Part 59

-- Talossa ei ainakaan kymmeneen vuoteen ollut asuttu, sanoi Château-Renaud, -- ja ikävää oli sitä katsella, kun sen ikkunaluukut oli suljettu, ovet olivat kiinni ja piha ruohottunut. Ellei sen omistaja olisi ollut kuninkaallisen prokuraattorin appi, olisi sitä voinut luulla kirotuksi taloksi, jossa jokin rikos on tapahtunut.

Villefort, joka siihen asti ei ollut maistanut tippaakaan niistä viidestä kuudesta verrattomasta viinistä, joita oli kaadettu laseihin hänen eteensä, tarttui nyt lähimpään lasiin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

Château-Renaud'n puhetta seurasi yleinen äänettömyys. Sitten sanoi Monte-Cristo:

-- Kummallista, herra paroni, mutta sama ajatus heräsi minussakin, kun ensimmäisen kerran astuin tähän taloon. Ja tämä talo tuntui niin synkältä, etten olisi koskaan sitä ostanut, ellei taloudenhoitajani olisi jo ehtinyt ostaa sitä minun nimessäni. Luultavasti hän oli saanut välittäjältä kelpo juomarahat.

-- Luultavasti, koetti Villefort hymyillä. -- Mutta voitte olla varma siitä, ette minä mitenkään ole tässä lahjomisessa ollut osallisena. Herra Saint-Méran tahtoi, että tämä talo, joka kuului hänen tyttärentyttärensä perintöön, myytäisiin, koska se olisi mennyt aivan raunioiksi, jos se vielä olisi ollut pari kolme vuotta asumattomana.

Nyt kalpeni Morrel vuorostaan.

-- Täällä oli eräs huone, sanoi Monte-Cristo, -- aivan tavallisen näköinen huone, punaisella kankaalla verhottu, joka minun mielestäni oli erikoisen draamallisen tuntuinen.

-- Kuinka niin? kysyi Debray. -- Miksi se oli draamallisen tuntuinen?

-- Eihän vaistomaisia tuntemuksia voi mitenkään selittää, sanoi Monte-Cristo. -- Kyllähän moni paikka tekee ihmisen alakuloiseksi. Miksi? Sitä ei voi selittää. Muistot ja ajatukset oikuttelevat ja johdattavat meidät toiseen aikaan ja toisiin paikkoihin, joilla ei ole mitään yhteistä tämän ajan ja näiden paikkojen kanssa, missä nyt elämme. Tuo huone oli mielestäni kuin jonkun markiisitar de Granges'in tai Desdemonan huone. Mutta koska olemme lopettaneet aterian, täytyy minun näyttää se teille, sillä kohta menemme juomaan kahvia puutarhaan. Ensin ateria, sitten näytelmä.

Monte-Cristo katsoi kysyvästi läsnä oleviin. Rouva Villefort nousi, Monte-Cristo teki samoin. Toiset noudattivat heidän esimerkkiään.

Villefort ja rouva Danglars olivat hetkisen aivan kuin paikoilleen naulitut. Jähmettyneinä, mykkinä ja kauhistuneina he kysyivät katseillaan toisiltaan neuvoa.

-- Kuulitteko? kysyi rouva Danglars.

-- Meidän täytyy mennä sinne, vastasi Villefort nousten ja tarjoten käsivartensa rouva Danglars'ille.

Kaikki olivat jo hajaantuneet huoneisiin, uteliaisuus kun oli saanut heissä vallan, sillä he eivät luulleet tarkastuksen supistuvan vain tähän huoneeseen, vaan arvelivat, että yksin tein kuljettaisiin kautta koko rappeutuneen talon, josta kreivi Monte-Cristo oli tehnyt palatsin. Monte-Cristo jäi odottamaan noita kahta viivyttelijää. Kun he vuorostaan olivat kulkeneet hänen ohitseen, lähti hän itse heidän jälkeensä, ja hänen huulillaan häivähti hymy, joka olisi kauhistuttanut vieraita enemmän kuin huone, jota aiottiin heille näyttää.

