Part 95

-- Ah, sanoi Morrel vaipuen innostuksensa kukkuloilta surunsa rotkoihin, -- ah, te leikitte kanssani. Olette kuin hyvä äiti, tai oikeammin sanoen itsekäs äiti, joka hellillä sanoilla viihdyttää lapsensa tuskat, koska tämän huuto vihloo hänen korviaan. Ei, ystäväni, tein väärin käskiessäni teitä punnitsemaan sananne. Ei, älkää pelätkö mitään, minä hautaan suruni niin huolellisesti sydämeeni, kätken sen niin syvälle, piilotan sen niin tarkoin, ettei teidän tarvitse minua sääliäkään... Hyvästi, ystäväni, hyvästi!

-- Päinvastoin, sanoi kreivi, -- tästä hetkestä alkaen, Maximilien, elät minun seurassani ja minun luonani, et jätä minua, ja viikon päästä on Ranska jäänyt taaksemme.

-- Ja kehotatteko minua yhä vain toivomaan?

-- Kehotan, koska tiedän keinon, millä sinut parantaa.

-- Kreivi, teette minut vielä entistäkin surullisemmaksi. Pidätte onnettomuuttani vain jokapäiväisenä suruna ja koetatte haihduttaa sen jokapäiväisellä keinolla, matkustamisella.

-- Mitä sinulle sanoisinkaan? vastasi Monte-Cristo. -- Uskon, että täytän, mitä lupaan; anna minun kokeilla.

-- Kreivi, te vain pitkitätte kuolinkamppailuani, ette muuta.

-- Olet heikko mies, sanoi kreivi, -- ellet voi antaa ystävällesi muutamaa päivää kokeiluaikaa. Tiedätkö, mitä kreivi Monte-Cristo voi saada aikaan? Tiedätkö, että hän hallitsee monia maallisia voimia? Tiedätkö, että hänellä on niin luja usko, että hän voi vaatia ihmeitä Jumalalta: onhan Jumala sanonut, että uskon avulla voidaan siirtää vuoria? No niin, odota ihmettä, tai...

-- Tai..., kertasi Morrel.

-- Tai sanon sinua kiittämättömäksi.

-- Säälikää minua, kreivi.

-- Minä säälin sinua niin paljon, Maximilien, kuule sanani tarkoin, säälin niin paljon, että ellen kuukauden päästä ole sinua parantanut, tänä samana päivänä ja tänä samana tuntina, kuule sanani tarkoin, lasken itse eteesi ladatut pistoolit ja maljallisen italialaista myrkkyä, joka on paljon varmempaa ja tehoisampaa kuin se, mitä Valentine sai.

-- Lupaatteko sen minulle?

-- Lupaan, sillä olen niin kuin sinäkin kerran tahtonut surmata itseni, ja olen surun kaikottuakin vielä monesti uneksinut ikuisen unen suloisuudesta.

-- Kuukauden päästä siis saan menetellä elämäni kanssa oman mieleni mukaan, ellen ole löytänyt lohdutusta, ja vaikka tekisin silloin mitä tahansa, ette syytä minua kiittämättömäksi?

-- Täsmälleen kuukauden päästä, Maximilien. Kuukauden päästä tunnilleen, sillä tämä päivä on pyhä. Et ole kai tullut ajatelleeksi, että tänään on syyskuun viides päivä. Täsmälleen kymmenen vuotta sitten pelastin isäsi, joka tahtoi kuolla.

Morrel tarttui kreivin käsiin ja suuteli niitä.

-- Kuukauden päästä on pöydällä, jonka ääressä istumme, hyvät aseet ja suloisen kuoleman tuottavaa myrkkyä, jatkoi Monte-Cristo, -- mutta lupaathan odottaa siihen asti?

-- Vannon sen, sanoi Morrel.

Monte-Cristo sulki nuoren miehen syliinsä ja painoi hänet rintaansa vastaan.

