Chapter 10

-- Todellakin, se seikka nostaa tien pystyyn tulijoilta. Mutta uskon kuitenkin, että jotkut käyvät poimimassa sen verran kuin voivat viedä mukanaan kotiinsa.

-- Sen tehkööt kun tehnevät, sanoi isäntä ja siirtyi tekemään uutta kuhilasta.

Rovasti seisahtui nyt katsomaan, miten yhdeksän rotevan leikkaajan edessä lynkään painunut rukiin rintuus kahisten pakeni ja lyhteitä syntyi kuin taikavoimalla eikä isäntä kerjennyt niitä saada kuhilaille, vaikka parastaan hänkin yritti. Tästä väestä, joka tuossa hänen edessään nyt teki työtä minkä henki takaa käski, hikiset paidat selkiin tarttuneina puskien työn ääressä, jäi rovastin mieleen omituinen kuva. Vaikka hikinen virta valui jokaisen kasvoja pitkin, niin niistä kasvoista ja silmistä näkyi sellainen sielun puhtaus, joka on mahdollinen ainoastaan erämaassa, missä ankara työ ja ympäröivä erämaan koskematon luonto yhdessä ovat luoneet terveet puhtaat ruumiit ja terveisiin puhtaisiin ruumiisiin puhtaat vilpittömät sielut. Tämän kuvan uskoi rovasti pysyvän mielessään elämänsä ajan. Hiljakseen hän lähti taloon, missi ruustinna jo palvelijoineen hääräsi vaaraimien keitännässä. Mutta kun ruustinna näki rovastin tulevan, niin toimitti, että sinä päivänä täytyisi vielä hakea kaksi saavillista vaaraimia, jotta saataisiin tynnyri täyteen, ja loput viedä kotiin mennessä. Seuraavana päivänä tulisi jo laitetuksi tynnyri ja sen jälkeisenä aamuna ennen kukon laulua oli lähdettävä kotiin.

-- Me lähdemmekin sitten Kertun kanssa marjaan, sanoi rovasti ja lähti kiulu kädessä pitkin askelin kävelemään halmeelle päin. Kerttu jäi tuomaan saavia.

Seuraavana iltana olikin tynnyri täynnä sokeriin keitettyjä vaaraimia ja suljettu niin kuin emäntä oli neuvonut. Olipa tähteenä vielä kotiin vietäväksi pieni sangollinen vaarainhilloketta. Oli kaunis ilta, niin kaunis kuin elokuun ilta voi olla. Rovasti ruustinnan ja Kertun kanssa lähti soutelemaan järvelle ja ottamaan kuvia järven heinäisistä rannoista, missä aarniohongat ja kuuset seisoivat rannan töyräillä! Ja kun laskeutuva aurinko purppuroi luonnon ja kultasi kentän kartanonkin, otti rovasti järveltä päin Kentän talosta kuvan, missä silkkiharsoinen järven ranta ja kartanon yli näkyvä ruskopilvi, joka oli kuin kultainen vuori, tuli näkymään. Sen otettuaan rovasti sanoi:

-- Tästä tulee ihmeen soma kuva.

-- Niitä täytyy valmistaa monta, jotta riittää antaa emännälle, Hetville ja Anna Marialle. Ja minä tahdon yhden. Toimitan sen suurennetuksi ja tämän ihanan ystävällisen talon muistoksi säilytän sen kamarini seinällä, sanoi ruustinna.

-- Siitä tuleekin hyviin puitteisiin laitettuna oivallinen seinätaulu, sanoi rovasti ja katseli vielä ympärilleen, näkyisikö mitä merkillistä kuvattavaa. Mutta kun aurinko oli jo mennyt mailleen ja äskeisen silkkiharsonsa käärinyt kokoon niin että koko luonto näytti nukkuvan, hän käski venheen perässä istuvan ruustinnan ohjata venheen rantaan. Kerttu laskikin aironsa veteen ja vetäisi hartiavoimin, joten venhe ensi nykäisyä totellen lähti viilettämään. Pienet väreaallot rupesivat kahtaallepäin levenemään ja äänettöminä väreinä pakenivat ne kauas ennenkuin kokonaan kuolivat.