Ensiksi kuljettiin itämaiseen tapaan kalustettujen huoneiden kautta, joissa vuoteiden sijasta oli divaaneja ja tyynyjä ja huonekalujen asemesta piippuja ja aseita. Salongeissa oli vanhojen mestarien kauneimpia tauluja. Budoaarin seinät oli verhottu kallisarvoisilla kiinalaisilla kankailla, joiden väri oli kirjava ja kuosit moninaiset. Lopulta saavuttiin kyseessäolevaan huoneeseen.

Se ei ollut mitenkään erikoinen, paitsi ettei se ollut valaistu, vaikka jo alkoi hämärtää, ja että se oli rappiolla, vaikka kaikki muut huoneet oli kokonaan uusittu. Mutta se riittikin antamaan sille synkän värityksen.

-- Huu! huudahti rouva Villefort todenteolla kauhistuen.

Rouva Danglars koetti sopertaa sanoja, joita ei kukaan kuullut.

Läsnäolijat tekivät useita huomautuksia, ja loppuarveluna oli se, että punaisella silkillä verhottu huone teki synkän vaikutuksen.

-- Tosiaan, sanoi Monte-Cristo. -- Katsokaahan, kuinka vuode on omituisessa paikassa, kuinka sen verhot ovat synkät ja verenväriset. Entä nuo pastellimuotokuvat, jotka kosteus on vaalentanut, eivätkö ne kalpeine huulineen ja kauhistuneine silmineen näytä sanovan: Minä olen nähnyt!

Villefort tuli kalmankalpeaksi, ja rouva Danglars vaipui uunin vieressä olevaan leposohvaan.

-- Oh, sanoi rouva Villefort hymyillen, -- uskallatteko todellakin istua tuolle leposohvalle, jossa ehkä on tapahtunut rikos?

Rouva Danglars nousi heti.

-- Eikä siinä vielä kaikki! sanoi Monte-Cristo.

-- Mitä vielä? kysyi Debray, joka kyllä oli huomannut rouva Danglars'in mielenliikutuksen.

-- Niin, mitä vielä? kysyi Danglars, -- sillä tähän asti en ole huomannut mitään erikoista, sen tunnustan suoraan. Oletteko te, herra Cavalcanti?

-- Ah, vastasi tämä. -- Pisassa on Ugolinon torni, Ferrarassa Tasson vankila, Riminissä Francescan ja Paolon huone.

-- On kyllä, mutta siellä ei ole tätä pientä porraskäytävää, sanoi Monte-Cristo avaten seinään kätketyn oven. -- Katsokaahan tätä ja sanokaa, mitä ajattelette tästä.

-- Mikä pelottavan synkkä, ahdas porraskäytävä! sanoi Château-Renaud nauraen.

-- En tiedä, sanoi Debray, -- onko siihen syynä Khios-viini, joka tekee alakuloiseksi, mutta tämä kaikki tekee minuun ehdottomasti synkän vaikutuksen.

Morrel puolestaan oli tullut alakuloiseksi jo silloin, kun oli mainittu Valentinen myötäjäisistä, eikä ollut virkkanut sanaakaan.

-- Kuvitelkaahan, jatkoi Monte-Cristo, -- että Othello tai apotti Granges astuu hitaasti näitä portaita synkkänä ja myrskyisenä yönä, sylissään kamala taakka, jota hän koettaa salata ihmisiltä, jopa Jumalaltakin!

Rouva Danglars puoliksi pyörtyi Villefort'in syliin, ja Villefort'in itsekin täytyi nojautua seinään.

-- Hyvä Jumala, huudahti Debray, -- mikä teidän on? Kuinka kalpea te olette!

-- Mikä hänen on? sanoi rouva Villefort. -- Kyllähän sen ymmärtää. Kreivi Monte-Cristo kertoo meille tuollaisia kamalia juttuja yrittäen varmaankin tappaa meidät kauhuun.

