Part 6

-- Olin viettämässä omia kihlajaisiani, sanoi Dantès hiukan vapisevalla äänellä. Villefort'in kolkon muodon rinnalla muistuivat Mercedeksen säteilevät kasvot hänen mieleensä entistä kirkkaampina.

-- Olitte viettämässä omia kihlajaisianne? sanoi Villefort vavahtaen vastoin tahtoaan.

-- Niin, olen menossa naimisiin naisen kanssa, jota olen rakastanut kolme vuotta.

Niin tunnoton kuin Villefort tavallisesti olikin, niin tämä yhteensattuma ja keskeltä onneaan riistetyn Dantèsin väräjävä ääni herätti hänessä myötätuntoa. Hänkin oli menossa naimisiin, hänkin oli onnellinen, ja hänen onneaan häirittiin, jotta hän hävittäisi ilon mieheltä, joka samoin kuin hänkin oli aivan lähellä onneaan.

"Tämä filosofinen yhteensattuma", ajatteli hän, "tekee suuren vaikutuksen palatessani Saint-Méranin salonkiin." Ja Dantèsin odotellessa uusia kysymyksiä Villefort mietti mielessään vertauksia, joiden avulla suosiota tavoitteleva puhuja voisi tehdä lauseensa uskottavan kaunopuheisiksi.

Kun pikku puhe oli valmis ja Villefort varma sen vaikutuksesta, hän hymyili ja kääntyi Dantèsin puoleen.

-- Jatkakaa, sanoi hän.

-- Mitä minun pitää jatkaa?

-- Antaa tietoja oikeuslaitokselle,

-- Jos oikeuslaitos tahtoo ilmoittaa minulle, minkälaatuisia tietoja se haluaa, niin kerron kaiken minkä tiedän. Mutta, lisäsi hän vuorostaan hymyillen, -- minä ilmoitan jo edeltä käsin, etten tiedä paljoakaan.

-- Oletteko palvellut kruununanastajaa?

-- Olin juuri joutumaisillani meriväkeen, kun hän kukistui.

-- Teidän poliittisia mielipiteitänne sanotaan uhkarohkeiksi, lausui Villefort, jolle ei ollut kerrottu niistä mitään, mutta joka mielellään antoi kysymyksilleen syytteen muodon.

-- Mitä minun poliittisiin mielipiteisiini tulee, täytyy minun häpeäkseni tunnustaa, että minulla ei ole juuri laisinkaan niitä ollut. Olen vasta yhdeksäntoistavuotias, niin kuin minulla oli kunnia teille ilmoittaa; en tiedä mitään, en ole määrätty mihinkään huomattavaan asemaan maailmassa. Siitä vähästä, mitä olen ja mitä minusta voi tulla, jos yleensä rohkenen hautoa kunnianhimoisia unelmia, saan kiittää herra Morrelia. Kaikki mielipiteeni, en tarkoita poliittisia, vaan yksityisiä, supistuvat näihin kolmeen tunteeseen: rakastan isääni, kunnioitan herra Morrelia ja jumaloin Mercedestä. Siinä on kaikki, mitä voin oikeuslaitokselle ilmoittaa. Näettehän, ettei siinä ole mitään sille tärkeätä.

Dantèsin puhuessa Villefort katseli hänen lempeitä ja avonaisia kasvojaan ja muisti Renéen sanat, hän kun tuntematta syytettyä oli pyytänyt armoa tämän puolesta. Villefort oli tottunut rikoksiin ja rikollisiin ja huomasi Dantèsin jokaisesta sanasta hänet syyttömäksi. Nuori mies, voisi melkein sanoa lapsi, yksinkertainen ja luonnollinen, kaunopuheinen tuossa sydämen kaunopuheisuudessa, jota ei koskaan silloin tapaa, kun sitä etsii, joka rakasti kaikkia siksi, että hän itse oli onnellinen, herätti tuomarissaankin saman hellän hyvyyden, jota hänen oma sydämensä oli täynnä. Edmondin katseissa, äänessä, liikkeissä ei ollut muuta kuin hyvyyttä ja suopeutta kuulustelijaa kohtaan, vaikka tämä oli ollut hänelle tyly ja ankara.