-- Ja tästä päivästä alkaen muutat asumaan minun luokseni, sanoi hän. -- Muutat asumaan Haydéen asuntoon, niin että saan tyttären sijasta pojan.

-- Haydéen! sanoi Morrel. -- Minne Haydée on joutunut?

-- Hän matkusti pois viime yönä.

-- Hän on jättänyt teidät?

-- Hän odottaa minua... Ole siis valmis muuttamaan luokseni Champs-Elysées'n varrelle ja toimita minut kenenkään näkemättä täältä pois.

Maximilien kumarsi ja totteli aivan kuin lapsi tai apostoli.

106. Jako

Saint-Germain-des-Prés'n varrella olevassa hotellissa, jonka Albert de Morcerf oli valinnut äitinsä asunnoksi, asui toisen kerroksen pienessä huoneistossa hyvin salaperäinen olento.

Se oli mies, jonka kasvoja portinvartija ei ollut koskaan nähnyt, sillä talvella oli hänellä aina kaulassaan leveä punainen huivi, jollaisia rikkaitten perheitten kuskit käyttävät odotellessaan isäntäväkeään teattereiden edustalla, ja kesällä hän aina niisti nenäänsä mennessään portinvartijan huoneen ohi. Vielä on lisättävä, ettei kukaan vakoillut tätä salaperäistä henkilöä, niin kuin olisi voinut otaksua, sillä lähistöön oli levinnyt huhu, että hän oli korkeassa arvoasemassa ja että hänellä oli _pitkä käsi_, ja tämä seikka pakotti kaikki jättämään hänet rauhaan.

Hän kävi huoneistossaan aivan säännöllisesti, vaikkakin tuli toisinaan myöhemmin, toisiaan aikaisemmin. Useimmiten hän kuitenkin ilmestyi sinne kello neljän aikaan eikä ollut koskaan siellä yötä.

Vaitelias palvelijatar, jonka huolena oli huoneiston kunnossapito, sytytti talvisin puoli neljältä tulen pesään ja toi kesäisin samaan aikaan huoneeseen jäätelöä.

Neljän aikaan salaperäinen henkilö sitten saapui, niin kuin olemme maininneet.

Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin pysähtyivät vaunut hotellin eteen. Mustaan tai tummansiniseen pukuun ja tiheään harsoon verhoutunut nainen astui ajoneuvoista, riensi kuin varjo portinvartijan oven ohi ja nousi toiseen kerrokseen niin kepeästi, etteivät portaat vähääkään narisseet hänen jalkojensa alla.

Kukaan ei koskaan kysynyt häneltä, minne hän aikoi.

Hänen kasvojaan enemmän kuin salaperäisen herrankaan kasvoja ei portinvartijapariskunta siis koskaan nähnyt, eikä koko suuressa kaupungissa varmaankaan ollut toista avioparia, joka olisi voinut moisen salaisuuden säilyttää.

Nainen ei tietysti mennyt toista kerrosta ylemmäksi. Hän kolkutti oveen erikoisella tavalla, ovi aukeni, sitten se sulkeutui, eikä enää kuulunut eikä näkynyt mitään.

Jonkin ajan kuluttua hän lähti hotellista yhtä varovaisesti kuin oli tullutkin. Hän lähti aina ensimmäisenä, harso silmillään, ja nousi ajoneuvoihin, jotka kääntyivät milloin millekin kadulle. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin poistui herra, peittäen kasvonsa joko kaulahuiviinsa tai nenäliinansa taakse ja katosi.

Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun kreivi Monte-Cristo oli käynyt Danglars'in luona ja kun Valentine oli haudattu, saapui salaperäinen asukas jo kello kymmenen aamulla eikä kello neljä, niin kuin tavallisesti. Melkein heti hänen jälkeensä tuli myös hunnutettu nainen ajurin vaunuissa ja nousi nopeasti portaita ylös.