-- Se on totta, sanoi Villefort. -- Te kauhistutatte todellakin naisia.

-- Mikä teidän on? kysyi Debray uudelleen aivan hiljaa.

-- Ei mikään, ei mikään, sanoi rouva Danglars koettaen ponnistaa voimiaan. -- Kaipaan vain ilmaa, siinä kaikki.

-- Tahdotteko tulla puutarhaan? kysyi Debray tarjoten hänelle käsivartensa ja mennen salaportaita kohden.

-- En, vastasi paronitar. -- Jään mieluummin tänne.

-- Totta puhuen, sanoi Monte-Cristo, -- onko tuo kauhunne aivan todellinen?

-- Ei, vastasi rouva Danglars. -- Mutta teillä on niin voimakas tapa kuvailla, että kuulija joutuu saman tunnelman valtaan.

-- Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo hymyillen, -- tämä kaikkihan on vain kuvittelua. Miksi ei yhtä hyvin voisi kuvitella, että tämä huone on kunnon perheenäidin suoja? Tuo purppuranpunaiseen verhottu vuode on aivan kuin se, jonka luo haltiatar Lucina tuli, ja noita salaperäisiä portaita myöten tulee hiljaa, jotta ei häiritsisi lapsivuoteessa makaavan äidin lepoa, lääkäri tai kätilö, tai itse isä, joka vie nukkuvan lapsen pois...

Tällä kertaa rouva Danglars, sen sijaan että olisi rauhoittunut, huokasi syvään ja vaipui tainnoksiin.

-- Rouva Danglars voi pahoin, sopersi Villefort. -- Hänet täytyy kai viedä vaunuihinsa.

-- Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo, -- ja minä kun olen unohtanut pulloni!

-- Minulla on omani, sanoi rouva Villefort.

Hän ojensi Monte-Cristolle pullon, jossa oli samanlaista punaista nestettä kuin se, jonka terveellistä vaikutusta Monte-Cristo oli koettanut Edouardiin.

-- Ah! ... sanoi Monte-Cristo ottaen sen rouva Villefort'in kädestä.

-- Niin, sanoi tämä hiljaa, -- noudattaen teidän neuvojanne olen kokeillut.

-- Ja oletteko onnistunut?

-- Luultavasti.

Rouva Danglars oli viety viereiseen huoneeseen. Monte-Cristo tiputti muutaman pisaran punaista nestettä hänen huulilleen, ja hän heräsi.

-- Oh, sanoi hän, -- mikä kamala uni!

Villefort pusersi lujasti hänen rannettansa saadakseen hänet ymmärtämään, ettei hän ollut nähnyt unta.

Mentiin etsimään herra Danglars'ia. Hän ei ollut välittänyt runollisista selityksistä, vaan oli mennyt puutarhaan ja keskusteli vanhemman Cavalcantin kanssa Livornon-Firenzen rautatiestä.

Monte-Cristo näytti epätoivoiselta. Hän tarttui rouva Danglars'in käsivarteen ja talutti hänet puutarhaan, jossa herra Danglars joi kahvia molempien Cavalcantien seurassa.

-- Totta puhuen, sanoi hän, -- kauhistutinko todellakin teitä pahasti?

-- Ette, mutta tiedättehän, että kaikki asiat vaikuttavat meihin sen mukaan, millainen on mielentilamme.

Villefort koetti hymyillä.

-- Ja ymmärrättehän silloin, sanoi hän, -- silloinhan riittää pelkkä mielikuva...

-- No niin, sanoi Monte-Cristo, -- uskokaa minua tai olkaa uskomatta, mutta vakaumukseni on, että tässä talossa on tapahtunut rikos.

-- Olkaa varuillanne, sanoi rouva Villefort, -- täällä on kuninkaallinen prokuraattori.

-- Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, -- ja kun niin onnellisesti sattuu, käytän tilaisuutta selittääkseni asian.

-- Selittääksenne? sanoi Villefort.

-- Niin, ja todistajien kautta.