-- Toden totta, ajatteli Villefort, -- tuo on kunnon poika, eikä minun ole vaikeata tehdä Renéen mieliksi ja täyttää hänen ensimmäistä pyyntöään. Palkakseni saan siitä sydämellisen kädenpuristuksen kaikkien nähden ja suudelman jossakin nurkassa.

Näiden suloisten ajatusten vaikutuksesta kirkastuivat Villefort'in kasvot. Kun hän jälleen loi katseensa Dantèsiin, niin tämäkin hymyili.

-- Tiedättekö, onko teillä vihamiehiä? kysyi Villefort.

-- Minullako vihamiehiä? sanoi Dantès. -- Kaikeksi onneksi on asemani niin vähäpätöinen, ettei minulla niitä voi olla. Vaikka luonteeni onkin hiukan kiivas, olen aina koettanut sitä hillitä. Minulla on komennettavanani kahdeksan tai kymmenen merimiestä. Jos heiltä kysytään, niin he sanovat kunnioittavansa ja rakastavansa minua, ei isänä, sillä olen siksi liian nuori, vaan veljenä.

-- Ellei teillä ole vihamiehiä, niin on kai teillä kadehtijoita. Teidät nimitettiin kapteeniksi yhdeksäntoistavuotiaana, se on huomattava asema teidän iällänne. Olitte menossa naimisiin kauniin naisen kanssa, joka rakastaa teitä, se on harvinaista kaikissa maailman valtioissa. Kun kohtalo näin on teitä suosinut, niin on teillä mahdollisesti kadehtijoita.

-- Olette oikeassa. Mahdollisesti tunnette ihmiset paremmin kuin minä. Mutta jos nuo kadehtijat kuuluvat ystäviini, niin mieluimmin olen heistä tietämättä, ettei minun tarvitsisi heitä vihata.

-- Olette väärässä. Ihmisen täytyy aina nähdä selvästi ympärilleen. Ja te näytätte olevan niin perin kunnon mies, että tahdon poiketa tavallisista oikeusmuodoista ja auttaa teitä totuuden ilmitulemisessa näyttämällä teille kirjeen, jolla teidät on annettu ilmi. Tässä on ilmiantokirje, tunnetteko käsialan?

Ja Villefort otti taskustaan kirjeen ja ojensi sen Dantèsille. Dantès luki sen. Pilvi nousi hänen otsalleen, ja hän sanoi:

-- En tunne tätä käsialaa. Se on väärennetty ja kuitenkin hyvin selvä. Joka tapauksessa se on taitavalla kädellä kirjoitettu. Olen onnellinen, sanoi hän katsahtaen kiitollisena Villefort'iin, -- ollessani tekemisissä teidänkaltaisenne miehen kanssa, sillä kadehtijani on todellakin vihamieheni.

Ja salama välähti nuoren miehen silmistä hänen lausuessaan nämä sanat. Villefort näki, mikä kiivaus oli tämän näennäisen lempeyden takana.

-- Ja nyt, sanoi prokuraattorin sijainen, -- vastatkaa minulle suoraan, ei niin kuin syytetty vastaa tuomarille, vaan niin kuin kieroon asemaan joutunut mies vastaa toiselle, joka huolehtii hänen kohtalostaan. Mikä on totta tässä nimettömässä syytöksessä?

Ja Villefort heitti halveksivasti pöydälle kirjeen, jonka Dantès oli antanut hänelle takaisin.

-- Kaikki eikä mitään. Kautta merimieskunniani, kautta rakkauteni Mercedekseen, kautta rakkauteni isääni, totuus on seuraava.

-- Puhukaa, sanoi Villefort ääneen.

Sitten hän jatkoi itsekseen:

-- Jos Renée nyt näkisi minut, niin hän olisi varmaankin tyytyväinen eikä sanoisi minua kaulankatkaisijaksi.

