Part 96

-- Olen ottanut selkoa diligenssi- ja höyrylaivakonttoreista ja olen tehnyt laskelmani. Te ajatte diligenssillä Châlons'iin. Äiti, näettehän, että kohtelen teitä aivan kuin kuningatarta, olen sitä varten varannut kolmekymmentäviisi frangia.

Albert tarttui kynään ja kirjoitti:

Diligenssi 35 fr. Châlons'ista Lyoniin höyrylaivassa 6 fr. Lyonista Avignoniin jälleen laivassa 16 fr. Avignonista Marseilleen 7 fr. Matkakuluja 50 fr. Summa 114 fr.

-- Merkitkäämme satakaksikymmentä, lisäsi Albert nauraen, -- huomaattehan, äiti, kuinka antelias olen?

-- Entä sinä, poikaparka?

-- Ettekö ole huomannut, että varaan itseäni varten kahdeksankymmentä frangia. Nuori mies ei kaipaa matkalla mukavuuksia. Sitä paitsi olen tottunut matkustamaan.

-- Postivaunuissa ja kamaripalvelija mukanasi.

-- Kaikilla tavoin, äiti.

-- Olkoonpa niin, sanoi Mercedes, -- mutta mistä saamme nuo kaksisataa frangia.

-- Ne ovat tässä, ja niiden lisäksi vielä kaksisataa. Myin kelloni sadasta frangista ja vitjat kolmestasadasta. Mikä onni! Vitjat olivat kolme kertaa niin kalliit kuin kello! Tässäkin taas näkee, mitä ylellisyys merkitsee! Olemme siis rikkaita, koska niiden sadanneljäntoista frangin sijasta, jotka olisitte tarvinnut matkaanne varten, saattekin kaksisataaviisikymmentä.

-- Mutta olemmehan tähän hotelliinkin velkaa.

-- Kolmekymmentä frangia, mutta ne minä maksan minulle jääneistä sadastaviidestäkymmenestä. Asia on siis päätetty. Ja kun en tarvitsisi muuta kuin kahdeksankymmentä frangia matkaani varten, niin näettehän, että elän aivan ylellisesti. Mutta siinä ei vielä ole kaikki. -- Mitä sanotte tästä, äiti?

Albert otti taskustaan kultalukolla suljettavan muistikirjan, jonka hän oli joskus ostanut tai jonka oli hänelle lahjoittanut joku noista hänen oveaan kolkuttaneista salaperäisistä naisista. Albert otti muistikirjasta tuhannen frangin setelin.

-- Mitä tämä on? kysyi Mercedes.

-- Tuhat frangia, äiti. -- Vakuutan, aivan oikea.

-- Mutta mistä tämä seteli on tullut?

-- Kuulkaahan minua tyynesti, äiti.

Ja Albert nousi, suuteli äitiään molemmille poskille ja jäi katselemaan häntä.

-- Ette voi kuvitellakaan, äiti, kuinka kaunis te olette mielestäni! sanoi nuori mies syvällä pojanrakkaudella. -- Te olette todellakin kaunein ja samalla jaloin nainen, minkä olen maailmassa tuntenut!

-- Rakas lapsi, sanoi Mercedes koettaen turhaan pidättää kyyneltä, joka kimalteli hänen silmänurkassaan.

-- Ei puuttunut enää muuta kuin että tulitte onnettomaksi, ja rakkauteni muuttui jumaloimiseksi.

-- En ole onneton, niin kauan kuin minulla on poikani, sanoi Mercedes. -- Minä en tule onnettomaksi, niin kauan kuin saan pitää hänet.

-- Se on kyllä totta, sanoi Albert, -- mutta nyt tulee koettelemus. Muistattehan, äiti, mitä olemme sopineet?

-- Olemmeko jotakin sopineet? kysyi Mercedes.

-- Olemme, että te jäätte asumaan Marseilleen ja että minä lähden Afrikkaan, jossa teen uuden nimeni kunnioitetuksi.

