Part 98

-- Mutta vakuutan, sanoi Debray, -- että hän kaikkien muiden silmissä meni täydestä... Näin hänet ministeriössä.

-- Niin kyllä, sanoi Château-Renaud. -- Tietävätkö sitten teidän ministerinne, kuka on prinssi?

-- Se on totta, Château-Renaud, sanoi Beauchamp purskahtaen nauruun. Lauseenne on lyhyt, mutta sattuva. Pyydän teiltä lupaa saada käyttää sitä, kun kirjoitan kuvauksen istunnosta.

-- Käyttäkää, rakas herra Beauchamp, sanoi Château-Renaud, -- käyttäkää. Minä lahjoitan lauseeni käytettäväksenne.

-- Mutta, sanoi Debray, -- jos minä olen puhutellut presidenttiä, niin te varmaankin olette puhutellut kuninkaallista prokuraattoria?

-- Se on ollut mahdotonta. Viikon ajan on herra Villefort pysytellyt piilossa. Onhan se luonnollistakin, kun hänen perheessään on tapahtunut niin monta kummallista kuolemantapausta perätysten, ja lopuksi kuoli hänen tyttärensäkin...

-- Kummallista kuolemantapausta? Mitä sillä tarkoitatte, Beauchamp?

-- Ettekö muka ole tietoinen tästä tapauksesta, koska se on sattunut juridisen aateliston keskuudessa, sanoi Beauchamp painaen lornjetin silmilleen ja pakottaen sen pysymään siinä käden tukematta.

-- Hyvä herra, sanoi Château-Renaud, -- sallikaa minun sanoa, että lornjetin käyttämisessä ette vedä vertoja Debraylle. Debray, neuvokaahan hiukan herra Beauchampia.

-- Kas, sanoi Beauchamp, -- en erehtynyt.

-- Mistä?

-- Se on hän.

-- Kuka hän?

-- Väitettiin, että hän oli matkustanut.

-- Neiti Eugéniekö? kysyi Château-Renaud. -- Joko hän on palannut?

-- Ei, mutta hänen äitinsä.

-- Rouva Danglars'ko?

-- Mitä vielä? sanoi Château-Renaud. -- Sehän on mahdotonta! Kymmenen päivää tyttärensä karkaamisen ja kolme päivää miehensä vararikon jälkeen!

Debray punastui hiukan ja katsoi samaan suuntaan kuin Beauchampkin.

-- Sehän on hunnutettu nainen, sanoi hän, -- tuntematon nainen, joku ulkomaalainen ruhtinatar, ehkä prinssi Cavalcantin äiti. Sanoitte, tai oikeammin sanoen aioitte kertoa jotakin mieltäkiinnittävää, Beauchamp.

-- Minäkö?

-- Niin. Puhuitte Valentine-neidin omituisesta kuolemasta.

-- Sehän on totta. Mutta miksi rouva Villefort ei ole täällä?

-- Naisparka, sanoi Debray, -- hän varmaankin tislaa hunajavettä ja valmistaa kauneuslaastareita itseään ja ystävättäriään varten. Tiedättehän, että väitetään hänen tuhlaavan moiseen huvitukseen pari kolme tuhatta frangia vuodessa. Mutta tosiaan! Miksi rouva Villefort ei ole täällä? Olisin nähnyt hänet hyvin mielelläni. Pidän paljon tuosta naisesta.

-- Ja minä halveksin häntä, sanoi Château-Renaud.

-- Miksi?

-- En tiedä. Miksi ihminen rakastaa? Miksi halveksii? Halveksin häntä antipatian tähden. Mutta palatkaamme siihen, mitä kerroitte, Beauchamp.

-- No, jatkoi Beauchamp, -- ettekö ole uteliaita tietämään, miksi Villefort'in talossa kuollaan niin tuhkatiheään?

-- Tuhkatiheään, se on hyvin sanottu, toisti Château-Renaud.

