Part 57

-- Mutta ette suinkaan tämän vastenmielisyytenne tähden tuota minulle sitä surua, etten saakaan nähdä teitä luonani? kysyi Monte-Cristo.

-- Ei, herra kreivi ... minä toivon ... uskokaa, että teen kaiken voitavani, sopersi Villefort.

-- Niin, jatkoi Monte-Cristo, -- minä en hyväksy mitään estelyjä. Lauantaina kello kuusi odotan teitä, ja ellette saavu, niin alan uskoa mitä tahansa ... että tähän kaksikymmentä vuotta asumattomana olleeseen taloon liittyy jokin tärisyttävä kertomus, jokin verinen tarina.

-- Minä tulen, herra kreivi, sanoi Villefort, -- minä tulen.

-- Kiitos, sanoi Monte-Cristo. -- Nyt sallikaa minun sanoa teille hyvästi.

-- Sehän on totta, sanoitte todellakin, että teidän täytyi lähteä, herra kreivi, sanoi rouva Villefort, -- ja luullakseni aioitte jo sanoa siihen syynkin, kun siirryitte toiseen asiaan.

-- En toden totta tiedä, hyvä rouva, uskallanko sanoa minne menen.

-- Joutavia, sanokaa vain suoraan.

-- Menen aivan kuin mikäkin utelias ihminen katselemaan erästä kojetta, jota usein tuntikausia olen tuumiskellut.

-- Mitä?

-- Lennätintä. Siinä se sana nyt pujahti suustani.

-- Lennätintä? toisti rouva Villefort.

-- Juuri niin, lennätintä. Olen toisinaan nähnyt tien varrella, kukkulalla auringon valossa, mustia ja liikkuvia käsivarsia,[11] aivan kuin ison kuoriaisen raajoja, ja vakuutan, etten koskaan ole voinut niitä katsella tuntematta mielenliikutusta. Tiesin, että nämä omituiset merkit halkoivat ilmaa ja välittivät satojen peninkulmien päässä pöytänsä ääressä istuvan miehen tahdon toiselle miehelle, joka istui linjan toisessa päässä. Ne kuvastuivat harmaata taivasta vastaan vain tuon kaikkivoimaisen henkilön käskystä. Kun sitä ajattelin, uskoin haltioihin, keijukaisiin, kääpiöihin, salaisiin voimiin ja nauroin. Ei koskaan ollut tehnyt mieleni nähdä läheltä noita isoja valkovatsaisia hyönteisiä, joilla oli mustat ja laihat raajat, sillä pelkäsin aina, että näiden raskaitten siipien alla näkisin pienen ihmishengen kerskailevana, pöyhkeilevänä, saivartelevana, täynnä tietoja, loihtuja ja taikoja. Mutta eräänä päivänä sainkin tietää, että jokaista lennätinasemaa hoiti virkamiesparka tuhannenkahdensadan frangin vuosipalkalla, eikä hän suinkaan saa katsella taivasta niin kuin tähtientutkija, ei vettä niin kuin kalastaja, ei maisemaa niin kuin tyhjäntoimittaja, vaan parin peninkulman päässä olevaa valkovatsaista ja mustakoipista hyönteistä, samanlaista kuin hänen hoidettavanaan oli. Silloin minut valtasi uteliaisuus ja tahdoin läheltä nähdä tuollaisen elävän hyönteisen ja katsella niiden keskeistä ilveilyä.

-- Mille lennätinasemalle lähdette? Sisäasiainministeriön vai tähtitornin asemalle?

-- En, sillä sellaisissa paikoissa aina tahdotaan pakottaa minut ymmärtämään asioita, joista en välitä, ja selittää sellaista, mitä he itsekään eivät ymmärrä. Ei, minä tahdon säilyttää ajatukseni noista hyönteisistä, onhan siinä jo kylliksi, että on kadottanut hyvät ajatuksensa ihmisistä. En siis mene sisäasiainministeriön enkä tähtitornin asemalle. Tahdon nähdä tornin keskellä maaseutua, tornin, jossa istuu homehtunut mies.