Mercedes huokasi.

-- No niin, äiti, eilisestä asti olen kuulunut spahiväkeen, lisäsi nuori mies luoden katseensa alas häveten, tajuamatta, kuinka jaloa oli hänen vapaaehtoinen arvonalennuksensa. -- Mielestäni oli ruumiini omani ja voin sen siis myydä. Eilen astuin toisen sijasta väkeen. Olen myynyt itseni, niin kuin sanotaan, jatkoi hän koettaen hymyillä, -- ja sain suuremman hinnan kuin luulinkaan, nimittäin kaksituhatta frangia.

-- Siis nuo tuhat frangia...? sanoi Mercedes vapisten.

-- Ovat puolet summasta, äiti. Toinen puoli maksetaan vuoden päästä.

Mercedes loi katseensa taivasta kohden, eikä hänen silmiensä ilmettä voi millään sanoilla kuvata. Kaksi silmänurkkiin pysähtynyttä kyyneltä vieri pitkin hänen poskiaan.

-- Veresi hinta! sopersi hän.

-- Niin kyllä, jos minut surmataan, äiti, sanoi Albert nauraen, -- mutta suoraan sanoen aion puolustaa nahkaani viimeiseen asti. En ole koskaan tuntenut niin suurta elämänhalua kuin juuri nyt.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Mercedes.

-- Ja minkä tähden juuri minun pitäisi kaatua, äiti? Kaatuiko Lamorcière, tuo Etelä-Ranskan toinen Ney? Kaatuiko Changarnier? Kaatuiko Bedeau? Kaatuiko Morrel, jonka molemmat tunnemme? Ajatelkaahan, äiti, kuinka hauskaa on nähdä minun palaavan komeassa univormussani? Minä vakuutan, että aion näyttää siinä asussa komealta ja olenkin valinnut tämän rykmentin sulasta turhamaisuudesta.

Mercedes huokasi koettaen samalla hymyillä. Hellä äiti ymmärsi, ettei hänen sopinut antaa poikansa yksin kantaa uhrautumisen taakkaa.

-- Näettehän, äiti, sanoi Albert, -- että tällä tavoin on teille taattu jo yli neljätuhatta frangia, ja näillä neljällätuhannella frangilla elätte kaksi vuotta.

-- Niinkö arvelet? sanoi Mercedes.

Mercedes lausui nämä sanat tahtomattaan, ja niissä kaikui niin syvä tuska, että Albert sen huomasi. Hän tarttui äitinsä käteen ja pusersi sitä hellästi sanoen:

-- Niin, te elätte!

-- Minä elän! huudahti Mercedes, -- mutta ethän sinä lähde, ethän, poikani?

-- Äiti, minä lähden, sanoi Albert tyynesti ja varmasti. -- Rakastattehan minua siksi paljon, ettette salli minun viettää toimetonta elämää rinnallanne. Sitä paitsi olen jo kirjoittanut nimeni.

-- Sinä teet niin kuin itse tahdot, poikani; minä teen niin kuin Jumala tahtoo.

-- En niin kuin itse tahdon, äiti, vaan niin kuin järki ja välttämättömyys määräävät. Olemmehan me kaksi epätoivon partaalla. Mitä merkitsee elämä meille tänä hetkenä? Mitä merkitsee elämä minulle? Hyvin vähän, ellei teitä olisi, sen voitte uskoa, sillä ellei teitä olisi ollut, olisin lopettanut elämäni sinä päivänä, jolloin kadotin uskoni isääni ja luovuin hänen nimestään. Minä elän, jos annatte minulle vielä toivon mahdollisuuden. Jos saan pitää huolta tulevaisuudestanne, karttuvat voimani kaksinkertaisiksi. Menen Algerian kuvernöörin luo, hän on jaloluontoinen mies ja ennen kaikkea sotilas; kerron hänelle surullisen elämäntarinani ja pyydän häntä toisinaan luomaan silmänsä sinne, missä olen, ja jos hän pitää sanansa, jos hän näkee minun toimivan, niin ennen kuin kuusi kuukautta on kulunut, olen joko upseeri tai kuollut. Jos pääsen upseeriksi, on elämämme turvattu, sillä minulla on silloin rahoja meitä molempiakin varten ja samalla nimi, josta olemme molemmat ylpeitä, koska se on oikeastaan teidän sukunimenne. Jos kaadun ... no niin, jos kaadun, silloin tekin kuolette, rakas äiti, ja tuskamme on loppunut.

