Part 7

-- Ellei sidettä ole silmillänne niin pitäisihän teidän arvata, minne olette matkalla?

-- En arvaa.

-- Katsokaa sitten ympärillenne.

Dantès nousi ja katsoi sinne, minne vene näytti suuntautuvan. Sadan sylen päässä hänestä oli musta ja jyrkkä kallio, jolla kohoaa aivan kuin kasvannaisena Ifin synkkä linna.

Tämä kamala näky, vankila, joka on kaikkien kauhuna, tämä linnoitus, joka kolmensadan vuoden aikana on antanut Marseillelle surullisten tarinoiden aiheita, teki Dantèsiin saman vaikutuksen, kuin kuolemaantuomittuun tekee mestauslava.

-- Hyvä Jumala, sanoi hän. -- Ifin linna. Ja mitä me siellä teemme?

Santarmi hymyili.

-- Eihän minua suinkaan viedä sinne vankeuteen? jatkoi Dantès. -- Ifin linna on valtionvankila, jossa säilytetään yksinomaan suuria poliittisia rikollisia. Minä en ole tehnyt mitään rikosta. Onko Ifin linnassa tutkintotuomari, joku erityinen virkamies?

-- Minun tietääkseni siellä on ainoastaan kuvernööri, vartijoita, vahtisotilaita ja lujat muurit. Mutta, ystäväiseni, älkäähän tuolla tavoin hämmästykö, sillä näyttää siltä, kuin tahtoisitte tehdä pilkkaa tiedonannostani.

Dantès puristi lujasti santarmin kättä.

-- Väitätte siis, että minut viedään Ifin linnaan vankeuteen?

-- Nähtävästi, sanoi santarmi, -- mutta joka tapauksessa puristatte aivan suotta niin kovaa minun kättäni.

-- Pitemmittä kuulusteluitta, ilman mitään muodollisuuksia? kysyi nuori mies.

-- Muodollisuudet on täytetty, kuulustelu on pidetty.

-- Siis huolimatta herra Villefort'in lupauksesta?

-- En tiedä, onko herra Villefort luvannut teille mitään, sanoi santarmi, -- sen vain tiedän, että menemme Ifin linnaan. Mutta mitä te teette? Hoi, toverit, auttamaan!

Dantès oli salamannopealla liikkeellä aikonut syöksyä mereen, mutta ratkaisevalla hetkellä tarttui häneen neljä kovaa kouraa. Hän vaipui veneen pohjalle karjuen raivosta.

-- Hyvä, sanoi santarmi painaen polvellaan hänen rintaansa, -- hyvä! Vai sillä tavoin pidätte merimiessananne. Ei pidä luottaa lempeisiin ihmisiin! Nyt, ystäväiseni, tehkäähän ainoakaan liike, niin ammun kuulan kalloonne. Rikoin ensimmäisen määräyksen, mutta vannon, etten riko toista.

Hän painoi todellakin musketin Dantèsia kohden, ja tämä tunsi piipun ohimollaan.

Hetkisen hän ajatteli tehdä tuon kielletyn liikkeen päättääkseen tämän surkeuden, joka oli hänet yllättänyt ja äkkiä siepannut kotkankynsiinsä. Mutta juuri sen vuoksi, että tuo onnettomuus oli odottamaton, Dantès ei uskonut sen kestävän. Sitten hän muisti Villefort'in lupaukset. Ja muutenkin: kuolema veneen pohjalla santarmin kuulasta tuntui rumalta ja surkealta.

Hän vaipui siis veneen pohjalle, karjuen raivosta ja purren vimmoissaan käsiään.

Samassa äkillinen töytäys tärisytti venettä. Eräs soutaja hyppäsi kalliolle, jota vastaan vene oli törmännyt, köysi natisi, kun sitä kierrettiin taljan ympärille, ja Dantès ymmärsi venettä kiinnitettävän laituriin.