Talonväki oli jo asettunut nukkumaan ja niin vieraat hiljaa hiipien nousivat rannasta taloon ja varovasti ovia aukoen ja varpaisillaan mennä sipsuttivat saliin, missä pöydällä odotti valmiiksi laitettu illallinen. Sen ääreen he istuivat suoraa päätä ulkoa tultuaan. Ruustinna tuli ruokapöydässä istumaan selin pohjoiselta taivaalta akkunasta näkyvään paksuun ruskopilveen, josta illan ruskon riutuva hohde loi omituisen valon yön hämärryttämään huoneeseen. Ruustinna istui nyt kauan selkäkenossa nojaten tuolin taustaan ja pureskellen voileipäänsä ja metson täkästä viillettyä lihaviipaletta ja katseli huoneen kasveja ja sanoi: »Miksikähän minä en siellä kotona saa tuollaisia illan kuvia mieleeni kuin täällä? Katsohan sinä, Kaarlo, noita kasveja, minkälaisella harsolla ne ovat verhotut! Ei maalarin sivellin eikä valokuvaajan kone pysty luomaan tuosta täydellistä kuvaa. Katsohan, Kaarlo, miten nuo kasvit näyttävät ihan juopuvan.»

-- Sentähden ettet siellä nauti luonnosta niin paljon kuin täällä metsojen luvatussa maassa, sanoi rovasti ja nosteli puulusikalla paksua viiliä.

-- Ei siellä voikaan nauttia, vaikka kuinka koettaisi. Miten siellä käpykankailla ihastuisi, missä kituvat puolikuivat puut kurjan näköisinä raukkoina jäkäläisellä permannollaan seisovat. Eivät ne itsekään kykene ihastumaan kesästä eikä alakuloistumaan talvesta. Ja saman kuvan saa vainioiltakin. Ei kunnon toukoa näe yhdessäkään pellossa.

-- Eihän siinä sentään ole kaikki, virkkoi rovasti väsyneesti.

Kun ruustinna kuuli, että rovasti ei halunnut jatkaa puhetta, siirsi hän istuimensa likemmäksi viilihulikkaa ja rupesi hänkin pistelemään viiliä. Eikä siinä ollutkaan enää kuin vähäinen kaistale koskematonta, kun rovasti ja Kerttu olivat melkein kilvan tuokion aikaa nostelleet ja ajatelleet: »Nauttikoon ruustinna illan ruskosta, me nautimme viilistä.»

Rovasti oli nyt todellakin harvinaisen väsynyt. Hän meni syömästä päästyään sanaa puhumatta peräkamariin vuoteelleen ja nukkui samassa aivan sikeään uneen. Kerttukin meni syömästä päästyään pirttiin nukkumaan, mutta ruustinna otti, ennenkuin rupesi vuoteelleen, muorivainajan hautakummun kuvan seinältä ja illan himmenevässä valossa katseli sitä ja mielessään tuskitteli: »Voi voi, kun en saanut seppeleensitojaa siinä kiireessä! Miten somaa olisi tuossa haudalla yksi ainoa seppele, jonka tummissa silkkinauhoissa olisi kirjoitus: 'Tuntemattomalta ystävältä.' Niinhän olin aikonut, mutta en saanut... No, tulevana kesänä laitan ja istutan kukkapenkin, laitan seppeleen ja sitten Kaarlolla otatan kuvan, jonka säilytän luonani. Menen mihin menen, en kuitenkaan usko, että Tepastoon kuolen.»