-- Hyvä on, vastasi Mercedes luoden Albertiin ilmeikkään katseensa, -- olet oikeassa, poikani. Todistakaamme ihmisille, jotka tarkkaavat meitä ja seuraavat tekojamme, että olemme ansainneet ainakin sääliä.

-- Mutta heittäkää kaikki synkät ajatukset, äiti! huudahti nuori mies. -- Minä vannon, että olemme tai ainakin voimme tulla onnellisiksi. Olettehan viisas ja alistuvainen nainen; minä puolestani olen toivottavasti tullut vaatimattomaksi ja päässyt intohimoista. Kun kerran olen sotaväessä, olen rikas, ja kun te olette päässyt Dantèsin asuntoon, olette turvassa. Koettakaamme, äiti, koettakaamme elää niin!

-- Niin, koettakaamme, sillä sinun pitää saada elää ja tulla onnelliseksi, vastasi Mercedes.

-- Olemme siis jakaneet omaisuutemme, jatkoi nuori mies teeskennellen suurta huolettomuutta. -- Voimme vaikka jo tänään lähteä. Menen tilaamaan teille paikan.

-- Entä sinä itse, poikani?

-- Minun täytyy jäädä tänne vielä pariksi päivää. Tämä on eromme alku, ja meidän täytyy tottua siihen. Minun täytyy saada muutamia suosituksia ja tietoja Afrikasta. Tapaan teidät kyllä Marseillessa.

-- Lähtekäämme siis, sanoi Mercedes kietoutuen mustaan shaaliin, ainoaan, minkä hän oli ottanut matkaansa; se oli sattumalta mustaa kashmiria ja tavattoman kallisarvoinen. -- Lähtekäämme!

Albert kokosi kiireesti paperinsa, soitti kelloa maksaakseen hotellin isännälle kolmekymmentä frangia, tarjosi käsivartensa äidilleen ja astui portaita alas. Eräs herra kulki heidän edellään. Hän kuuli silkkihameen kahinan portailla ja kääntyi.

-- Debray! sopersi Albert.

-- Te, Morcerf! vastasi ministerinsihteeri pysähtyen.

Uteliaisuus sai Debrayssa voiton halusta pysyä tuntemattomana. Olihan Albert sitä paitsi hänet jo tuntenutkin.

-- Morcerf! huudahti Debray uudestaan.

Mutta kun hän huomasi puolihämärässä rouva Morcerfin nuorekkaan vartalon ja mustan harson, niin hän jatkoi hymyillen:

-- Anteeksi, en tahdo teitä häiritä, Albert.

Albert ymmärsi Debrayn ajatuksen.

-- Äiti, sanoi hän kääntyen Mercedeksen puoleen, -- tässä on herra Debray, sisäasiainministerin sihteeri, entinen ystäväni.

-- Mitä! Entinenkö? sopersi Debray. -- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Tarkoitan sitä, herra Debray, että minulla ei enää ole ystäviä eikä saakaan olla, jatkoi Albert. -- Kiitän teitä siitä, että minut vielä tunsitte.

Debray astui pari porrasta ylemmäksi ja pusersi lujasti Albertin kättä.

-- Uskokaa sanojani, rakas Albert, lausui hän heltyen, -- uskokaa sanojani, olen ottanut koko sydämelläni osaa teitä kohdanneeseen onnettomuuteen ja olen valmis kaikin tavoin auttamaan teitä.