Ovi aukeni ja sulkeutui.

Mutta ennen kuin ovi oli ennättänyt mennä kiinni, oli nainen huudahtanut:

-- Lucien, ystäväni!

Tällä tavoin portinvartija, joka tahtomattaan oli kuullut huudahduksen, sai tietää, että salaperäisen vuokralaisen nimi oli Lucien. Mutta kun hän oli mallikelpoinen portinvartija, päätti hän olla mainitsematta siitä mitään vaimolleenkaan.

-- Mitä nyt on tapahtunut? kysyi herra, jonka nimen naisen hätääntyminen tai into oli ilmaissut. -- Kertokaa!

-- Ystäväni, voinko luottaa teihin?

-- Varmasti, tiedättehän sen. Mitä on tapahtunut? Kirje, jonka sain teiltä tänä aamuna, teki minut hirveän levottomaksi. Se oli häthätää kirjoitettu ja sekava. Rauhoittakaa minua tai kertokaa asia koko kamaluudessaan.

-- Lucien, suuria on tapahtunut! sanoi nainen luoden Lucieniin kysyvän katseen. -- Herra Danglars on viime yönä lähtenyt pois.

-- Lähtenyt? Herra Danglars lähtenyt pois! Minne hän on lähtenyt?

-- En tiedä.

-- Mitä! Ettekö tiedä? Hän on siis lähtenyt lopullisesti?

-- Epäilemättä! Kello kymmenen illalla hän ajoi vaunuillaan Charentonin tulliportille; siellä odottivat postivaunut, hän astui niihin kamaripalvelijansa keralla ja ilmoitti kuskilleen menevänsä Fontainebleauhon.

-- No, mitä siihen sanoitte?

-- Odottakaahan, ystäväni. Hän on jättänyt minulle kirjeen.

-- Kirjeenkö?

-- Niin, lukekaa.

Ja paronitar otti taskustaan avatun kirjeen ja ojensi sen Debraylle.

Debray arkaili hiukan, aivan kuin olisi koettanut arvata kirjeen sisällystä tai harkinnut, miten menetellä sen johdosta. Sitten hän ilmeisesti oli tehnyt päätöksensä ja luki:

Hyvä rouva ja uskollinen puolisoni.

Aivan huomaamattaan hän vaikeni ja katsoi paronittareen, joka punastui korviaan myöten.

-- Jatkakaa, sanoi rouva Danglars.

Debray jatkoi:

Saadessanne tämän kirjeen ei teillä enää ole miestä! Älkää tulko tarpeettoman rauhattomaksi, olette menettänyt miehenne samalla tavoin kuin tyttärennekin. Ajan pitkin jotakin niistä kolmesta- tai neljästäkymmenestä maantiestä, joita myöten päästään Ranskan rajojen ulkopuolelle. Olen velvollinen antamaan teille selityksen, ja koska olette järkevä nainen, selitänkin teille lähtöni syyt.

Kuulkaa siis:

Tänään tultiin minulta perimään viisi miljoonaa, suoritin ne; melkein heti sen jälkeen tultiin perimään yhtä suurta summaa, lykkäsin maksun huomiseen; nyt lähden pois välttääkseni huomispäivää, joka voisi käydä liian vastenmieliseksi.

Ymmärrättehän tämän, rouvani ja kallis puolisoni? Minä sanon: Ymmärrättehän, sillä tunnette raha-asiani yhtä hyvin kuin minä ja paremminkin, sillä minä en voi sanoa, minne on mennyt minun ennen jokseenkin suuri rikkauteni, te sitä vastoin voitte varmaankin antaa siihen tyydyttävän vastauksen.