Viimeisetkin ruskopilven hiutaleet jo sammuivat taivaan rannoilla ja elokuun tyyni yö tummui tuskin läpinäkyväksi hämäräksi. Ruustinnakin pani kuvan naulaan, mistä oli sen ottanutkin, ja rupesi vuoteelleen. Mutta silmät siitä yli huoneen tuskin näkyvästä kuvasta eivät vieläkään eronneet. Se toi mieleen elämän ja ihanan kuvan muorin viimeisistä hetkistä. Uni kuitenkin lopulta sulki silmät, sulki ajatuksien tiet. Mutta herätessä aamun kirkkaaseen päivään menivät taas silmät siihen kuvaan ja virittyivät samat tunteet.

Seitsemäs luku.

Rautatien teko oli alkanut Jonkereesta päin ja niinpä eräänä sateisena syyskuun päivänä suuntalinjojen hakkaajia kolmattakymmentä repaleista kirvesmiestä märkinä ja viluisina, tyhjät jätkänpussit selässään ja kaksi herrasmiehen näköistä työnjohtajaa saapui Kenttään pyytämään ruokaa. Sitä luvattiin ja kohta olikin Kentän pitkä pirtin pöytä kukkuroillaan ruokia. Ruokapöydän ympärille kiertyivät nyt miehet iloisesti huudahtaen, että jopa satuttiinkin sentään taloon, jossa saadaan syödä. Kohta rupesivatkin suuret leipäröykkiöt, siikapurtilot ja piimähaarikat tyhjenemään niin, että saatiin ruveta kantamaan lisää. Hymyssä suin tytöt toivatkin lisää, minkä näkivät loppuun käyvän. Pöydän päässä syövä työnjohtaja arvasi mille tytöt hymyilivät, loi tyttöihin omituisen syvälle käyvän silmäyksen ja hymyssä suin sanoi: »Älkää, neitoset, ihmetelkö, vaikka me paljon syömme. Enemmän kuin vuorokauden olemme olleet aivan syömättä, jouduimme tuonne salolle vähillä eväillä. Luulimme tänne tämän talon kuuluville pääsevämme päivässä, mutta emme päässeet kahdessakaan, ja vielä päällepäätteeksi yllätti tällainen kylmä sade. Märkinä kuin uitetut koirat olemme kaksi päivää nälkäisinä vaeltaneet tuota hyistä saloa melkein syömättä, niin ei ole kumma, jos ruoka maistaa.»

-- No syökäähän nyt, pojat, kyllä me laitamme, sanoi Anna Maria iloisesti ja nauroi niin, että rinta hytkähteli.

-- Kyllä me syömmekin!

-- Kyllä syömmekin kehoittamatta, kuului miesten joukosta ääniä ja vinhasti liikkuivat miesten leuat käsien myötäänsä nostaessa uutta puremista. Viimein he kuitenkin mies mieheltä pistivät veitsensä tuppeen, ryyppivät vielä muutamia kertoja haarikasta piimää ja nousivat pöydästä. Toinen työnjohtaja meni nyt karsinapenkillä istuvaa emäntää kiittelemään ja sanoi: »Kyllä te meidät syötätte, mutta mitäs sanotte silloin, kun tässä parin viikon perästä tulla järähtää parisen sataa yhtä nälkäistä miestä kuin mekin olemme. Suuren linjan hakkaajat parissa viikossa tänne jo joutuvat.»

-- Annetaan rahasta mitä on annettavaa ja mitä ei liikene, sitä ei anneta rahastakaan. Jumalan vesihän se kaiken kastelee, sanoi emäntä allapäin sukkaa neuloessaan ja väliin aina alta kulmiensa vilkaisten miehiin, joilla oli repaleiset vaatteet yllä, vaikka olivat rahatöissä.

-- Niinpä niin. Mutta urpupuuhun se kuitenkin lintu lentää, sanotaan. Tämä talo on jo tullut niin kuuluksi, että sivu tästä ei mene yksikään.

-- Mistä se rautatie sitten tulee kulkemaan, kun me niin kaikkien urpupuuksi olemme sattuneet?

-- Se tulee menemään tästä teidän kirkkotienne poikki Lepokiven seuduilta, sanoi joukosta eräs Siuruan kylän mies.

-- Ja sittenkö sitä suurta Korentosuota pitkin?