-- Tunnustan suoraan, että olen pitänyt silmällä tätä taloa, joka on ollut suruverhoissa kolmen kuukauden ajan, sanoi Debray. -- Viimeksi toissa päivänä rouva puhui Valentinen kuoleman johdosta siitä.

-- Mikä rouva...? kysyi Château-Renaud.

-- Ministerinrouva tietysti.

-- Anteeksi, sanoi Château-Renaud, -- minä en seurustele ministerien kanssa, sen jätän prinssien tehtäväksi.

-- Ette ole enää sukkela, paroni, vaan suorastaan säteilevä. Armahtakaa meitä, muuten poltatte meidät kuin Zeus.

-- En sano enää sanaakaan, sanoi Château-Renaud. -- Mutta armahtakaa te puolestanne minua älkääkä antako niin erinomaisia tilaisuuksia sukkeluuksien lausumiseen.

-- Kas niin, koettakaamme päästä asiamme päähän, Beauchamp. Ministerinrouva pyysi siis toissa päivänä minulta tietoja. Kertokaa minulle kaikki, ja minä selitän asian hänelle.

-- No niin, hyvät herrat, siinä talossa kuollaan niin tuhkatiheään -- käytän taas sitä sanaa -- sen vuoksi, että talossa on murhaaja.

Kuulijat vavahtivat, sillä jo useamman kerran oli sama ajatus tullut heidän mieleensä.

-- Entä kuka on murhaaja? kysyivät he.

-- Pikku Edouard.

Kuulijoitten naurunrähähdys ei vähääkään hämmästyttänyt puhujaa, vaan hän jatkoi:

-- Niin, hyvät herrat, pikku Edouard tappaa ihmisiä jo yhtä taitavasti kuin isä ja äitikin.

-- Laskette leikkiä?

-- En suinkaan. Eilen otin palvelukseeni miehen, joka oli ollut Villefort'illa. (Lähetän miehen muuten huomenna pois, sillä hän syö aivan liian paljon tointuakseen pelosta, jonka valtaan joutui Villefort'in talossa.) No niin, mies kertoi, että Edouard on saanut käsiinsä muutamia myrkkypulloja ja käyttää niitä tappaakseen hänelle vastenmielisiä henkilöitä. Ensiksi eivät häntä miellyttäneet vanha herra Saint-Méran ja rouva Saint-Méran, ja hän kaatoi kolme tippaa tuota nestettä heidän juomaansa, kolme tippaa riittää näet; sitten tuli kunnon Barrois'n, Noirtier'n vanhan palvelijan vuoro, joka tuon tuostakin hiukan hillitsi tuntemaanne pahankurista vekaraa. Pahankurinen vekara antoi hänellekin kolme tippaa. Sitten tuli Valentine-raukan vuoro. Hän ei kylläkään poikaa koskaan torunut, mutta poika kadehti häntä. Niinpä Valentine kuoli samoin kuin toisetkin.

-- Mitä kirottua tarinaa te meille syötätte? kysyi Château-Renaud.

-- Järjetöntä puhetta, sanoi Debray.

-- Kas niin, jatkoi Beauchamp, -- te jo väitätte vastaan. Mutta, hitto vieköön, kysykää palvelijaltani tai oikeammin sanoen siltä, joka huomenna ei enää ole palvelijani; ainakin talossa sellaista huhuiltiin.

-- Mutta missä tuo myrkky on ja mitä se on?

-- Poika piilottaa sen.

-- Mistä hän sen on saanut?

-- Äitinsä laboratoriosta.

-- Onko hänen äidillään myrkkyä laboratoriossaan?

-- Mistä minä sen tiedän, tehän kyselette minulta kuin kuninkaallinen prokuraattori. Kerron vain mitä olen kuullut, siinä kaikki; sanon, kuka on kertonutkin, muuta en voi tehdä. Miesparka ei lopulta uskaltanut syödä mitään pelkästä pelosta.

-- Tämä on uskomatonta!