-- Tämähän on kovin mielenkiintoista, sanoi Debray. -- Ja jos täällä todellakin on tapahtunut rikos, niin se auttaa erinomaisesti ruoansulatustamme.

-- Täällä on tapahtunut rikos, sanoi Monte-Cristo. -- Tulkaahan tännepäin, hyvät herrat. Tulkaa, herra Villefort. Jotta ilmiantoni olisi täydellinen, täytyy sen tapahtua todistajien läsnä ollessa.

Monte-Cristo tarttui Villefort'in käsivarteen ja pidellen rouva Danglars'in kättä toisessa kainalossaan hän vei kuninkaallisen prokuraattorin plataanin suojaan, jossa varjo oli tummin.

Muut vieraat tulivat mukana.

-- Katsokaahan, sanoi Monte-Cristo ja polki maata. -- Tahdoin antaa voimaa näille jo liian vanhoille puille ja annoin kaivaa maata juuri tältä kohtaa ja panna uutta multaa maahan; no niin, kaivaessaan löysivät työmieheni tältä kohtaa arkun tai oikeammin sanoen arkun jätteet ja niiden keskeltä vastasyntyneen lapsen luurangon. Toivottavasti tätä ei sanota mielikuvitukseksi.

Monte-Cristo tunsi, miten rouva Danglars'in käsivarsi kangistui ja Villefort'in nyrkki vapisi.

-- Vastasyntyneen lapsen luuranko? sanoi Debray. -- Tämä alkaa jo näyttää vakavalta.

-- No niin, sanoi Château-Renaud, -- minä en siis erehtynytkään, kun väitin äsken, että taloilla on sielu ja kasvot aivan samoin kuin ihmisillä, ja että niiden ulkomuodossa kuvastuu niiden sisin olemus. Talo oli synkän näköinen, koska sillä oli omantunnonvaivoja; sillä oli omantunnonvaivoja, koska siellä oli tehty rikos.

-- Kuka voi väittää sitä rikokseksi? sanoi Villefort päättäen ponnistella viimeiseen asti.

-- Kuinka niin! Eikö elävän lapsen hautaaminen puutarhaan ole rikos? huudahti Monte-Cristo. -- Miksikä te, kuninkaallinen prokuraattori, nimitätte sellaista tekoa?

-- Kuka väittää, että lapsi oli elävänä haudattu?

-- Miksi se olisi siihen haudattu, jos se oli kuollut? Puutarha ei koskaan ole ollut hautausmaana.

-- Minkä rangaistuksen lapsenmurhaajat saavat tässä maassa? kysyi majuri Cavalcanti viattomasti.

-- Hyvä Jumala, heidän kaulansa leikataan poikki! vastasi Danglars.

-- Vai leikataan heidän kaulansa poikki! sanoi Cavalcanti.

-- Luullakseni... Eikö niin, herra Villefort? kysyi Monte-Cristo.

-- Kyllä, herra kreivi, vastasi tämä soinnuttomalla äänellä.

Monte-Cristo huomasi, etteivät ne, joita varten hän tämän kaiken oli järjestänyt, enää kestäisi enempää. Hän ei tahtonut mennä pitemmälle.

-- Mutta mehän näytämme unohtavan kahvin, sanoi hän.

Ja hän vei vieraansa pöydän luo, joka oli asetettu keskelle nurmikkoa.

-- Minä todellakin häpeän tunnustaa heikkouttani, sanoi rouva Danglars, mutta nämä kamalat kertomukset ovat tärisyttäneet minua. Antakaa minun istua.

Ja hän vaipui tuoliin.

Monte-Cristo kumarsi hänelle ja lähestyi rouva Villefort'ia.

-- Minä luulen, että rouva Danglars vielä tarvitsee pulloanne, sanoi hän.

Mutta ennen kuin rouva Villefort oli lähestynyt ystävätärtänsä, oli kuninkaallinen prokuraattori jo kuiskannut rouva Danglars'in korvaan:

-- Minun täytyy puhua kanssanne.