-- Kiitos, sanoi Albert hymyillen, -- mutta keskellä tätä onnettomuutta olemme pysyneet siksi varakkaina, ettei meidän tarvitse turvautua kehenkään. Lähdemme Pariisista, ja kun olemme päässeet perille, jää meille vielä viisituhatta frangia.

Puna nousi Debrayn otsalle, -- hänellähän oli miljoona taskussaan. Ja niin runoton kuin hänen tyyni mielensä olikin, ei hän voinut olla ajattelematta, että tässä samassa talossa oli ollut äsken kaksi naista, joista toinen, ansaittuaan täydellisesti häntä kohdanneen häväistyksen, lähti täältä köyhänä, vaikka hänen viittansa suojassa olikin puolitoista miljoonaa frangia, jota vastoin toinen, joka aivan syyttä oli saanut kärsiä, otti onnettomuuden vastaan ylevänä ja piti itseään rikkaana omistaessaan muutaman rovon.

Tämä vertailu tyrehdytti kaikki kohteliaat lauseet hänen huulilleen, hän sopersi vain muutamia jokapäiväisiä kohteliaisuuksia ja riensi nopeasti portaita alas.

Sinä päivänä hänen alaisensa virkamiehet saivat kärsiä hänen huonosta tuulestaan.

Mutta illalla hän osti Madeleine-bulevardin varrelta hyvin komean rakennuksen, joka tuotti hänelle vuosittain viisikymmentätuhatta.

Seuraavana päivänä samaan aikaan kun Debray allekirjoitti kauppakirjan kello viisi illalla, rouva Morcerf syleili hellästi poikaansa ja nousi diligenssiin, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

Eräs mies oli diligenssitalon pihalla piilossa kaari-ikkunan takana. Hän näki Mercedeksen astuvan vaunuihin, näki diligenssin loittonevan ja Albertin poistuvan.

Silloin hän painoi kätensä otsalleen, jossa epäilys asui, ja huokasi:

-- Millä tavalla voin palauttaa näille kahdelle viattomalle ihmiselle onnen, jonka heiltä olen riistänyt? Jumala auttakoon siinä minua.

107. Leijonanluola

Se osa Force-vankilaa, jossa pidetään pahimmat ja vaarallisimmat rikolliset, on Saint-Bernard'in piha.

Varkaiden kielellä tätä osaa sanotaan Leijonanluolaksi, ehkä sen vuoksi, että sinne suljetut purevat terävillä hampaillaan häkkinsä rautoja ja toisinaan vartijoitakin.

Se on erikoinen vankila keskellä muuta vankilaa. Seinät ovat kahta vertaa paksummat kuin muualla. Joka päivä vanginvartijat tarkastavat huolellisesti paksut rautaristikot, ja näiden miesten isosta koosta ja kylmän terävästä katseesta voi päättää, että heidät on valittu virkaansa, koska he osaavat pitää vartioitaviaan kurissa sekä kauhun että viekkauden avulla.

Tavattoman korkeat muurit ympäröivät pihamaata, jonne auringonsäteet osuvat viistosti, jos ne nyt ylipäänsä päättävät luoda valoaan tähän ruumiillisen ja henkisen kurjuuden paikkaan. Täällä harhailee aamusta varhain synkkiä, kamalia ja kalpeita varjoja, joita varten yhteiskunta hioo mestauskirvestä.

Heidän näkee seisovan tai istuvan kyyryllään pitkin seinää, johon aurinko eniten paistaa ja joka siksi on muita seiniä lämpimämpi. He puhelevat toisilleen pareittain, mutta ovat useimmin yksinään, kaikkien silmät suunnattuina porttiin, joka aukenee silloin, kun joku kutsutaan pois tästä synkästä paikasta tai sinne heitetään uutta kuonaa yhteiskunnan sulatusuunista.