-- Se ei ole laisinkaan uskomatonta, hyvät ystävät, muistattehan, kuinka viime vuonna muuan lapsi Richelieu-kadun varrella surmasi sisarensa ja veljensä pistämällä heidän nukkuessaan neulan heidän korvaansa. Nuori polvi on hyvin varhaiskypsää.

-- Rakas ystävä, sanoi Château-Renaud, -- voin lyödä vaikka vetoa siitä, ettette usko sanaakaan siitä, mitä nyt kerrotte... Mutta en näe kreivi Monte-Cristoa, miksi hän ei ole täällä?

-- Hän on kyllästynyt, sanoi Debray. -- Hän ei ole tahtonut astua kaikkien nähtäväksi, koska Cavalcantit ovat pettäneet häntä näyttämällä hänelle vääriä luottopapereita. Hänellä on sillä tavoin muutaman sadantuhannen frangin kiinnityslaina ruhtinaskuntaan.

-- Asiasta toiseen, Château-Renaud, kysyi Beauchamp, -- miten Morrel voi?

-- Olen kolme kertaa käynyt hänen asunnossaan, mutta hänestä ei ole näkynyt jälkeäkään. Hänen sisarensa ei kuitenkaan ollut levoton, vaan sanoi hyvin rauhallisen näköisenä, ettei hänkään pariin kolmeen päivään ollut nähnyt veljeään, mutta uskoi tämän voivan hyvin.

-- Nytpä muistin, eihän kreivi Monte-Cristo voi tullakaan saliin, sanoi Beauchamp.

-- Miksi ei?

-- Hänhän on asiassa osallisena.

-- Onko hänkin ehkä surmannut jonkun? kysyi Debray.

-- Ei suinkaan, hänethän aiottiin surmata. Muistattehan, että Benedetto surmasi Caderoussen hänen lähtiessään kreivin luota. Tiedättehän, että juuri kreivin luota löytyivät nuo kuuluisat liivit ja niiden taskusta kirje, joka sitten keskeytti avioliittosopimuksen allekirjoituksen. Näettekö, liivit ovat aivan veriset, ne ovat tuolla tuomarin pöydällä todistuskappaleena.

-- Hiljaa, hyvät herrat, tuomioistuimen jäsenet saapuvat. Paikoillemme!

Eteissalista kuului kovaa hälinää, poliisi kutsui rykäisemällä molempia suosikkejaan paikoilleen, ja ovenvartija ilmestyi neuvottelusalin ovelle ilmoittamaan kimeällä äänellä, jota ovenvartijat käyttivät jo Beaumarchais'n aikana:

-- Tuomioistuimen jäsenet, hyvät herrat!

110. Syytöskirjelmä

Syvän hiljaisuuden vallitessa tuomarit istuutuivat, ja jury asettui paikoilleen. Herra Villefort, joka oli kaikkien huomion, voipa sanoa yleisen ihailun esineenä, istui hattu päässään nojatuoliinsa ja katsahti rauhallisesti ympärilleen.

Jokainen katseli kummastellen ja hiukan kauhuissaan vakavaa ja juhlallista miestä, johon tyttären kuolema ei näyttänyt tehneen mitään vaikutusta. Oliko hän niin kova, ettei pystynyt tuntemaan inhimillistä mielenliikutusta?

-- Tuokaa syytetty sisään! sanoi presidentti.

Nämä sanat terästivät yleisön huomiota, ja kaikkien katseet kääntyivät oveen. Se aukeni ja Benedetto astui näkyviin.

Hänen kasvojensa ilmeestä ei voinut erehtyä. Niissä ei ollut syvän mielenkuohunnan leimaa, joka vetää veren sydämeen ja tekee otsan ja posket kalpeiksi. Hän piteli toisella kädellään sirosti hattuaan, toisen hän oli pistänyt valkoisen pikeeliivinsä aukkoon. Hänen kätensä eivät vapisseet, ja katse oli rauhallinen, jopa säihkyväkin. Heti saliin saavuttuaan nuori mies alkoi katsella tuomareita ja kuuntelijoita, ja hänen silmänsä viivähtivät hiukan kauemmin presidentissä ja etenkin kuninkaallisessa prokuraattorissa.