Naisillahan on erehtymättömän varma vaisto, ja he voivat itse keksimänsä algebran avulla selittää ihmeenkin. Minä en tuntenut muuta kuin numeroni, ja kun ne alkoivat pettää, en ollut enää mistään selvillä. Oletteko koskaan ihmetellyt, kuinka nopeasti olen sortunut? Eikö teitä koskaan ole häikäissyt sulavien kultatankojeni hehku? Minä puolestani en ole nähnyt muuta kuin tulen; toivottavasti teitä varten on jäänyt tuhkaan hiukan kultaa.

Tämä on lohdutuksenani lähtiessäni, rouvani ja viisas puolisoni, muuten omatuntoni soimaisi minua siitä, että teidät hylkään. Teille jää ystäviä, tuo mainitsemani tuhka ja ennen kaikkea muuta vapaus, jonka täten annan teille.

Nyt on sopivaa liittää tähän pieni huomautus, joka koskee yhdyselämäämme.

Niin kauan kuin toivoin teidän toimivan yhteisen kotimme parhaaksi ja lisätäksenne tyttäremme rikkautta, suljin filosofina silmäni. Mutta kun olette saattanut koko talon rappiotilaan, en tahdo olla toisen miehen varallisuuden tukipylväänä.

Mennessäni kanssanne naimisiin olitte rikas, mutta maineenne oli huono.

Suokaa anteeksi suorat sanani, mutta kun luultavasti puhelemme kahden kesken, niin eihän minun tarvitse sanojani kaunistella.

Olen lisännyt rikkauttamme, joka viidentoista vuoden aikana kasvamistaan kasvoi, siihen hetkeen asti, jolloin merkillinen ja minulle vielä tähän asti selittämätön turmio tarttui siihen ja kaatoi sen.

Te, rouva, olette toiminut ainoastaan oman varallisuutenne kartuttamiseksi ja olette siinä onnistunutkin, siitä olen aivan varma.

Jättäessäni teidät olette siis samanlainen kuin silloin, kun teidät otin: rikas, mutta ette kunnioitettu.

Hyvästi.

Minäkin alan tästä päivästä alkaen työskennellä omaksi edukseni.

Olkaa varma siitä, että olen teille syvästi kiitollinen antamastanne esimerkistä, jota tulen noudattamaan.

Teidän uskollinen aviomiehenne, Paroni Danglars.

Paronitar oli silmillään seurannut Debraytä tämän pitkän ja tuskallisen lukemisen aikana. Vaikka nuori mies osasikin mainiosti hillitä itsensä, näki rouva Danglars hänen kuitenkin pari kertaa punastuvan.

Luettuaan kirjeen hän käänsi sen kokoon ja seisoi miettiväisenä.

-- No? kysyi rouva Danglars levottomana, minkä mielentilan voi helposti ymmärtää.

-- No? kertasi Debray konemaisesti.

-- Mitä ajattelette tämän kirjeen johdosta?

-- En muuta kuin sitä, että paroni Danglars lähtiessään on aavistanut jotakin.

-- Epäilemättä. Mutta siinäkö on kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa?

-- En ymmärrä teitä, sanoi Debray jääkylmästi.

-- Hän on lähtenyt! Lähtenyt kokonaan pois! Lähtenyt aikomatta koskaan palata!

-- Oh, sanoi Debray, -- älkää sellaista uskoko, paronitar.

-- Hän ei palaa, sen sanon teille. Minä tunnen hänet, hän on järkähtämätön kaikissa niissä päätöksissä, jotka kohdistuvat hänen omiin etuihinsa. Jos hän olisi arvellut, että minä voisin jollakin tavoin häntä hyödyttää, hän olisi ehdottomasti ottanut minut mukaansa. Hän jättää minut Pariisiin, koska hänellä voi erostamme olla hyötyä. Hän ei siis palaa koskaan, ja minä olen aivan vapaa, lisäsi rouva Danglars rukoilevalla äänellä.

Mutta Debray jätti hänen vetoomuksensa vastausta vaille.

-- Mitä, sanoi paronitar viimein, -- ettekö edes vastaa minulle?