Saint-Bernard'in pihalla on erityinen keskusteluhuone; se on pitkänomainen, ja sen jakaa kahteen osaan kaksi ristikkoa, jotka ovat kolmen jalan päässä toisistaan, niin ettei vieras voi antaa kättä vangille eikä ojentaa hänelle mitään. Tämä keskusteluhuone on synkkä ja kostea ja kauheita tunnustuksia on tehty näiden ruostuneiden ristikkojen lävitse.

Mutta olkoon tämä paikka kuinka kamala tahansa, se on kuitenkin vankilan paratiisi, sillä siellä saavat ne, joiden elinpäivät on luettu, kohdata kauan toivottuja ja odotettuja tuttaviaan. Hyvin harvinaista on, että kukaan pääsee Leijonanluolasta minnekään muualle kuin mestauslavalle tai kuritushuoneeseen.

Tässä kylmässä ja kosteassa pihassa käveli kädet housuntaskuissa nuori mies, joka herätti kaikissa Luolan asukkaissa suurta uteliaisuutta.

Häntä olisi voinut luulla hienoksi mieheksi, sillä sellainen kuosi oli hänen puvussaan, joka nyt tosin oli aivan riekaleina. Hänen vaatteensa eivät olleet suinkaan vanhat, sillä kangas oli hienoa ja silkinpehmeätä eheistä kohdistaan ja sen entinen väri palasi piankin, kun vanki sitä siveli saadakseen pukunsa näyttämään uudelta. Palttinapaita oli hieno, vaikka likainen, ja kiiltonahkaisia kenkiään vanki pyyhkieli nenäliinan kulmalla, johon oli ommeltu nimikirjainten yläpuolelle kruunu.

Muutamat Leijonanluolan asukkaat katselivat osaaottavasti tämän vangin pukuhuolia.

-- Kas siinä on prinssi, joka siistii itseään, sanoi muudan varas.

-- Hän on luonnostaan hyvin kaunis, sanoi toinen, -- ja jos hänellä vain olisi kampa ja hiusvoidetta, hän veisi voiton kaikista valkohansikkaisista herroista.

-- Hänen pukunsa on ollut ihka uusi, ja hänen kenkänsä kiiltävät kovasti. Hauskaa on nähdä, että meillä on sellaisia virkaveljiä, ja perhanan poliisit ovat pahansisuista väkeä. Sulasta kateudesta ovat repineet noin hienon puvun!

-- Hän näyttää olevan oikeaa lajia, sanoi toinen, -- sillä hän on tehnyt vaikka mitä ... ja oikein roimasti. Ja kuitenkin hän on vielä noin nuori! Se on suurenmoista!

Ja tämän iljettävän ihailun esine näytti nauttivan näistä ylistysvirsistä, tai oikeammin niiden kaiusta, sillä sanoja hän ei erottanut.

Järjestettyään pukunsa hän meni ristikon luo, joka oli vankilan kapakan edessä ja jota vastaan vartija nojasi.

-- Kuulkaahan, herra, sanoi hän, -- lainatkaahan minulle kaksikymmentä frangia. Kyllä ne pian saatte takaisin, minun suhteeni ei teidän tarvitse mitään pelätä. Ajatelkaahan, että vanhemmillani on useampia miljoonia kuin teillä ropoja... Kas niin, antakaahan kaksikymmentä frangia, että voin hankkia itselleni yksityisen huoneen ja ostaa aamutakin. Kärsin kamalasti siitä, että minun koko ajan täytyy pitää hännystakki ylläni ja kiiltokengät jalassa... Mikä puku prinssi Cavalcantille!

Vartija käänsi hänelle selkänsä ja kohautti olkapäitään. Hän ei edes nauranut näille sanoille, jotka olisivat karkottaneet rypyt kaikkien muiden otsalta, sillä hän oli kuullut usein samantapaista puhetta, tai oikeammin sanoen hän ei muuta ollut kuullutkaan.

-- Te olette sydämetön ihminen, sanoi Andrea, -- minä toimitan teidät menettämään paikkanne.