Samassa hänen vartijansa, jotka pitelivät häntä kiinni sekä käsivarsista että kauluksesta, pakottivat hänet nousemaan, tyrkkäsivät maihin ja lykkäsivät hänet astumaan portaita, jotka veivät linnoituksen portille. Musketilla varustettu poliisipalvelija seurasi heitä.

Dantès ei tarpeettomasti vastustellut. Hänen hitautensa johtui voimattomuudesta eikä vastustelemisesta. Hän oli huumaantunut ja horjui aivan kuin humalainen. Hän näki täälläkin sotilaitten asettuvan riviin jyrkälle rinteelle, tunsi jalkojensa alla portaat, jotka pakottivat hänet nostamaan jalkojaan, hän huomasi astuvansa sisään portista, joka sulkeutui hänen jälkeensä. Mutta kaiken hän teki konemaisesti, näki kaiken aivan kuin usvan läpi huomaamatta mitään selvästi.

Seisahduttiin vähäksi aikaa, ja hän koetti järjestää ajatuksiaan. Hän oli pienessä pihassa, jota ympäröivät korkeat muurit. Kuului vartijoiden tasainen astunta. Ja joka kerta, kun he astuivat linnan valaistuista ikkunoista heittyvien valojuovien ohitse, näkyivät heidän pyssyjensä välkkyvät piiput.

Odotettiin noin kymmenen minuuttia. Kun oltiin varmat siitä, että Dantès ei voinut enää paeta, ei hänestä pidetty enää kiinni. Kaikki näyttivät odottavan määräyksiä. Ne tulivat.

-- Missä vanki on? kysyi ääni.

-- Tässä, vastasivat santarmit.

-- Seuratkoon minua, minä vien hänet asuntoonsa.

-- Lähtekää, sanoivat santarmit lykäten Dantèsia.

Vanki seurasi kuljettajaansa melkein maanalaiseen saliin, jonka kosteutta tihkuvat muurit tuntuivat olevan kyynelten kastelemat. Jonkinmoinen pieni lamppu, jonka sydän ui pahanhajuisessa öljyssä, valaisi tämän kamalan huoneen seiniä, ja Dantès näki kuljettajansa, vanginvartijan, jolla oli huono puku ja häijyt kasvot.

-- Tässä on huoneenne täksi yöksi, sanoi hän. -- On jo myöhä ja kuvernööri nukkuu. Huomenna, kun hän on noussut ja lukenut teitä koskevat määräykset, saatte ehkä toisen huoneen. Odottaessanne sitä on tässä teille leipää ja tuossa ruukussa vettä ja nurkassa olkia. Siinä kaikki mitä vanki voi itselleen toivoa. Hyvää yötä.

Ja ennen kuin Dantès oli ennättänyt avata suunsa vastatakseen, ennen kuin hän oli huomannut, minne vartija laski leivän, ennen kuin hän tiesi, missä oli ruukku, ennen kuin hän oli kääntänyt katseensa nurkkaan, missä olivat oljet, oli vartija ottanut lampun ja sulkenut oven riistäen siten vangilta kurjan valon, joka hetkiseksi oli hänelle näyttänyt vankilan kosteutta tihkuvat seinät.

Hän oli nyt yksin keskellä pimeyttä ja hiljaisuutta, yhtä mykkänä ja synkkänä kuin nuo holvit, joista hän tunsi jääkylmän viiman huokuvan polttavalle otsalleen.

Kun päivän ensimmäiset säteet loivat hiukan valoa tähän luolaan, palasi vartija ja ilmoitti, että vanki jäi sinne, missä oli. Dantès ei ollut liikkunut ollenkaan. Rautakäsi näytti naulinneen hänet siihen, mihin hän edellisenä päivänä oli jäänyt. Hänen silmänsä olivat syvällä, ja niiden ympärykset olivat turvonneet kyynelistä. Hän tuijotti liikkumattomana maahan.

Hän oli koko yön seissyt paikallaan nukkumatta hetkeäkään.

Vartija lähestyi häntä, kiersi hänet, mutta Dantès ei näyttänyt häntä huomaavankaan.