-- Minulla ei ole teille muuta kuin yksi kysymys: mitä aiotte tehdä?

-- Sitä juuri tulin teiltä kysymään, vastasi paronitar sykkivin sydämin.

-- Ah, sanoi Debray, -- siis pyydätte minulta neuvoa?

-- Niin, minä pyydän teiltä neuvoa, sanoi paronitar peloissaan.

-- Jos kysytte minulta neuvoa, sanoi nuori mies kylmästi, -- niin kehotan teitä matkustamaan.

-- Matkustamaan! sopersi rouva Danglars.

-- Juuri niin. Sanoihan herra Danglars, että olette rikas ja aivan vapaa. Minun mielestäni on välttämätöntä, että häviätte Pariisista neiti Eugénien kihlauksen purkautumisen ja herra Danglars'in katoamisen jälkeen. On välttämätöntä antaa ihmisten luulla, että teidät on hylätty ja että olette köyhä. Kukaan ei antaisi vararikkoisen miehen vaimolle anteeksi sitä, että hän on rikas ja elää komeasti. Jääkää kahdeksi viikoksi Pariisiin, kertokaa kaikille parhaille ystävillenne, miten teidät on hylätty ja miten kaikki tapahtui, he kyllä kertovat sen ympäri maailmaa. Sitten jätätte komean kotinne, luovutte jalokivistänne, luovutte pesäosuudestanne, ja kaikki ylistävät teidän suurta epäitsekkyyttänne. He uskovat, että teidät on hylätty ja että olette köyhä, sillä minä yksin tiedän teidän todellisen varallisuutenne ja olen valmis luovuttamaan teille osuutenne kunnon liittolaisena.

Debray oli puhunut tyynesti ja välinpitämättömästi, mutta paronitar oli kuunnellut kauhuissaan ja epätoivoissaan.

-- Hylätty! toisti hän. -- Niin, hylätty olen todellakin... Olette oikeassa, eikä kukaan aavistakaan, kuinka hylätty olen.

Muuta ei tämä ylpeä ja mielettömästi rakastava nainen saattanut sanoa Debraylle.

-- Mutta rikas, hyvin rikas samalla kertaa, jatkoi Debray ottaen lompakostaan muutamia papereita ja levittäen ne pöydälle.

Rouva Danglars ei häntä pidättänyt, vaan koetti hillitä kiivaasti sykkivää sydäntään ja kyyneliään. Ja lopulta voitti oman arvon tunne, niin että hän saattoi olla itkemättä.

-- Hyvä rouva, sanoi Debray, -- olemme noin kuusi kuukautta toimineet yhdessä. Te panitte liikkeen pohjaksi satatuhatta frangia. Tämän vuoden huhtikuussa teimme liiton. Toukokuussa aloitimme toimintamme. Toukokuussa voitimme neljäsataaviisikymmentäviisituhatta frangia. Kesäkuussa voitto nousi yhdeksäänsataantuhanteen. Heinäkuussa tuli voittoon lisää miljoona seitsemänsataatuhatta. Tiedättehän, että silloin olivat kysymyksessä Espanjan valtiopaperit. Elokuun alussa menetimme kolmesataatuhatta frangia, mutta viidentenätoista päivänä olimme sen korvanneet ja kuukauden lopussa olimme taas voitolla. Tilimme liittomme alusta eilispäivään asti, jolloin päätin tilit, osoittavat voittoa kaksi miljoonaa neljäsataatuhatta, siis miljoona kaksisataatuhatta kummallekin meistä. Tämän lisäksi, sanoi Debray lukien tyynesti ja järjestelmällisesti aivan kuin pörssinvälittäjä muistikirjastaan, -- tulee kahdeksankymmentätuhatta frangia korkoja edellä mainitusta huostaani uskotusta summasta.

-- Mutta, keskeytti paronitar, -- mitä nuo korot merkitsevät, koska ette ole koskaan lainannut rahoja muille?