-- Siitä juuri. Halki suon Kelovaaran päätä kohti ja sitten Kelovaaran pohjoispäitse Jukkasjärvelle ja sieltä mihin mennee sitten.

-- Vai Lepokiven kautta. Viisi virstaa tästä.

-- Niin. Ja metsäherrat näitten valtion metsien takia kuuluvat Lepokiven tienoille tahtovan asemaa tai pysäkkiä. Siten te tulette niin likelle rautatien asemaa, että joka kerran junan tullessa kuulette veturin vihellyksen.

-- Niin kauasko se kuuluu?

-- Kuuluupa hyvinkin ja näette savunkin, kun juna Korentosuota mennä huitelee. Silloin te ette olekaan enää asumassa erämaan sydämessä, kun junan jyrinän ja veturin vihellyksen kuuluvissa olette.

-- Mitäpä tuosta, kun ei vie kirkolle päinkään. Halkoo vain erämaan soita.

-- Kyllä se vie kirkollekin. Tästä Jonkereeseen tulee tuskin parin tunnin matka.

-- Niin lienee Jonkereeseen, mutta Tepastoon ei vie.

-- Eipä tiedetä, jos haararata tehtäneen Tepastoon. Piiri-insinöörin kokouksessa Jonkereessa oli siitä puhetta, huomautti työnjohtaja.

-- Sehän tuo olisi jotakin, mutta eivät mahtane minun silmäni nähdä sitä lystiä.

-- Kaksi vuotta vain, niin silloin hyrisee.

-- Hm. Hitaita ovat herrojen kiireet. Saattaa mennä kaksikinkymmentä vuotta ja menköönkin, virkkoi emäntä alakuloisesti.

-- Niin sitä sanotaan että hitaita ovat herrain kiireet, mutta kun on eduskunnan ja hallituksen päätös, että kahden vuoden perästä pitää olla rata valmiina, niin siinä on tulta alla, sanoi työnjohtaja painokkaasti.

-- Saattaa olla niin ja saattaa olla toisinkin, sanoi emäntä umpimielisesti, pisti viidennen sukkapuikon huuliensa väliin ja venytteli kudelmaansa sinne ja tänne.

Työnjohtaja näki, että emäntää eivät rautatietuumat kovinkaan ihastuttaneet, siksi hän lopetti juttelun ja tuli pöydänpään puolessa tupakoivan toisen työnjohtajan kanssa tuumimaan työhön lähdöstä. Mutta kun yhä satoi, niin päätettiin jäädä taloon yöksi ja lähteä aamulla tavallista aikaisemmin. Kun miehet tämän kuulivat, niin rupesivat kilvan riisumaan kenkiä jaloistaan ja toimittamaan niitä uunin seutuville kuivumaan, minkä tehtyään sytyttivät piippunsa ja heittäytyivät lattialle pitkäkseen ja käsikynkillään pitivät päitään koholla niin kauan kuin piiput paloivat. Mutta kun ne sammuivat, niin muutamille jäi käsiterä päänalaiseksi ja muutamille ei sitäkään, rojottivat vain paljaalla lattialla kuin kuolleet ja kohta nukkuivat.

Työnjohtajat hiljaa keskenään puhellen kuitenkin istuivat pöydän päässä, nähtävästi odotellen kutsuttaisiinko heitä sisälle parempiin oloihin, mutta kun talon miehiä ei ollut ketään kotona, niin ei kukaan heistä välittänyt. Anna Maria toi vain viime postin sanomalehdet, jotka he ystävällisesti kiitellen ottivat Anna Marian tukevasta kädestä ja rupesivat lukemaan. Lukiessaan he kuitenkin silmäilivät askareissaan liikkuvia talon tyttöjä. Niitten reippaista liikkeistä he lukivat enemmän kuin sanomalehdistä. Mutta siinä sanomalehtiä selaillessa kului kuitenkin aika siksi, että tulivat kotiin miehet, jotka olivat olleet myllyä käyttämässä ja myllynpatoa korjaamassa. Miehet olivat ulkona tytöiltä kuulleet, että rautatietyömiehiä nukkuu pirtin lattia yhtenä lauttana, siksi he hiljaa, ilman tavallista kotiintulokolinaansa astelivat pirttiin, missä työnjohtajat esittivät itsensä isännälle.