Mies löi häntä olalle, Dantès vavahti ja pudisti päätään.

-- Ettekö ole nukkunut? kysyi vartija.

-- En tiedä, vastasi Dantès.

Vartija katsoi kummastuneena häneen.

-- Eikö teidän ole nälkä? jatkoi hän.

-- En tiedä, vastasi taas Dantès.

-- Tahdotteko jotakin?

-- Tahtoisin nähdä kuvernöörin.

Vartija kohautti olkapäitään ja poistui.

Dantès seurasi häntä katseillaan, ojensi kätensä raollaan olevaa ovea kohden, mutta ovi sulkeutui.

Silloin syvä huokaus tuntui halkaisevan hänen rintansa ja kyynelet alkoivat vuolaina virrata. Hän löi otsansa maahan ja rukoili kauan muistellen koko elettyä elämäänsä ja kysyen itseltään, minkä rikoksen hän oli mahtanut tehdä lyhyessä elämässään, koska ansaitsi tällaisen rangaistuksen.

Niin kului päivä. Hän söi muutaman palan leipää ja joi muutaman pisaran vettä. Vuoroin hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, vuoroin kuljeskeli tyrmässään aivan kuin rautahäkkiin suljettu villipeto.

Häntä raivostutti varsinkin se, että hän matkan aikana ei ollut tiennyt, minne häntä vietiin, ja oli pysynyt rauhallisena, vaikka olisi hyvin voinut heittäytyä mereen, ja Marseillen taitavimpana sukeltajana voinut kadota veden alle, päästä vartijoistaan, uida rantaan, paeta, kätkeytyä johonkin autioon lahteen, päästä genovalaiseen tai katalonialaiseen laivaan, mennä Italiaan tai Espanjaan ja kirjoittaa Mercedekselle ja pyytää häntä tulemaan luokseen. Hyvänä merimiehenä hän olisi tullut toimeen missä tahansa. Hän puhui italiankieltä aivan kuin toscanalainen, espanjaa aivan kuin vanhassa Kastiliassa syntynyt. Hän olisi elänyt vapaana ja onnellisena Mercedeksen ja isänsä seurassa, jonka hän myöskin olisi kutsunut luokseen. Mutta nyt hän oli vanki, suljettu Ifin linnaan, eikä tiennyt, miten käy hänen isänsä, miten käy Mercedeksen, ja kaikki vain sen tähden, että oli luottanut Villefort'in sanaan. Se oli tehdä hänet hulluksi.

Seuraavana päivänä samalla hetkellä vartija tuli sisään.

-- No, kysyi vartija, -- oletteko tänään rauhallisempi kuin eilen?

Dantès ei vastannut.

-- Rohkaiskaahan hiukan itseänne. Jos jotakin tarvitsette, niin kyllä minä toimitan. Sanokaahan.

-- Minä tahdon puhua kuvernöörin kanssa.

-- Hä? sanoi vartija kärsimättömästi. -- Johan minä sanoin, että se on mahdotonta.

-- Miksi se on mahdotonta?

-- Siksi, että vankilan sääntöjen mukaan ei vanki saa sitä pyytää.

-- Mitä täällä siis saa pyytää? kysyi Dantès.

-- Parempaa ruokaa, kun maksaa siitä erikseen, kävelyjä ja toisinaan kirjojakin.

-- En kaipaa kirjoja, en tahdo kävellä, ja ruoka on mielestäni hyvää. Minä en tahdo muuta kuin saada puhutella kuvernööriä.

-- Jos te ikävystytätte minua koko ajan puhumalla samaa, sanoi vartija, -- niin en tuo teille enää ruokaa.

-- Samapa se! sanoi Dantès. -- Ellet tuo enää minulle ruokaa, niin kuolen nälkään, siinä kaikki.