-- Milloin?

-- Huomenna.

-- Missä?

-- Työhuoneessani ... prokuraattorinvirastossa, se on turvallisin paikka.

-- Minä tulen.

Juuri silloin tuli rouva Villefort.

-- Kiitos, rakas ystävä, sanoi rouva Danglars koettaen hymyillä. -- Ei minua enää mikään vaivaa, tunnen jo voivani paremmin.

64. Kerjäläinen

Ilta alkoi jo kulua pitkälle. Rouva Villefort sanoi haluavansa palata Pariisiin. Rouva Danglars ei ollut tohtinut tehdä aloitetta, vaikka hänen olonsa ilmeisesti tuntuikin kovin tuskalliselta.

Vaimonsa pyynnöstä herra Villefort siis antoi ensimmäisenä lähtömerkin. Hän tarjosi vaunuissaan paikan rouva Danglars'ille, jotta rouva Villefort voisi häntä hoidella. Danglars, joka oli innokkaasti keskustellut teollisuudesta Cavalcantin kanssa, ei ollut huomannut mitään.

Kun Monte-Cristo pyysi rouva Villefort'ilta hänen pulloaan, huomasi hän herra Villefort'in lähestyvän rouva Danglars'ia ja arvasi, mistä oli kysymys, vaikka Villefort puhui niin hiljaa, että rouva Danglars tuskin kuuli hänen sanansa.

Millään tavalla estelemättä hän salli Morrelin, Debrayn ja Château-Renaud'n ratsastaa pois ja molempien naisten nousta herra Villefort'in vaunuihin. Danglars, joka oli yhä enemmän ihastunut isä Cavalcantiin, pyysi tätä vaunuihinsa.

Andrea Cavalcanti nousi omaan tilburyynsä, joka odotti portin edessä, ja kuskipoika, joka oli liioittelevalla tavalla puettu englantilaiseen kuosiin, piteli suitsista kookasta harmaata hevosta, vaikka hänen täytyikin seistä varpaillaan.

Andrea ei aterian aikana ollut paljoakaan puhunut, koska hän oli sangen älykäs poika ja pelkäsi paljastavansa tietämättömyytensä rikkaiden ja mahtavien pöytätovereittensa läsnä ollessa, joiden joukossa hänen säikähtyneet silmänsä näkivät kuninkaallisen prokuraattorinkin.

Lopulta oli hänet ottanut huostaansa herra Danglars, joka luotuaan silmäyksen jäykkään majuriin ja hänen vielä arkaan poikaansa ja ajatellessaan, että nämä olivat kreivi Monte-Criston vieraina, teki sen johtopäätöksen, että siinä oli joku pohatta ja hänen poikansa, jota isä oli tahtonut tutustuttaa Pariisin elämään.

Danglars oli sen vuoksi suurella ihastuksella katsellut majurin pikkusormessa kimaltelevaa tavattoman isoa jalokiveä, sillä majuri, joka oli viisas ja varovainen ja pelkäsi seteliensä jollakin tavoin katoavan, oli ne heti vaihtanut arvoesineeseen. Keskustellessaan sitten päivällisen jälkeen muka teollisuudesta ja matkoista Danglars oli tiedustellut isän ja pojan elintapoja. Ja kun isä ja poika olivat saaneet tietää, että heillä oli luotto juuri Danglars'in pankkiiriliikkeessä, toisella neljäkymmentäkahdeksantuhatta frangia kerta kaikkiaan, toisella viisikymmentätuhatta vuodessa, olivat he pankkiirille niin ystävällisiä, että olisivat olleet valmiita pusertamaan vaikka hänen palvelijoittensakin kättä, niin suuresti he kaipasivat tilaisuutta osoittaa kiitollisuuttaan.