-- Te olette merkillinen ihminen, sanoi Villefort.

-- Mitä linjaa kehotatte minua tarkastamaan?

-- Sitä tietysti, jota myöten tähän aikaan eniten lähetetään sanomia.

-- Hyvä, siis Espanjan linjaa?

-- Juuri niin. Tahdotteko saada ministeriltä kirjeen, jossa teille selitetään...

-- En suinkaan, sanoi Monte-Cristo, -- sillä sanoinhan jo äsken, etten tahdo mitään ymmärtää. Niin pian kuin jotakin ymmärtäisin, ei enää olisikaan lennätintä, olisi vain herra Durchâtelin tai herra Montalivet'n antama määräys, joka lähetetään Bayonnen prefektille ja selitetään kahdella kreikkalaisella sanalla: _tele, grafein_. Minä tahdon säilyttää tuon mustakoipisen ja pelottavan eläimen sellaisena, kuin se on mielessäni, ja sitä kunnioittaa.

-- Rientäkää siis, sillä kahden tunnin päästä tulee yö, ettekä silloin enää näe mitään.

-- Tehän pelästytätte minua. Mikä on lähin asema?

-- Bayonnen tielläkö?

-- Vaikkapa Bayonnen tiellä.

-- Châtillonissa.

-- Ja Châtillonin jälkeen?

-- Luullakseni Montlhéryn tornin asema.

-- Kiitos ja näkemiin! Lauantai-iltana kerron vaikutelmistani.

Portilla kreivi tapasi molemmat notaarit, jotka olivat tehneet Valentinen perinnöttömäksi. He poistuivat paikalta tyytyväisinä, kun olivat laatineet testamentin, jonka ehdottomasti täytyi tuottaa heille suurta kunniaa.

61. Kuinka puutarhuri pääsee persikoita nakertelevista hiiristä

Ei samana iltana, niin kuin oli sanonut, vaan seuraavana aamuna kreivi Monte-Cristo ajoi Enfer-tullin kautta Orléans'in tietä pitkin Linas-kylän ohi pysähtymättä lennätinlaitoksen luo, joka juuri kreivin ajaessa ohi liikutti pitkiä laihoja raajojaan, ja saapui Montlhéryn torniin, joka sijaitsee samannimisen tasangon korkeimmalla kohdalla.

Kukkulan juurella kreivi nousi vaunuistaan ja alkoi astua vuoren huippua kohden kehässä kiertävää kahdeksantoista tuuman levyistä polkua myöten. Päästyään huipulle hän näki edessään pensasaitauksen, jossa punertavien ja valkoisten kukkien tilalla oli nyt vihertäviä hedelmiä.

Monte-Cristo etsi pienen aitauksen veräjää ja löysikin. Se oli pieni puuveräjä, joka liikkui pajusaranoilla ja suljettiin nerokkaasti nuoran ja naulan avulla. Kreivi pääsi pian selville lukkolaitteesta, aukaisi veräjän ja astui puutarhaan, joka oli kaksikymmentä jalkaa pitkä ja kaksitoista leveä. Sen toisella puolella oli vanha torni, jota muratti ja muuriorvokki verhosivat.

Tuota vuosien uurtamaa ja kukkien koristamaa tornia olisi voinut pitää vanhana mummona, jolle lapsenlapset tulevat toimittamaan onnea. Se olisi varmasti voinut kertoa monta kamalaa tarinaa, jos sillä olisi ollut kieli niiden korvien lisäksi, jotka sananlasku väittää seinillä olevan.

Puutarhan poikki vei punainen hiekkakäytävä, ja sitä reunusti monen vuoden vanha saarniaitaus, jonka väri olisi ihastuttanut Delacroixta, meidän aikamme Rubensia. Käytävä oli kahdeksikon muotoinen ja kierteli niin, että kahdenkymmenen jalan pituiseen puutarhaan muodostui kuudenkymmenen jalan pituinen kävelytie. Floraa, entisajan latinalaisten hymyilevää ja tuoretta jumalatarta, on harvoin kunnioitettu yhtä huolellisella ja tarkalla palveluksella kuin tässä pienessä aitauksessa.