Dantèsin äänestä vartija päätti, että vanki kuolisi mielellään. Kun jokainen vanki tuotti vartijalle keskimäärin viisikymmentä centimea päivässä, niin Dantèsin kuolema aiheuttaisi hänelle vahinkoa. Sen vuoksi hän jatkoi lempeämmällä äänellä:

-- Kuulkaahan, vaatimuksenne on mahdoton. Älkää enää minulta sitä pyytäkö, sillä ei koskaan ole kuultu, että kuvernööri olisi vangitun pyynnöstä tullut vangin koppiin. Mutta olkaahan järkevä, niin saatte luvan kävellä ulkona. Ja voihan sattua, että jonakin päivänä ollessanne kävelemässä kuvernööri kulkee ohitse. Silloin voitte puhutella häntä, ja jos hän silloin vastaa, niin se on hänen asiansa.

-- Mutta, sanoi Dantès, -- kuinka kauan saan odottaa, ennen kuin sellainen otollinen hetki tulee?

-- Mistä sen tietää, sanoi vartija, -- kuukauden, kolme kuukautta, kuusi kuukautta, vuoden ehkä.

-- Se on liian pitkä aika, sanoi Dantès, -- minä tahdon nähdä hänet heti.

-- Älkäähän vaivatko ajatuksianne mahdottomalla toivomuksella, sanoi vartija, -- muuten olette kahden viikon päästä hullu.

-- Niinkö luulet? kysyi Dantès.

-- Niin, hullu. Hulluus alkaa aina niin, meillä on täällä siitä esimerkkikin. Ennen teitä asui tässä huoneessa apotti, joka meni sekaisin, kun taukoamatta oli tarjonnut kuvernöörille miljoonan päästäkseen vapaaksi.

-- Ja milloin hän jätti tämän huoneen?

-- Kaksi vuotta sitten.

-- Hän pääsi vapaaksi siis?

-- Ei, hän joutui maanalaiseen vankilaan.

-- Kuulehan, sanoi Dantès, -- en ole apotti, en ole hullu. Ehkä tulen hulluksi, mutta pahaksi onneksi on järkeni tänä hetkenä vielä aivan tallella. Minä teen sinulle toisen ehdotuksen.

-- Minkä?

-- En tarjoa sinulle miljoonaa, sillä sitä en voi. Mutta annan sinulle sata écutä, jos ensi kerralla mennessäsi Marseilleen käyt Catalansissa asti ja viet kirjeen eräälle nuorelle tytölle, jonka nimi on Mercedes, et edes kirjettä, pari riviä vain.

-- Jos vien nuo pari riviä ja se tulee ilmi, niin menetän paikkani, joka tuottaa minulle tuhat livreä vuodessa, puhumattakaan niistä lisätuloista, mitä saan hankkimalla ruokaa. Huomaattehan, että olisin hyvin suuri tomppeli, jos panisin tuhat vaaraan voittaakseni kolmesataa.

-- No niin, kuule siis, sanoi Dantès, -- ja paina mieleesi: jos kieltäydyt viemästä nämä rivit Mercedekselle tai ainakin ilmoittamasta, että olen täällä, niin jonakin päivänä odotan sinua piilossa oven takana ja sinä hetkenä, kun astut sisään, tapan sinut tällä rahilla.

-- Vai uhkauksia! kiljaisi vartija astuen askelen taaksepäin ja asettuen puolustusasentoon. -- Päänne näyttää todellakin menevän sekaisin. Apotti alkoi samalla tapaa, ja kolmen päivän päästä olette niin hullu, että teidät täytyy panna köysiin. Kaikeksi onneksi on Ifin linnassa maanalaisia vankiloita.

Dantès tarttui rahiin ja heilutti sitä päänsä päällä.

-- Hyvä on, hyvä on! sanoi vartija. -- No niin, koska välttämättömästi tahdotte, niin ilmoitetaan asia kuvernöörille.

-- Sepä on hyvä! sanoi Dantès laskien rahin maahan ja istuutuen sille, pää kumarassa ja silmät harhailevina, aivan kuin todella olisi ollut tulossa hulluksi.