Vielä eräs seikka lisäsi Danglars'in kunnioitusta, ellemme sanoisi ihailua Cavalcantia kohtaan. Tämä oli uskollisesti noudattanut Horatiuksen neuvoa: _nil admirari_, ja oli tyytynyt pöydässä osoittamaan tietojaan sanomalla, mistä järvestä kala oli tuotu. Sitten hän oli syönyt siitä palan puhumatta mitään. Danglars oli siitä tehnyt sen johtopäätöksen, että tällaiset herkut olivat tavallisia kuuluisan Cavalcantin jälkeläisen pöydässä ja että hän kotonaan Luccassa ravitsi itseään sveitsiläisillä lohilla ja bretagnelaisilla meriravuilla, joita hän epäilemättä hankki itselleen samalla tapaa kuin kreivi oli tuottanut nahkiaiset Fusarosta ja sterletit Volgasta. Sen vuoksi hän huomattavan ystävällisesti otti vastaan Cavalcantin ilmoituksen:

-- Huomenna minulla on kunnia tulla luoksenne raha-asioissa.

-- Ja minä olen onnellinen, vastasi Danglars, -- saadessani ottaa teidät vastaan.

Sitten hän oli pyytänyt saada saattaa Cavalcantin tämän asuntoon Hôtel des Princes'iin, ellei ero pojasta tuntuisi hänestä liian raskaalta.

Cavalcanti vastasi, että hänen poikansa oli jo kauan tottunut viettämään nuoren miehen elämää, minkä vuoksi hänellä olikin omat vaununsa ja hevosensa, ja koska he eivät yhdessä olleet tulleetkaan, ei hän nähnyt mitään vaikeuksia siinä, että he erikseen poistuivatkin.

Majuri astui siis Danglars'in vaunuihin, ja pankkiiri oli yhä ihastuneempi nähdessään, kuinka suuri järjestyksen ihminen ja kuinka säästäväinen oli tämä mies, joka kuitenkin antoi pojalleen vuosittain viisikymmentätuhatta frangia. Hänen omaisuutensa täytyi ilmeisesti tuottaa viisi- tai kuusisataatuhatta frangia korkoja vuosittain.

Ollakseen hieno alkoi Andrea ensiksi soimata kuskipoikaansa siitä, ettei tämä ollut ajanut pääoven eteen, vaan odotti häntä portilla, minkä vuoksi hän oli saanut vaivautua astumaan kolmekymmentä askelta päästäkseen vaunujensa luo.

Kuskipoika otti nuhdesaarnan nöyränä vastaan, tarttui vasemmalla kädellään kuolaimiin pidättääkseen hevosta, joka levottomana kuopi jalallaan maata, ja ojensi oikealla kädellään ohjakset Andrealle, joka tarttui niihin ja laski kepeästi jalkansa kiilloitetulle astinlaudalle.

Samassa laskeutui käsi hänen olalleen. Nuori mies kääntyi luullen, että siinä oli joko Danglars tai Monte-Cristo, jotka olivat unohtaneet ilmoittaa hänelle jotakin.

Mutta hän näkikin edessään kummallisen olennon, ruskettuneen, pitkäpartaisen miehen, jonka silmät kiiluivat kuin kiiltokivet ja jonka pilkallisesti hymyilevässä suussa loisti tasainen rivi valkoisia hampaita, teräviä kuin nälkäisen suden tai shakaalin.

Punaruutuinen huivi peitti harmaantunutta ja takkuista tukkaa, risainen ja likainen takki verhosi pitkää, laihaa ja luisevaa ruumista, jonka luiden olisi luullut joka liikkeellä kalisevan. Käsi, joka tarttui nuoren miehen olkapäähän, tuntui tavattoman isolta. Tunsiko nuori mies nämä kasvot vaunulyhdyn valossa, vai kauhistuiko hän vain puhuttelijansa hirvittävää ulkomuotoa? Hän vavahti ja peräytyi nopeasti.

-- Mitä minusta tahdotte? kysyi hän.

-- Anteeksi, arvoisa kansalainen, sanoi mies kohottaen kätensä punaista huiviaan kohden, -- häiritsen ehkä teitä, mutta minulla on teille puhuttavaa.

