Ainon mieliksi. Voi Uulo parka... Onneton hän on tuon Ainon jäljissä. Tuolla Luojalta saadulla komeudellaan sai pojan vietelleeksi, mutta ei siihen ole meidän syytämme, kielsimme minkä jaksoimme, mutta ei ollut apua. Hänet näki jo hänen täällä ensi kerran käydessään mikä hän oli, mutta rakkaus on sokea. Ei näe se, joka naipi, eikä usko mitä sanotaan.

-- Kyllä se Aino Olli-Pekalta silmät pesee, virkkoi Hemmi. Nyt pääsiäisen aikana kun lähtevät kirkolle, niin kuuluu pitävän Olli-Pekalla olla lyhyeksi keritty tukka, tärkätty kova kaulus kaulassa, hevosella suuri kielikulkunen länkien kokassa, aisakello aisassa ja karhun talja reessä. Kotoaan kuului saavan ne kompeet. Niin kuului Aino Hetville sanoneen. Luultavasti ei kelpaa meidän reetkään kuin korkeintaan Siuruaan asti, sieltä kotoa kai se otetaan rekikin.

-- Uulo saa valita nyt jo hevosen ajokkaakseen, Ukonko vai Jymyn hän ottaa. Sillä menköön kirkolle, oritta ei anneta, sanoi isäntä.

-- Tuskin kelpaa muut kuin ori tai Nella.

-- Kyllä kelpaa, kun minä olen kotona lähtiessä, tai muutoin hiihtävät suksilla.

-- Jos se tekee tappelun?

-- Se ei kauan kestä.

-- On parasta, että itse sille nimitätte hevosen ja sanotte, että se on hänen ajokkaansa tässä kotonakin, sanoi Hemmi ja nousi menemään pirtin puoleen.

Isäntä katsoi ikkunasta ulos ja kun näki, että tuisku pöllytti järvellä entiseen tapaan, niin sanoi:

-- Tänä päivänä ei näy tulevan hevosten valjastusta, sanon huomisaamuna.

Hemmi lähti nyt ulos, mutta kamarin oven auettua kuului salista Olli-Pekan ja Ainon keskustelu ja Aino sanoi varsin kovasti, että se kuuluisi kamariinkin: »Ei se niin valmista vielä ole. Laki se on juttujen veräjä.»

-- Hm. Vai vielä meitä käräjissäkin käytetään, sanoi isäntä hiljaa ja venytteli paikattua kinnastaan.

-- Kaikkeen se hyvä pätee, sanoi emäntä huokaisten... Mutta uskon toki, että Olli-Pekka tyytyy siihen, mitä annetaan. Ja eikähän hänestä tuollaisen akan kanssa tule taloa, vaikka yksinään saisi tämän taloutemme, niinkuin se Aino ehkä uneksiikin, koska se meitä ajattelee eläkeläisikseen.

-- Sanotaanhan sitä niinkin, että kyllä kissa kyntensä löytää, kun näkee putoavansa. Mutta toisekseen sanotaan, että akka on haahti, akka on hauta, akka on pahanpaikan kattila. On pelättävä, että tämä viimeinen vertaus Olli-Pekka rievun kohtalossa toteutuu. Näkyy akka jo saaneen ohjakset käsiinsä, se vie vaikka näkyvään hautaan... Omansa se on itsekustakin hyvä, sammakostakin nuijapäänsä. Olli-Pekka ei kyennyt tuota tuntemaan ajoissa. Veljetkin sen ovat suuria renttuja, pysyvät koossa niin kauan kuin isä jaksaa rempata. Siitä kun aika jättää, niin tukkijätkiä tulee, tuskin kelvollisia jätkiäkään.

-- Tuo Ainon kauneus se eksytti Olli-Pekka paran, luuli olevan samaa sisältä kuin päältäkin, sanoi emäntä ja lähti pirtin puoleen toimittamaan väelle päivällistä. Sinne lähti isäntäkin ja jokaisen kasvoista sai lukea, että kaikki tiesivät hänen äskeisen päätöksensä. Hetvin ja tyttöjen ja poikain kasvoissa näkyi iloisuus, Hemmi vain tekeytyi vakavammaksi tavallista. Olli-Pekan kasvot olivat jäykät ja hieman turvottuneen näköiset eikä hän sekaantunut yhdelläkään sanalla toisten puheisiin. Aino näytti salista syömään tullessaan entistään mahtavammalta eikä hänkään sekaantunut sanallakaan toisten puheisiin.