-- No niin, lähtiessämme Napolista sairastui kapteeni Leclère aivokuumeeseen. Kun ei laivassamme ollut lääkäriä eikä hän tahtonut poiketa mihinkään rannikkokaupunkiin, vaan rientää Elban saarelle, tuli hänen tautinsa niin pahaksi, että hän kolmantena päivänä, tuntiessaan kuolevansa, kutsui minut luokseen. "Rakas Dantès", sanoi hän, "vannokaa kunnianne kautta tekevänne sen, mitä teiltä nyt pyydän. Tärkeät asiat riippuvat siitä." -- "Minä vannon", vastasin. -- "Kun kuolemani jälkeen laivan johto kuuluu teille, niin ottakaa johto huostaanne, menkää Elban saarelle, laskekaa maihin Porto-Ferrajoon, kysykää marsalkkaa ja antakaa hänelle tämä kirje. Ehkä silloin saatte toisen kirjeen ja teille annetaan tehtävä. Tämän tehtävän, joka olisi joutunut minulle, täytätte, ja kunnia siitä tulee teille." -- "Minä teen sen, kapteeni, mutta ehkä en pääsekään marsalkan luo niin helpolla kuin te luulette." -- "Ottakaa sormukseni ja lähettäkää se hänelle", sanoi kapteeni, "ja kaikki esteet häviävät". Näin sanoen hän antoi minulle sormuksensa. Tämä tapahtui viimeisellä hetkellä, sillä kahden tunnin päästä hän houraili ja oli seuraavana päivänä vainaja.

-- Mitä silloin teitte?

-- Tein velvollisuuteni, sen, minkä jokainen olisi minun sijassani tehnyt, sillä ovathan kuolevan rukoukset aina pyhiä, mutta merimiehille ovat lisäksi esimiehen pyynnöt käskyjä, jotka on toteutettava. Purjehdin siis Elban saarta kohden, jonne saavuin seuraavana päivänä, käskin kaikkia jäämään laivaan ja läksin yksin maihin. Niin kuin olin aavistanut, ei minua tahdottu päästää marsalkan luo, mutta lähetin hänelle sormuksen, jonka piti olla suositukseni, ja kaikki ovet aukenivat. Hän otti minut vastaan, kyseli kapteeni Leclèren viimeisistä hetkistä, ja niin kuin tämä oli ennustanut, hän antoi minulle kirjeen vietäväksi Pariisiin. Lupasin sen hänelle, sillä täytinhän siten kapteenini viimeisen tahdon. Tulin tänne, järjestin kiireesti kaikki asiat laivassa. Sitten kiiruhdin tapaamaan rakastettuani, jonka kohtasin kauniimpana ja viehättävämpänä kuin koskaan ennen. Herra Morrelin avulla voitimme kaikki kirkolliset vaikeudet. Olin juuri, niin kuin teille kerroin, kihlajaisissani, minun piti mennä tunnin päästä vihille, ja aioin huomenna lähteä Pariisiin, kun minut vangittiin tuon ilmiannon perusteella, jota minä nyt halveksin yhtä paljon kuin tekin näytätte sitä halveksivan.

-- Niin, niin, mutisi Villefort, -- tuo kaikki näyttää todenmukaiselta, ja jos olette syyllinen, niin se on johtunut ajattelemattomuudesta. Mutta ajattelemattomuutta puolustaa se, että täytitte kapteeninne viimeisen tahdon. Antakaa minulle tuo kirje, jonka saitte Elban saarella, luvatkaa kunniasanallanne saapua heti kutsuttaessa kuulusteltavaksi ja saatte mennä tapaamaan ystäviänne.

-- Minä olen siis vapaa! huudahti Dantès riemuissaan.

-- Olette, antakaa minulle vain tuo kirje.

-- Se on varmaankin edessänne, sillä se otettiin minulta muiden papereitteni ohella, ja näen niitä tuossa pakassa.

-- Odottakaahan, sanoi prokuraattorin sijainen Dantèsille, joka otti hattunsa ja hansikkaansa. -- Kenelle tuo kirje oli osoitettu?