-- Tähän aikaan ei saa kerjätä, sanoi kuskipoika astuen esiin, vapauttaakseen herransa tungettelijasta.

-- Minä en kerjää, kaunis poika, sanoi tuntematon hymyillen ivallisesti kuskipojalle, ja tämä hymy oli niin pelottava, että poika peräytyi. -- Tahdon vain sanoa pari sanaa isännällesi, joka pari viikkoa sitten antoi minulle erään asian toimitettavakseni.

-- Mitä te oikeastaan tahdotte? kysyi Andrea niin pontevasti, ettei kuskipoika huomannut, kuinka hätääntynyt hän oli. -- Sanokaa, mitä te oikeastaan tahdotte. Sanokaa pian.

-- Minä tahtoisin ... minä tahtoisin..., sanoi mies hiljaa, -- että säästäisitte minulta paluumatkan jalkavaivat. Olen hyvin väsynyt, ja koska en ole saanut syödä yhtä hyvää ateriaa kuin sinä, niin pysyn tuskin jaloillani.

Nuori mies vavahti kuullessaan tämän tuttavallisen puhuttelun.

-- Mutta sanokaahan, mitä te oikein tahdotte? lausui hän.

-- No niin, minä tahdon, että sinä päästät minut kauniisiin ajoneuvoihisi ja viet minut Pariisiin.

Andrea kalpeni, mutta ei vastannut.

-- Niin, katsos, sanoi mies pistäen kätensä taskuun ja silmäillen nuorta miestä hyvin röyhkeästi, -- olen saanut päähäni sellaisen ajatuksen. Ymmärrätkö minua, pikku Benedetto?

Tämän nimen kuullessaan nuori mies varmaankin alkoi taipua, sillä hän lähestyi kuskipoikaansa ja sanoi hänelle:

-- Minä olen todellakin antanut erään asian toimittamisen tämän miehen huoleksi, ja hänen on siitä tehtävä minulle tili, sanoi hän. -- Menkää jalkaisin tulliportille asti. Siellä otatte ajurin, ettette tule kotiin liian myöhään.

Palvelija lähti hyvin hämmästyneenä kävelemään.

-- Antakaa minun edes päästä jonnekin piiloon, sanoi Andrea.

-- Mitä siihen tulee, niin minä itse johdatan sinut sopivaan paikkaan, sanoi mies. -- Odotahan.

Hän tarttui hevosen suitsiin ja talutti sen sellaiseen paikkaan, jossa ei kukaan ihminen olisi voinut nähdä, minkä kunnian Andrea hänelle soi.

-- Minä en tätä tee suinkaan sen vuoksi, että pääsisin komeihin vaunuihin vaan koska olen väsynyt ja koska minun täytyy hiukan puhella sinun kanssasi asioista.

-- Astukaa siis pian ajoneuvoihin, sanoi nuori mies.

Valitettavasti ei ollut päivä, sillä olisi ollut hauska katsella, miten tämä ryysyläinen istui komeille tyynyille nuoren ja hienon, tilburyä ohjaavan miehen rinnalle.

Andrea ajoi hevostaan kylän viimeisen talon kohdalle virkkamatta sanaakaan seuralaiselleen, joka puolestaan hymyili ja oli vaiti, aivan kuin olisi ollut ihastuksissaan saadessaan ajaa hienoissa ajoneuvoissa.

Päästyään Auteuilin ulkopuolelle Andrea katsoi ympärilleen ollakseen varma, ettei kukaan ollut häntä kuulemassa, ja seisautti sitten hevosen, pani käsivartensa rinnalleen ristiin ja sanoi punahuiviselle miehelle:

-- Kas niin! Miksi tulette häiritsemään minun rauhaani?

-- Mutta sanohan sinä itse, poikani, miksi halveksit minua?

-- Millä tavoin olen teitä halveksinut?

-- Milläkö tavoin? Kysytkin sitä vielä. Me eroamme Varin sillan luona, sinä sanot meneväsi Piemontiin ja Toscanaan ja lähdetkin Pariisiin.