Vartija poistui ja palasi vähän ajan päästä neljän sotilaan ja korpraalin seurassa.

-- Kuvernöörin käskystä viekää vanki kerrosta alemmaksi.

-- Siis maanalaiseen tyrmään, sanoi korpraali.

-- Niin, hullut on pantava hullujen seuraan.

Sotilaat tarttuivat Dantèsiin, joka meni aivan kuin hervottomaksi ja seurasi vastustelematta heitä.

Hän sai astua viisitoista porrasta alemmaksi, tyrmän ovi avattiin, ja hän astui sisään mutisten:

-- Hän oli oikeassa, hullut on pantava hullujen seuraan

Ovi sulkeutui, ja Dantès kulki kädet ojossa eteenpäin, kunnes kohtasi muurin. Sitten hän istahti nurkkaan ja jäi liikkumattomana sinne. Hänen silmänsä tottuivat vähitellen pimeyteen, ja hän alkoi erottaa esineitä.

Vartija oli oikeassa, Dantès oli tulemaisillaan hulluksi.

9. Kihlajaispäivän ilta

Villefort oli, niin kuin olemme kertoneet, palannut markiisi Saint-Méranin taloon. Vieraat olivat salongissa juomassa kahvia.

Renée odotti häntä kärsimättömänä samoin kuin muukin seura. Hänet otettiinkin vastaan ilohuudoilla.

-- No, huudahti eräs, -- kaulainkatkaisija, valtion tuki, rojalistinen Brutus, mitä on tapahtunut? Kertokaahan.

-- No, uhkaako meitä uusi hirmuhallitus? kysyi toinen.

-- Onko korsikalainen ihmissusi lähtenyt luolastaan? kysyi kolmas.

-- Rouva markiisitar, sanoi Villefort lähestyen tulevaa anoppiaan, -- pyydän teitä suomaan anteeksi, että minun täytyi sillä tapaa lähteä luotanne... Herra markiisi, saanko kunnian puhua kanssanne pari sanaa kahden kesken?

-- Asia on siis todellakin vakava? sanoi markiisitar, joka huomasi synkän pilven Villefort'in otsalla.

-- Niin vakava, että minun täytyy lähteä pois muutamaksi päiväksi. Siitä, jatkoi hän kääntyen Renéen puoleen, -- huomaatte, että asia todellakin on vakavaa laatua.

-- Lähdettekö pois? sanoi Renée voimatta salata tämän odottamattoman uutisen aikaansaamaa levottomuutta.

-- Ikävä kyllä, sanoi Villefort, -- minun täytyy.

-- Ja minne lähdette? kysyi markiisitar.

-- Se on oikeuslaitoksen salaisuus, armollinen rouva. Mutta jos jollakulla läsnä olevista on asiaa Pariisiin, niin eräs ystäväni lähtee sinne tänään ja toimittaa ne mielellään.

Kaikki katsoivat toisiinsa.

-- Pyysittehän saada hetkisen keskustella kanssani, sanoi markiisi.

-- Niin pyysin, menkäämme teidän työhuoneeseenne, jos suvaitsette.

Markiisi tarttui Villefort'in käsivarteen, ja he läksivät yhdessä.

-- No, sanoi tämä, kun he olivat saapuneet hänen työhuoneeseensa. -- Mitä on tapahtunut? Kertokaa.

-- Minun mielestäni hyvin vakava juttu, jonka vuoksi minun täytyy heti paikalla lähteä Pariisiin. Nyt sallikaa minun tehdä epähieno kysymys: onko teillä valtion arvopapereita?

-- Koko omaisuuteni on niissä, noin kuusi- tai seitsemänsataatuhatta frangia.

-- No niin, myykää, markiisi, myykää, muuten olette hukassa.

-- Mutta miten minä ne täällä myyn?

-- Onhan teillä asiamies.

-- On.

-- Antakaa minulle kirje, niin vien sen hänelle, ja käskekää häntä myymään heti paikalla, hukkaamatta sekuntiakaan. Ehkä saavunkin liian myöhään.