Andrean viereen istui hänen asianajajansa, jonka tuomioistuin oli määrännyt, sillä Andrea ei ollut pitänyt huolta tästä seikasta ja näytti panevan sille hyvin vähän painoa. Asianajaja oli vaaleatukkainen nuori mies, ja hänen hehkuvat kasvonsa kuvastivat paljon suurempaa mielenliikutusta kuin syytetyn.

Presidentti pyysi saada kuulla syytöskirjelmän, jonka tiedämme Villefort'in taitavan ja säälimättömän kynän tuotteeksi. Sen lukeminen kesti kauan, ja se olisi masentanut kenet tahansa muun; yleisön huomio oli kääntynyt Andreaan, joka kesti kaiken spartalaisella tyyneydellä.

Tuskinpa koskaan Villefort oli ollut niin terävä ja häikäisevä kuin tässä kirjoituksessaan. Rikos oli kuvattu eloisin värein, syytetyn menneisyys, hänen kehityksensä, hänen tekojensa sarja varhaisimmasta nuoruudesta asti selvitetty niin loistavan taitavasti kuin vain saattoi nerokas kuninkaallinen prokuraattori, joka tunsi elämän ja ihmissydämen.

Tämän esipuheen jälkeen Benedetto oli jo tuomittu yleisön silmissä. Odotettiin kuolemantuomion julistamista.

Andrea välitti hyvin vähän kaikista häneen suunnatuista syytöksistä. Herra Villefort, joka tuon tuostakin katsoi häneen terävästi ja kiinteästi ja epäilemättä jatkoi psykologisia tutkimuksiaan, ei kertaakaan voinut pakottaa häntä luomaan silmiään alas.

Viimein oli syytöskirjelmä luettu loppuun.

-- Syytetty, sanoi presidentti, -- nimenne ja ikänne?

Andrea nousi.

-- Anteeksi, herra presidentti, sanoi hän aivan tyynesti sointuvalla äänellään, -- teette kysymykset sellaisessa järjestyksessä, etten voi niihin vastata. Koetan myöhemmin todistaa, miksi toivon, että minun suhteeni tehdään poikkeuksia. Suvaitkaa siis, että saan vastata kysymyksiinne toisessa järjestyksessä; vastaan joka tapauksessa kaikkiin.

Presidentti katsoi hämmästyneenä juryyn, joka vuorostaan katsoi kuninkaalliseen prokuraattoriin.

Kaikki läsnäolijat näyttivät hämmästyvän, mutta Andrea ei joutunut vähääkään hämilleen.

-- Ikänne? kysyi presidentti. -- Vastaatteko siihen?

-- Olen kaksikymmentäyksivuotias, oikeastaan täytän vasta muutaman päivän päästä, sillä olen syntynyt syyskuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä vuonna 1817.

Villefort kirjoitti jotakin muistiin, mutta kuullessaan tämän päivämäärän hän kohotti kasvonsa.

-- Missä olette syntynyt? jatkoi presidentti.

-- Auteuilissa, lähellä Pariisia, vastasi Benedetto.

Villefort kohotti kasvonsa toisen kerran ja katsoi Benedettoon kuin olisi nähnyt medusan pään. Hän tuli kalmankalpeaksi.

Benedetto sitä vastoin kuivasi hienolla palttinanenäliinallaan huuliaan.

-- Ammattinne? kysyi presidentti.

-- Ensin olin kavaltaja, lausui Andrea aivan tyynellä äänellä, -- siitä kohosin varkaaksi, ja äskettäin on minusta tullut murhaaja.

Mutina tai oikeammin suuttumuksen ja hämmästyksen myrsky kohahti joka taholta salia. Tuomaritkin katsoivat kummastuneina toisiinsa, ja jury ilmaisi suurta halveksumistaan kuullessaan hienon miehen puhuvan näin röyhkeästi.