Isäntä ei kaikesta siitä ollut tietävinään, söi vain ja syötyään kellistyi pöydän päähän penkille pitkäkseen, kun ulkona yhä jyrisi tuisku niin, ettei ollut ulkoaskareille kiirettä. Ei siinä kuitenkaan tullut unta, ajatukset askartelivat äskeisessä päätöksessä. Ainon sanoissa, Saaran ja Anna Marian ja Antin poissaolossa ja siinä, että oli nyt ehkä ainiaaksi poissa se mielen rauha, mikä vielä viime kesänä töitä toimitellessa ja töistä lepäämään laskeutuessa täytti sielun ja soi ruumiille siunatun levon. Rovastin ja ruustinnan ystävyys paistoi nyt mielessä kuin nouseva aurinko monen myrskyisen päivän ja yön perästä. Itsestään kuin jostakin valahtaen tuli mieleen pääsiäisen aikainen käynti kirkolla ja pappilassakin. Ennen hän aina oli kirkon luona mäntyyn sitonut hevosensa kirkon ajaksi ja kirkosta päästyään lähtenyt joko kotiin ajamaan tai jos kirkossa oli tullut kylmä, niin unilukkarin kotiin lämmittelemään. Mutta tänä pääsiäisenä hän oli ajanut suoraan pappilan pihalle. Ei ollut pihalle vielä yhtään hevosta tullut kirkolle, kun Kentän isäntä emäntineen pitkän laitarekensä perässä istuen Nellallaan ajaa körötti pappilan kartanolle ja sitoi hevosensa tallikartanon nurkkaan, otti reestään Antin tekemän kotitekoisen harjan ja harjasi Nellan selkää kuivaksi, ennenkuin pani loimen peitteeksi. Kun unilukkari asialle rovastin luokse tullessaan näki Kentän isännän hevostaan harjaamassa, poikkesi hän luokse ja kymmenen sylen päässä tullessaan naurusuin, melkein huudahtaen sanoi: »Siinäpähän on Mooses ja hänen hevosensa, kuten on tapana sanoa, kun näkee itsensä Mooseksen pitäjän parhaalla hevosella ajamassa.»

-- Tässä on kumpainenkin, sanoi Mooses naurusuin kättään ojentaen unilukkarille.

Unilukkari rupesi tapansa mukaan Nellaa silittelemään ja ihailemaan, mutta taempaa kuului rovastin ääni: »Terve tuloa! Näkeepähän kerran täällä meidänkin maillamme teitä ja teidän komeaa hevostanne! Mitä sanot, suntio, eikö siinä ole todella kaunis hevonen? Minulla on toki kuvakin siitä.»

-- On se kaunis, ja niinhän sitä aina sanotaankin, kun nähdään tämän isännän ajavan, että siinä menee Mooses ja hänen hevosensa, tämä kun hevosesta pitää niin paljon. Se ei nytkään jää hoitamatta, tällä on harja nytkin mukana, jolla hän harjaa hevosen kuivaksi ennenkuin loimittaa.

-- Ei se pysy hyväkään kauan hyvänä, jos sitä ei hoida, oli Mooses sanonut ruvetessaan harjaamaan hevosta.

-- Näette sen, miten Nella on mielissään harjauksesta, kun huulet höpäjävät kuin itsekseenpuhujan, sanoi suntio.

Rovastikin oli silittänyt Nellan selkää, taputtanut sitä kasvoillekin ja sanonut: »Olet sinä saanut hyvän isännän eikä liene luultavaa, ettet koko iäksesi olisi saanut samaa isäntää samoine armoineen.» Sitten rovasti oli kääntynyt Mooseksen puoleen ja sanonut: »Tulkaahan sitten, kun hevosenne olette hoitaneet, tänne minun puolelleni.»