Isäntä oli ensin vähäpuheinen ja oli kahdella päällä kutsuako näitä sisälle, mutta kun ne olivat niin hauskannäköisiä, komeita nuoria miehiä, niin hetken puheltuaan ja kyseltyään, mistä kaukaa he olivat, mitä toimivat ja muuta sellaista, kehoitti vieraita tulemaan sisälle. Iloisesti kiitellen ja reippain askelin molemmat lähtivätkin isännän jälkeen. Sisälle tultuaan joutuivat ihailemaan talon sisähuoneitten sisustusta, jota he ihmettelivät ihmettelemästä päästyäänkin, osaksi senkin tähden, että luulivat sen olevan isännälle mieluista. Puhe kiertyi nyt siihenkin, että kaikki oli kotitekoista ja että yksi talon mies oli puuseppä ja samalla rautaseppä. Työnjohtajista se, joka oli varsinainen koko joukon johtaja, kääntyi isännän puoleen ja sanoi: »Me juuri tarvitsisimme sellaisen miehen, joka olisi samalla rauta- ja puuseppä. Ettekö sitä luovuttaisi hyvää palkkaa vastaan meille?»

-- Mitä siitä maksettaisiin?

-- Sepille maksetaan sangen korkeat palkat, aina kahteenkymmeneen markkaan asti päivältä. Meillekään ei ole korkeampi palkka, vaikka kymmeniä vuosia olemme kouluja käyneet.

-- Mahtaisihan ensimmälti olla opettelemista sellaisiin töihin, joita ei ole ennen tehnyt, mutta kun totustuu, niin kyllähän se Antti ei miehelle perään anna.

-- Niin te siis lupaatte lähtemään?

-- Kun itse tahtonee lähteä, niin ei tässä nyt niin kiinniottavaa kotona ole, että ei joiksikin kuukausiksi pääsisi lähtemään.

-- Saisimmeko sen Antin tänne?

Isäntä nousi ja lyhyin askelin poistui salista, mutta palasi heti jäljessään Antti, joka kainona istui tuolille.

Työnjohtaja silmäsi Anttia kiireestä kantapäähän, miehen vankkoja käsiä ja leveitä hartioita ja sanoi kohteliaasti:

-- Kuulkaahan, kun me välttämättömästi tarvitsisimme puu- ja rautasepän ja te kuulutte juuri sellainen olevan, niin ettekö tahtoisi lähteä tänne rautatien työmaalle?

-- Olenhan tuota jotakin sommitellut puustakin, raudastakin, mutta miten tuota siellä?

-- Kyllähän se työ tekijänsä opettaa, kun kerran on seppä tekemään. Te taidatte sitten lähteä koettamaan.

-- Käynyttähän tuota ei käsketä ja yrittänyttä ei laiteta. Jospa tuota lähdettäneen, sanoi Antti vakavasti ja poistui pirttiin, missä tiesi illallisen joutuvan syötäväksi.

Pirttiin poistui isäntäkin, mutta kehoitti vieraita lukemaan lehtiä sillä aikaa kuin hän kävi syömässä.

Sen jälkeisenä yönä oli isäntä nähnyt ikävää unta. Oli ollut talo kuin myrskyn repimänä, ja hän oli kaivannut Anttia, mutta oli sitä vain vilahdukselta nähnyt, kun Antti oli ollut ruumisarkussa ja oli näkynyt vain toinen puoli ruumista. Hän oli säikähtänyt sitä näkyä ja herännyt. Aamulla isäntä Antille kertoi unensa ja sanoi: »Taitaa olla sominta, ettet lähde sinne.» Mutta Antti toimittautui matkaan ja sanoi ylpeästi: »Unet ovat öitä myöten, näkijät unien jäljistä. Eikähän kukaan kuolemastaan sivu pääse.»