Villefort laski kätensä otsalleen, joka ensin oli tullut kalpeaksi ja sitten punaiseksi ja polttavaksi. Äkkiä hän nousi ja katseli ympärilleen kuin eksynyt mies. Hän oli tukehtumaisillaan.

-- Etsittekö jotakuta, herra prokuraattori? kysyi Benedetto tavattoman ystävällisesti hymyillen.

Villefort ei vastannut mitään, istahti tai oikeammin sanoen lysähti tuoliinsa istumaan.

-- Entä suostutteko nyt sanomaan nimenne, syytetty? kysyi presidentti. -- Olette törkeän häikäilemättömästi luetellut eri rikoksenne määritellen ne ammateiksi, olette osoittanut ylpeyttä, josta tuomioistuimen tulee moraalin ja yhteiskunnan arvon nimessä teitä mitä ankarimmin moittia. Siksipä ette kai halunnutkaan heti sanoa nimeänne: tahdoitte antaa sille suuremman kaiun, liittämällä siihen edeltäpäin nämä arvonimet.

-- Ihmeellistä, herra presidentti, sanoi Benedetto mitä kohteliaimmalla äänellä ja sirosti kumartaen, -- kuinka hyvin olette arvannut salaisimmat ajatukseni. Juuri tässä tarkoituksessa tahdoin muuttaa kysymysten järjestystä.

Hämmästys oli noussut korkeimmilleen. Syytetyn sanoissa ei enää ollut pelkkää kerskailua ja hävyttömyyttä; kuulijat arvasivat, että tämän synkän pilven sisästä kohta leimahtaa salama.

-- Mikä siis on nimenne? kysyi presidentti.

-- En voi sanoa nimeäni, sillä sitä en tiedä, mutta tiedän isäni nimen ja sanon sen.

Maailma musteni Villefort'in silmissä. Suuret hikikarpalot putoilivat hänen poskiltaan papereille, joita hän selaili suonenvedontapaisesti vapisten.

-- Sanokaa siis isänne nimi, kehotti presidentti.

Ei kuulunut hiiskahdustakaan, ei henkäystäkään koko suuressa salissa. Kaikki odottivat.

-- Isäni on kuninkaallinen prokuraattori, vastasi Andrea tyynesti.

-- Kuninkaallinen prokuraattori! huudahti presidentti hämmästyneenä, huomaamatta miten Villefort'in kasvot vääntyivät. -- Kuninkaallinen prokuraattori!

-- Niin, ja koska tahdotte tietää hänen nimensä, sanon sen teille: hänen nimensä on Villefort!

Mielenosoitusten myrsky, joka kunnioituksesta tuomioistuinta kohtaan oli tähän asti pysynyt aisoissa, pääsi nyt valloilleen, eikä tuomioistuinkaan ensi hetkessä ajatellut hillitä kuulijakuntaa. Benedettolle huudettiin solvauksia, mutta hän pysyi aivan tyynenä. Viitisen minuuttia kesti poliisien liikuntaa ja kaikissa suurissa kokouksissa hälinän hetkellä pinnalle nousevan roskajoukon rähinää. Mutta sitten vartijoiden ja tuomarien onnistui saada hiljaisuus palautumaan.

Melun keskeltä kuului presidentin ääni:

-- Ilveilettekö tuomioistuimen kanssa, syytetty, ja rohkenetteko tänä suurena turmeluksen aikana antaa kansalaisillenne esimerkin hävyttömyydestä, jonka vertaista ei ole ennen kuultu eikä nähty?

Kymmenkunta ihmistä riensi kuninkaallisen prokuraattorin luo lohduttamaan, rohkaisemaan ja vakuuttamaan ystävyyttään ja sympatiaansa.

Salissa oli jälleen rauhallista paitsi eräässä kohdassa, jossa suurehko joukko levottomana liikehti ja kuiskaili. Erään naisen kerrottiin pyörtyneen, mutta tulleen jälleen tajuihinsa.