-- Hitto vieköön, sanoi markiisi ja kirjoitti heti kirjeen.

-- Nyt, kun minulla on tämä kirje, sanoi Villefort pistäen sen huolellisesti lompakkoonsa, -- tarvitsen toisen.

-- Kenelle?

-- Kuninkaalle.

-- Kuninkaalleko?

-- Niin.

-- Mutta minä en rohkene sillä tavoin kirjoittaa kuninkaalle.

-- En pyydäkään sitä teiltä, vaan annan toimeksenne pyytää sitä kreivi Salvieux'lta. Hänen täytyy antaa minulle sellainen kirje, että voin päästä kuninkaan luokse suoraan ottamatta varteen mitään audienssimuodollisuuksia, joissa kallista aikaa menee hukkaan.

-- Mutta onhan teillä sinetinvartija, joka pääsee milloin tahansa Tuileries'hin, ja hänen avullaan voitte päästä kuninkaan luokse yöllä tai päivällä.

-- On kyllä, mutta tarpeetontahan minun on jakaa tuomani uutisen edut toisen kanssa. Ymmärrättekö? Sinetinvartija siirtää minut tietysti toiseen sijaan ja nauttii kaikki edut. Sanon teille vain yhden asian: tulevaisuuteni on varma, jos saavun Tuileries'hin ensimmäisenä, sillä silloin olen tehnyt kuninkaalle niin suuren palveluksen, että sitä ei voida unohtaa.

-- Siinä tapauksessa, rakas ystävä, menkää valmistautumaan matkalle. Minä kutsun Salvieux'n luokseni ja pyydän häntä kirjoittamaan kirjeen, joka avaa teille kaikki ovet.

-- Hyvä on, kiirehtikää, sillä neljännestunnin päästä minun täytyy olla postivaunuissa.

-- Pysäyttäkää vaunut taloni eteen.

-- Tietysti. Pyydättehän puolestani anteeksi rouva markiisittarelta ja neiti Saint-Méranilta, jonka jätän tällaisena päivänä hyvin vastenmielisesti.

-- Tapaatte tullessanne molemmat työhuoneessani ja voitte sanoa heille hyvästi.

-- Tuhannet kiitokset. Pitäkää huolta kirjeestäni.

Markiisi soitti. Lakeija astui sisään.

-- Sanokaa kreivi Salvieux'lle, että odotan häntä... Nyt, menkää, sanoi markiisi kääntyen Villefort'in puoleen.

-- Hyvä on, menen ja palaan kohta.

Ja Villefort lähti juosten pois. Mutta tultuaan portille hän tuli ajatelleeksi, että jos nähtäisiin kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen juoksevan, niin koko kaupunki voisi tulla siitä levottomaksi. Hän läksi siis astumaan tavallisella virallisella tavallaan.

Ovensa luona hän näki varjossa aivan kuin valkoisen haamun, joka odotti häntä liikkumattomana.

Siellä oli kaunis Mercedes, joka ei ollut kuullut mitään Edmondista ja oli nyt hiipinyt hankkimaan tietoja rakastettunsa vangitsemisesta.

Villefort'in lähestyessä hän erkani muurista, jota vastaan oli seisonut, ja asettui hänen tielleen. Dantès oli puhunut prokuraattorin sijaiselle morsiamestaan, eikä Mercedeksen tarvinnut lausua nimeäänkään, ennen kuin Villefort jo tiesi, kuka hän oli. Hän hämmästyi neidon kauneutta ja arvokkuutta, ja kun tämä kysyi, minne hänen sulhasensa oli joutunut, niin Villefort'ista tuntui kuin hän olisi rikollinen ja nainen tuomari.

-- Mies, josta puhutte, sanoi Villefort, -- on suuri rikollinen, enkä minä voi tehdä mitään hänen hyväkseen.

Mercedeksen rinnasta nousi nyyhkytys, ja kun Villefort koetti päästä hänen ohitseen, niin tyttö pidätti hänet toisen kerran.