-- _Herra Noirtier'lle, Coq-Héron-katu, Pariisi_.

Jos salama olisi iskenyt herra Villefort'iin, ei se olisi tehnyt niin nopeaa ja odottamatonta vaikutusta. Hän vaipui tuoliinsa, josta hän oli puoliksi noussut tarttuakseen Dantèsilta otettuihin papereihin, ja selailtuaan niitä nopeasti hän otti niiden joukosta kirjeen, johon loi sanomattoman suurta kauhua ilmaisevan katseen.

-- Herra Noirtier, Coq-Héron-katu n:o 13, sopersi hän tullen yhä kalpeammaksi.

-- Niin, vastasi Dantès kummastuneena, -- tunnetteko hänet?

-- En, vastasi Villefort nopeasti. -- Kuninkaan uskollinen palvelija ei tunne salaliittolaisia.

-- Kysymys on siis salaliitosta? huudahti Dantès, joka luultuaan pääsevänsä vapaaksi alkoi nyt tuntea entistään suurempaa kauhua. -- Joka tapauksessa, sanoinhan teille, etten tiennyt mitään kirjeen sisällöstä.

-- Niin kyllä, sanoi Villefort kumealla äänellä, -- mutta tiesitte, kenelle kirje oli osoitettu!

-- Täytyihän minun se tietää antaakseni sen hänelle itselleen.

-- Ettekö ole näyttänyt tätä kirjettä kenellekään? kysyi Villefort lukien sitä ja kalveten yhä enemmän.

-- En kenellekään, kautta kunniani.

-- Ei kukaan tietänyt, että toitte kirjeen Elban saarelta ja että se oli osoitettu herra Noirtier'lle?

-- Ei kukaan muu kuin se, joka sen minulle antoi.

-- Se on liikaa, sekin on jo liikaa! mutisi Villefort.

Villefort'in otsa synkistyi sitä enemmän, mitä lähemmäksi hän tuli kirjeen loppua. Hänen verettömät huulensa, vapisevat kätensä, hänen palavat silmänsä herättivät Dantèsissa pahoja aavistuksia.

Luettuaan kirjeen Villefort painoi päänsä käsiinsä ja oli hetkisen aivan murtunut.

-- Hyvä Jumala, mitä on tapahtunut? kysyi Dantès arasti.

Villefort ei vastannut. Mutta vähän ajan kuluttua hän nosti kalpeat ja tuskan vääntämät kasvonsa ylös ja luki kirjeen uudelleen.

-- Ja sanoittehan, ettette tunne tämän kirjeen sisällystä? kysyi Villefort.

-- Kautta kunniani, sanon kerta vielä, etten sitä tunne, vastasi Dantès. -- Mutta mikä teidän on, hyvä Jumala, voitteko pahoin? Tahdotteko, että soitan kelloa, että kutsun tänne jonkun?

-- Ei, sanoi Villefort nousten nopeasti, -- älkää liikkuko paikaltanne, älkää sanoko sanaakaan. Minä täällä annan määräyksiä ettekä te.

-- Kysyin vain auttaakseni teitä, sanoi Dantès loukkaantuneena.

-- En tarvitse mitään, päätäni hiukan huimasi, siinä kaikki. Pitäkää huolta itsestänne älkääkä minusta ja vastatkaa.

Dantès odotti kyselyä, jonka hän arveli tämän lauseen jälkeen seuraavan. Villefort vaipui tuolille, vei kätensä hikiselle otsalleen ja alkoi kolmannen kerran lukea kirjettä.

-- Jos hän tietää tämän kirjeen sisällyksen, ajatteli hän, -- ja jos hän joskus saa tietää, että Noirtier on Villefort'in isä, niin olen hukassa, hukassa ainiaaksi!

Aika ajoin hän katsoi Edmondiin, aivan kuin hänen katseensa olisi tahtonut murtaa sen näkymättömän esteen, joka sulkee sydämeen ne salaisuudet, jotka suu säilyttää.