-- Anteeksi, sanoi Debray kylmästi, -- minulla oli täysi valtuutus tehdä ne korkoatuottaviksi ja olen sitä valtuutta käyttänyt. Teidän osallenne tulee siis korkorahoista neljäkymmentätuhatta frangia, ja kun tähän liitetään perustamissumma satatuhatta, niin saatte miljoonan kolmesataaneljäkymmentätuhatta frangia. Eilen muutin varovaisuuden vuoksi kaiken rahaksi, ne eivät siis kauan ole olleet liikkeestä poissa, niin kuin huomaatte; oli aivan kuin olisin aavistanut, että vaaditte minulta tilitystä. Rahanne ovat täällä osaksi seteleinä, osaksi pankkiosoituksina. Sanoin "täällä", ja se on totta, sillä en pitänyt omaa kotiani kylliksi turvallisena paikkana enkä ketään notaaria täysin luotettavana, ja kiinteimistöt olisivat vieläkin selvemmin ilmaisseet kaiken. Kun teillä ei ollut oikeutta ostaa mitään eikä omistaa mitään pesän ulkopuolella, säilytin tätä rahamäärää, joka nyt on ainoa omaisuutenne, seinään muuratussa kirstussa, tässä kaapissa, ja varmuuden vuoksi toimitin muuraustyön itse. -- Tässä, jatkoi Debray, avaten kaapin ja kirstun, -- tässä on ensiksikin kahdeksansataa tuhannen frangin seteliä, jotka muistuttavat isoa, rautakansiin sidottua kirjaa, sen lisäksi pankkiosoituksia neljänsadantuhannen frangin arvosta. Tähän liitän kahdenkymmenenviidentuhannen frangin korkokupongin ja summan täytteeksi sadanviidentoista frangin osoituksen pankkiirilleni, ja koska hän ei ole herra Danglars, niin se lunastetaan, siitä voitte olla varma.

Rouva Danglars otti konemaisesti pankkiosoitukset, korkokupongin ja setelit. Koko suuri omaisuus näytti jokseenkin vähäpätöiseltä pöydällä.

Silmät kuivina, mutta povi aaltoillen pidätetyistä kyynelistä rouva Danglars kokosi kaiken, pisti rautakotelon käsilaukkuunsa, pankkiosoitukset lompakkoonsa ja odotti kalpeana ja mykkänä seisten jotakin hyvää sanaa lohdutuksekseen.

Mutta hän odotti turhaan.

-- Nyt voitte tulla suurenmoisesti toimeen, sanoi Debray, -- teillä on noin kuudenkymmenentuhannen frangin vuotuiset korot, ja se on paljon naiselle, joka ei pariin vuoteen saa elää suurellisesti. Tällaisilla tuloilla voitte toteuttaa kaikki oikkunne, ja jos summa tuntuu teistä liian vähäiseltä, niin muistellen menneisyyttä annan teille luvan ottaa omasta osuudestani niin paljon kuin haluatte ja olen valmis tarjoamaan teille -- vaikkapa lainan muodossa -- kaiken osuuteni, nimittäin miljoonan kuusikymmentätuhatta frangia.

-- Kiitos, vastasi paronitar, -- kiitos, ymmärrättehän, että annatte aivan liian paljon naisraukalle, joka ei aio pitkään aikaan esiintyä muiden joukossa.

Debray oli ensi hetkessä hämmästynyt, mutta tyyntyi ja teki liikkeen, joka tuntui kohteliaammalta kuin sanat: "Tehkää niin kuin itse haluatte!"

Rouva Danglars oli varmaankin siihen asti vielä toivonut jotakin, mutta nähdessään Debrayn liikkeen, katseen ja äänettömän kumarruksen, hän nosti päänsä pystyyn, avasi oven ja kiivastumatta, panematta toimeen mitään kohtausta, mutta myös epäröimättä, hän riensi portaille sanomatta edes hyvästi miehelle, joka sillä tavoin antoi hänen lähteä.