Tämän kaiken aikana Andrea oli hymyillen katsellut yleisöä: sitten hän lausui nojaten sirosti kädellään penkkinsä edessä olevaan tammiaitaukseen:

-- Hyvät herrat, Jumala minua varjelkoon käyttäytymästä millään tavoin epäkunnioittavasti tuomioistuinta kohtaan tai haluamasta saada aikaan tarkoituksetonta häväistystä. Minulta kysytään ikääni, sanon sen; kysytään missä olen syntynyt, vastaan; kysytään nimeäni, en voi sitä sanoa, koska vanhempani ovat minut hylänneet. Mutta ellen voi sanoa omaa nimeäni, koska minulla sitä ei ole, niin saan kai sanoa isäni nimen; sanon siis kerran vielä, että isäni on herra Villefort, ja olen valmis sen todistamaan.

Nuoren miehen äänessä oli niin suuri varmuus, vakaumus ja tarmo, että hälinä muuttui hiljaisuudeksi. Kaikkien silmät suuntautuivat kuninkaalliseen prokuraattoriin, joka istui tuolillaan liikkumattomana, aivan kuin salaman surmaamana.

-- Hyvät herrat, sanoi Andrea vaatien äänellään ja liikkeellään kaikkia vaikenemaan, -- olen velvollinen antamaan teille todistuksen ja selittämään sanani.

-- Mutta, huudahti presidentti ärtyneenä, -- kuulustelussa olette sanonut, että nimenne on Benedetto, että olette orpo ja että isänmaanne on Korsika.

-- Olen kuulustelussa sanonut sen, mikä kuulusteluun sopi, sillä en tahtonut, että sanojeni juhlallista kantavuutta olisi jollakin tavoin heikennetty tai ehkäisty. Nyt sanon toistamiseen, että olen syntynyt Auteuilissa syyskuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä vuonna 1817 ja että olen kuninkaallisen prokuraattorin Villefort'in poika. Tahdotteko nyt kuulla yksityiskohdat? Ilmoitan ne. Synnyin Fontaine-kadun varrella olevan talon, numero 28:n toisessa kerroksessa, punaisella silkillä verhotussa huoneessa. Isäni otti minut syliinsä sanoen äidilleni, että olin kuollut, kietoi minut liinaan, johon oli ommeltu kirjaimet H ja N, vei minut puutarhaan ja hautasi minut sinne elävältä.

Kaikki kuulijat vavahtivat nähdessään, kuinka syytetty tuli yhä varmemmaksi ja kuinka Villefort'in kauhu lisääntyi.

-- Mutta mistä tiedätte tämän kaiken? kysyi presidentti.

-- Kerron senkin, herra presidentti. Puutarhaan, jonne isäni minut elävältä hautasi, oli samana yönä tullut mies, joka vihasi isääni rajattomasti ja oli jo pitkän aikaa vaaninut häntä kostaakseen hänelle korsikalaiseen tapaan. Mies oli pensaikossa piilossa, hän näki isäni kaivavan kirstun maahan ja iski häntä selkään tikarilla kesken tätä toimitusta; sitten -- luullen, että kirstussa oli aarre hän kaivoi kirstun haudasta, avasi sen ja löysi minut elossa. Tämä mies vei minut löytölastenkotiin, jossa sain numeron 57. Kolme kuukautta myöhemmin tuli hänen sisarensa Roglianosta Pariisiin minua etsimään, väitti minua omaksi lapsekseen ja vei minut mukanaan. Tästä johtuu, että vaikka olenkin syntynyt Pariisissa, olen saanut kasvatukseni Korsikassa.

Hetken aikaa salissa oli aivan hiljaista, niin hiljaista, että huonetta olisi luullut tyhjäksi. Kaikki pidättivät jännittyneinä hengitystään.

-- Jatkakaa, sanoi presidentti.