-- Älkäämme epäilkökään enää! huudahti hän äkkiä.

-- Mutta taivaan nimessä, huudahti onneton nuori mies, -- jos minua epäilette, niin kuulustelkaa, olen valmis vastaamaan.

Villefort hillitsi vaivoin itsensä ja lausui äänellä, jonka koetti tehdä niin tyyneksi kuin mahdollista:

-- Mitä raskauttavimpia seikkoja on tullut kuulustelussamme ilmi; en siis voikaan päästää teitä vapaaksi, niin kuin alussa toivoin. Minun täytyy ensin keskustella tutkintotuomarin kanssa. Mutta näettehän, millä tavoin olen teitä kohdellut.

-- Näen kyllä, huudahti Dantès, -- ja minä kiitän teitä, sillä olette ollut minulle pikemmin ystävä kuin tuomari.

-- No niin, pidätän siis teidät vielä jonkin aikaa vankilassa, niin vähän aikaa kuin suinkin on mahdollista. Raskauttavin syytös teitä vastaan on tämä kirje, ja näettehän, miten sen suhteen menettelen...

Villefort lähestyi uunia, heitti kirjeen tuleen ja seisoi uunin vieressä siksi, kunnes paperi oli palanut tuhaksi.

-- Oh, hyvä herra, sanoi Dantès, -- olette enemmän kuin oikeus itse, olette hyvyys!

-- Mutta kuulkaa minua, jatkoi Villefort, -- tällaisen teon jälkeen kai ymmärrätte, että voitte luottaa minuun?

-- Kyllä, käskekää, ja minä tottelen.

-- Ei, sanoi Villefort lähestyen nuorta miestä, -- ei minulla ole teille määräyksiä annettavana, vaan neuvoja.

-- Sanokaa ne, ja minä mukaudun niihin aivan kuin määräyksiin.

-- Pidätän teitä tähän iltaan asti täällä oikeuspalatsissa. Ehkä tulee joku toinen kuin minä kuulustelemaan teitä. Sanokaa silloin kaikki, mitä olette minulle sanonut, mutta älkää sanaakaan tuosta kirjeestä.

-- Sen lupaan.

Villefort näytti kärsivän ja syytetty lohduttavan häntä.

-- Ymmärrättehän, sanoi hän luoden katseen tuhkaan, joka vielä säilytti paperin muodon ja liiteli liekin yläpuolella. -- Nyt tuo kirje on hävitetty, vain te ja minä yksin tiedämme siitä. Sitä ei enää teille näytetä. Kieltäkää se siis, jos siitä teille puhutaan, kieltäkää rohkeasti, ja te olette pelastettu.

-- Minä kiellän, olkaa rauhassa, sanoi Dantès.

-- Hyvä, hyvä, sanoi Villefort tarttuen kellon nuoraan.

Sitten hän pysähtyi, ennen kuin soitti.

-- Oliko se ainoa kirje, mikä teillä oli? kysyi hän.

-- Oli, ainoa.

-- Vannokaa se.

Dantès ojensi kätensä.

-- Vannon, sanoi hän.

Villefort soitti.

Poliisikomissaari astui sisään.

Villefort lähestyi poliisikomissaaria ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa. Komissaari vastasi nyökkäämällä.

-- Seuratkaa tätä herraa, sanoi Villefort Dantèsille.

Dantès kumarsi, loi viimeisen kiitollisen katseen Villefort'iin ja poistui.

Tuskin oli ovi sulkeutunut heidän jälkeensä, kun Villefort'in voimat pettivät ja hän vaipui melkein pyörtyneenä tuoliin.

-- Oi, hyvä Jumala, kuinka vähästä elämä ja onni riippuu..., huokasi hän. -- Jos kuninkaallinen prokuraattori olisi ollut Marseillessa, jos tutkintotuomari olisi kutsuttu minun sijastani, niin olisin ollut hukassa, ja tuo kirje, tuo kirottu kirje olisi syössyt minut turmioon. Oi isäni, oletteko aina onneni esteenä tässä maailmassa, ja täytyykö minun ikuisesti taistella teidän menneisyyttänne vastaan!