Nurmikon kahdessakymmenessä ruusupensaassa ei ollut ainoatakaan kärpäsen jälkeä, ei lehtitäin kihermää, kosteiden kasvipaikkojen vaivaa. Eikä tästä puutarhasta suinkaan puuttunut kosteutta, sitä todisti nokimusta maa ja puiden tumma vihanta. Ja ellei luonnollista kosteutta olisi ollut, olisi keinotekoinen heti astunut sen sijaan, sillä puutarhan nurkassa oli maahan kaivettu tynnyri ja siinä seisovaa vettä; sen vihertävällä pinnalla oleili kaksi sammakkoa, jotka ilmeisesti olivat riidassa, koska koko ajan istuivat selin toisiinsa.

Käytävillä ei kasvanut ainoatakaan ruohonkortta eikä nurmikolla ainuttakaan rikkaruohoa. Hieno nainen ei huolellisemmin hoitele ruusukasvejaan kuin tämän puutarhan tähän asti näkymätön omistaja tilkkuaan.

Monte-Cristo seisahtui suljettuaan portin ja pistettyään nuoran naulaan ja loi katseen puutarhaan.

-- Näyttää siltä, kuin lennättimen hoitajalla olisi oma puutarhurinsa tai kuin hän itse innokkaasti viljelisi maata, tuumi hän.

Äkkiä hän törmäsi mieheen, joka oli kumarassa lehdillä kuormattujen työntökärryjen takana. Mies nousi ja huudahti hämmästyksestä. Monte-Cristo näki edessään noin viisikymmenvuotiaan miehen, joka oli ollut poimimassa mansikoita viiniköynnöksen lehdille. Hänellä oli lautasellaan kaksitoista lehteä ja melkein yhtä monta mansikkaa, ja ne olivat kaikki vähällä pudota hänen noustessaan.

-- Näytätte olevan poimimassa marjoja, sanoi Monte-Cristo hymyillen.

-- Anteeksi, herra, vastasi ukko tehden kädellään kunniaa, -- en ole tornissa, se on kyllä totta, mutta tulin juuri sieltä.

-- Älkää antako minun millään tavoin häiritä teitä, ystäväni, sanoi kreivi. -- Poimikaa mansikkanne, jos teillä niitä vielä on.

-- On vielä kymmenen, sanoi mies, -- sillä tässä on yksitoista, ja minulla oli kaksikymmentäyksi, viisi enemmän kuin viime vuonna. Mutta eihän se olekaan kummallista, kesä on tänä vuonna ollut kuuma, ja mansikat tarvitsevat ennen kaikkea lämpöä. Viime vuonna minulla oli kaiken kaikkiaan kuusitoista, ja nyt on tässä jo yksitoista, ja tuossa kahdestoista, kolmastoista, neljästoista, viidestoista, kuudestoista, seitsemästoista, kahdeksastoista, yhdeksästoista. Hyvä Jumala, puuttuu kaksi, ne olivat vielä eilen täällä, olivat aivan varmaan, sillä laskin ne. Varmaankin muori Simonin poika on ne siepannut, näin hänen nimittäin maleksivan täällä tänä aamuna. Senkin roisto! Varastaa puutarhasta! Eikö hän tiedä, mitä seurauksia siitä voi olla.

-- Rikos on todellakin kauhea, sanoi Monte-Cristo, -- mutta ottakaa varteen pojan nuoruus ja hänen halunsa herkkuihin.

-- Niinpä niin, sanoi puutarhuri, -- mutta ikävää se on sittenkin. Mutta kerta vielä anteeksi, herra, varmaankin annan esimieheni tällä tavoin odottaa?

Ja hän loi aran katseen kreiviin ja hänen siniseen pukuunsa.

-- Rauhoittukaa, sanoi kreivi, ja hymy hänen huulillaan oli tällä kertaa pelkästään herttainen, -- en ole esimies enkä tule teitä tarkastamaan, vaan vain tavallinen matkailija. Tulen uteliaisuudesta ja olen pahoillani, kun huomaan vieväni teiltä aikaa.