-- Kiitos, kiitos, oli Mooses virkkanut ja harjasi hevostaan. Pani sitten loimen Nellan selkään, nosti heiniä eteen ja poistui sisälle, mistä jo ovea avatessa kuului ruustinnan ja emännän iloinen nauru ja hilpeä keskustelu. Kun ruustinna näki Mooseksen tulevan, juoksi hän eteiseen riisumaan Mooseksen turkkia, ja kun turkki, lakki ja kintaat oli saatu naulaan, niin ruustinna kädestä veti Moosesta kuin pientä poikasta vehnäskahville sinne pöydän ääreen, missä he jo emännän kanssa olivat Mooseksen sisälle tullessa. Kun ensimmäiset kupit oli juotu, ruustinna pujahti kamaristaan hakemassa Kentän kartanon järveltäpäin otetun, kultapuitteisen, suurennetun kuvan ja iloisesti huudahtaen sanoi: »Katsokaapas nyt omaa kotianne, miltä se kuvassa näyttää! Olen tämän suurennuttanut ja teidän ystävyytenne muistoksi säilytän kamarini seinällä nähdäkseni ja muistaakseni teitä joka päivä. Katsokaahan miten soma on tuo ruohoinen, tyyni, kuin silkkiharsolla katettu järven ranta ja koko kuvan taustana tuo kultainen ruskopilvi, jota vasten illan hämyn silkkiharsoon pukemat puut ja kartano pienimpine varjoineen ja yksityisine lehtineen, marjaterttuineen ja havuneulasineen näkyy kuin painetussa kirjassa kirjaimet.»

-- Toihan se rovasti meillekin tämän ja muutkin kuvat, mutta ei se siinä pienoiskoossa ole tähän verraten mitään, sanoi emäntä ja oikein päätään kallistellen puoleen ja toiseen katseli kuvaa.

-- Paljonko tuon kuvan suurennus maksaa ja missä niitä suurennetaan? kysyi Mooses miettien, että tuommoinen juuri pitäisi hänenkin kamarinsa seinällä olla.

-- Näin hyvästi suurennetuksi ei saa muualla kuin Helsingissä. Tämä tuli postirahoineen maksamaan yhdeksänkymmentä kuusi markkaa ja sitten nämä kehykset täällä kotikaupungissa teetettyinä kymmenisen markkaa. Kaiken kaikkiaan se tuli maksamaan vähän yli sadan.

-- Vai niin kallis oli. Hyvähän se aina maksaa. Niinhän sitä aina sanotaankin, että siihen on syynsä, että hyvä on kallis, sanoi Mooses ja hiljalleen käänteli päätään katsellessaan kuvaa. Ja pitkän aikaa katseltuaan kuvaa sanoi: »Olisi se Nellakin soma noin suurennetussa kuvassa... Olisi todella soma.»

Ruustinna kehoitti nyt ottamaan lisää kahvia ja hieno hymy huulillaan sanoi: »Se olisi todella soma. Jos tahdotte, niin minä toimitan sen suurennetuksi. Se kuvien suurentaja on meidän tuttavamme, voin saada sen mahdollisimman halvalla ja nopeasti suurennetuksi. Se voisi muuten tulla paljonkin kalliimmaksi ja viipyä vuosikausia, kun sillä kuvien suurentajalla on niin paljon työtä. Se taito on vasta Suomeen tuotu Amerikasta.»

-- En häntä nyt vielä, sanoi Mooses hiljaisella äänellä ryyppiessään kahvia ja väliin haukatessaan vehnäspullaa.

Suntio oli rovastin kansliasta lähtenyt, ja niin rovastikin tuli kahvipöytään ja sanoi: »Enkö minä saisi toimittaa teidän hyvää hevostanne talliin. Kun huomennakin on pyhä, niin etteköhän viipyisi täällä meidän vieraanamme huomiseen ja sitä toivotumpi, jos vieläkin kauemmin?»

-- Eihän tuo hyvä pahaa tee Nellallekaan. Parempihan sen on olla tallissa kuin nurkassa. Eikähän tuo nyt aika niin jäniksen selässä ole, jos tuota huomeneenkin viivytään, sanoi Mooses ja nousi lähtemään ulos.

Rovasti joi kiireesti kahvikuppinsa ja toimittautui osoittamaan Nellalle paikkaa.

Rovastin ja Mooseksen mentyä ruustinna sanoi: »Teillä sitä on ollut nyt raskasta surua, kun poikanne Antti joutui tapaturman uhriksi juuri kuin lintu metsämiehen paulan tavatessa.»

-- On se ollut raskas kestettävä ja kun Anna Mariakin on poissa, niin sekin osaltaan lisää ikävyyttä. Saarakin on poissa, mutta kun se on jo kauemmin ollut, niin se ikävä on jo vanhennut.

-- Onhan teillä rivakka miniä, täyttäähän se Anna Marian sijan.

-- Ainoastaan koollaan. Muuten hänen puolestaan on Anna Marian sija tyhjä ja pysyy tyhjänä.