Sitten äkkiä odottamaton valo näytti kirkastavan hänen kasvonsa. Hymy levisi hänen vielä vääntyneille huulilleen, harhailevien silmien katse terästyi.

-- Niin juuri, sanoi hän. -- Tuo kirje, joka olisi syössyt minut turmioon, luokin ehkä onneni. Nyt, Villefort, toimeen!

Ja tarkastettuaan, ettei syytetty enää ollut esihuoneessa, prokuraattorin sijainen vuorostaan poistui ja läksi morsiamensa kotia kohden.

8. Ifin linna

Astuessaan esihuoneen halki viittasi poliisikomissaari kahdelle santarmille, jotka asettuivat toinen Dantèsin oikealle, toinen hänen vasemmalle puolelleen. Avattiin ovi, jonka kautta päästiin kuninkaallisen prokuraattorin asunnosta oikeuspalatsiin. Sen jälkeen he jonkin aikaa kulkivat pitkin noita synkkiä käytäviä, jotka saavat jokaisen niissä kulkijan vapisemaan, vaikka hänellä ei olisikaan mitään syytä vapista.

Samalla tapaa kuin Villefort'in asunto oli oikeuspalatsin yhteydessä, oli oikeuspalatsi puolestaan yhteydessä vankilan kanssa. Vankila oli synkkä rakennus vastapäätä Accoules-kirkkoa.

Dantèsia kuljetettiin pitkin mutkikasta käytävää, kunnes hän näki edessään rautaristikolla varustetun oven. Poliisikomissaari löi siihen rautavasaralla kolme kertaa, ja Dantès oli tuntevinaan näiden iskujen osuvan sydämeensä. Ovi aukeni, santarmit työnsivät vankiaan, joka näytti vielä epäröivän. Dantès astui tuon pelottavan kynnyksen yli, ovi paukahti hänen takanaan kiinni. Hän hengitti toista ilmaa, joka oli tukahduttavan raskasta. Hän oli vankilassa.

Huone oli jokseenkin siisti, mutta siinä oli ristikot ja isot lukot. Dantès ei kuitenkaan käynyt pahoin levottomaksi, kaikuivathan kuninkaallisen prokuraattorin sijaisen sanat vielä hänen korvissaan suloisen lohduttavina. Kello oli jo neljä, kun Dantès vietiin kammioonsa. Pian tuli siis yö. Hänen kuulonsa terästyi, kun näkö alkoi heiketä. Pienikin kolina sai hänet luulemaan, että hänet tultiin päästämään vapauteen, hän nousi nopeasti ja astui muutaman askelen ovea kohden. Mutta pian kolina loittonikin toiseen suuntaan, ja Dantès vaipui rahilleen istumaan.

Vihdoin kello kymmenen aikaan illalla, kun Dantès jo alkoi kadottaa kaiken toivonsa, kuului uutta kolinaa, joka tällä kertaa näytti lähestyvän hänen kammiotaan. Askelten ääntä kuului todellakin käytävästä, hänen ovensa eteen pysähdyttiin. Avain kiertyi lukossa, salvat natisivat, raskas tammiovi aukeni, ja kaksi palavaa soihtua valaisi äkkiä synkän huoneen.

Soihtujen valossa Dantès näki neljän santarmin miekkojen ja muskettien välkkyvän.

Hän oli astunut pari askelta eteenpäin ja pysähtyi nähdessään tämän aseellisen joukon.

-- Minuako tulette hakemaan? kysyi Dantès.

-- Niin, vastasi eräs santarmi.

-- Kuninkaallisen prokuraattorin sijainenko lähetti noutamaan minut?

-- Niin.

-- Hyvä, sanoi Dantès, -- olen valmis seuraamaan.

Varmana siitä, että herra Villefort oli lähettänyt häntä noutamaan, vanki ei pelästynyt vähääkään, vaan asettui tyynesti saattajiensa keskelle.