-- Minun aikani ei ole kallista, vastasi ukko alakuloisesti hymyillen. -- Aikani kuuluu hallitukselle, enkä saisi sitä käyttää hukkaan, mutta sain merkin, joka ilmoitti minulle, että saan levätä tunnin ajan (hän loi silmänsä aurinkokelloon, sillä Montlhéryn tornin puutarhassa oli vaikka mitä, aurinkokellokin), ja näettehän, minulla oli vielä aikaa kymmenen minuuttia; mansikkani olivat kypsyneet, ja päivää myöhemmin... Luuletteko, herra, että hiiret niitä syövät?

-- En uskoisi, sanoi Monte-Cristo vakavasti. -- Mutta hiiret ovat kyllä huonoja naapureita meille, jotka emme niitä syö hunajalla höystettyinä, niin kuin roomalaiset.

-- Söivätkö roomalaiset niitä? ihmetteli puutarhuri. -- Söivätkö he hiiriä?

-- Niin olen lukenut Petroniuksesta, sanoi kreivi.

-- Oikeinko totta? Eivät ne mahda maistua hyviltä, vaikka sanotaankin: lihava kuin hiiri, ne kun nukkuvat koko Jumalan päivän ja heräävät vasta illalla nakertelemaan. Viime vuonna minulla oli neljä aprikoosia, niistä ne kalvoivat yhden. Ja sitten minulla oli sileäkuorinen persikka, ja se on harvinainen hedelmä, mutta siitä ne kalvoivat kokonaan pois muurinpuoleisen kyljen. Se oli ihana persikka, aivan erinomaisen makuinen. En ole koskaan sen parempaa syönyt.

-- Söittekö sen? kysyi Monte-Cristo.

-- Sen puolen tietysti, joka oli jäänyt jäljelle. Se oli erinomaisen hyvä. Nuo elukat eivät otakaan huonoimpia paloja. Ne ovat samanlaisia kuin muori Simonin poikakin; ei hänkään valinnut huonoimpia mansikoita. Mutta toiste se ei enää tapahdu, siitä voitte olla varma, vaikka kypsymisaikana saisinkin vartioida niitä yökaudet.

Monte-Cristo oli nähnyt kylliksi. Jokaisella ihmisellä on intohimonsa, joka kalvaa häntä sydänjuuria myöten. Tämä lennättimen hoitaja oli puutarhuri. Kreivi alkoi taitella lehtiä, jotka viiniköynnöksissä varjostivat hedelmiä ja estivät niitä kypsymästä, ja voitti näin puutarhurin sydämen.

-- Herra oli siis tullut katsomaan lennätintä? kysyi hän.

-- Tulin kyllä, elleivät ohjesäännöt sitä kiellä.

-- Ei se ole laisinkaan kiellettyä, sanoi puutarhuri, -- sillä eihän siinä ole mitään vaaraa, kun ei kukaan voi ymmärtää, mitä me toisillemme ilmoitamme.

-- Olen kuullut kerrottavan, että te toistelette merkkejä, joita ette aina itsekään ymmärrä.

-- Niinpä kyllä, ja siitä minä eniten pidänkin, sanoi ukko nauraen.

-- Miksi siitä pidätte?

-- Siksi, että silloin ei minulla ole mitään edesvastuuta. Olen kone, en mitään muuta, ja kun vain toimin, ei minulta vaadita mitään muuta.

-- Olisinkohan sattunut kohtaamaan miehen, jolla ei ole kunnianhimoa, tuumi Monte-Cristo. -- Sepä olisi harmillista.

-- Hyvä herra, sanoi puutarhuri katsahtaen aurinkokelloon, -- kymmenen minuuttia on kulunut, palaan toimeeni. Tahdotteko tulla torniin kanssani?

-- Mielihyvin.