Nämä sanat saivat vartijan kääntymään, ja tällä kertaa hän purskahti nauramaan näille sanoille.

-- Minä sanon kerta vielä, jatkoi Andrea, -- että tällä kurjalla summalla voisin hankkia itselleni yksityisen huoneen ja sopivan puvun ottaakseni vastaan sen kuuluisan henkilön, joka kohta saapuu tänne.

-- Hän on oikeassa, hän on oikeassa! sanoivat toiset vangit. -- Kaikesta näkyy, että hän on hieno mies.

-- Lainatkaa te siis hänelle nuo kaksikymmentä frangia, sanoi vartija nojaten toiseen olkapäähänsä, -- onhan teidän velvollisuutenne auttaa toveria.

-- Minä en ole näiden miesten toveri, sanoi nuori mies ylpeästi. -- Älkää solvaisko minua, siihen teillä ei ole oikeutta.

Varkaat katsoivat mutisten toisiinsa, ja alkoivat jo suuttua ylimykselliseen vankiin, kylläkin enemmän vartijan yllyttävien puheiden kuin Andrean sanojen vuoksi.

Vartija, joka tiesi voivansa käyttää mahtikeinoja taltuttaakseen liian korkealle kuohahtavat laineet, antoi myrskyn vähitellen nousta tehdäkseen kepposet suulaalle lainaajalle ja hankkiakseen hiukan vaihtelua päivän yksitoikkoiseen vartioimiseen.

Varkaat lähestyivätkin jo Andreaa, ja muutamat huusivat:

-- Anturaleikkiin! Anturaleikkiin!

Tämä sydämetön rangaistus tapahtui siten, että tovereittensa epäsuosioon joutunutta piestiin rautapiikkisten kenkien anturoilla.

Toiset ehdottivat ankeriasta. Nenäliina, jonka keskelle on pantu hiekkaa, pieniä kiviä tai rahoja, jos sellaisia on saatavissa, solmitaan yhteen ja tällä piestään syyllisen selkää tai päätä.

-- Annetaan hienolle herralle selkään! huusivat he.

Mutta Andrea kääntyi heihin päin; vilkutti silmiään, pullisti poskeaan kielellään ja maiskautti huuliaan. Tämä oli eräs niistä tuhansista merkeistä, joista rosvot tuntevat toisensa. Se oli heille eräänlainen vapaamuurarimerkki, Andrea oli oppinut sen Caderousselta.

Heti painuivat nenäliinat ja pääpieksäjä pisti rautapiikkisen kengän jälleen jalkaansa. Muutamat sanoivat, että herra oli oikeassa ja että vangit tahtoivat antaa kullekin omantunnonvapauden.

Joukko väistyi loitommalle. Vartija oli niin hämmästynyt, että tarttui heti Andrean käsiin ja alkoi tutkia hänen taskujaan keksiäkseen, mistä johtui äkillinen muutos Leijonanluolan asukkaissa.

Andrea antoi hänen tutkia, mutta vastusteli kuitenkin.

Äkkiä kuului ristikon luota ääni.

-- Benedetto! huusi tarkastaja.

Vartija päästi saaliinsa irti.

-- Kutsutaanko minua? kysyi Andrea.

-- Keskusteluhuoneeseen! vastasi ääni.

-- Näettekö, minun luokseni tullaan. Saattepahan nähdä, hyvä herra, sallitaanko Cavalcantia pideltävän niin kuin tavallista ihmistä.

Ja Andrea kiiti pihalla eteenpäin kuin musta varjo, katosi raollaan olevasta ristikkoportista ja jätti toverinsa ja vartijankin ihmettelemään.

Hän sai todellakin kutsun saapua keskusteluhuoneeseen, eikä kukaan ollut siitä sen enemmän ihmeissään kuin Andrea itse, sillä viekas nuori mies oli vankilaan jouduttuaan ollut aivan vaiti eikä ollut käyttänyt vangeille sallittua kirjoittamisen oikeutta hankkiakseen suosijoita.