-- Kas niin! sanoi Debray hänen poistuttuaan. -- Tehköön kuinka kauniita päätöksiä tahansa, hän jää kyllä taloonsa asumaan, lukee romaaneja ja pelaa korttia, kun ei voi enää pelata pörssissä.

Hän tarttui muistikirjaansa ja pyyhkäisi huolellisesti viivan jokaisen maksamansa rahaerän yli.

-- Minulle jää miljoona kuusikymmentätuhatta frangia, sanoi hän. -- Mikä vahinko, että neiti Villefort on kuollut! Hän olisi joka suhteessa sopinut minulle, ja olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin.

Ja tapansa mukaan hän odotti rauhallisesti kaksikymmentä minuuttia, jotta rouva Danglars olisi ennättänyt poistua, ja läksi sen jälkeen itse hotellista.

Sen huoneen yläpuolella, jossa Debray oli jakanut rouva Danglars'in kanssa kaksi ja puoli miljoonaa, oli huone, jossa oli entisiä tuttaviamme. Heillä on ollut siksi huomattava sija aikaisemmin kuvaamissamme tapauksissa, että lukija heidät varmaankin mielellään jälleen kohtaa.

He olivat Mercedes ja Albert.

Mercedes oli muutamassa päivässä paljon muuttunut. Hän ei rikkautensa päivinä ollut koskaan esiintynyt prameilevalla loistolla, joka painaa ihmisiin sellaisen leiman, ettei heitä tunnekaan enää samoiksi, kun he ottavat ylleen yksinkertaisen puvun. Hän ei myöskään ollut joutunut niin suureen köyhyyteen, että hänen olisi täytynyt ottaa ylleen puutteen viitta; ei, mutta Mercedes oli muuttunut sen vuoksi, etteivät hänen silmänsä enää loistaneet, suunsa ei hymyillyt, hän oli tullut araksi, eikä hänen kieleltään enää sinkoillut älykkäitä sukkeluuksia.

Mercedes oli jättänyt entisen ympäristönsä ja valinnut itselleen uuden, mutta ei osannut kotiutua. Hän oli ikään kuin tullut kirkkaasti valaistusta salongista pimeään. Ei kuningatarkaan joutuessaan palatsistaan halpaan majaan tunne olevansa kotonaan kantaessaan kivivateja pöytään tai mennessään halvalle vuoteelle nukkumaan.

Kaunis katalonialainen, ylhäinen kreivitär oli menettänyt ylpeän katseensa ja hurmaavan hymynsä, sillä hän ei nähnyt ympäristössään mitään silmälle mieluista. Huonetta verhosivat harmaat seinäpaperit, jotka isäntä oli valinnut, koska ne parhaiten kestivät lian; lattialla ei ollut mattoja, huonekalut olivat sellaisia, että ne ehdottomasti vetivät huomion puoleensa valheellisen prameutensa vuoksi. Ne loukkasivat sellaisen ihmisen silmää, joka oli tottunut elämään sopusointuisessa ympäristössä.

Rouva Morcerf oli elänyt täällä siitä asti, kun hän lähti kodistaan. Hänen päätään huimasi tämä ainainen hiljaisuus, niin kuin matkustajan päätä huimaa syvänteen reunalla. Huomatessaan Albertin tavan takaa katsovan salaa häneen nähdäkseen, millä mielellä hän oli, hän pakotti huulilleen hymyn, joka ei yltänyt silmiin asti, vaan muistutti vain kajastusta, valoa, joka ei lämmitä.

Albert puolestaan oli huolissaan, kiusaantunut, sillä hänenkin oli vaikea mukautua uuteen asemaansa. Hän tahtoi mennä kävelemään ilman hansikkaita, mutta huomasi kätensä liian valkeiksi; hän tahtoi käydä jalkaisin kaupungilla, mutta huomasi kiiltonahkaiset kenkänsä liian hienoiksi.