-- Kyllä, jatkoi Benedetto. -- Olisin voinut olla onnellinen näiden kunnon ihmisten luona, mutta rikollinen luonteeni hävitti kaiken hyvän, mitä kasvatusäitini koetti minuun istuttaa. Kasvoin pahuudessa, ja lopulta minusta tuli rikollinen. Eräänä päivänä, kun kirosin Jumalaa, joka minut oli tehnyt niin pahaksi ja luonut elämäni niin kamalaksi, tuli kasvatusisäni luokseni ja sanoi: "Älä kiroa, onneton, ei Jumala vihoissaan ole antanut sinun tulla maailmaan! Rikos johtui isästäsi eikä sinusta, isästäsi, joka syöksi sinut helvettiin, jos olisit kuollut, puutteeseen, jos ihmeen kautta jäisit eloon!" -- Sen jälkeen en enää kironnut Jumalaa, vaan kirosin isääni, ja sen vuoksi olen täällä puhunut tavalla, josta olette minua soimannut, herra presidentti, sen vuoksi olen saanut aikaan häväistyksen, jonka vaikutuksesta yleisö vieläkin vapisee. Jos se on uusi rikos, niin rangaiskaa minua siitä, mutta jos olen voinut saada teidät vakuutetuiksi siitä, että syntymästäni asti on kohtaloni ollut onneton, tuskaa täynnä, katkera, säälittävä, niin surkutelkaa minua!

-- Mutta kuka on äitinne? kysyi presidentti.

-- Äitini luuli minua kuolleeksi, äitini ei ole syyllinen. En ole tahtonut tietää äitini nimeä, enkä tunne häntä.

Samassa kuului kimeä kiljahdus siitä ryhmästä, jonka olemme kertoneet ympäröineen erästä naista. Nainen sai kovan hermokohtauksen ja vietiin pois oikeussalista. Häntä vietäessä putosi tiheä harso hänen kasvoiltaan, ja läsnäolijat tunsivat hänet rouva Danglars'iksi.

Vaikka Villefort'in hermot olivatkin aivan herpaantuneet, vaikka hänen korvissaan humisi, vaikka jonkinmoinen hulluus kierteli hänen aivojaan, hän kuitenkin tunsi rouva Danglars'in ja nousi.

-- Todistukset! Todistukset! huusi presidentti. -- Muistakaa, syytetty, että tätä kauheuksien sarjaa on tuettava loistavilla todistuksilla.

-- Todistuksilla? sanoi Benedetto nauraen. -- Tahdotteko todistuksia?

-- Tahdomme.

-- Katsokaa siis herra Villefort'ia ja kysykää vieläkin todistuksia.

Jokainen kääntyi kuninkaalliseen prokuraattoriin päin. Katseiden tulessa hän astui tuomioistuimen aitauksen sisään horjuen, tukka pörröisenä ja kasvot kirjavanaan kynsiensä jälkiä.

Kuulijakunnasta kuului hämmästyksen sorinaa.

-- Minulta vaaditaan todistuksia, isä, sanoi Benedetto, -- annanko ne?

-- Ei, ei, sopersi Villefort heikolla äänellä, -- ei, se on tarpeetonta.

-- Mitä, tarpeetontako? huudahti presidentti. -- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Tarkoitan sillä, huudahti kuninkaallinen prokuraattori, -- että turhaan taistelisin sitä murhaavaa ansaa vastaan, joka minua kietoo. Minä tunnustan, että Jumalan kostava käsi on osunut minuun. Todistuksia ei tarvita. Kaikki, mitä tämä nuori mies on sanonut, on totta!

Syvä ja painostava hiljaisuus, aivan kuin ennen ankaraa ukonilmaa, verhosi raskaaseen vaippaansa kaikki läsnäolijat. Kuulijain hiukset nousivat kauhusta pystyyn.

-- Mitä, herra Villefort! huudahti presidentti. -- Ettehän vain ole joutunut mielenhäiriön valtaan? Mitä! Oletteko täysissä järjissänne? Kyllähän jokainen ymmärtää, että näin kummallinen, odottamaton, kamala syytös voi sekoittaa ajatuksenne. Tointukaa.