-- Mutta missä hän on, kysyi hän, -- jotta voin ottaa selkoa siitä, onko hän elossa vai kuollut?

-- En tiedä, hän ei ole enää minun huostassani, vastasi Villefort.

Häntä vaivasi tuo kaunis katse ja rukoileva ilme, hän työnsi Mercedeksen syrjään ja astui sisään sulkien nopeasti oven jälkeensä, ikään kuin jättääkseen ulkopuolelle tytön tuskan.

Mutta tuskaa ei siten voi karkottaa luotaan. Villefort astui sisään, sulki oven, mutta salongissa hänen polvensa tulivat hervottomiksi. Hänen rinnastaan nousi huokaus, joka muistutti nyyhkytystä, ja hän vaipui nojatuoliin.

Tämän sairaan sydämen pohjalle ilmestyi nyt ensimmäinen kalvavan haavan alku. Tuo mies, jonka hän uhrasi kunnianhimolleen, tuo syytön, joka sai maksaa hänen syyllisen isänsä puolesta, ilmestyi hänen eteensä kalpeana ja uhkaavana ojentaen kätensä yhtä kalpealle morsiamelleen. Ja näyn mukana tuli tunnonvaiva, jäytävä ja tuskainen muisto väärästä teosta, haava, joka syventyy syventymistään kuolemaan asti.

Villefort oli usein vaatinut kuolemantuomiota syytetylle tuntematta muuta mielenliikutusta kuin sen, minkä tuomari tuntee taistellessaan syytettyä vastaan. Ja nämä syytetyt, jotka oli mestattu sen vuoksi, että hän loistavalla kaunopuheisuudellaan oli saanut tuomarit ja lautamiehet puolelleen, eivät olleet jättäneet pilven varjoakaan hänen otsalleen, sillä he olivat rikollisia tai ainakin Villefort uskoi heidät rikollisiksi.

Mutta tällä kertaa oli asian laita aivan toinen. Hän oli tuominnut elinkautiseen vankeuteen syyttömän, riistänyt tältä vapauden ja onnen. Tällä kertaa hän ei enää ollut tuomari vaan pyöveli.

Jos tällä hetkellä Renéen suloinen ääni olisi kaikunut hänen korvissaan ja rukoillut armoa, jos kaunis Mercedes olisi astunut sisään ja sanonut: "Jumalan nimessä, joka kaiken näkee ja kaiken tuomitsee, antakaa minulle takaisin sulhaseni", niin Villefort olisi kirjoittanut Dantèsin vapauttamiskäskyn, vaikka siitä olisi hänelle ollut mitkä seuraukset tahansa. Mutta sen sijaan tuli sisään vain kamaripalvelija, joka ilmoitti, että postihevoset oli valjastettu matkavaunujen eteen.

Villefort nousi tai oikeammin sanoen syöksyi ulos aivan kuin mies, joka on voittanut sisäisen taistelun, riensi kirjoituspöytänsä luo, pisti laatikosta taskuunsa kaiken siellä olevan kullan, käveli hetkisen epäröiden huoneessaan käsi otsallaan. Mutta kun hän tunsi kamaripalvelijansa laskevan viitan hänen hartioilleen, niin hän lähti, nousi kiireesti vaunuihin ja käski ajaa Saint-Méranien luo.

Onneton Dantès oli tuomittu.

Niin kuin markiisi oli luvannut, Villefort tapasi markiisittaren ja Renéen hänen työhuoneessaan. Nähdessään Renéen vavahti nuori mies, sillä hän uskoi tämän uudelleen pyytävän häntä päästämään Dantèsin vapaaksi. Mutta myönnettäköön ihmis-itsekkyyden häpeäksi, että nuori tyttö ei ajatellut muuta kuin Villefort'in matkaa.