Monte-Cristo meni torniin, joka oli kolmikerroksinen. Alimmaisessa oli puutarhurin työkaluja, lapioita, rautaharavia ja vesikannuja seinän vieressä. Toinen kerros oli ukon varsinaisena asuntona tai oikeammin sanoen nukkumapaikkana. Siellä oli muutamia talouskapineita, vuode, pöytä, kaksi tuolia, iso savinen vesiruukku ja kuivia yrttejä, jotka kreivi tunsi hajuherneiksi ja salkopavuiksi. Ukko oli varustanut ne nimilapuilla niin huolellisesti, kuin olisi ollut Pariisin kasvitieteellisen puutarhan hoitaja.

-- Täytyykö kauankin opetella, ennen kuin osaa käyttää lennätintä? kysyi Monte-Cristo.

-- Varsinainen oppiaika ei ole pitkä, mutta ylimääräisenä oleminen...

-- Entä paljonko saatte palkkaa?

-- Tuhat frangia.

-- Se ei ole paljoa.

-- Ei, mutta saanhan samalla asunnon, niin kuin näette.

Monte-Cristo katseli huonetta.

-- Kunhan hän vain ei olisi asuntoonsa liiaksi ihastunut, mutisi hän itsekseen.

He menivät kolmanteen kerrokseen. Se oli varsinainen lennätinhuone. Monte-Cristo katseli rautaisia kädensijoja, joihin tarttumalla lennätinkoneisto saatiin liikkeelle.

-- Tämä on sangen mielenkiintoista, sanoi hän, -- mutta ajan mittaan tällainen elämä tulee kai yksitoikkoiseksi?

-- Kyllä, alussa niska aivan jäykistyy, kun täytyy aina tuijottaa. Mutta vuoden tai parin päästä siihen tottuu. Sitä paitsi on meillä lepopäivämme ja lupapäivämme.

-- Lupapäivännekö?

-- Niin.

-- Milloin?

-- Silloin kun on usvaa?

-- Sehän on totta.

-- Ne ovat minun juhlapäiviäni. Niinä päivinä menen puutarhaani ja istutan, leikkelen, puhdistan, poimin pois matoja, joten aika kuluu erinomaisen hyvin.

-- Kuinka kauan olette ollut täällä?

-- Kymmenen vuotta. Sen lisäksi viisi ylimääräisenä, siis yhteensä viisitoista.

-- Kuinka vanha olette?

-- Viidenkymmenenviiden.

-- Kuinka kauan teidän täytyy olla palveluksessa saadaksenne eläkkeen?

-- Kaksikymmentäviisi vuotta.

-- Ja kuinka suuri on eläke?

-- Sata écutä.

-- Ihmisraukat! mutisi Monte-Cristo.

-- Mitä sanoitte...? kysyi ukko.

-- Sanoin, että se on hyvin mielenkiintoista.

-- Kuinka niin?

-- Kaikki, mitä minulle näytätte... Ettekä siis yleensä ymmärrä kerrassaan mitään niistä merkeistä, jotka annatte?

-- En kerrassaan mitään.

-- Ettekö koskaan ole koettanut niitä ymmärtää?

-- En koskaan. Miksi niistä välittäisin?

-- Mutta onhan merkkejä, jotka koskevat nimenomaan teitä?

-- On kyllä.

-- Ja ne te ymmärrätte?

-- Ne ovat aina samat ja ilmoittavat vain: ... saatte tunnin levätä ... huomiseen...

-- Nehän ovat aivan viattomia, sanoi kreivi. -- Mutta katsokaahan, eikö naapurinne ala liikuttaa laitostaan.

-- Se on totta, kiitos.

-- Ymmärrättekö nyt, mitä hän sanoo teille?

-- Ymmärrän. Hän kysyy, olenko valmis.

-- Entä mitä vastaatte?

-- Annan merkin, joka samalla ilmoittaa oikeanpuoleiselle toverilleni, että minä olen valmis, ja kehottaa vasemmanpuoleista valmistautumaan.

-- Erinomaisen nerokasta, sanoi kreivi.