Kuninkaallinen prokuraattori pudisti päätään. Hampaat kalisivat hänen suussaan aivan kuin kuumetautisella, ja kuitenkin hän oli kalmankalpea.

-- Olen täysissä järjissäni, sanoi hän. -- Vain ruumiini kärsii, ja sehän on helposti ymmärrettävissä. Tunnustan olevani syypää kaikkeen siihen, mistä tuo nuori mies on minua syyttänyt, ja pysyn tästä lähin asunnossani odottamassa seuraajaani kuninkaallista prokuraattoria.

Lausuttuaan nämä sanat heikolla ja melkein sammuneella äänellä Villefort meni horjuen ovea kohden, jonka ovenvartija konemaisesti avasi hänelle.

Kuulijat olivat mykkinä kauhistuksesta tämän paljastuksen ja tunnustuksen edessä. Näin kauhealla tavalla päättyi niiden tapausten sarja, joka viimeisinä kahtena viikkona oli pitänyt pariisilaisten mieliä jännityksessä.

-- Kuka nyt enää voi sanoa, ettei elämässä ole draamallisuutta? tuumi Beauchamp.

-- Toden totta, yhtyi Château-Renaud, -- paljon mieluummin lopettaisin elämäni sillä tavoin kuin Morcerf; kuula otsaan on sittenkin lievempi tuska kuin tällainen sortuminen.

-- Joka sekin surmaa lopulta, sanoi Beauchamp.

-- Ja minä kun kerran aioin mennä naimisiin hänen tyttärensä kanssa! huudahti Debray. -- Kyllä teki tyttöparka viisaasti, kun kuoli!

-- Istunto on päättynyt ja juttu lykätty seuraavaan istuntoon! sanoi presidentti. -- Asia otetaan uudestaan käsiteltäväksi ja annetaan toisen virkamiehen huostaan.

Mitä Andreaan tulee, hän oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin ja ihmisten mielestä entistä mielenkiintoisempi. Hänen lähtiessään salista poliisien seuraamana osoittivat nämä vaistomaisesti hänelle enemmän kunnioitusta kuin ennen.

-- No, mitä te tästä kaikesta arvelette? kysyi Debray pistäen poliisille kultarahan kouraan.

-- Lieventävät asianhaarat otetaan varteen, vastasi tämä.

111. Sovitus

Villefort näki väkijoukon tiheimpienkin rivien aukenevan edessään. Suuret onnettomuudet ovat niin tärisyttäviä ja herättävät niin suurta kunnioitusta, että onnettomimpinakin aikoina kansanjoukko tuntee ensi hetkessä osanottoa suurta surua kohtaan. Kansanjoukot ovat surmanneet monta vihansa kohdetta, mutta harvoin ne ovat solvaisseet onnetonta ollessaan läsnä tätä kuolemaan tuomittaessa.

Villefort kulki siis katselijain, vartijain, oikeuspalatsin virkailijain ohi ja poistui talosta syylliseksi julistettuna oman tunnustuksensa perusteella, mutta surunsa suojaamana.

On olemassa tapauksia, jotka ihmiset ymmärtävät tunteensa avulla, mutta joita he eivät voi järjellään selittää. Suurin runoilija tällaisessa tapauksessa on se, joka kirkaisee voimakkaimmin ja luonnollisimmin. Suuri yleisö ymmärtää, että tämä kirkaisu on kokonainen kertomus, ja se tyytyy siihen ja pitää sitä valtavana, jos se lähtee sydämestä.

Vaikeata olisi sitä paitsi kuvailla, kuinka kamalassa mielentilassa Villefort oli lähtiessään oikeuspalatsista. Kuume pani hänen valtimonsa voimakkaasti sykkimään, pingoitti joka jänteen, täytti joka verisuonen niin että se oli halkeamaisillaan ja kidutti miljoonilla tuskilla hänen ruumiinsa joka kohtaa.