Mutta nämä molemmat jalot ja älykkäät olennot, jotka äidin- ja pojanrakkaus erottamattomasti oli toisiinsa liittänyt, olivat oppineet ymmärtämään toisiaan sanaakaan sanomatta, ja hyvien ystävien tavoin he eivät salanneet toisiltaan mitään sellaista, mistä jokapäiväinen elämä riippuu.

Albert olisi rohkeasti voinut sanoa äidilleen:

-- Äiti, nyt meillä ei ole enää rahaa.

Mercedes ei koskaan ollut tuntenut puutetta sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän oli kyllä joskus nuoruudessaan puhunut köyhyydestä, mutta se ei ollut samaa. Catalansissa Mercedes oli yhtä ja toista vailla, mutta hän ei kärsinyt mitään puutetta. Kun verkot olivat hyvässä kunnossa, sai kaloja; kun myi kaloja, niin voi pitää verkot hyvässä kunnossa.

Kun hänellä sitä paitsi ei ollut ystäviä, vaan ainoastaan rakkautensa, jolla ei ollut mitään yhteistä hänen jokapäiväisen toimeentulonsa kanssa, ei hänen tarvinnut ajatella muuta kuin omaa toimeentuloaan. Hän oli kyllä silloin jakanut auliisti siitä vähästä mitä hänellä oli, mutta nyt hänen oli pidettävä huolta kahdesta, eikä hänellä ollut mitään sitä varten.

Talvi lähestyi. Alastomassa ja kylmässä huoneessaan Mercedeksellä ei ollut tulta, hänellä, jonka talossa lämmityslaitos lämmitti huoneet eteisestä budoaariin asti. Hänellä, jolla oli ollut tavattoman kallisarvoinen kasvihuone, ei ollut ainoatakaan kukkasta.

Mutta olihan hänellä poikansa...!

Kuvitteluilla kiihotettu velvollisuudentunto oli tähän asti pitänyt heitä jokapäiväisen elämän yläpuolella. Mutta tämä innostus oli jäähtynyt, ja heidän oli täytynyt vähitellen laskeutua unelmien maasta todellisuuteen.

Kun unelmat oli tuhlattu, täytyi ruveta keskustelemaan jokapäiväisistä asioista.

-- Äiti, sanoi Albert samana hetkenä, jolloin rouva Danglars astui portaita alas, -- laskekaamme, kuinka paljon meillä on. Minun täytyy olla selvillä koko summasta voidakseni tehdä suunnitelmani.

-- Paljonko meillä on, -- ei mitään, sanoi Mercedes surullisesti hymyillen.

-- On kyllä, äiti, meillä on kaikkiaan kolmetuhatta frangia, ja näillä kolmellatuhannella frangilla aion järjestää elämämme suloiseksi.

-- Lapsi! huokasi Mercedes.

-- Pahaksi onneksi olen tuhlannut siksi paljon rahaa, että tunnen, minkä arvoista se on, sanoi nuori mies. -- Kolmetuhatta frangia on tavattoman paljon, ja olen sen varaan rakentanut tulevaisuuden, joka on ihmeellisen varma.

-- Niin sinä sanot, ystävä parka, jatkoi äiti. -- Mutta ensiksikin, otammeko nuo kolmetuhatta frangia vastaan? sanoi Mercedes punastuen.

-- Olemmehan sen jo päättäneet, sanoi Albert varmalla äänellä. -- Otamme ne vastaan sitä suuremmalla syyllä, kun ne eivät ole vielä hallussamme, vaan pienessä puutarhassa Marseillessa Meilhan-kadun varrella. Kahdellasadalla frangilla pääsemme molemmat Marseilleen.

-- Kahdellasadalla frangilla! sanoi Mercedes. -- Kuinka se voi olla mahdollista?