-- Saattepahan nähdä, sanoi ukko ylpeänä, -- viiden minuutin päästä hän alkaa puhua.

-- Minulla on siis viisi minuuttia aikaa, sanoi Monte-Cristo. -- Se riittää. Sallikaahan minun tehdä teille kysymys.

-- Tehkää.

-- Rakastatteko puutarhanviljelystä?

-- Tavattomasti.

-- Ja olisitte onnellinen, jos teillä kahdenkymmenen jalan pituisen alueen sijasta olisikin kahden tynnyrinalan suuruinen?

-- Minä tekisin siitä maallisen paratiisin.

-- Noilla tuhannella frangilla tulette huonosti toimeen.

-- Jokseenkin huonosti, mutta elänhän kuitenkin.

-- Niin kyllä, mutta teillä on vain kurjan pieni puutarha.

-- Se on kyllä totta, puutarha ei ole suuri.

-- Ja sitäkin hävittävät hiiret.

-- Sehän se on minun suurin onnettomuuteni.

-- Sanokaahan, mitä tapahtuisi, jos onnettomuudeksenne kääntäisitte päänne toisaanne silloin, kun oikeanpuoleinen toverinne alkaa antaa merkkejä?

-- En voisi silloin toistaa hänen merkkejään.

-- Entä sitten?

-- Ja kun olen huolimattomuudessani jättänyt ne lähettämättä, saan sakkoa.

-- Paljonko?

-- Sata frangia.

-- Kymmenennen osan palkkaanne. Suuri summa.

-- On kyllä, sanoi ukko.

-- Onko sellaista teille tapahtunut? kysyi Monte-Cristo.

-- On kerran, kun olin ruskeata ruusupensasta oksastamassa.

-- Hyvä. Mutta entä jos muuttaisitte hänen antamiaan merkkejä ja lähettäisitte toisia?

-- Silloin saisin eron ja menettäisin eläkkeeni.

-- Kolmesataa frangia?

-- Sata écutä, niin. Ymmärrättehän, etten koskaan sellaista tekisikään.

-- Vaikka saisitte viidentoista vuoden palkan? Eikö sitä kannata miettiä?

-- Viisitoistatuhatta frangia?

-- Niin.

-- Yritättekö johdattaa minut kiusaukseen?

-- Yritän! Viisitoistatuhatta frangia, ymmärrättekö?

-- Antakaa minun katsoa oikeanpuoleista lähettäjää.

-- Päinvastoin, älkää katsoko häneen, vaan katsokaa tähän.

-- Mitä se on?

-- Mitä! Ettekö tunne näitä papereita?

-- Seteleitä!

-- Tuhatlappusia. Niitä on viisitoista.

-- Ja kenen ne ovat?

-- Ne ovat teidän, jos tahdotte.

-- Minunko? ukko oli tukehtumaisillaan.

-- Hyvä Jumala, niin, teidän omaisuuttanne.

-- Hyvä herra, oikeanpuoleinen lähettäjä alkaa sanella.

-- Antakaa hänen sanella.

-- Olette häirinnyt minua, saan siitä sakkoa.

-- Se maksaa teille sata frangia. Näettehän, että teillä on täysi syy ottaa vastaan minun viisitoistatuhatta frangiani.

-- Oikeanpuoleinen lähettäjä tulee kärsimättömäksi. Hän antaa merkit uudestaan.

-- Antakaa hänen antaa, ottakaa rahat.

Kreivi pani setelit ukon käteen.

-- Eikä siinä vielä kaikki. Viidellätoistatuhannella frangilla ette elä.

-- Onhan minulla paikkani.

-- Ei, sen te menetätte. Sillä te saatte antaa toiset merkit, kuin mitä naapurinne antaa.

-- Mitä te ehdotatte minulle!

-- Lapsenleikkiä.

-- Ellei minua suorastaan pakoteta...

Ja Monte-Cristo otti taskustaan toisen käärön.