Siihen tyytyi isäntäkin, mutta se uni mielessään hän katsoi Antin jälkeen niin kauan kuin poika oli näkyvissä. Reippain askelin Antti lähti insinöörin jäljessä Jokikylän kautta Jonkereeseen, missä seppää tarvittiin. Toinen työnjohtaja oli jäänyt miesten työtä johtamaan, suuntalinjoja edelleen avaamaan.

Isäntä ei siitä unestaan päässyt erilleen, vaan se oli yöllä ja päivällä aina mielessä, kunnes kahden viikon kuluttua tuli Antti käymään kotona ja kertoi, miten kaikki insinöörit hänestä pitivät ja vannottivat vielä tulemaan. Maksavat kaksikymmentä markkaa päivältä ja vielä päivälliskahvit vehnäsineen pääinsinöörin kotona annetaan joka päivä.

-- Vai oikein vehnäskahvit annetaan muun hyvän lisäksi, virkkoi isäntä ja syvä ilo näkyi kasvoissa, kun se uni kuitenkin taisi olla öitä myöten, kuten sanotaan.

-- Niin annetaan, toisti Antti ja koko se insinöörin perhe on kaikki niin ystävällistä kuin Liposen linnut. Tosin minä omalla ajallani sitten sen jälkeen illalla, kun työstä on soitettu, olen insinöörin pojille tehnyt maalipäitä veitsiä ja puulusikoita. Niitten hinnasta nuo taitavat ne kahvit tulla, kun minä en niistä muuta hintaa ota. Mutta tekisinhän niitä minä kahvittakin, kun päiväpalkka kerran on niin hyvä.

-- Puulusikoillako sitten insinöörin pojat syövät?

-- Mitä tehnevät, mutta sieviksihän noita rouvakin kehuu, ja tupet niillä nyt pojilla roikkuvat vyöllä juuri kuin jätkillä ja usein se kirkasteräinen maalipäinen veitsi otetaan tupesta katseltavaksi ja pannaan taas takaisin tuppeen.

Paha uni oli nyt melkein kokonaan häipynyt isännän mielestä, ainoastaan joskus sen muisto jylähti povessa, mutta samassa hävisi kuin tuulen puhaltaessa. Se tieto että Antilla oli siellä hyvä olla, hyvitti isän ja äidin mieltä, vaikka pojasta ei moneen viikkoon kuulunutkaan mitään. Mutta eräänä joulukuun pilvisenä päivänä saapui Kenttään tuntematon nuori mies, jonka vaalakoissa kapeissa kasvoissa näkyi syvä totisuus. Kaikkien silmät kiintyivät vieraaseen ja korvat olivat valmiit kuulemaan kuulumisia, kun isäntä tyynesti kysyi: »Mistä se vieras on kotoisin ja mihin se on matka?»

-- Matkani ei taida olla tätä edemmäksi, Jonkereesta minä olen kotoisin.

-- Mitä sitä sitten Jonkereesta kuuluu?

-- Ei tuota muuta niinkään mainittavaa. Se insinööri Sillman laittoi minut tänne tuomaan sanaa, että se tämän talon poika Antti ei ole aivan terve.

Kaikkien kasvot hulmahtivat kuumiksi. Tytöt löivät käsiään yhteen ja huudahtivat: »Siinä se nyt on isän uni, jota se on kertonut. Antti on varmaan kuollut.»

Vieraankin kasvot punastuivat, hän loi silmänsä lattiaan ja mietti mitä sanoisi, mutta ei joutanut kauan miettimään, kun Reeta Kustaava sanoi: »Sano heti, miten on Antin laita.»

-- Kun niin arvaatte, niin täytyy sanoa totuus. Kuollut se on.

-- Herra Jumala, mitä pitää kuulla, sanoi Antin äiti karvaalla mielellä, otti esiliinansa käsiinsä ja painoi sillä kasvojaan.