-- Mitä se teitä haittaa?

-- Ei haittaakaan. Päinvastoin, toivon, että se auttaa minua.

-- Ahaa, sanoi Andrea, -- te luulette hyötyvänne minusta?

-- Miksi käytät suotta suuria sanoja!

-- Sillä siinä tekisitte ajattelemattomasti, ukko Caderousse, sen ilmoitan jo edeltäpäin.

-- Älähän suutu, poika. Tiedäthän sinä, mitä onnettomuus on. No niin, onnettomuus tekee kateelliseksi. Luulen sinun harhailevan Piemontissa tai Toscanassa _facchinona_ tai _ciceronena_, suren kohtaloasi aivan niin kuin isä oman poikansa kohtaloa. Tiedäthän, että aina olen sanonut sinua pojakseni.

-- Entä sitten? Entä sitten?

-- Odotahan.

-- Minä olen kärsivällinen, jatkakaa.

-- Ja äkkiä näenkin sinun ajavan Bons-Hommes-tullin kautta kuskipoikinesi tilburyssä, ylläsi uudenuutukaiset vaatteet. Olet siis kai löytänyt kultakaivoksen tai ruvennut pörssikeinottelijaksi.

-- Te olette ilmeisesti kateellinen?

-- En, olen tyytyväinen, niin tyytyväinen, että olen tahtonut sinua onnitella, mutta koska asuni ei ollut säädyllinen, olin varovainen, etten mitenkään häpäisisi sinua.

-- Mikä verraton varovaisuus! sanoi Andrea. -- Tehän häpäisette minua oman palvelijani läsnä ollessa.

-- Minkä minä sille voin, poikani, minun täytyy puhutella sinua. Sinulla on hyvä hevonen ja kepeä tilbury. Sinä olet tietysti liukas kuin ankerias. Ja ellen olisi tänä iltana sinua puhutellut, olisin varmaankin kadottanut sinut näkyvistäni.

-- Näettehän, etten piileskele.

-- Siinä suhteessa olet onnellinen, ja minä toivoisin voivani sanoa itsestäni samaa. Minä piileskelen. Sitä paitsi pelkäsin, ettet minua tuntisikaan. Mutta sinä tunsitkin, lisäsi Caderousse ilkimielisesti hymyillen. -- Sinä olet oikein hyvä poika.

-- Sanokaahan mitä tahdotte? kysyi Andrea.

-- Sinä et enää sinuttele minua, siinä teet väärin, Benedetto, sillä olethan entinen toverini. Ole varuillasi, taikka tulen vaativaiseksi.

Tämä uhkaus hälvensi äkkiä nuoren miehen suuttumuksen. Pakon viima sen karkotti.

Hän pani hevosensa jälleen juoksemaan.

-- Sinä teet väärin itseäsi kohtaan, Caderousse, sanoi hän, -- kun tällä tavoin suhtaudut vanhaan toveriisi, joksi minua äsken sanoit. Sinä olet marseillelainen, minä olen...

-- Tiedätkö siis nyt, mikä olet?

-- En, mutta minut on kasvatettu Korsikassa. Sinä olet vanha ja itsepäinen. Minä olen kiivas. Meidän ei kannata uhkailla toisiamme, vaan on paras pysyä sovussa. Minkä minä sille voin, että onni, joka sinun suhteesi on kiero, onkin minua suosinut?

-- Onni on siis sinua suosinut? Kuskipoikasi ei siis olekaan lainattu, ei myöskään tilburysi eikä pukusi? Hyvä, sitä parempi, sanoi Caderousse, ja hänen silmänsä kiiluivat ahneudesta.

-- Näethän ja tiedäthän sen, koska olet iskenyt minuun, sanoi Andrea, joka alkoi kiivastua. -- Jos päässäni olisi nenäliina, hartioillani risainen takki ja jalassani hajanaiset kengät, et enää minua tuntisi.