-- Tässä on kymmenentuhatta frangia lisää, sanoi hän. -- Taskussanne olevien viidentoistatuhannen kanssa yhdessä tulee siitä kaksikymmentäviisi. Viidellätuhannella ostatte pienen kauniin talon ja kaksi tynnyrinalaa maata. Kaksikymmentä jäljellä olevaa tuhatta tuottaa teille tuhat frangia korkoja.

-- Kahden tynnyrinalan suuruisen puutarhanko?

-- Ja tuhat frangia korkoja.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

-- Ottakaahan toki!

Ja Monte-Cristo pani väkisin ukon käteen kymmenentuhatta frangia.

-- Mitä minun pitää tehdä?

-- Lähettäkää nämä merkit.

Monte-Cristo otti taskustaan paperin, jolle oli piirretty kolme merkkiä ja niiden viereen numerot ilmoittamaan, missä järjestyksessä ne oli lähetettävä.

-- Se ei kestä kauankaan, niin kuin näette.

-- Niin kyllä, mutta...

-- Sillä saatte itsellenne persikoita ynnä kaiken muun.

Isku osui. Posket hohtavina ja kasvot hiestä märkinä ukko lähetti kreivin antamat merkit toisen toisensa jälkeen, huolimatta oikeanpuoleisen työtoverinsa kauhistuneista merkeistä, tämä kun luuli, että hänen persikoita viljelevä toverinsa oli äkkiä tullut hulluksi.

Vasemmanpuoleinen lähettäjä kertasi uskollisesti merkit, ja ne saapuivat lopulta sisäasiainministeriöön.

-- Nyt olette rikas, sanoi Monte-Cristo.

-- Olen, vastasi ukko, -- mutta millä hinnalla!

-- Kuulkaahan, ystäväni, sanoi Monte-Cristo, -- en tahtoisi, että teillä on omantunnonvaivoja. Uskokaa siis minua, kun vannon teille, ettette ole tehnyt kenellekään vääryyttä, vaan olette auttanut Jumalaa hänen tarkoituksissaan.

Ukko katseli seteleitä, tunnusteli niitä ja laski ne. Hän kalpeni ja punastui. Lopulta hän riensi huoneeseensa juodakseen vettä. Mutta hän ei ennättänyt ruukun luokse, kun jo pyörtyi kuivattujen papujensa keskelle.

Viisi minuuttia sen jälkeen kun uutinen oli saapunut ministeriöön, Debray valjastutti hevoset vaunujensa eteen ja riensi Danglars'in luo.

-- Onhan miehellänne espanjalaisia arvopapereita? sanoi hän paronittarelle.

-- On luullakseni. Kuuden miljoonan arvosta.

-- Käskekää hänen myydä ne mistä hinnasta tahansa.

-- Miksi?

-- Siksi, että don Carlos on paennut Bourges'ista ja palannut Espanjaan.

-- Mistä sen tiedätte?

-- Samasta lähteestä, sanoi Debray kohauttaen olkapäitään, -- kuin tiedän kaikki muutkin uutiset.

Paronitar ei odottanut lisäselityksiä, hän riensi miehensä luo, joka puolestaan kiiruhti pörssivälittäjänsä luo ja käski tämän myydä mistä hinnasta tahansa.

Kun nähtiin Danglars'in myyvän, laskivat espanjalaiset arvopaperit tavattomasti. Danglars menetti viisisataatuhatta frangia, mutta hän sai kaikki arvopaperinsa myydyiksi.

Illalla oli _Messager_-lehdessä:

Lennätinsanoma.

Kuningas don Carlos on päässyt välttämään vartijansa Bourges'issa ja palannut Espanjaan Catalonian kautta. Barcelona on noussut kapinaan auttaakseen häntä.

Koko iltana ei puhuttu muusta kuin Danglars'in viisaudesta, hän kun oli myynyt kaikki arvopaperinsa, ja hänen onnestaan, kun hän ei niissä ollut menettänyt enempää kuin viisisataatuhatta.

Ne, jotka olivat säilyttäneet arvopaperinsa tai ostaneet Danglars'in papereita, luulivat joutuneensa vararikkoon ja viettivät hyvin levottoman yön. Seuraavana päivänä oli _Moniteur_-lehdessä uutinen:

_Messager_ on aivan perusteettomasti pannut liikkeelle uutisen, että don Carlos muka on paennut ja Barcelona noussut kapinaan.