-- Joku mahtava henkilö suosii minua aivan varmasti, tuumi hän. -- Sen näkee kaikesta. Saan äkkiä omaisuuden ja omaiset itselleni, minulle annetaan kuuluisa nimi, kultaa sataa, ja loistava avioliitto on tarjolla. Kohtalo unohtaa minut hetkiseksi, suosijani hylkää minut, mutta ei kuitenkaan kokonaan, ei ainiaaksi! Hän otti hetkiseksi pois suojaavan kätensä, mutta hän ojentaa sen taas ja juuri silloin, kun luulin vaipuvani syvyyteen. -- Miksi nyt menettelisin ajattelemattomasti? Karkottaisin vain suosijani! Kahdella tavalla hän voi minua auttaa, joko hankkimalla minulle kullan avulla pakotilaisuuden tai pakottamalla tuomarit julistamaan minut syyttömäksi. Siksi on parasta pysyä maltillisena, kunnes huomaan, että minut on kokonaan unohdettu, ja vasta silloin...

Andrea oli varmaankin laatinut tepsivän suunnitelman, sillä hän oli uhkarohkea hyökätessään ja viekas puolustautuessaan. Hän oli kestänyt vankeutta ja kaikenlaista puutetta aivan tyynesti, mutta vähitellen luonto tai oikeammin sanoen tottumus sai hänessä vallan. Hän kärsi siitä, että oli alasti, likainen ja nälissään. Aika kävi hänelle liian pitkäksi.

Juuri tällaisena ikävystymisen hetkenä tarkastajan ääni kutsui hänet keskusteluhuoneeseen.

Andrea tunsi sydämensä sykähtävän ilosta. Tutkintotuomari ei voinut saapua näin varhain eikä vankilanjohtaja tai lääkäri näin myöhään. Vierailu oli siis aivan odottamaton.

Keskusteluhuoneen ristikon takaa Andrea näki Bertuccion älykkään ja synkän hahmon, joka puolestaan katseli tuskaisen kummastuneena ristikkoa, teljettyjä ovia ja ristikon takana liikkuvaa varjoa.

-- Ah! Andrea sävähti.

-- Päivää, Benedetto, sanoi Bertuccio syvällä ja sointuvalla äänellään.

-- Te! Te! Nuori mies katsahti kauhistuneena ympärilleen.

-- Etkö tunne enää minua, onneton lapsi! sanoi Bertuccio.

-- Hiljaa, hiljaa toki, sanoi Andrea, joka tiesi, miten tarkat korvat seinillä oli. -- Hyvä Jumala, älkää puhuko niin kovaa.

-- Tahdot puhella kanssani aivan kahden kesken, eikö niin? sanoi Bertuccio.

-- Niin, sanoi Andrea.

-- Hyvä on.

Ja Bertuccio etsi taskustaan paperin, viittasi ristikon takana olevalle vahdille ja sanoi:

-- Lukekaa!

-- Mitä se on? kysyi Andrea.

-- Määräys viedä sinut yksityiseen huoneeseen, jättää sinut sinne ja antaa minun puhua kanssasi.

-- Oh, sanoi Andrea riemusta hypähtäen.

Mutta sitten hän heti hillitsi itsensä ajatellen:

-- Jälleen tuo tuntematon suojelijani! Minua ei ole unohdettu! Tahdotaan päästä jonkin salaisuuden perille, koska halutaan puhella kanssani yksityishuoneessa. Nyt he ovat vallassani... Tuntematon suosijani on lähettänyt Bertuccion.

Vartija neuvotteli hetkisen ylemmän virkailijan kanssa, avasi sitten molemmat ristikkoportit ja vei Andrean toisessa kerroksessa olevaan pihanpuoleiseen huoneeseen. Andrean ilo oli rajaton.