-- Sairastiko se kauan, kun moneen viikkoon ei sieltä päin ole mitään sanomia kuulunut, kysyi Reeta Kustaava.

-- Ei. Se sai tapaturmaisen kuoleman, aivan silmänräpäyksessä meni.

-- Hyvä isä sentään! Miten se niin?

-- Hän oli pajassa, kun leikkauksessa ammuttiin kalliota, ja kymmenen ja puolen kilon painoinen, teräväsärmäinen kiven möhkäle lensi korkealle ilmaan, niin korkealle, että urpiaisen kokoisena näkyi. Sieltä näin kaartaen lähti laskeutumaan ja osui juuri sepän olkapäähän ruhjoen koko toisen puolen ruumista. Kun pajan lautakatto rämähti ja samassa raudan taonta taukosi, niin pahaa aavistaen lähdimme juoksemaan paikalle. Seppä makasi pölkyn vieressä ruhjoutuneena, toinen käsi, joka oli jäänyt terveeksi, hieman värisi, mutta heti taukosi sekin. Pajamies, joka oli toiselta puolen alasinpölkystä pitäen ollut rautaa moukarilla takomassa, makasi pölkyn vieressä tajutonna. Pajan kattolauta oli senkin lyönyt tajuttomaksi. Se virkosi, kun ruvettiin pudistelemaan ja ehkä siitä tulee eläjä, vaikka päässä ja hartioissa on hirvittävät haavat.

Kun emäntä ei viitsinyt pirtissä ääneensä itkeä, niin esiliinallaan kaksin käsin kasvojaan painaen lähti puoleksi juosten menemään ulos ja meni suoraa päätä peräkamariin, missä suljettuaan oven antoi itkunsa päästä valloilleen.

Isäntäkin nieleksi karvasta palaa kurkustaan, pureskeli hampaitaan ja katkerasta vihasta vääntyivät leveät kasvot. Viimein hän hieman väristen sanoi: »Herrojen mielestä se talonpojan henki ei paljoa maksa, kun laitetaan paja niin vaaralliseen paikkaan, juuri kuin ei olisi tilaa edempänä. Ne ovat herroja ne... Katalat.»

-- Ei se paja ollut likellä, ammuntapaikalta oli lähes sata syltä matkaa.

-- Mutta jos olisi ollut kaksisataa syltä matkaa, niin kivi ei olisi voinut lentää.

-- Paja ei voi olla kovin kaukana työpaikalta, kun siellä myötäänsä kuljetaan poria teroituttamassa ja panosten sytytysraudat jäähtyisivät matkalla, jos paja, jossa ne kuumennetaan, olisi kovin kaukana. Kun se kivi sitä paitsi oli lähtenyt surmannuolena lentämään, niin samalla tiellään se olisi voinut lentää vaikka kilometrin, se otti sellaisen kaaren.

-- Sinä näit sen?

-- Näinpä hyvinkin, kun virkanani oli lataus ja latausten sytyttäminen. Itse olin juuri kuudesta panoksesta viimeiseksi sytyttänyt sen, josta kivi lensi. Ja puolimatkaan, missä paja oli, pakenin katsomaan laukeamisia; tokihan minä näin kiven lennon ja jouduin ensimmäisenä juoksemaan pajaan, mihin kaikki poramiehetkin juoksivat sama paha aavistus povessaan.

Kaikkien Kentän väkien kasvot näyttivät turvottuneilta ja kuumottavilta. Tytöt ja Hetvi vetivät päähuivinsa alas peittämään kasvojaan ja keskenään puhelivat, että surmansa tuota Anttia lienee sinne vetänyt, ei suinkaan mikään pakko.

Vieraskin sekautui talonväen keskusteluun ja sanoi: »Kyllä todella täytyy sanoa, että se oli sallimus eikä mikään muu. Olisihan kivi voinut pudota vaikka puolenkin metriä syrjään, mutta sen piti pudota määrättyyn paikkaan. Samat sanat tulivat insinööri Sillmanninkin suuhun tapahtumaa katsellessa. Surkea oli insinöörin ja koko insinöörin perheen mielestä se tapahtuma, ne niin paljon pitivät Antista, aivan kuin omasta pojastaan.»