Kuningas Carlos on Bourges'issa ja Espanjassa vallitsee täydellinen rauha.

Sumun tähden väärinkäsitetty lennätinmerkki on ollut syynä erehdykseen.

Arvopaperit nousivat kahta vertaa enemmän kuin olivat laskeneet. Tämän tappion huomioon ottaen Danglars menetti kokonaisen miljoonan.

-- Hyvä, sanoi Monte-Cristo, joka oli asunnossaan, kun hänelle kerrottiin, kuinka äkillisiä muutoksia oli tapahtunut pörssissä, ja miten Danglars oli joutunut niiden uhriksi, -- kahdenkymmenenviidentuhannen frangin avulla olen päässyt selville eräästä asiasta, josta olisin maksanut satatuhatta.

-- Mistä olette päässyt selville? kysyi Maximilien.

-- Olen päässyt selville keinosta, jolla erästä puutarhuria voidaan auttaa pääsemään persikoita nakertelevista hiiristä.

62. Kummitukset

Ensi silmäyksellä ei Auteuilin talo näyttänyt mitenkään loisteliaalta eikä siis sellaiselta, jonne olisi otaksunut upporikkaan kreivi Monte-Criston ottaneen asuntonsa. Kreivin määräyksestä tämä yksinkertaisuus säilytettiin, sillä hän oli nimenomaan sanonut, ettei rakennuksen ulkomuotoa saanut muuttaa. Mutta ei tarvinnut muuta kuin astua sisään, kun jo huomasi, että Monte-Criston kreivi se tässä talossa asui.

Bertuccio oli tehnyt ihmeitä. Samoin kuin Antinin herttua yhtenä yönä oli kaadattanut puistokäytävän, joka häiritsi Ludvig XIV:n näköalaa, samoin oli Bertuccio kolmessa päivässä istuttanut tyhjän pihan täyteen puita. Kauniit poppelit ja tuuheat sykomorit, jotka oli tuotu paikalle juurineen, varjostivat talon päätyä, jonka edessä puoleksi ruohottuneen kiveyksen sijalla nyt on nurmikko. Se oli muodostettu vielä samana aamuna tuoduista turpeista, joissa kasteluvesi vielä kimalteli.

Kreivi oli antanut määräyksensä. Hän oli itse laatinut Bertucciolle kartan, johon oli merkitty, mihin mikin puu oli istutettava ja kuinka laajaksi ja minkä muotoiseksi nurmikko oli tehtävä.

Talo näytti näin aivan toiselta, ja Bertucciokin väitti, ettei hän sitä enää olisi tuntenut entiseksi.

Taloudenhoitaja olisi mielellään kerran tällaiseen työhön ryhdyttyään muuttanut kaikenlaista puutarhassakin, mutta kreivi oli nimenomaan määrännyt, ettei siihen saanut koskea. Mutta eteinen, portaat ja uunien reunustat oli tuotettu täyteen tuoreita kukkia.

Taloudenhoitajan erinomaisen taitavuuden ja hänen herransa selvien käskyjen ansiosta tämä talo, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut autiona ja vielä eilen vaikuttanut synkältä, painostavalta ja ummehtuneelta, oli äkkiä ikään kuin tullut täyteen eloa, raikasta tuoksua ja kauniita värejä. Kun kreivi tuli paikalle, näki hän huoneessaan ne kirjat ja aseet, joista piti, ne taulut, jotka hänelle olivat rakkaat, eteisessä ne koirat, joita hän tahtoi hyväillä, linnut, joiden laulua hän rakasti. Talo oli herännyt pitkästä unestaan aivan kuin Prinsessa Ruususen palatsi. Se oli kuin koti, jota kauan olemme rakastaneet ja jonne, jos meidän onnettomuudeksemme on täytynyt sieltä lähteä, olemme jättäneet osan sieluamme.