Huone oli valkoiseksi maalattu, niin kuin vankiloiden huoneet tavallisesti ovat, ja sen kalustuksena oli liesi, vuode, tuoli ja pöytä. Se oli iloisen näköinen, ja vanki tuli säteileväksi.

Bertuccio istui tuolille. Andrea heittäytyi vuoteelle. Vartija poistui.

-- Kas niin, sanoi taloudenhoitaja, -- mitä asiaa sinulla on minulle?

-- Mitä asiaa teillä on? kysyi Andrea.

-- Puhu sinä ensin...

-- En puhu. Teillä on minulle paljon ilmoitettavaa, koska olette tullut tänne minua tapaamaan.

-- Hyvä on. Sinä olet jatkanut rikollista elämääsi, olet varastanut ja murhannut.

-- Jos tätä tahdoitte sanoa minulle, ei sen vuoksi olisi tarvinnut tulla erityiseen huoneeseen, se oli aivan turhaa vaivaa. Kyllä minä tuon kaiken tiedän. Mutta on paljon sellaista, jota en tiedä. Puhukaamme siitä. Kuka teidät on lähettänyt tänne?

-- Kylläpä te rynnistätte eteenpäin, herra Benedetto.

-- Totta kai ja suoraan maalia kohden. Ennen kaikkea jättäkäämme tarpeettomat sanat. Kuka teidät on lähettänyt?

-- Ei kukaan.

-- Mistä tiesitte, että olin vankilassa?

-- Olen jo kauan tuntenut sinut siksi röyhkeäksi keikariksi, joka ratsasteli pitkin Champs-Elysées'tä...

-- Champs-Elysées'tä. Ahaa, jo polttaa, niin kuin sokkosilla sanotaan... Champs-Elysees'tä. Kas niin, puhelkaamme hiukan isästäni.

-- Mikä minä sitten olen?

-- Te, hyvä herra, olette vain kasvatusisäni... En luule, että te annoitte käytettäväkseni nuo satatuhatta frangia, jotka olen pannut menemään neljässä viidessä kuukaudessa. Te ette ole tyrkyttänyt minulle italialaista aatelismiestä isäksi. Te ette toimittanut minulle pääsyä hienoon maailmaan ettekä kutsunut minua päivällisille Auteuiliin yhdessä hienojen ihmisten kanssa, joiden joukossa oli kuninkaallinen prokuraattori. Jos olisin tehnyt lähempää tuttavuutta hänen kanssaan, siitä olisi minulle nyt hyötyä. Te ette taannut minulle paria miljoonaa siihen aikaan, kun tämä ikävä tapaus sattui ilmaisemaan entisyyteni... Puhukaahan suunne puhtaaksi, kunnioitettava korsikalainen, puhukaa...

-- Mitä minun siis pitäisi sinulle sanoa?

-- Kyllä minä autan. Puhuittehan äsken Champs-Elysées'tä, kunnon kasvatusisäni.

-- Entä sitten?

-- Champs-Elysées'n varrellahan asuu eräs rikas, hyvin rikas herra.

-- Sama, jonka luona olit varastamassa ja murhaamassa, häntäkö tarkoitat?

-- Luultavasti samaa.

-- Kreivi Monte-Cristoa siis?

-- Te hänen nimensä sanoitte. No, pitääkö minun heittäytyä hänen syliinsä, painaa hänet rintaani vastaan ja huutaa: "Isäni, isäni!"

-- Älkäämme laskeko leikkiä, vastasi Bertuccio vakavasti. -- Se nimi ei saa kuulua tuollaisen miehen huulilta.

-- Joutavia! sanoi Andrea hiukan hämillään Bertuccion juhlallisesta käytöksestä. -- Miksi ei?

-- Siksi, että taivas suosii tuota miestä, eikä hänellä voi olla sinunkaltaistasi konnaa poikana.

-- Pois kaikki suuret sanat...

-- Ole varuillasi!

-- Vai uhkauksia...! Minä en pelkää ... minä aion sanoa julkisesti...