Vaunut odottivat kadunpuoleisella portilla, ajaja istui paikallaan ja poliisipalvelija hänen rinnalleen..

-- Minuako varten nuo ajoneuvot ovat? kysyi Dantès.

-- Teitä varten, sanoi santarmi, -- nouskaa niihin.

Dantès aikoi huomauttaa jotakin, mutta vaunujen ovi avattiin ja hänet lykättiin sisään. Hän ei voinut eikä aikonutkaan vastustella. Vähän ajan päästä hän tunsi istuvansa vaunujen perällä kahden santarmin välissä. Muut kaksi istuivat vaunujen takaistuimella, ja raskaat ajoneuvot lähtivät kumisten vierimään eteenpäin.

Vanki loi katseensa vaunun ikkunoihin, niissä oli ristikot. Hän oli vain muuttanut vankilasta toiseen. Tiheiden ristikkorautojen lomitse, joiden väliin tuskin käsi olisi mahtunut, Dantès tunsi kuitenkin paikat, ajettiin pitkin Caisserie-katua ja Saint-Laurent-katua ja Taramis-kadulta käännyttiin satamaan päin.

Pian hän näki vaununristikon ja sen rakennuksen ristikkojen läpi, jonka lähellä he olivat, valon loistavan vahtihuoneesta.

Vaunut pysähtyivät, poliisipalvelija hyppäsi maahan ja lähestyi vahtimajaa, jolloin kymmenkunta sotilasta tuli sieltä ja asettui riviin. Dantès näki rantakadun lyhtyjen valossa heidän muskettiensa piippujen välkkyvän.

-- Minuako varten pannaan liikkeelle tuollainen sotilasvoima? hän ajatteli.

Poliisipalvelija avasi lukitun vaununoven, ja Dantès näki sotilaiden muodostavan häntä varten kujan, joka vaunujen luota vei satamaan.

Dantès saattajineen käveli venettä kohden, jota tullimerimies piteli ketjuista. Sotilaat katselivat tylsän uteliaina, miten Dantès asteli heidän ohitseen. Vähän ajan kuluttua hän istui veneen takatuhdolla, ja poliisipalvelija oli mennyt keulaan. Voimakkaalla sysäyksellä vene irroittautui rannasta, ja neljä airoa alkoi sitä nopeasti soutaa Pilonia kohden. Veneestä kaikui huuto, ja satamaa sulkeva rautaketju painui alas; Dantès oli sataman ulkopuolella paikassa, jota sanotaan Friouliksi.

Kun vanki huomasi olevansa raittiissa ilmassa, tunsi hän ensiksi suurta iloa. Ilma, sehän on samaa kuin vapaus. Hän hengitti siis täysin siemauksin raikasta tuulta, joka siivillään kantaa kaikkia yön ja meren tuntemattomia tuoksuja. Kohta hän kuitenkin huokasi syvään. Kuljettiin Réserven ohi, jossa hän oli ollut niin onnellinen vielä samana aamuna, tuntia ennen vangitsemistaan, ja avatuista, valaistuista ikkunoista kuului tanssiaisten riemu.

Dantès pani kätensä ristiin, nosti silmänsä taivasta kohden ja rukoili.

Vene kiiti eteenpäin. Se oli jo kulkenut Tête de Mort'in ohitse, oli vastapäätä Pharo-lahtea, se aikoi kiertää patterin. Dantès ei voinut tätä käsittää.

-- Minne minua viedään? kysyi hän eräältä santarmilta.

-- Kohta sen saatte tietää.

-- Miksi ei nyt...

-- Meitä on kielletty ilmoittamasta teille mitään.

Dantès oli puoliksi sotilas ja ymmärsi, että oli järjetöntä udella sotilaalta, jota oli kielletty puhumasta. Hän vaikeni.