Hän rakasti Villefort'ia, tämä matkusti pois juuri sinä hetkenä, jolloin oli tulemassa hänen miehekseen. Villefort ei voinut sanoa, milloin palaa, ja sen sijaan että olisi säälinyt Dantèsia, Renée kirosikin miestä, joka erotti hänet rakkaastaan.

Mutta mitä sanoi sitten Mercedes!

Mercedes-parka kohtasi Loge-kadun kulmassa Fernandin, joka oli häntä seurannut. Hän palasi Catalansiin ja heittäytyi epätoivon vallassa vuoteelleen. Fernand laskeutui vuoteen eteen polvilleen puristaen hänen jääkylmää kättään ja painaen sille tuliset suudelmansa, joita Mercedes ei edes tuntenut.

Niin hän vietti yönsä. Lamppu sammui, kun öljy loppui siitä. Hän ei tajunnut pimeyttä enempää kuin valoakaan, ja päivä koitti hänen huomaamattaan.

Tuska oli kietonut hänen silmiensä eteen siteen, niin ettei hän nähnyt ketään muuta kuin Edmondin.

-- Sinäkö siinä oletkin? sanoi hän viimein kääntyen Fernandin puoleen.

-- Eilisestä saakka en ole poistunut luotasi, sanoi Fernand ja huokasi raskaasti.

Morrel ei vielä ollut lakannut toivomasta. Hän oli kuullut, että kuulustelun jälkeen Dantès oli viety vankilaan. Hän oli silloin juossut kaikkien ystäviensä luo, hän oli käynyt Marseillen vaikutusvaltaisten henkilöiden luona. Mutta oli jo levinnyt tieto, että tuo nuori mies oli vangittu bonapartelaisena kätyrinä, ja kun siihen aikaan rohkeimmatkin pitivät Napoleonin pyrkimistä takaisin valtaistuimelle uhkarohkeana yrityksenä, niin kaikki olivat häntä kohtaan kylmiä, pelkäsivät ja kieltäytyivät auttamasta, ja hän palasi kotiinsa myöntäen, että asia oli vakava ja että kukaan ei voinut Dantèsia pelastaa.

Caderousse oli hyvin levoton ja rauhaton. Sen sijaan että olisi lähtenyt liikkeelle, niin kuin Morrel oli tehnyt, sen sijaan että olisi edes yrittänyt jotakin tehdä Dantèsin hyväksi, hän oli sulkeutunut huoneeseensa kahden viinipullon ääreen ja koetti hukuttaa levottomuuttaan humalaan. Mutta kahdella viinipullolla hän ei voinut sammuttaa ajatuksiaan. Hän oli liiaksi humalassa voidakseen mennä hakemaan lisää viiniä ja kuitenkin niin selvä, että humala ei voinut tappaa muistoja, ja niinpä hän oli jäänyt huoneeseensa ja nojaten ontuvaan pöytään, jolla oli kaksi tyhjää viinipulloa, näki kaikkien Hoffmannin kummitusten tanssivan lepattavan kynttilän valossa.

Danglars vain ei ollut levoton eikä rauhaton, vaan olipa hän iloinenkin, sillä hän oli kostanut viholliselleen ja taannut paikkansa Pharaonissa. Danglars oli noita laskelmaihmisiä, jotka syntyvät kynä korvan takana ja mustepullo sydämen paikalla. Kaikki oli hänen mielestään tässä maailmassa vähennyslaskua tai kertolaskua, ja numero oli hänelle paljon rakkaampi kuin ihminen, jos tuo numero voi lisätä niitä tuloja, joita ihminen tahtoi vähentää.

Danglars oli siis mennyt levolle tavalliseen aikaan ja nukkui rauhallisesti.

Kun Villefort oli saanut Salvieux'n kirjeen, hän suuteli Renéen molempia poskia, suuteli rouva Saint-Méranin kättä, puristi markiisin kättä ja läksi postihevosten vetämänä kiitämään Aixiin vievää tietä.

Dantèsin isä oli menehtyä tuskasta ja levottomuudesta.

10. Pieni työhuone Tuileries-palatsissa