-- Tottapa se kuolema oli ennen määrätty, kun isä Antin sinne lähtiessä näki semmoisen unen, sanoi Reeta Kustaava itkusta väristen.

-- Minkälainen se uni sitten oli?

-- Oli vain nähnyt Anttia vilahdukselta ruumisarkussa ja oli vain näkynyt toinen puoli.

-- Sepä kummallisen tarkka uni. Vasen olkapää on kokonaan poissa ja se puoli ruumista muutenkin ruhjoutunut. Pää ja oikea käsi ovat terveet, mutta vasara oli lentänyt seinän vierelle kuten pajamieheltäkin moukari. Kyllä täytyy sanoa, että sallimus se oli.

Isännän mielestäkin oli viha herroihin haihtunut, kun kuuli pajan olleen niin kaukana ammuntapaikalta ja muisti unensa. Värisevällä äänellä hän sanoi: »Niin kai se on kuten sanotaan, että sijan tietää kuhun syntyy, paikan kaiken kussa kasvaa, mutta ei tiedä kuhun kuoleman pitää.»

-- Se on tosi se, vakuutti vieras.

Isäntä nousi aikoen lähteä kamariin emännän luokse, mutta istahti paikoilleen, kun vieras sanoi: »Se insinööri Sillman toimitti minut sanomaan, että ruumis valtion puolesta toimitetaan hautaan ja se on jo valmiina komeassa kukitetussa arkussaan. Ja että se ensi lauantaina haudataan, joten te sukulaiset, jos tahdotte nähdä vainajaa, saatte nähdä joko perjantaina siellä Jonkereessa tai lauantaina puolenpäivän aikaan Tepaston hautausmaalla.»

-- Tulemme Tepastoon, sanoi isäntä värisevällä äänellä ja lähti kamariin, missä emäntä tuskissaan heittelehti sängyssä ja väänteli käsiään kuin suonenvedossa.

Isäntä sen nähtyään ei tahtonut nostaa kiveä kuorman päälle, vaikka hänellä itselläänkin oli mieli raskas ja sydän niin täysi kuin olla voi, lohduttomasti vain sanoi:

-- Emme saata mennä menneen jäljessä, kohtalon tiet ovat tuntemattomat. Tämä on aikoja ennen näin määrätty, koska uneni niin tarkoin toteutuu. Ensi lauantaina kirkolla saamme nähdä Antin, jonka vasen puoli on ruhjoutunut -- sitähän se uni ennusti.

-- Tuo mieskö se niin kertoi? kysyi emäntä vapisten ja jokainen jäsen värisi.

-- Se se kertoi. Se kivi on lentänyt ilmaan ja kummallisen kaaren tehtyään juuri osunut putoamaan siihen määrättyyn paikkaan, mihin nähtävästi korkein sallimus oli määrännyt sen putoamaan... Eikä tämä ole meidän syytämme. Sen unen nähtyäni kielsin Anttia lähtemästä, mutta se ei totellut. Ylpeästi vain sanoi, että unet ovat öitä myöten, näkijät unien jäljissä.

-- Ensi lauantainako hänet sitten haudataan?

-- Niin... Komeassa kukitetussa arkussaan kuuluu Antti jo olevan ja lauantaina puolenpäivän aikana on kirkolla, jonne mekin lähdemme näkemään.

-- Tokkohan Anna Maria ja Saara siellä Jokikylässä saavat tietää, että hekin tulisivat.

-- Jos tuo mies ei lähtene Jokikylän kautta palaamaan, niin täytyy Erkin tai Tuomaan lähteä Jokikylään ja hän saattaa sieltä tulla kirkolle sisariensa kanssa.

-- Mutta Antille pitäisi hauta saada muorivainajan viereen. Se niin aina kunnioitti muoria, oli valmis auttamaan, jos muori vähänkään kompastui.