Kaikenlaisia kummallisia ajatuksia nousi hänen mieleensä. Näin pienessä veneessä ei kukaan voinut lähteä pitkälle matkalle, eikä siellä päin, minne he menivät, ollut mitään alusta ankkurissa. Ehkäpä hänet vain viedään hiukan loitommaksi rannikolle ja päästetään vapaaksi. Häntä ei millään tavoin ollut sidottu, ei hänelle ollut pantu käsirautoja, kaikki tämä tuntui hyvältä enteeltä. Olihan sitä paitsi prokuraattorin sijainen, joka oli ollut niin ystävällinen häntä kohtaan, vakuuttanut, että ellei hän mainitse Noirtier'n nimeä, ei hänen tarvitse mitään pelätä. Olihan Villefort hänen läsnä ollessaan hävittänyt tuon vaarallisen kirjeen, joka oli ainoa todistuskappale häntä vastaan.

Hän odotti siis ja koetti tähystää eteenpäin merimiehensilmillään, jotka olivat tottuneet näkemään pimeässä ja mittailemaan etäisyyksiä merellä.

Ratonneaun saari, jossa vilkkui majakka, oli jäänyt oikealle puolelle, oli saavuttu soutaen melkein pitkin rantaa Catalansin lahden kohdalle. Silloin vangin silmät kokosivat kaiken näkövoimansa. Siellähän asui Mercedes, ja hän oli joka hetki erottavinaan rannalla naisen haamun.

Eikö Mercedes aavistanut, että hänen rakastettunsa kulki kolmensadan askelen päässä hänestä?

Yksi ainoa valo väikkyi Catalansissa. Dantès huomasi sen palavan morsiamensa huoneessa. Mercedes yksinään valvoi tuossa pienessä kylässä. Jos hän kiljaisisi, niin rakastettu voisi hänet kuulla.

Väärä häpeäntunne pidätti häntä. Mitähän nuo häntä tarkastavat miehet sanoisivat, jos kuulisivat hänen kiljuvan mielipuolen tavoin? Hän pysyi siis vaiti tuijottaen tuohon valoon.

Vene jatkoi matkaansa. Mutta vanki ei enää ajatellut venettä, hän ajatteli Mercedestä.

Kallionkieleke peitti valon. Dantès kääntyi ja huomasi heidän suunnanneen kulkunsa merelle päin.

Purjeet oli nostettu auttamaan soutajia, ja vene kiiti nyt hyvää vauhtia tuulen myötä.

Vaikka Dantèsista olikin vastenmielistä kysellä santarmilta, lähestyi hän nyt tätä ja tarttui hänen käteensä.

-- Toveri, sanoi hän, -- omantuntonne nimessä ja kunnon sotilaana rukoilen teitä säälimään minua ja vastaamaan minulle. Olen kapteeni Dantès, hyvä ja kunnon ranskalainen, vaikka minua syytetäänkin minulle tuntemattomasta petoksesta. Minne minua viedään? Sanokaa se, ja kautta merimiehenkunniani teen velvollisuuteni ja mukaudun kohtalooni.

Santarmi raapi korvansa taustaa ja katsoi toveriinsa. Tämä teki liikkeen, joka näytti sanovan: Kun kerran olemme näin pitkällä, niin mitähän vaaraa siitä olisi. Niinpä santarmi kääntyi Dantèsin puoleen.

-- Olette marseillelainen ja merimies, sanoi hän, -- ja kysytte, minne menemme?

-- Niin, sillä kautta kunniani, sitä en tiedä.

-- Ettekö aavistakaan?

-- En vähääkään.

-- Se ei ole mahdollista.

-- Minä vannon kautta sen, mikä minulle on maailmassa pyhintä. Armahtakaa minua ja vastatkaa!

-- Mutta entä määräykset?

-- Määräykset eivät voi teitä estää ilmoittamasta minulle sitä, minkä saan kymmenen minuutin, puolen tunnin, ehkä tunnin päästä tietää. Te pelastatte minut kamalasta epävarmuudesta. Kysyn sitä teiltä, kuin olisitte ystäväni. Katsokaahan, en nouse kapinaan, en tahdo paeta, enhän voisikaan. Minne olemme matkalla?